Ranska/Intia - Richard C. Morais: Herkullinen elämä

Nuori mies, jolla on poikkeuksellisen herkkä makuaisti. Katkeroituva huippukokki, jolle kolmas Michelin-tähti saattaa jäädä ikuisiksi ajoiksi vain haaveeksi. Järkyttävä tragedia, joka muuttaa kokonaisen perheen elämän peruuttamattomasti.

Herkullinen elämä on kirja rakkaudesta ruokaan ja makuihin. Se on myös tarina intialaisperheestä, joka pakenee traumaattisia muistoja Eurooppaan. Perheenjäsenet päätyvät etsimään itseään Ranskalaiseen pikkukylään, jossa heidän perustamansa intialainen ravintola herättää paikallisissa asukkaissa monenlaisia tunteita.

Muutto Ranskaan tarjoaa aivan uudenlaisia mahdollisuuksia erityisesti kirjan päähenkilölle Hassanille, joka päätyy tavoittelemaan ranskalaisen huippukokin uraa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat alussa Intiaan, mutta intialaista kulttuuria keskeisemmäksi nousee pian ranskalainen kulttuuri. Lukija pääsee kurkistamaan ranskalaisten huippukokkien maailmaan, jossa harjoitellaan ahkerasti ja kurinalaisesti ja tehdään työtä ankarasti. Erinomaisuuteen vaaditaan paitsi luovuutta ja oivalluksia myös vuosien raskasta raatamista.

Suosittelen kirjaa ruuanlaitosta ja ruokakulttuureista kiinnostuneille lukijoille.

Richard C. Morais: Herkullinen elämä (Bon-pokkarit 2014)

Alkuteos The Hundred-Foot Journey ilmestyi 2008.

Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 2012.

Thaimaa - Haruki Murakami: Thaimaa (Suomen Granta 2:ssa julkaistu novelli)

Voiko ihminen vihata toista niin paljon, että aiheuttaa vihallaan maanjäristyksen? Jos on kantanut sisällään kiveä kymmeniä vuosia, voiko taakasta vielä vapautua?

Haruki Murakamia on kehuttu minulle paljon, mutta en ole vielä saanut tartuttua yhteenkään hänen romaaniinsa, vaikka tarkoitus on ollut. Niinpä ensi kosketukseni hänen tuotantoonsa tuli Suomen Grantan kakkososassa julkaistun novellin kautta. Novelli oli upea.

Nimestään huolimatta Thaimaa ei oikeastaan kerro Thaimaasta, vaikka novellin tapahtumat sinne sijoittuvatkin. Se kertoo japanilaisesta Satsukista, joka lomailee viikon Thaimaassa ja kohtaa siellä ihmisen, joka auttaa häntä käsittelemään menneisyytensä taakkaa.

Onnistuneen novellin taika on usein siinä, että se on arvoituksellinen, mutta arvoitus on silti ratkaistavissa: lukijalle kerrotaan riittävän vähän mutta silti riittävästi. Jos kertoo liikaa, novellista tulee liian suoraviivainen ja tylsä. Jos kertoo liian vähän, lukija ei saa tarinan juonesta kiinni eikä ymmärrä, mistä novelli oikeastaan kertoi. Tämän tasapainon löytäminen on yllättävän vaikeaa.

Thaimaassa arvotuksellisuutta oli mielestäni juuri oikeassa suhteessa. Lukijan uteliaisuus herätettiin jo alkuvaiheessa tarinaa ja uteliaisuutta tyydytettiin vähä vähältä tarinan edetessä - mutta kaikkea ei lopultakaan paljastettu, vaan lukijalle jäi vielä novellin päätyttyäkin tulkinnan varaa.

Thaimaan luettuani olin entistä kiinnostuneempi tutustumaan myös Murakamin romaaneihin.

Thaimaa oli varsin erityylinen kuin monet muut Suomen Grantan kakkososan novellit ja romaanikatkelmat. Grantan teema oli tällä kertaa Outo, ja monissa novelleista oli ahdistava tunnelma. Thaimaa ei mielestäni ollut mitenkään outo novelli eikä siinä tapahtunut erityisen outoja asioita.

Suomen Grantan syksyllä ilmestynyt kolmososa keskittyy nuoriin kotimaisiin kirjailijoihin. En ole lukenut sitä, mutta olin syyskuussa Helsingissä pidetyllä Granta-klubilla, jossa Johanna Holmström, Riikka Pulkkinen ja Miina Supinen lukivat ääneen katkelmat omista Granta kolmosessa ilmestyneistä teksteistään. Sen perusteella kolmas Granta vaikutti kiinnostavalta, vaikka aiempia osia lukiessani olen ollut kiinnostuneempi käännösteksteistä kuin kotimaisista.

Ensi keväänä ilmestyvän Suomen Granta nelosen teema on kuulemma seksi. Odotan mielenkiinnolla, näkyykö teema siinä numerossa johdonmukaisemmin jokaisessa tekstissä kuin aikakauskirjasarjan kahdessa ensimmäisessä osassa.

Granta 2: Outo (Otava 2014)

Malediivit - Abdullah Sadiq: Dhon Hiyala and Ali Fulhu

Kosijansa torjunut nainen, joka muuttaa mielensä ja yrittää saada kosijansa takaisin taikakeinoin. Kaunis tytär, joka kätketään kaikilta, jotta kuningas ei vaatisi häntä vaimokseen. Palmusokerinkerääjän kunnianhimoinen pois, joka pyytää Merten Kuninkaalta unessa näkemäänsä kaunotarta vaimokseen.

Malediivit lentokoneen ikkunasta nähtynä: toinen toistaan pienempiä saaria vieri vieressä.

Dhon Hiyala and Ali Fulhu on Malediivien Kalevala. Sen tarinat ovat alun perin kulkeneet sukupolvelta toiselle suullisena perintönä laulujen muodossa, kunnes lopulta niistä kirjoitettiin kansalliseepos. Eepoksen 1970-luvula kirjoittanut äidinkielenopettaja Abdullah Sadiq kertoo kirjan esipuheessa ihastuneensa siihen, miten kansanlaulujen tarina perustui täysin divehin kieleen ja malediivilaisiin tapoihin eikä siinä ollut häivähdystäkään vierasmaalaisen kirjallisuuden vaikutusta. Kaikki koulua käyvät malediivilaislapset lukevat teoksen äidinkielentunneilla.

Luen hyvin harvoin näin vanhoihin teksteihin perustuvaa kirjallisuutta, mutta malediivilaista kirjallisuutta tuntuu olevan aika huonosti saatavana eurooppalaisilla kielillä. Tämän lukuvinkin nappasin A year of reading the world -blogista, josta sain kuulla vasta tämän blogin perustettuani, mutta jossa on hyvin samanlainen idea kuin minulla.

Malediivilainen elämäntapa ja kulttuuri ovat eepoksessa vahvasti läsnä. Päähenkilöt ovat joko palmusokerinkerääjiä tai kalastajia, ja heidän työtään kuvaillaan tarkasti. Sankareiden seikkailut vievät heidät saarelta toiselle, ja osa saarista on niin kaukana toisistaan, että isä suree pääkaupunkiin muuttanutta poikaansa yhtä paljon kuin kuollutta poikaansa. Kalastajien syöttikalat ääntelevät "raan-raan" ja kalastajat laulavat "aadhalhoa-baadhalhoa" laivan lähtiessä matkaan.

Nykyään kalat ovat Malediiveilla tärkeitä paitsi kalastajille myös turisteille, jotka snorklaavat hotellisaaria ympäröivillä riutoilla ihastelemassa niiden väriloistoa. Kuva on snorklausretkeltä jostain Eriyadun saaren lähettyviltä marraskuulta 2014.

Nyky-Malediivit on tiukasti islamilainen valtio, jossa alkoholi on kokonaan kiellettyä ja oikeuslaitos toimii sharia-lain mukaan. Myös muut uskonnot ovat kiellettyjä. Dhon Hiyala and Ali Fulhu on hämmentävä sekoitus islaminuskoa ja paikallista fanditha-taikuutta. Kirjan lopun selitystekstin mukaan fanditha on sekoitus kansanparannuskonsteja, loitsuja ja mustaa magiaa. Fandithan ja malediivilaisen kulttuurin sidos on ollut kiinteä, mutta nykyään fandithaan uskovat lähinnä kouluttamattomat ihmiset, kun taas koulutetut väheksyvät sitä.

Ilmeisesti islaminuskon korostaminen oli tarpeen siksi, että teos voitaisiin ottaa mukaan islamilaisen valtion koulujen opetussuunnitelmaan. Monet viittaukset islamiin tuntuivat hieman päälleliimatuilta, kun taas fanditha on tarinan juonen keskeinen kuljettaja. Päähenkilöt ja heidän vihollisensa tekevät vuorollaan mitä väkivaltaisempia taikoja ja vastataikoja sotkeakseen toistensa suunnitelmat.

Dhon Hiyala and Ali Fulhussa rakastunut nainen nostattaa faditha-taialla myrskyn, jotta hänen rakkaansa ei pääsisi purjehtimaan toiselle saarelle morsianta etsimään. Tätä paikallista myrskyä horisontissa katselin Eriyadun saarelta käsin marraskuussa 2014.

Kirja ja sen lopussa oleva selitysteksti avasivat malediivilaista kulttuuria kiinnostavalla tavalla. Koska malediiveilla lomailu on lähinnä rantakohteissa löhöilyä, maan kulttuuri jää useimmalle matkailijalle täysin vieraaksi. Lukumatkalla siitä oppii paljon enemmän.

