Hisham Matar: Erään katoamisen anatomia

Hisham Matar: Erään katoamisen anatomia

WSOY, 2013
Anatomy of a Disappearance, 2011

Suomennos: Minna Kumpulainen
Kansi: Stephen Simspon / Mika Tuominen

Sivuja: 211

Lisäksi: Kirjailija on varsinainen maailmankansalainen, hän on syntynyt New Yorkissa libyalaisperheeseen, kasvanut Tripolissa ja Kairossa ja asuu nykyisin Lontoossa.

Hisham Matarin pienoisromaani Erään katoamisen anatomia oli todella kiehtova tarina isästä ja pojasta, joiden suhdetta varjostaa äidin kuolema, isän salaisuudet ja kykenemättömyys puhua asioista pojalleen. Yhteys hiipuu entisestään, kun isä menee naimisiin Monan kanssa, joka on 12-vuotiaan Nurin ensi-ihastus. Mona on kuin liima, joka pitää perheen yhdessä sekä liuotin, joka murentaa omaehtoiset sidokset isän ja pojan väliltä. Mona on kiehtova hahmo myös lukijan kannalta, sillä hänestä ei pidä silloin kun hän saa kirjassa tilaa ja sitten häntä jää kaipaamaan, kun hetki viimein on ohi.

Isän katoaminen käynnistää kunnolla tarinan, vaikka missään vaiheessa kirja ei ollut minulle mitenkään lennokas muttei vastaavasti yhtään väkinäinen tai vitkutteleva. Nuri joutuu katoamisen myötä käsittelemään äidin ja isän poissaoloa ja luomaan heihin myös uuden suhteen. Kummastikin paljastuu uusia asioita, joten menneen koettu ja tiedetty sekoittuu valheisiin, selityksiin ja tukahdettuun suruun. Jäljelle jää epäilys, jonka selvittämiseen ryhtyy myös lukija: miksi isä katoaa ja miksi äiti osoittautuu aivan erilaiseksi kuin mitä Nuri oli todeksi luullut.

Erään katoamisen anatomia saa potkua arvoituksista, mutta se on kuitenkin pieni ja voimakas tarina sellaisen pojan kasvusta, joka kasvaa aikuiseksi ilman todellista turvaa ja varmuutta. Samalla teos kertoo jotain arabidiktatuurista, englantilaisesta sisäoppilaitoksesta, sveitsiläisestä naisesta, jonka luota isä katosi, kodista, joka on kaikkialla ja samalla ei oikein missään. Kirjailijan oman taustan tietäen kiinnitin erityisen paljon huomiota pienoisromaanin lukuisiin paikan vaihdoksiin. Ne tuovat lukemiseen mukaan oman pienen mausteensa, sillä kirjakin tuntuu sulauttavan itseensä monia aineksia eri kulttuureista.

Kuten elämässä on epävarmuutta, sitä on myös kirjassa. Kyseessä ei ole niinkään avoin lopetus, vaan alati jännitettä pitävä avoin arvoitus. Jollekin se on riittävä, joku jää taas kaipaamaan vastauksia. Itse kuulun molempiin ja siksi olisin niin kovasti halunnut lukea lisää.

Susalle kirja oli merkillinen, vähäeleinen, kaunis. Satu jäi epävarmaksi siitä, pitikö kirjasta. Hänen arviostaan luin myös, että kirjailijan oma isäkin on kadonnut ja kohtalosta ei ole varmuutta. Jenni piti kirjasta, mutta ei laillani ihastunut siihen. Annika K väsyi haahuilevaan tunnelmaan, jossa mitään ei kunnolla selviä. Hesarin arvion mukaan kirjaan jäi vain yksi kauneusvirhe, mutta muuten arvio on hyvin kehvua. Pidin tästä kohdasta erityisesti: "teoksen julkilaukomattomuus vain vahvistaa sisällön voimaa".