Suosittelen Dhon Hiyala and Ali Fulhua kansantarinoista tai malediivilaisesta kulttuurista kiinnostuneille. Sen saa pdf-muodossa ilmaiseksi täältä.

Malediivit turistin silmin: näkymä hotellihuoneen kuistilta Eriyadun lomasaarelta marraskuussa 2014.

Bhutan - Doji Dhratyul: Escapades. Awakenings.

Isättömänä kasvanut nuori nainen, joka on päättänyt kostaa biologiselle isälleen. Elämän kovettama äiti, joka torjuu ainoan suuren rakkautensa. Yhdysvalloissa koulutettu perijätär, joka hylkää kaiken uskonnon tähden.

Escapades kertoo kolmesta sukupolvesta vahvoja bhutanilaisia naisia, jotka tekevät kukin yllättäviä ratkaisuja ja ohjaavat itse elämänsä suuntaa sen sijaan, että antaisivat synnyinolojensa sanella sen. Se kertoo paljon myös Bhutanista ja bhutanilaisuudesta - varsinkin maan epäkohdista ja ongelmista.

Bhutanilainen versio buddhalaisuudesta on hyvin omaleimaista. ja uskonto on monille bhutanilaisille hyvin tärkeää. Tämä tulee esille myös Escapadesissa, jossa yksi päähenkilöistä tekee länsimaisesta lukijasta täysin käsittämättömän  tuntuvan ratkaisun uskonnon tähden. Kuvassa nainen pyörittää rukousmyllyjä temppelissä Paron kaupungissa marraskuussa 2014.

Kirjalla on monia ansioita, mutta siinä on myös paljon parantamisen varaa. Doji Dhratyul kertoo sen esipuheessa alkaneensa kirjoittaa kirjaa alun perin harrastuksena. Myöhemmin hän sai kustannussopimuksen intialaiselta kustantamolta. En voi olla ihmettelemättä, miksei kustantamo ole vaatinut käsikirjoitukseen enempää muutoksia ennen teoksen julkaisemista, koska kirjasta olisi voinut saada todella paljon paremman.

Escapadesin henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja heidän tarinansa on kerrottu mukaansatempaavasti. Dhratyul onnistuu kertomaan heidän kauttaan lukijalle todella paljon kotimaansa niistä puolista, joista ulkomaalaiset harvoin kuulevat. Hän kuvailee maaseudun kovia oloja ja naisten heikkoa asemaa bhutanilaisessa kulttuurissa sekä kritisoi paikallispoliitikkoja ja muita kaupunkilaisherroja, jotka käyttäytyvät sikamaisesti maakuntamatkoillaan.

Erityisen keskeinen teema kirjassa on järjestelmällinen seksuaalinen väkivalta, jonka uhreiksi maaseudun naiset joutuvat. Paikallispoliitikot ja muut kaupunkilaisvieraat edellyttävät vuoristokylissä käydessään, että kaikki maalaisnaiset huoraavat heille. Kieltäytyminen ei käytännössä ole mahdollista, ja nuoretkin tytöt pakotetaan makaamaan maksusta iäkkäiden silmäätekevien kanssa. Jopa seksivalistusvaltuuskunta valistaa päivät ja pakottaa naisia seksiin yöt.

Toinen iso teema on lapsityövoima. Köyhät maalaisperheet joutuvat lähettämään pieniäkin lapsiaan kantajiksi kaupunkilaisherroille, jotka autoteiden puuttuessa tekevät maakuntamatkansa kävellen. Lapset raahaavat itseään painavampia taakkoja hengenvaarallisilla vuoristoteillä, ja isot herrat kävelevät vieressä kahta kättä heittäen. Joskus perhe saattaa lähettää lapsensa lastenvahdiksi kaupunkiin, jossa lastenvahti on usein vahdittaviaan nuorempi ja työnantaja hakkaa häntä surutta aina, kun sattuu huonolle päälle.

Tällä pikkupojalla oli mahdollisuus leikkiä ja nauttia lapsuudestaan. Matkamuistomyymälän tiikerinaamarilla turistien ja mukana olleen kaverin säikytteleminen oli niin hauska leikki, että temppu teki mieli toistaa kymmeniä kertoja. Kuva on otettu Paron pääkadulla 2014.

Tällaisista asioista ei Bhutanissa vierailevalle turistille kerrota. Ulkomaalainen saa matkustella Bhutanissa ainoastaan paikallisen oppaan seurassa, jotta opas voi varmistaa, että vieras saa maasta halutunlaisen kuvan. Matkailijalle kerrotaan näytetään kaunista, saastumatonta luontoa, esitellään temppeleitä ja uskontoa ja mainitaan kenties jotain Bhutanin politiikkaa ohjaavasta bruttokansanonnellisuuden käsitteestä. Escapadesin suurin ansio onkin mielestäni juuri siinä, että se tuo epäkohtia niin rohkeasti esiin, vaikka bhutanilainen voi joutua vaikeuksiin jo pelkästään politiikasta keskustelemisesta ulkomaalaisen kanssa.

Dhratul on selvästi suunnannut kirjansa ulkomaiselle lukijalle ja halunnut kertoa kotimaastaan paljon. Escapadesin yksi suuri heikkous on kuitenkin siinä, että hän ei ole luottanut viestinsä menevän perille kaunokirjallisin keinoin vaan on kokenut tarpeelliseksi vääntää sen rautalangasta. Kaunokirjalliset osiot katkeavat kirjassa aina uudelleen kuin seinään lauseisiin, kappaleisiin ja pidempiinkin osioihin, joissa kertojanääni muuttuu yhtäkkiä tietokirjailijan tai toimittajan ääneksi ja selostaa faktoja. Se tuntuu lukijan aliarvioimiselta. Kun lukija ensin liikuttuu päähenkilön pikkuveljen kovista kokemuksista lapsenvahtina kaupungissa, hän ei tarvitse perään enää asiapitoista luentoa lapsenvahtien asemasta yleisellä tasolla ymmärtääkseen, että lukemattomat maalaislapset ovat kokeneet samankaltaisen kohtalon.

Jos olisin kustannustoimittanut Escapadesin, olisin karsinut faktaosiot romaanitekstin seasta kokonaan. Kirjan loppuun olisi voinut vaikka koota niistä erillisen taustatieto-osuuden, johon lukija olisi voinut perehtyä halutessaan joko romaanin lukemisen lomassa tai sen jälkeen.

Vielä suurempi vika kirjassa oli mielestäni se, että mukaansatempaava juoni ei loppua kohti vastannut lukijan odotuksia. (Varoitus: Loppuosa tästä kappaleesta sisältää juonipaljastuksia.) Kirjan alkupuolella päähenkilö päätti hyvin painokkaasti, että kostaisi vielä biologiselle isälleen, ja päätös määritti koko hänen elämänsä suunnan. Juoni oli rakennettu niin, että lukija odotti tarinan huipentuvan jossain vaiheessa päähenkilön ja hänen isänsä dramaattiseen kohtaamiseen - mutta sellaista ei koskaan tullut. Yhdessä kohtaa päähenkilö kohtasi isänsä sattumalta ja lukijalle kerrottiin erikseen, että hän päätti olla paljastamatta vielä siinä vaiheessa olevansa tämän tytär. Lukijan odotukset kasvoivat: myöhemmin tulisi tietenkin hetki, jolloin salaisuus paljastuisi. Myöhemmässä vaiheessa kirjaa koko kostosuunnitelma kuitenkin ikään kuin unohtui eikä siihen viitattu enää lainkaan.

En tiedä, tuntisiko bhutanilainen lukija tällaisen juonenkäänteen puuttumisen vuoksi itsensä yhtä petetyksi kuin länsimainen. Länsimaisessa kerrontatraditiossa olemme tottuneet siihen, että jos päähenkilö vannoo kostoa, tarinassa tulee vielä hetki, jolloin kosto tulee ajankohtaiseksi tavalla tai toisella. Päähenkilö saattaa onnistua tai epäonnistua kostossaan tai jopa päättää antaa armoa kostamisen sijaan, mutta olennaista on, että asia tulee jollakin tavalla käsitellyksi. On toki mahdollista, ettei tätä asiaa pidetä Bhutanissa yhtä olennaisena kuin länsimaissa, mutta en voi välttää ajatusta, ettei kyse ole kulttuurieroista vaan siitä, että Escapades on tältä osin huonosti kerrottu tarina.

Kaikesta huolimatta suosittelen Escapadesia lukijoille, joita kiinnostaa joko Bhutan tai naisten asema eri puolilla maapalloa. Teosta on saatavana myös sähkökirjana, minkä uskoisin helpottavan sen hankkimista Suomesta käsin. Kirjan kansilehdellä mainostetaan, että sähkökirja on myynnissä pothi.com-sivustolla, mutta itse en ole kyseistä verkkokauppaa testannut.

Doji Dhratyul: Escapades. Awakengings. A Novel From The Kingdom Of Happiness BHUTAN...the last Shangri la on Earth. (Green Inc 2013)

Afganistan - Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake. Afgaanipojan tarina

Yhdeksänvuotias poika, jota isä ja isoisä kohtelevat sodan vuoksi kuin miestä. Kuuromykkä matonkutojatar, jonka matoissa väitetään olevan taikaa. Ikimuistoinen pakomatka halki Afganistanin, jossa perinteinen vieraanvaraisuus on sodasta huolimatta yhä voimissaan.

Yhdeksän tornin linnake on Qais Akbar Omarin elämäkerta, mutta lukiessa on vaikea muistaa, ettei kyse ole fiktiosta. Omar on taitava tarinankertoja ja hänen elämänsä on ollut kuin suoraan romaanista.

Kirjan alussa Omarin vauras perhe elää Kabulissa onnellista ja turvallista elämää. Pian kaupunkiin kuitenkin alkaa saapua mujahidineja, pyhiä sotureita. Kabulilaiset ottavat heidät vastaan riemuiten, mutta pian he paljastuvat roistoiksi ja sotaherroiksi, jotka alkavat taistella keskenään ja muuttavat koko kaupungin sotatantereeksi.

Siitä alkaa Omarin perheen pakomatka. Viisilapsinen perhe ajaa isän volgalla paikkakunnalta toiseen turvaa etsien. Tutuiksi tulevat niin Bamiyanin kallioon hakatut valtavat buddhat kuin kuchi-paimentolaisten tavatkin. Moni muu pakenee ulkomaille ja vieraantuu kotimaastaan, mutta Omarin perhe oppii sodan ansiosta tuntemaan Afganistanin syvällisemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Jos Yhdeksän tornin linnake olisi fiktiota, ajattelisin kirjailijan keksineen ajatuksen perheen pakomatkasta miettiessään, miten saisi kerrottua lukijalle mahdollisimman monipuolisesti Afganistanin kansoista ja heidän kulttuureistaan. Siinä tapauksessa kirjan juoni saattaisi tuntua häiritsevän tarkoitushakuiselta. Koska kyse kuitenkin on omaelämäkerrasta, ei voi kuin ihailla sitä, miten paljon Omarin isä onnistuu pakenemisen sivutuotteena lapsilleen Afganistanista opettamaan.

Omarin perhe pyrkii monien muiden tavoin ulkomaille maanpakoon, mutta se ei missään vaiheessa onnistu. Monivaiheinen pakomatka tuo heidät lopulta takaisin Kabulin liepeille, missä he asuvat yhä, kun talibanit nousevat valtaan. Alkaa uudenlaisen hulluuden aikakausi. Omar kasvaa aikuiseksi talibanien järjettömien sääntöjen kahlitsemassa maassa.

Kirjassa on muutama hyvin järkyttävä kohtaus. Vaikka Omar on vasta lapsi sodan tunkeutuessa hänen perheensä elämään, hänen isoisänsä ja isänsä ottavat hänet mukaan todella vaarallisiin paikkoihin ja hän joutuu näkemään ja kokemaan niin hirveitä asioita, että pelkkä niistä lukeminenkin voi aiheuttaa herkälle painajaisia.

Ero afganistanilaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä näyttää olevan tässä asiassa räikeä. Nyky-Suomessa lasta ei varmasti pakotettaisi tai edes päästettäisi palaamaan hengenvaaralliselle sota-alueelle, jos hänet olisi kerran saatu vietyä sieltä turvaan. Omar kuitenkin joutuu palaamaan sukunsa entiselle asuinalueelle Kabuliin jopa kaksi kertaa, vaikka viimeistään ensimmäisen traumatisoivan kerran jälkeen on hyvin tiedossa, mikä siellä odottaa. Muutenkin isä tekee jatkuvasti päätöksiä, jotka asettavat hänet vaaraan.

Omar ei vaikuta kauhukokemuksistaan kertoessaan millään tapaa katkeralta isoisäänsä tai isäänsä kohtaan. Hän kertoo rauhallisesti isänsä perustelleen päätöksiään koko perheen yhteisellä edulla: Jos poika joutuu verenhimoisten koirien raatelemaksi, muulla perheellä on vielä mahdollisuus päästä turvaan, mutta jos isä kuolee ruuanhakumatkalla, muu perhe ei selviydy ilman häntä. Jos poika on isänsä mukana heidän kohdatessaan verenhimoisia sotaherroja, he saattavat vaikuttaa vähemmän uhkaavilta ja päästä siksi helpommin pälkähästä kuin jos isä olisi liikkeellä yksin. Logiikan voi ymmärtää järjellä, mutta tunteen tasolla minun oli silti vaikea hyväksyä Omarin isän ratkaisuja.

Omar kirjoittaa kauheimpia kokemuksiaan kuvailtuaan, ettei ole kertonut niistä kenellekään ennen kirjan kirjoittamista. Se teki kirjasta jotenkin vielä koskettavamman. Tuntui, että kaikilla meillä lukijoilla on kunnia päästä hänen uskotuikseen.

Yhdeksän tornin linnake on yksi vaikuttavimmista ja mukaansatempaavimmista kirjoista, jotka kesälomani aikana luin. Se kilpailee Rutosti hevosia -teoksen kanssa lomani parhaan lukuelämyksen tittelistä.

Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake. Afgaanipojan tarina (Otava 2014)
Alkuteos A Fort of Nine Towers. An Afghan Family Story ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Yhdeksän tornin linnakkeesta on kerrottu myös ainakin Kirjavalaassa, Annelin kirjoissa -blogissa ja Kirjapolkuni-blogissa.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kahdeksan sotakirjaa ja ylenen vääpeliksi.

Intia - Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Poika, jota vanhemmat rakastavat vähemmän kuin hänen veljeään. Tyttö, joka unelmoi vapaudesta ja opinnoista mutta huomaa joutuvansa aina uusiin kahleisiin. Poliittinen tilanne, joka saa yhdet tekemään vääriä valintoja ja toiset lähtemään kotimaastaan lopullisesti.

Tulvaniitty seuraa yhden intialaisen perheen elämää monen vuosikymmenen ajan ja esittelee lukijalle kolme eri sukupolvea. Osa tapahtumista sijoittuu Intiaan ja osa Yhdysvaltoihin, johon osa perheestä muuttaa.

Lahiri on tullut tunnetuksi siirtolaisten elämän kuvaajana, jonka päähenkilöt ovat yleensä intialaistaustaisia amerikkalaisia. Hän on käsitellyt aiemmissa kirjoissaan paljon identiteettiongelmia, joita monikulttuurisuus voi aiheuttaa. Kun haastattelin häntä huhtikuussa hän painotti kuitenkin, ettei siirtolaisen kulttuuri-identiteetti ole hänen kirjojensa keskeisin teema. Häntä kiinnostaa ennen kaikkea juurettomuus, eikä sen tarvitse liittyä nimenomaan monikulttuuriseen identiteettiin. Hän sanoi ajattelevansa hahmojensa juurettomuutta laajemmassa, psykologisessa mielessä.

Tämä näkyy selvästi Tulvaniityssä. Vaikka kirjan päähenkilöt ovat intialaistaustaisia amerikkalaisia ja juurettomuus on heidän tarinassaan keskeistä, Tulvaniitty ei kerro juuri lainkaan monikulttuurisen identiteetin ongelmista. Juurettomuutta voi aiheuttaa esimerkiksi vanhempien rakkauden puute tai se, että vanhemmat ovat salanneet lapseltaan olennaisia tietoja tämän taustasta.

Ihailen Lahirin tapaa kirjoittaa ja kertoa tarinoita, mutta en nauttinut Tulvaniityn lukemisesta yhtä paljon kuin esimerkiksi Tämä siunattu koti -novellikokoelman. Rakkauden puute hallitsi päähenkilöiden elämää voimakkaasti ja olin lukiessani lähes koko ajan surullinen heidän puolestaan. Täysin vailla rakkautta ja onnea ei yhdenkään päähenkilön elämä onneksi sentään ollut.

Yhtä kaikki Tulvaniitty on hieno teos, jota voin suositella varsin monenlaisille lukijoille.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (Tammi 2014)
Alkuteos The Lowland ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Tulvaniitystä on kirjoitettu jo monessa blogissa, esimerkiksi Mari A:n kirjablogissa, Kirjainten virrassa -blogissa, Kulttuuri kukoistaa -blogissa, Kirjakaapin kummituksessa, Ullan luetuissa kirjoissa, Kirjakompassissa, Periaatteessa kirjoista -blogissa ja Opusculossa.

Tapaaminen Jhumpa Lahirin kanssa

En ole ehtinyt viime viikkoina lukea juuri lainkaan, mutta onneksi kirjat eivät silti ole päässeet kokonaan unohtumaan. Pääsin viime viikolla tekemään töissä jotain tavallisuudesta poikkeavaa: sain haastatella kirjailija Jhumpa Lahiria ja kirjoittaa hänestä henkilöjutun. Oli todella hienoa saada jutella kokonainen tunti kahden kesken Lahirin kanssa, sillä ihailen hänen teoksiaan. Erityisesti Tämä siunattu koti on mielestäni todella upea novellikokoelma.

STT:n henkilöjutut ovat valitettavasti aika lyhyitä, vain 3000 merkin mittaisia. Lahirista olisi riittänyt kerrottavaa paljon pidemmästikin. Onneksi voin jatkaa aiheesta täällä blogissa. STT:n juttuani ei valitettavasti julkaistu netissä, joten en voi jakaa täällä linkkiä siihen. Painetuissa lehdissä se julkaistiin Keskipohjanmaassa (25.4.), Keskisuomalaisessa (25.4.), Aamulehdessä (26.4.), Ilkassa ja Pohjalaisessa (26.4.), Hämeen Sanomissa (28.4.), Savon Sanomissa (29.4.) ja Etelä-Saimaassa (30.4.)

Lahiri oli pyytänyt haastattelemaan tulevia toimittajia lukemaan ennen haastattelua New Yorkeriin kirjoittamansa jutun, jossa hän kertoo suhteestaan kirjoihin ja kirjoittamiseen. Juttu oli todella mielenkiintoinen ja antoi hyvän pohjan haastattelulle, sillä minulle tuli heti mieleen lukuisia jatkokysymyksiä jutussa käsitellyistä teemoista.