Amin Maalouf: Leo Afrikkalainen

Amin Maalouf: Leo Afrikkalainen 
WSOY, 2011
Léon l'Africain, 1986
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 442
Kansi: Anna Makkonen
Ranska, Libanon, Aikamme kertojia -sarja

Libanonissa syntyneen, mutta vuosikymmeniä Ranskassa asuneen Amin Maaloufin esikoisteos Leo Afrikkalainen on muistelmamuotoon kirjoitettu runsas seikkailukertomus. Joku ehkä ihmettelee luonnehdintaani, mutta päähenkilö Hasan al-Wassan/Johannes Leo Africanuksen elämäntarina on niin tapahtumarikasta, että lukiessakin meni pää pyörälle. Minua vaivasi myös aluksi, kuten Mariakin kirjoitti omassa arviossaan, että koska teos liikkuu ajallisesti, paikallisesti ja historiallisesti niin laajalla alalla, omasta elinpiiristäni hyvin etäällä, että ennen lukemista pelkäsin, että saako siihen tarpeeksi tarttumapintaa. Tämä piirre viehätti teoksessa, sillä sen runsaus pakotti lukemaan tarkkaavaisesti ja koin lukiessani suurta iloa, tuntui että kirja viihdytti ja sivisti samanaikaisesti. Mutta tämä yltäkylläisyys tapahtumissa ja henkilöhahmoissa myös etäännytti ja olin välillä ihan läkähtyä, kun en meinannut muistaa henkilöiden nimiä.

Minua viehätti, että luvut oli jaettu vuosien mukaan ja ne oli nimetty aina kulloisenkin tarinan mukaisesti, vaurauden vuosi, salajuonen vuosi, kaappauksen vuosi ja niin edelleen. Lukujen alussa oli myös merkitty vuosiluvut tarkkaan sekä gregoriaarisen että islamilaisen kalenterin mukaisesti. Vaikka teksti oli kirjoitettu muistelmina Leon pojalle, itse tarina etenee kronologisesti eteenpäin alkean vuodesta 1488 ja päättyen vuoteen 1527. Sen lisäksi pääluvut oli jaettu paikkakuntien mukaan, missä Leo kulloinkin pääasiallisesti vaikutti: Granadan kirja, Fésin kirja, Kairon kirja ja Rooman kirja. En väitä, että kirja olisi ollut sekava, mutta runsauden sarvesta oli ammennettu niin paljon aineksia teokseen, että kiitin tästä, että kiinnostavasta jaottelusta. Lisäksi siitä tuli mieleen uskonnolliset, pyhät kirjat, joten rakenne tuki näinkin aihetta.

"Missä sinä ikinä oletkin, haluavat jotkut aina tutkia mitä sinussa on pinnan alla ja miten rukoilet. Varo myötäämästä heidän odotuksiaan, poikani, varo taipumasta siihen mitä enin osa ajattelee! Ovat he sitten muslimeja, juutalaisia tai kristittyjä, on heidän otettava sinut sellaisena kuin olet tai menetettävä sinut."

Kirja on valitettavasti alati ajankohtainen. Uskonsotien (tai sotien ylipäänsä) järjettömyys näyttäytyy yksilötasolla jopa siinä, ettei päähenkilö aina itsekään tunnu tietävän kenen sulttaanin, hallitsijan, paavin tai auktoriteettihahmon nimeen hän eniten tukeutuisi. Hän tuntuu tulevan kaikkien kanssa toimeen, siksi hänet lähetetään ympäriinsä sopimaan kauppasuhteista, rauhasta ja selvittämään kiistoja. Hän on diplomaatti, hyvin kielitaitoinen ja sivistynyt mies. Rakkaudessa kiihkeä, ja teoksen romanttisuus toi hyvää vastapainoa tylsemmille "sotajutuille". Ihmissuhteet yhteiskunnan myllerryksissä ovat aina kiinnostavaa luettavaa.

Leo Afrikkalaisen suurimpia teemoja ovat juuri uskontojen ja erilaisten kulttuurien yhteentörmäys. Mitä tehdään idässä ja mitä lännessä, suvaitaanko toiseutta ja vierasta käytöstä. Kuka omistaa toisen ihmisen? Voiko orja olla joskus vapaampi kuin uskonnollisten dogmien alla elävä ihminen? Ei mitään pieniä kysymyksiä, mutta tässä teoksessa tuntuu olevan kaikkea. Rakkautta, sotaa, elämän viisauksia, seikkailua ja historiallisiin tapahtumiin nojaava pohja.

Suosittelen niille, jotka lisäävät mieluummin vähän enemmän kuin vähemmän mausteita.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
WSOY, 2012  
Før jeg brenner ned, 2010
Suomennos: Päivi Kivelä
Sivuja: 306
Kansi: Anna Makkonen
Norja, Aikamme kertojia -sarja

Gaute Heivollin teoksessa Etten palaisi tuhkaksi on lähes alusta asti selvä jutun juoni. Pienessä norjalaisessa kylässä on häiriintynyt tuhopolttaja, joka tulisen hurmoshengen lailla kylvää pelkoa tuvasta tupaan. Lukemisen hienous ei synnykään siitä, että lukija yrittäisi samanaikaisesti selvittää, että kuka on syyllinen, sillä hyvin varhaisessa vaiheessa hänet esitellään. Tavallinen nuorimies, kauan odotettu ja kaivattu poika, palomiesisän silmäterä, joka on pikkupojasta asti istunut paloauton kyydissä. Kiehtovaa ei olekaan selvittää, että kuka teki mitä, eikä edes se, että miksi se on tehty, vaan kirjan vetovoima on minusta siinä, että miten se kaikki on kerrottu.