Oli todella hyvä, että Lahiri oli antanut taustamateriaalia ennen haastattelua. Hän on nimittäin varsin ujo eikä nauti alkuunkaan itsestään puhumisesta. New Yorkerin jutun luettuani tiesin hänestä jo aika paljon ja pääsimme nopeammin keskustelemaan aiheista, joista hän oli aidosti kiinnostunut puhumaan.

New Yorkerissa Lahiri kertoi paljon suhteestaan vanhempiinsa ja juurettomuuteen, jota hän on lapsesta saakka tuntenut. Lahirin vanhemmat ovat intialaisia, mutta hän itse on syntynyt Lontoossa ja asunut muutaman vuoden ikäisestä saakka Yhdysvalloissa. Lahiri kuvaa New Yorkerissa pelänneensä olevansa vieras vanhempiensa silmissä: intialaisen perheen amerikkalainen lapsi. Hän olisi toivonut, että koti olisi ollut täynnä vanhemmille vuosien varrella kertyneitä rakkaita kirjoja, joita lukemalla hän olisi voinut saada vanhempiinsa uudenlaisen yhteyden ja hahmottaa paremmin sitä, mitä nämä olivat eri elämänvaiheissaan ajatelleet ja tunteneet. Vanhemmat eivät kuitenkaan omistaneet tällaisia menneisyydessä tärkeiltä tuntuneita kirjoja. Lisäksi Lahirin ja hänen vanhempiensa välillä oli kielimuuri: vaikka Lahirin äidinkieli on bengali, hän oli oppinut lukemaan koulussa, eikä hän siksi osannut lukea kuin englanniksi. Niinpä Lahiri luki aivan toisenlaisia kirjoja kuin vanhempansa aikoinaan: kirjoja, joiden kautta hän oppi tuntemaan amerikkalaista kulttuuria koko ajan paremmin.

Lahirilla on itsellään kaksi lasta, yksitoistavuotias tytär ja yhdeksänvuotias poika. Perhe elää parhaillaan Italiassa. Kyselin häneltä, onko hän päässyt nyt äitinä kokemaan lastensa kanssa sen kirjojen kautta muodostuvan yhteyden, joka hänen ja hänen vanhempiensa väliltä jäi puuttumaan. Hän kertoi päässeensä ja olevansa siitä hyvin onnellinen. Hän lukee paljon ääneen lapsilleen ja jakaa heidän kanssaan kirjat, joita itse rakasti lapsena. Esimerkiksi Peppi Pitkätossu ja Narnia-sarja ovat Lahirille rakkaita.

- Lastenkirjassa minulle tärkeitä asioita ovat kieli ja henkilöhahmot. Peppi on upea naishahmo: vahva, unohtumaton, hauska, inhimillinen ja täysin peloton. Narnia-kirjat puolestaan ovat paitsi hyvin kerrottuja myös hyvin kirjoitettuja, Lahiri kertoi.

Hän mainitsi myös pitävänsä kuvitteellisiin maailmoihin sijoittuvista lastenkirjoista.

Lahirin omat tähänastiset novellikokoelmat ja romaanit kertovat pääasiassa intialaistaustaisista amerikkalaisista. Hän paljasti kuitenkin minulle, että haaveilee kirjoittavansa seuraavaksi jotain vähemmän paikkasidonnaista: romaanin tai novelleja, joista ei käy ilmi, mihin paikkaan tai aikaan ne sijoittuvat. Omaa kuvitteellista maailmaa hän ei tahdo keksiä, vaan hän tahtoisi nimenomaan häivyttää paikan ja aikakauden kokonaan taka-alalle.

Mietin ennen haastattelua, mahtaako Italiassa asuminen saada Lahirin samaistumaan vanhempiinsa: nythän hänenkin lapsensa kasvavat eri maassa kuin äitinsä. Lahiri kertoi kuitenkin, etteivät he ole muuttanut Italiaan pysyvästi ja että lapsilla on vahva amerikkalainen identiteetti. Itse hän ei edelleenkään tunne kuuluvansa mihinkään maahan, mutta ei enää kärsi siitä, sillä hän on löytänyt identiteetin kirjoittamisen kautta.

- Tunnen yhteyttä muihin kirjailijoihin; se on kuviteltu kotimaani, hän toteaa STT:lle kirjoittamassani jutussa.

Minua kiinnosti myös, ovatko kirjat nyt Lahirille Italiaan muuton jälkeen yhtä yhtä tärkeä keino tutustua italialaiseen kulttuuriin kuin ne olivat lapsena, kun hän halusi oppia tuntemaan ympärillään olevaa amerikkalaista kulttuuria. Hän kertoi niiden olevan. Muutettuaan Italiaan hän oli päättänyt alkaa lukea pelkästään italiaksi, jotta pääsisi uuteen kotimaahansa paremmin sisään.

- Kirjallisuus on tärkein avain mihin tahansa kulttuuriin: monipuolisin avain, joka avaa eniten ovia. Kirjallisuuden kautta pääsee tutustumaan ihmisiin. Kun muuttaa uuteen maahan, ei aluksi vielä tunne paikallisia ihmisiä, mutta fiktiivisiin henkilöhahmoihin tutustuminen on helppoa.

Ilahduin kovasti, kun Lahiri sanoi tuon. Juuri noin ajattelen itsekin, ja tuo on kantava ajatus tässä blogissani. Kirjojen kautta on mahdollista tutustua niin moneen kulttuuriin, ettei se oikeassa elämässä olisi yhden ihmisiän aikana mitenkään mahdollista. Vaikka kävisin itse jokaisessa maailman maassa, en oppisi niiden kulttuurista yhtä paljon, kuin voin oppia, jos luen hyviä kirjoja jokaisesta maasta.

Ujo Jhumpa Lahiri on silminnähden vaivaantunut, kun hänestä otetaan valokuvia, ja hän ottaa kuvatessa vakavan ilmeen sen sijaan, että hymyilisi. Haastatteluni yhteydessä eräs STT-Lehtikuvan kuvaajista otti hänestä hienoja henkilökuvia, mutta niitä en tietenkään voi tekijänoikeussyistä julkaista täällä. Tapasin Lahirin myöhemmin samana päivänä pikaisesti uudelleen Tammen keltaisen kirjaston 60-vuotisjuhlissa, joissa hän oli kunniavieraana. Hän antoi silloin minun ottaa itsestään kuvan tätä blogikirjoitusta varten.

Iran - Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset

Isä, joka tekee vankilassa kaikkensa jättääkseen tyttärelleen edes pienen muiston itsestään. Tädin ja mummon hoivassa kasvanut tytär, joka pelkää vuosien vankeustuomion jäljiltä ventovierasta äitiään. Vastasyntynyt vauva, joka muuttaa paitsi äitinsä myös tämän sellitoverien elämän valoisammaksi.

Jakarandapuun lapset on kirja Iranin vuoden -79 vallankumouksen poliittisista vangeista ja heidän lapsistaan. Ennen kaikkea se on kirja perheistä, jotka yrittävät selviytyä poikkeuksellisissa oloissa. Monia vankilaan vieneen vallankumouksen lisäksi ihmisten arkea leimaa Iranin ja Irakin sota.

Kirjan alku oli todella ahdistava, mutta ensimmäisten kolmenkymmenen sivun jälkeen sävy muuttui. Alussa yksi päähenkilöistä, Azar, joutuu synnyttämään esikoisensa vankeudessa ja häntä kohdellaan niin huonosti, että hänen ja lapsen henki ovat jatkuvasti vaarassa. Kirjaa ei kuitenkaan kannata laskea siinä vaiheessa käsistään, sillä koko loppukirjassa ei ole toista yhtä kammottavaa kohtausta. Muissa osissa kirjaa vuorottelevat suru ja ilo, toivo ja epätoivo, ja päällimmäiseksi viestiksi jää ainakin minun mielestäni toivo.

Kirjan rakenne oli samantyyppinen kuin Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat -teoksessa. Jokainen luku kertoo eri päähenkilöstä ja ne voisi lukea itsenäisinä novelleina. Kirjan alkusanoissa Delijani kertoo, että osa luvuista on alun perin kirjoitettukin novelleiksi. Silti luvut muodostavat yhdessä tiiviin kokonaisuuden. Rakenneratkaisu toimi Hosseinin kirjassa erittäin hyvin. Myös Jakarandapuun lapsissa sitä kannatti mielestäni käyttää, vaikka esikoiskirjailijalta ei voikaan odottaa, että hän osaisi rakentaa kokonaisuuden yhtä taitavasti kuin kokenut ja ansioitunut Hossein.

Lukijalla saattaa olla paikoin vaikeuksia hahmottaa, millä tavoin kirjan eri hahmot liittyvät toisiinsa. Sen ei kuitenkaan kannata antaa häiritä, sillä se ei ole kokonaisuuden kannalta olennaista. Olennaisempaa on se, että kirjan eri tarinat tuovat erilaisia näkökulmia samaan perusteemaan. On perheitä, jotka selviytyvät yhdessä poliittisen vankeuden koettelemuksista ja perheitä, jotka hajoavat. On vanhempia, jotka tekevät viisaita valintoja ja vanhempia, jotka joutuvat myöhemmin katumaan ratkaisujaan. On onnekkaita ja niitä, joita onni ei suosi. On rakastavaisia, jotka raivaavat tieltään kaikki esteet ja rakastavaisia, jotka lannistuvat helposti.

Monet kirjan tarinoista jäivät mieleen pitkäksi aikaa.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostavat poikkeuksellisten vaikeissa oloissa elävien ihmisten pienet ilot ja surut.

Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset (WSOY 2014)
Alkuteos Children of the Jakaranda Tree ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Hei, me lusitaan! -lukuhaasteeseen ja Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Vankilahaasteeseen olen lukenut nyt neljä kirjaa, joten saavutan tapaamisoikeuden. Sotahaasteeseen tämä on kuudes kirjani, joten ylenen kersantiksi.

Turkki (Kurdialueet) - Elif Shafak: Kunnia

Vaaleanpunainen Kohtalo ja Kylliksi Kaunis. Sellaiset nimet kaksostytöt saivat vanhemmiltaan. Kumpikaan nimi ei ollut enne.

Kunnia on kirja kunniaan liittyvästä väkivallasta. Miehistä, jotka kokevat velvollisuudekseen tehdä veritekoja, joita eivät koskaan voi antaa itselleen anteeksi. Naisista, joille rakkaus voi koitua kuolemaksi.

Kirjan alku oli houkutteleva. Miten voisi olla kiinnostumatta kaksosista, jotka saavat nimeksi Vaaleanpunainen Kohtalo ja Kylliksi Kaunis? Tarina oli kuitenkin hyvin synkkä eikä enää alun jälkeen temmannut mukaansa niin paljon kuin olisin toivonut.

Keskeisiä hahmoja oli ehkä liikaa. Kaksosten lisäksi Kunnia kertoo Vaaleanpunaisen Kohtalon eli Pemben aviomiehen ja hänen kaikkien kolmen lapsensa tarinan. Varsinkaan Pemben miehestä en olisi halunnut lukea niin paljon. En missään vaiheessa pitänyt hänestä eikä hänen tarinansakaan kiinnostanut minua suuremmin. Se oli jotenkin klisheinen. 

Kirja kertoi paitsi monesta eri henkilöstä myös useammasta hyvin erilaisesta kulttuurista. Iso osa siitä sijoittuu 70-luvun Lontooseen, jossa Pemben kuopuksen Yunuksen nuoruus kuluu punkkareiden parissa. Shafak kuvaa punkkareiden elämää ansiokkaasti, mutta heistä kertovat osuudet jäivät minusta aika irrallisiksi muusta tarinasta.

Kirjassa oli kuitenkin paljon sellaista, mistä pidin. Kunniaan liittyvä väkivalta on aiheena tärkeä mutta vaikea, ja Shafak onnistui mielestäni käsittelemään sitä hienolla tavalla. Erityisen arvokkaana pidin sitä, että kirja näytti paitsi naisten karmean aseman myös sen kärsimyksen, joka väkivaltaan lietsova kunniakulttuuri voi miehille tuottaa. Kunnian kaikki hahmot ovat kulttuurinsa uhreja. Kun väkivallan ihannoiminen on syvällä kulttuurissa, voittajia ei ole.

Elif Shafak: Kunnia (Gummerus 2013)
Alkuteos Honour ilmestyi 2012.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Hei, me lusitaan -lukuhaasteeseen.

Kambodža - Peter Fröberg Idling: Laulu nousevalle myrskylle

Rakastunut mies, josta myöhemmin tulee koko maailman tuntema hirmuhallitsija. Helppoon elämään tottunut, hämmentynyt nuori prinsessa. Epätoivoinen, kiihkeä rakkaus, jonka syvyyttä sen kohde ei ymmärrä.

Kirjan lähtökohta on kiehtova: Laulu nousevalle myrskylle kertoo Pol Potin sydämen särkymisestä aikana ennen kuin hänestä tuli Pol Pot. Erään teorian mukaan särkynyt sydän selittää osaltaan niitä käsittämättömiä julmuuksia, joihin Pol Potin johtamat punakhmerit syyllistyivät Kambodžassa 70-luvun lopulla. Näin on arvellut ainakin kambodžalainen historioitsija Keng Vannsak Radio Free Asian haastattelussa. Vannsak tunsi Pol Potin hyvin siihen aikaan, kun tämä eli onnettoman rakkaustarinansa, joten hänen teoriansa perustuu paitsi historiantutkimukseen myös hänen omiin havaintoihinsa.

Kiinnostavasta lähtökohdasta huolimatta itse kirja oli mielestäni puuduttavan tylsä.

Peter Fröberg Idling on aikaisemmin kirjoittanut Kambodžan historiasta tietokirjan Pol Potin hymy. Uudella kirjallaan hän on varmaankin ennen kaikkea halunnut tuoda maan poliittista historiaa tutuksi kaunokirjallisuuden keinoin ja herättää kiinnostusta sitä kohtaan rakkaustarinan kautta. Mielestäni hän kuitenkin epäonnistuu rakkaustarinan kertomisessa.

Lukijan täytyy olla todella kiinnostunut poliittisesta historiasta, jotta Laulu nousevalle myrskylle pitäisi häntä otteessaan. Suurin osa kirjan tapahtumista pyörii politiikan ympärillä. Kambodža on itsenäistynyt ja ensimmäiset vaalit ovat tulossa. Vaaleja edeltävistä päivistä kerrotaan sekä valtaapitävien että opposition näkökulmasta. Valtaapitävät tukahduttavat opposition väkivaltaisin keinoin ja peukaloivat varmuuden vuoksi silti vielä vaalituloksenkin.

Kirjan kuvaamat 50-luvun tapahtumat ovat sinänsä olennaista taustatietoa 70-luvun hirveyksien ymmärtämiseksi. Mielestäni pelkkä taustatiedon antaminen ei kuitenkaan riitä tekemään kirjasta kiinnostavaa. Jos itse kirjoittaisin romaanin Pol Potin sydämen särkymisestä, kuittaisin 50-luvun poliittiset vaiheet huomattavasti lyhyemmin ja jatkaisin tarinaa punakhmerien hirmuvaltakaudelle saakka. Laulussa nousevalle myrskylle tarina loppui ennen kuin se ehti muuttua mielenkiintoiseksi.

Toinen iso ongelma kirjassa on minun nähdäkseni se, että sen kaikki kolme päähenkilöä ovat hyvin kliseisiä ja sen myötä tylsiä.

Päähenkilöistä kiinnostavin on tietystikin kolmekymppinen Saloth Sar, joka viisikymppisenä tullaan tuntemaan Pol Potina. Jostain syystä hänestä kertova osio oli kirjoitettu sinä-muodossa, mikä ärsytti minua. Tuntui kuin kirjoittaja olisi halunnut puhuttelumuodolla varmistaa, että lukijan on pakko eläytyä Sarin ajatusmaailmaan. Se ei toiminut lainkaan. Lukijan saa kyllä eläytymään henkilöhahmoon kun kirjoittaa hänestä hyvin. Siihen ei tarvita kikkailua verbimuodoilla.

Fröberg Idlingin kuvaama Saloth Sar on huomattavan sympaattinen hahmo. Hän haluaa parantaa köyhien maamiestensä asemaa ja uskoo kommunismin tuovan maahan oikeudenmukaisuutta. Hän on valmis vaarantamaan jopa henkensä edistääkseen yhteistä hyvää. Vain yksi henkilökohtainen asia on hänelle niin tärkeä, ettei hän ole valmis uhraamaan sitä yhteisen edun nimissä: hänen rakkautensa kihlattuaan kohtaan. Tuon rakkauden tähden hän voisi vaikka luopua poliittisesta taistelusta.

Jostain syystä kirjan keskimmäinen ja pisin osio kertoo valtaapitävän prinssin suosikkiministeristä Sam Sarysta. Se ei mielestäni ollut lainkaan onnistunut ratkaisu. Saryn hahmossa ei ollut oikein mitään, mikä olisi saanut minut kiinnostumaan. Hahmon todellisen elämän esikuva ei ollut historiallisesti riittävän merkittävä siihen, että jaksaisin lukea hänestä ihan vain sen vuoksi. Hänen roolinsa kirjan tarinassa on olennainen mutta ei sellainen, että sen ymmärtämiseksi olisi tarpeen kertoa tarinaa hänen näkökulmastaan. Minusta tuntui, että Sarylle oli omistettu oma osio ihan vain siksi, että Fröberg Idling pääsi esittelemään lukijalle, minkälaisia vääryyksiä Kambodžan valtaapitävät tuohon aikaan tekivät. Henkilökohtaisella tasolla hahmo jäi ontoksi.

Odotin paljon kirjan kolmannelta osalta, jonka päähenkilö on Saloth Sarin kihlattu Suon Somaly. Petyin kuitenkin pahasti. Koska kaksi ensimmäistä osioita keskittyivät niin paljon politiikkaan, odotin lukijan saavan kolmannessa osiossa tietää, että myös Somalyllä olisi oma poliittinen agendansa. Odotin yllättäviä paljastuksia. Odotin pääseväni lukemaan mielenkiintoisesta, moniulotteisesta hahmosta ja ymmärtämään, miksi juuri tämä nainen oli Saloth Sarille niin tärkeä. Fröberg Idling kuvasi kuitenkin Somalyn tyhjänpäiväiseksi ja pinnalliseksi tytönhupakoksi, joka oli kiinnostunut ainoastaan sellaisista asioista, jotka perinteisten sukupuoliroolien mukaan naiselle kuuluvat.

Kirjan lopun olennainen kohtaus, jossa Saloth Sarin sydän särkyy, hypättiin kronologisessa kerronnassa yli ja käsiteltiin vähän myöhemmin pikaisena takaumana. Tämä seikka kiteyttää aika hyvin sen, miksei Fröberg Idling mielestäni onnistunut rakkaustarinan kertomisessa.

Suosittelen kirjaa ainoastaan lukijalle, joka on erittäin kiinnostunut Kambodžan poliittisesta historiasta - jos hänellekään.

Peter Fröberg Idling: Laulu nousevalle myrskylle (Teos 2013)
Alkuteos Sång till den storm som ska komma ilmestyi 2012.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Afganistan - Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Jos tekee lapsena suuren vääryyden, voiko tilanteen korjata aikuisena vielä suuremmalla vääryydellä? Voiko yksipuolinen rakkaus tehdä onnelliseksi? Pystyykö kuka tahansa meistä tilaisuuden tullen olemaan sankari?

Ja vuoret kaikuivat on yksi tarina ja se on monta tarinaa. Pitkät, novellimaiset luvut ovat omia ehyitä kokonaisuuksiaan. Jokaisessa on eri päähenkilö ja minkä tahansa niistä voisi lukea yksinään kokematta, että mitään olennaista puuttuisi. Päähenkilöiden elämät kietoutuvat kuitenkin yhteen niin tiiviisti, että kokonaisuus on selvästi romaani eikä novellikokoelma. Joidenkin lukujen alussa lukijalla voi olla vaikeuksia hahmottaa, miten uuden päähenkilön kertomus liittyy suurempaan kokonaisuuteen, mutta luvun loppuun mennessä yhteys on aina käynyt selväksi.

Pidin kirjassa kaikesta paitsi loppuratkaisusta. En harrasta juonipaljastuksia, joten en voi kertoa kovin paljon siitä, miksi en lopetuksesta pitänyt. Juoni tuntui loppumetreillä epäuskottavalta. Epäuskoni saattoi tosin johtua osittain siitä, että olisin toivonut tarinalle toisenlaista päätöstä ja halusin siksi väittää lopetukselle vastaan.

Hosseinin aiempiin teoksiin Leijapoikaan ja Tuhanteen loistavaan aurinkoon verrattuna Ja vuoret kaikuivat oli valoisampi. Tuhat loistavaa aurinkoa oli minulle niin ahdistava lukukokemus, etten voi sanoa varsinaisesti nauttineeni kirjasta, vaikka se oli taitavasti kirjoitettu ja mukaansatempaava. Myös Vuorissa on synkkiä sävyjä, mutta päähenkilöille tapahtuu vastoinkäymisten lisäksi paljon hyviä asioita eikä lukukokemusta leimannut pahaenteinen tunnelma.

Kirjassa kerrotaan niin monen ihmisen elämäntarina, että eri lukijoille varmasti jäävät vahvimmin mieleen aivan eri kertomukset. Itse jäin miettimään kaikkein eniten päähenkilöiden Abdullahin ja Parin äitipuolen Parwanan elämää, vaikka kertomus hänestä liittyi laajempaan kokonaisuuteen varsin löyhästi. Osittain tämä johtui erityisestä kiinnostuksestani kirjoihin, jotka auttavat ymmärtämään tekoja, joita ei voi hyväksyä. Osittain Parwanan tarina antoi minulle niin paljon ajattelemisen aihetta siksi, että siinä käsiteltiin lapsuuteen liittyvää teemaa, jota olin viime aikoina muutenkin miettinyt: sitä, miten paljon jo varhaislapsuus voi vaikuttaa siihen, miten muut ihmiset lapseen suhtautuvat ja miten kauaskantoisia vaikutuksia muiden suhtautumisella voi olla.

Ja vuoret kaikuivat oli yksi parhaista kirjoista, jotka olen lukenut pitkään aikaan. Hosseini on taitava tarinankertoja, joka osaa keksiä ja kuvata uskottavia ja koskettavia ihmiskohtaloita.

Khaled Hossseini: Ja vuoret kaikuivat (Otava 2013)
Myös alkuteos And the Mountains Echoed ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Kiina - Sami Sillanpää: Kiinalainen rakkaustarina

Palavasieluinen aktivisti, joka käy yhden miehen sotaa ihmisoikeuksien puolesta. Rakastava vaimo, joka haluaa auttaa muita mutta haaveilee samalla ihan tavallisesta perhe-elämästä. Maailman vahvin valvontakoneisto, joka on päättänyt saada tietoonsa kaiken, mitä pari tekee, sanoo tai ajattelee.

Kiinalainen rakkaustarina on tositarina aktivistipariskunnan elämästä 2000-luvun Kiinassa. Kirjan päähenkilöt Hu Jia ja Zeng Jinyan ovat ulkomaanuutisia seuraaville tuttuja jo entuudestaan. Lukija saattaa muistaa Hun kuuluisana mielipidevankina, jolle EU myönsi arvostetun Saharov-palkinnon ja Zengin bloggaajana, jonka Time-lehti otti mukaan maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen listalle. Yhteistyössä parin kanssa tehdyssä kirjassa mennään kuitenkin paljon uutisia syvemmälle. Se kuvaa Hun ja Zengin elämää heidän yksityisimpiä ajatuksiaan myöten.

Odotin Kiinalaiselta rakkaustarinalta paljon, sillä Sami Sillanpää oli idolini nollaluvun puolivälin molemmin puolin, kun hän työskenteli Helsingin Sanomien Kiinan-kirjeenvaihtajana ja minä aloittelin uraani uutistoimittajana. Hän oli ainoa uutistoimittaja, jonka kirjoittamat jutut luin silloinkin, kun niiden aihe ei kiinnostanut minua. Kirja täytti odotukseni. Sillanpää oli osannut käyttää myös kirjan mittaisessa tekstissä samoja taitojaan, joiden vuoksi arvostan hänen lehtijuttujaan.

Kirja muistutti hyvin paljon kaunokirjallista teosta. Sillanpää oli tehnyt valtavat määrät taustatyötä ja hankkinut niin paljon tietoa, että pystyi viemään lukijan päähenkilöiden pään sisään samaan tapaan kuin kaunokirjallisuuden kaikkitietävät kertojat. Tekstin seassa oli Hulta ja Zengiltä suoria sitaatteja, joissa he kuvailivat ajatuksiaan ja tunteitaan.

Toisaalta tekstistä kuitenkin huomasi selvästi, että se oli toimittajan kirjoittama. Monet kerronnan keinot olivat samoja, joita nykyaikaisissa lehtijutuissa usein käytetään houkuttelemaan lukijaa ensin aloittamaan uutisen lukemisen ja sitten lukemaan sen loppuun. Esimerkiksi kappaleiden alkuja ja loppuja oli selvästi mietitty huolella. Tyyli muistutti laadukasta sanomalehden reportaasia tai henkilöjuttua.

Kerronta eteni alun esinäytöstä lukuunottamatta aikajärjestyksessä. Tyylille ominaista olivat lyhyet, ytimekkäät päälauseet. Kappaleiden alut veivät lukijan suoraan keskelle tapahtumia: "Hu Jian puhelimeen ei saanut yhteyttä." "Ovi oli lukossa." Kappaleiden lopuissa yleisiä olivat lukijan uteliaisuutta herättelevät viittaukset tulevaan: "Mutta Zengillä oli myös oma suunnitelmansa. Sitä hän ei kertonut vielä kenellekään." "Ne aikeet olivat saaneet alkunsa yllättävästä puhelusta." Toinen tyypillinen lopetus kappaleelle oli kertoa uutta tietoa, jolla oli erityistä painoarvoa: "Se [oikeudenkäynti] olisi jo runsaan viikon päästä." "Hu Jia on tuomittava lain määräämään rangaistukseen."

Useimmiten kerrontatapa toimi erittäin hyvin. Tarina veti lukijan hyvin mukaansa ja piti mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Parissa kohdassa epämääräisyyttä oli mielestäni liikaa. Erityisesti minua hämmensi kohta, jossa Zeng haki Sillanpäältä töitä Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajan avustajana. Siinä jätettiin kokonaan rivien välistä tulkittavaksi se, ettei Zeng saanut paikkaa. Sitä ei sanottu suoraan eikä lukijalle edes annettu yhtään perustelua ratkaisulle. Tämä pisti kuitenkin silmään siksi, että se oli niin poikkeuksellista. Muilta osin lukiessa saattoi luottaa siihen, että vaikka monista asioista kerrottiin aluksi vihjaillen, niihin palattaisiin myöhemmin ja lukija saisi vastaukset kysymyksiinsä.

Yksi asia kirjassa häiritsi minua: Zengin ystävistä Shi Tousta ja Ming Mingistä puhuttaessa mainittiin joka kerta erikseen, että he ovat naispari. Se oli mielestäni tarpeetonta ja osoittelevaa. Asian esille ottaminen oli täysin perusteltua niissä kirjan kohdissa, joissa käsiteltiin seksuaalivähemmistöjen asemaa Kiinassa. Tällöin tiedolla oli merkitystä, eikä suomalaisen lukijan voi olettaa tunnistavan pariskuntaa naispariksi kiinalaisten nimien perusteella. Sen sijaan lesbopari-sanan jatkuva käyttö tuntui suorastaan asiattomalta silloin, kun puheena oli parin ja Zengin henkilökohtaiseen ystävyyteen liittyvä asia kuten parin vierailu synnytyslaitoksella Zengiä ja hänen vauvaansa katsomassa.

Kokonaisuutena pidin kirjasta kovasti. Se kertoi koskettavan tarinan kiinnostavalla tavalla ja antoi samalla paljon tietoa Kiinan ihmisoikeustilanteesta. Suosittelen kirjaa kaikille hyvän tarinan tai hyvän journalismin ystäville.



Sami Sillanpää: Kiinalainen rakkaustarina (WSOY 2013)
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Intia - Tarquin Hall: Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus

Itserakas, hieman naurettava mutta silti sympaattinen yksityisetsivä on tuttu hahmo monista salapoliisiromaaniklassikoista. Tarquin Hall on yhdistellyt kiinnostavalla tavalla tuttuja ja eksoottisia ainesosia sijoittamalla vanhan kaavan mukaisen päähenkilön nyky-Intiaan.

Viisikymppinen yksityisetsivä Vish Puri on turhantärkeä mutta hyväntahtoinen mies, joka yrittää omalta pieneltä osaltaan tehdä maailmasta paremman. Hänen etsivätoimistonsa keskittyy pääasiassa järjestettyjen avioliittojen puolisoehdokkaiden taustojen penkomiseen, mutta aina välillä vastaan tulee haastavampiakin arvoituksia. Kadonneen palvelijattaren tapauksessa hänen asiakkaanaan on korruptiota vastaan taisteleva lakimies, jota syytetään palvelijattaren raiskauksesta ja murhasta. Puri uskoo asiakkaansa syyttömyyteen ja yrittää selvittää, mitä palvelijattarelle todella tapahtui.

Kirjan henkilöt vertaavat Puria usein Sherlock Holmesiin mutta jostain syystä eivät koskaan Hercule Poirotiin, vaikka Puri muistuttaa Porotia huomattavan paljon. Ehkäpä Hall ei ole halunnut alleviivata liikaa intertekstuaalisuutta Agatha Christien kirjoihin, koska lukija tulee sitä varmasti ajatelleeksi muutenkin. Puri ei pidä Holmes-kommenteista lainkaan vaan korostaa, että etsivä- ja vakoilutoiminnan perusperiaatteet ovat alun perin intialaisten kehittämiä. Hän on ylpeä ollessaan osa yli kaksituhatvuotista intialaisen tiedusteluperinteen jatkumoa.

Tarquin Hall on britti, mutta hän asuu nykyään Intiassa, ja Kadonneen palvelijattaren tapaus on hyvin korostetusti kirja Intiasta. Sen sivuilla vilisee viittauksia maan ruoka- ja tapakulttuuriin sekä nyky-Intian eri yhteiskuntaluokkien ongelmiin. Paikallisväriä tuovat myös hindin- ja urdunkieliset sanat ja ilmaukset, joiden merkitykset on selitetty opuksen lopussa olevassa sanastossa.

Jatkuvat Intia-viittaukset vaikuttavat paikoin vähän tarkoitushakuisilta. On kuin Hall olisi tehnyt ensin listan ilmiöistä, joita haluaa kirjassa käsitellä, ja sijoitellut sitten tuloerojen kauhistelua sivulle 16, saastumisen suremista sivulle 50 ja niin edelleen. Annan kuitenkin pienen tarkoitushakuisuuden mielelläni kirjailijalle anteeksi siitä hyvästä, että hän onnistuu tuomaan kevytlukuisessa, viihdyttävässä kirjassa esiin niin monia 2000-luvun intialaisen yhteiskunnan piirteitä.

Alkuvuodesta suomeksi ilmestynyt Kadonneen palvelijattaren tapaus on Vish Puri -sarjan ensimmäinen kirja. Englanniksi sarjasta on ilmestynyt tähän mennessä kolme osaa ja suomeksikin kaksi. Pidin kirjasta sen verran paljon, että luen varmastikin ennen pitkää muutkin osat. Suosittelen sarjaa kaikille, jotka pitävät sekä lukumatkoista että vanhan ajan tyylisistä dekkareista, joissa ei mässäillä väkivallalla ja lukija voi luottaa siihen, että hyville ihmisille käy hyvin.

Tarquin Hall: Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus (Gummerus 2012)
Alkuteos The Case of the Missing Servant ilmestyi 2009.

Turkki - Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Parikymppiset tytöt Asyan Kazanci ja Armanoush Tchakhmakhchian ovat serkkupuolia mutta kasvavat täysin erilaisissa ympäristöissä. Asyanin koti on Istanbulissa ja hänen perheensä koostuu neljästä sukupolvesta persoonallisia naisia. Armanoushilla puolestaan on Yhdysvalloissa kaksi kotia. Osan ajasta hän asuu kentuckylaisen äitinsä ja turkkilaistaustaisen isäpuolensa kanssa Arizonassa, loppuajan San Franciscossa armenialaistaustaisen isänsä ja tämän laajan suvun kanssa.

Armanoushin armenialais-yhdysvaltalaiselle suvulle Turkki ja turkkilaisuus ovat kirosanoja. Isovanhempien sukulaiset ovat kuolleet vuoden 1915 kansanmurhassa, eikä suku voi antaa yhdellekään turkkilaiselle anteeksi sitä, ettei Turkki ole tunnustanut tuon ajan tapahtumia kansanmurhaksi. Turkista tullutta isäpuolta puolestaan historia ei kiinnosta lainkaan. Armanoush etsii identiteettiään ristiriitaisen perheensä keskellä ja päättää lähteä Istanbuliin isäpuolensa sukua tapaamaan. Siitä alkaa serkusten ystävyys.

Kerronta on pääosin realistista, mutta Asyanin Banu-tädin myötä mukaan tulee magiaa. Banu-täti keskustelee henkien kanssa ja saa niiltä vastauksia kysymyksiin, jotka askarruttavat paitsi häntä myös lukijaa. Henget tietävät esimerkiksi sen, kuka on Asyanin isä, vaikka tytöllä itsellään ja suurella osalla hänen sukulaisistaan ei ole siitä aavistustakaan.

Persoonalliset henkilöhahmot olivat mielestäni iso osa Kirotun Istanbulin viehätystä. Erityisesti Asyanin eriskummalliset tädit, mummit ja ystävät olivat minusta kiehtovia. Lisäksi pidin siitä, miten kirjassa käsiteltiin isoa poliittis-historiallista kiistakysymystä nykyajassa elävien ihmisten arkikokemuksen kautta. Tarina kulki hyvin ja mielenkiinto pysyi yllä alusta loppuun.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul (Gummerus 2012)
Alkuteos Bastard of Istanbul ilmestyi 2007.

Kiina - Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka

Kun kaksi tyttöä solmii elinikäisen ystävyyssuhteen, se sitoo heitä tiukemmin kuin vihkivalat. Avioliitossa jalkavaimot ovat sallittuja, mutta ystävyyssopimuksen allekirjoittaneille tytöille ei sallita muita ystäviä. Elinikäisen ystävän pettäminen muiden ystävien kanssa olisi satuttavampaa kuin mikään tuska, mitä aviomies voisi vaimolleen aiheuttaa.

Eletään 1800-luvun Kiinassa, ja maailma on täynnä sääntöjä. Naisten ja miesten maailmat ja kulttuurit pidetään huolellisesti etäällä toisistaan. Tyttöjä muistutetaan jatkuvasti siitä, että he ovat arvottomia. Elämä on kovaa ja säännöt ankaria, mutta jos noudattaa niitä kurinalaisesti, voi ennen pitkää tulla onnelliseksi. Tai näin ainakin uskoo tarinan päähenkilö Lilja.

Lilja on syntynyt köyhään maanviljelijäperheeseen, mutta häntä on kohdannut odottamaton onni: hänen jalkojensa muoto on poikkeuksellinen. Ennustaja ja naimakauppojen välittäjä ovat molemmat vakuuttuneita, että Liljan korkeiden jalkaholvien ansiosta hänelle voidaan tehdä piirikunnan täydellisimmät jalat. Jos se onnistuu, hän voi päästä naimisiin paljon synnyinperhettään hienompaan ja varakkaampaan sukuun.

Ensin jalat täytyy kuitenkin sitoa. Ajan tavan mukaisesti kaikki kuusivuotiaat tytöt joutuvat kärsimään sanoinkuvaamatonta kipua, kun heidän jalkojensa luut murskataan ja ihon annetaan mädäntyä. Vain siten saadaan aikaan kultaiset liljat, kauneusihanteen mukaiset peukalon pituiset jalat. "Vain kipu tekee sinusta kauniin", äiti opastaa Liljaa. "Vain kärsimys tuo sinulle rauhan."

Poikkeuksellisten jalkojensa ansiosta Lilja saa mahdollisuuden paitsi hyvään naimakauppaan myös elinikäisen ystävyyssuhteen eli laotong-suhteen solmimiseen. Naimakauppojen välittäjä etsii hänelle mahdollisimman sopivan ystävän: saman tunnin sisällä syntyneen tytön, jolla on yhtä monta sisarusta ja jonka jalat on sidottu samana päivänä. Näin Lilja saa ystäväkseen Lumikukan.

Lumikukka ja salainen viuhka on kirja kahden naisen ystävyydestä kahlitsevassa, alistavassa kulttuurissa. Se on tarina pienenpieneksi rajatusta naisten maailmasta ja salakirjoituksesta, jonka avulla ahtaan maailman rajoja voi koetella. Se on kertomus läheisyydestä ja luottamuksesta mutta myös luottamuksen pettämisestä.

Pidin kirjasta kovasti. Liljan ja Lumikukan kokemuksissa ja tuntemuksissa oli paljon tuttua ja helposti samaistuttavaa mutta toisaalta paljon niin vierasta, ettei sitä osaa kunnolla edes kuvitella. Tunsin lukiessani monet kerrat valtavaa kiitollisuutta siitä, että minulla on mahdollisuus ja oikeus liikkua vapaasti terveillä jaloillani eikä kukaan estä minua hankkimasta tietoa asioista, jotka minua kiinnostavat.

Lumikukka ja salainen viuhka on samalla kertaa ikkuna jo kadonneeseen, aivan omanlaiseensa kulttuuriin ja koskettava, hyvin kerrottu ystävyyden kuvaus.

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka (WSOY 2006; pokkarina 2010)
Alkuteos Snow Flower and the Secret Fan ilmestyi 2005.

Vietnam - Vincent Lam: The Headmaster's Wager

Tuosta ei hyvä seuraa, ajattelin monessa kohtaa tätä kirjaa. Usein olin oikeassa - mutta en aina.

Headmaster's Wager on mukaansatempaava kirja, mutta sen tunnelma on alusta loppuun painostava. Henkilöhahmojen yllä leijuu monenmoisia uhkia ja ainakin minä pelkäsin lukiessani lähes koko ajan heidän puolestaan. Todelliset historian tapahtumat vaikuttivat henkilöhahmojen kohtaloon, joten Aasian historiaa tunteva lukija saattoi paikoin aavistaa jo ennalta vaikeuksia, jota henkilöhahmot eivät osanneet pelätä.

Kirjan päähenkilö, kielikoulun rehtori Percival Chen, ei ole varsinaisesti miellyttävä mies. Hänestä on silti mahdollista pitää ja toivoin, että hänelle ja hänen rakkailleen kävisi hyvin - niin epätodennäköiseltä kuin se monin paikoin vaikuttikin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun ja 1970-luvun Saigoniin (nykyinen Ho Chi Minh City). Kiinalainen Chen on asunut Vietnamissa jo pitkään, mutta hän ei erityisemmin arvosta uutta kotimaataan tai varsinkaan sen asukkaita. Vietnamin sota on käynnissä, mutta Chen ei halua sekaantua politiikkaan. kiinnostaa vain liiketoimintansa turvaaminen ja varallisuutensa kartuttaminen.

Kirjan alussa Chenin elämä on lokoisaa. Hän on varakas ja kunnioitettu. Hänen englanninkielinen kieliakatemiansa menestyy. Parhaan ystävänsä Macin suhteiden ansiosta Chen pystyy järjestämään asian kuin asian mielensä mukaiseksi.

Chenin huolet alkavat, kun hänen ainoa lapsensa Dai Jai joutuu vaikeuksiin. Poika on Chenille kaikki kaikessa ja hän on valmis mihin hyvänsä auttaakseen tätä. Siitä käynnistyy tapahtumasarja, joka tuo Chenin elämään isoja murheita mutta myös odottamattoman rakkauden. Ennen pitkää myös politiikka löytää tiensä perheen elämään.

Rakkaus on Headmaster's Wagerin hallitseva teema. Monia Chenin toimia ohjaavat rahanahneus ja uhkapelihimo, mutta niitäkin hallitsevampia motiiveja ovat isänrakkaus ja romanttinen rakkaus. Toiseksi tärkeäksi temaksi nousee vähitellen politiikka.

Lam kuljettaa juonta taitavasti ja osaa pitää lukijan varpaillaan. Kirja oli omalla tavallaan hyvä, mutta henkilökohtaisesti en pitänyt siitä kovin paljon. Tapaan kiintyä henkilöhahmoihin enkä pidä siitä, jos joudun koko ajan pelkäämään, että heille tapahtuu kauheita. Lisäksi juonessa oli minun makuuni turhan raakoja kohtia, joista varsinkin yksi oli niin vastenmielinen, että toivoisin, etten olisi koskaan lukenut sitä. Lukumatkakin jäi vähän ulkokohtaiseksi, kun Vietnamin sotaa tarkasteltiin Chenin vahvasti kiinalaisesta näkökulmasta.

Vincent Lamin kirjoja ei tietääkseni ole suomennettu, eikä minulla ole tiedossa, että Headmaster's Wagerista olisi suunnitteilla suomennosta.

Vincent Lam: The Headmaster's Wager (Fourth Estate 2012)

Syyria - Rafik Schami: Damaskoksen rakastavaiset

Syyriasta puhutaan uutisissa jatkuvasti, mutta monelle suomalaiselle maa on muuten täysin vieras. Toisenlaista näkökulmaa ajankohtaiseen maahan saa lukemalla syyrialaissyntyisen, Saksassa pitkään asuneen Rafik Schamin Damaskoksen rakastavaiset.

Pääosa kirjan tapahtumista sijoittuu 60-luvulle, mutta mukana on myös vanhemmista ajoista kertovia osuuksia, joissa mennään ajassa taaksepäin jopa 1800-luvun puoliväliin saakka. Syyrian lähihistoriaa kirjassa ei siis kuvata, mutta 60-luvun arkielämän kuvaus voi auttaa ymmärtämään viimeaikaisten uutisten taustaa. Kirja ei ole ensisijaisesti poliiittinen, mutta politiikalla on oma osansa päähenkilöiden tarinassa. Schami itse toteaa kirjansa jälkisanoissa asiasta näin: "Olen niin sanotun poliittisen romaanin vastustaja, mutta henkilöhahmo ei voi elää yhdessä pahimmista arabialaista alkuperää olevista hirmuvalloista ilman että se vaikuttaisi häneen." Historian oppikirjana Damaskoksen rakastavaisia ei pidä lukea, sillä kirjan kuvaukset 60-luvun Syyrian diktatuureista perustuvat vain osin todellisiin tapahtumiin ja ovat osin mielikuvituksen tuotetta.

Kirjan pääjuoni on sukuriidan varjostama rakkaustarina. Farid Mustaq ja Rana Šahin ovat damaskoslaisia nuoria, joiden sukujuuret ovat maaseudulla Malan kylässä. Mala on ollut vuosikymmenten ajan jakautunut ortodoksisten Šahinien ja katolisten Mustaqien kannattajaleireihin, ja vallasta kamppailevat suvut ovat verikostokierteessä. Kaupunkilaisnuorille sukuviha on kuitenkin jäänyt etäiseksi. He murehtivat tutustuessaan vain siitä, sattuuko toinen olemaan muslimi. Henkilökohtaisesti he eivät suuremmin piittaa uskonnosta, mutta suku saattaisi rankaista muslimiin rakastumisesta jopa kuolemalla, joten he ovat oppineet olemaan varovaisia ihastuksissaan. Niinpä he selvittävät jo varhain toistensa uskontokunnan, mutta sukunimiä he eivät älyä kysyä ennen kuin on liian myöhäistä ja he ovat jo ehtineet rakastua.

Damaskoksen rakastavaisten rakenne on epätyypillinen. Paksu romaani on jaettu Raamatun tapaan kirjoihin, joiden nimet kuvaavat niiden pääteemoja, kuten esimerkiksi Rakkauden kirja ja Suvun kirja. Kukin kirja jakaantuu katkelmiin, jotka saattavat olla hyvinkin irrallisia toisistaan. Vain osa katkelmista vie pääjuonta eteenpäin; lopuissa kerrotaan itsenäisiä pieniä tarinoita sivuhenkilöiden elämästä. Kirjailija itse vertaa rakennetta kivimosaiikkiin ja katkelmia sen kiviin: "Jokainen näistä kivistä kertoo tarinan, ja kun olet lukenut sen, se näyttää piilevän värinsä, ja heti kun olet lukenut kaikki tarinat, näet koko kuvan." Schamin mukaan tällainen rakenne "tekee oikeutta säröjä täynnä olevalle elämällemme arabimaissa".

Kirja alkoi mielestäni kiinnostavasti, mutta sitten tuli pitkä osio, jonka lukeminen oli vähän raskasta. Sukuvihaa taustoitettiin perinpohjaisesti ja lukijalle esiteltiin koko ajan uusia henkilöhahmoja, joista osa oli omien irrallisten pikkutarinoittensa päätähtiä mutta täysin epäolennaisia pääjuonen kannalta. Uusien hahmojen jatkuva virta ja irtotarinoihin poikkeileva kerrontatyyli tekivät alussa lukemisesta työlästä. Kun en vielä hahmottanut pääjuonta kunnolla, oli vaikeaa erottaa, ketkä henkilöhahmot olisi syytä painaa mieleen ja ketkä esiintyisivät vain yhdessä katkelmassa. Kirja tempaisi minut kunnolla mukaansa vasta, kun sukujen taustat oli saatu kerrottua ja päästiin keskittymään päähenkilöiden lapsuuteen ja nuoruuteen Damaskoksessa. Sen jälkeen mielenkiintoni pysyi yllä koko loppukirjan ajan. Kun pääsin kiinni pääjuoneen, aloin nauttia myös irrallisista pikkutarinoista ja mosaiikkimaisesta kerronnasta.

Lukuisten pikkutarinoiden ansiosta Damaskoksen rakastavaiset on antoisaa luettavaa ihmiskohtaloista kiinnostuneelle lukijalle. Rakkaus ja parisuhde ovat irtotarinoiden tyypillisin aihe ja lukija oppii paljon naisen ja miehen asemasta ja rooleista Syyriassa. Kaikkein eniten pidin kohdista, joissa kuvataan arkista elämää Damaskoksessa lapsen tai nuoren silmin. Yksityiskohtia oli runsaasti ja  kerronta oli elävää.

Suosittelisin Damaskoksen rakastavaisia lukijalle, joka on kiinnostunut sekä rakkaustarinoista että Lähi-idän poliittisesta historiasta ja jolla on aikaa ja energiaa syventyä paksuunkin opukseen.

Rafik Schami: Damaskoksen rakastavaiset (Bazar 2009).
Alkuteos Die dunkle Seite der Liebe ilmestyi 2004.