Romaanin kertoja on Gaute Heivoll -niminen mies, kirjailija, joka salapoliisin lailla etsii uuteen teokseena materiaalia ajalta, jolloin hän itse oli vastasyntynyt. Näistä voi jo päätellä, että teos on jollain tapaa autofiktiivinen, mutta mikä ihana tunne, etten oikeasti ole lukenut yhtään kirjailijan haastattelua, en yhtään selitystä siitä, että mikä on oikeasti ollut totta ja mikä täyttä fiktiota. Onko kaikki? Sillä ei ole väliä. Asiasta on varmasti kohistu teoksen ilmestymisvuonna Norjassa, sillä se sai tuolloin tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon Brageprisenin. Koin jollain tapaa olevani etuoikeutettu, että sain lukea teoksen kuin tyhjä taulu. Olin vältellyt myös kotimaisia lehti- ja blogiarvioita, sillä jostain syystä ennakkoon jo ajattelin teoksesta kovasti pitäväni. Tietysti minulla jonkinlainen käsitys teoksesta oli, enhän siihen olisi muuten tarttunut. Mutta ei mitään sellaista, joka olisi sotkeutunut mieleeni niin vahvasti, että lukutuoreus olisi hävinnyt.

Teos rakentaa vastakkainasettelua. Toinen on kiltti poika, tarinan varsinainen kertoja, kirjailija, joka lukee vanhoja päiväkirjoja, kirjeitä ja haastattelee kyläläisiä menneistä tapahtumista. Tuhopolttajan kautta liikutaan 60–70-lukujen maisemissa. Millaisissa oloissa kasvaa tuhopolttaja? Miten herkkä lapsi yhdistää tärkeät hauskat hetket johonkin niin kovin väärään ja julmaan? Millaista valoa tulen lämpö tuo tummaan mieleen? Gaute Heivoll kirjoittaa niin, että juuri se, miten asiat kerrotaan, on tärkeintä. Minua kirjanörttiä kiinnosti autofiktiivisyydessä eniten se, että miten fiktiivinen Gaute Heivoll kasvaa kirjailijaksi ja miten hän työskentelee, miten kerää materiaalia, mitä ajattelee kirjoittamisesta.

Etten palaisi tuhkaksi on kertomus eräästä tuhopolttajasta. Mutta se on myös mielenkiintoinen tarina siitä, miten toisesta pojasta kasvoi kirjailija.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys
WSOY, 2010
La solitudine dei numeri primi, 2008
Suomennos: Helinä Kangas
Sivuja: 299
Kansi: Kristina Segercrantz
Italia, Aikamme kertojia -sarja

Mitä osaisin tästä kirjasta oikein sanoa? Ainakin tiedän, että jonkin aikaa kestää ennen kuin luen taas jotain häkellyttävän hyvää. Tai mistä sitä tietää, seuraava kirja voi olla jo yhtä hyvä. Ihailen silti Paolo Giordanon tapaa yhdistää kevyen ilmava kerronta raskaisiin, paikalleen jämähtäneisiin päähenkilöihin. Rakenne on nykykirjallisuudesta tuttuakin tutumpi, kerronta kuljetetaan luku kerrallaan joko hiihtoturmassa rampautuneen Alicen tai vammaisen kaksoissisarensa katoamisesta traumatisoituneen Mattian kautta. Minusta tuntuu, että tämä on yksi käytetyimmistä tavoista nykyisin kuljettaa tarinaa. Vuoroin puhut sinä, vuoroin minä. Lukijalle jää joka luvun loppuun pieni cliffhanger, ehkä harmistuskin siitä, että tarina katkaistaan taivasti johonkin kohtaan, joka pakottaa jatkamaan lukemista. Kunnes taas toisen päähenkilön tarina imaisee mukaansa ja niin edelleen.

Takakannesta lainattua: "Alkulukujen yksinäisyys tarkastelee hienovaraisesti yksinäisyyden, riippuvuuden ja toiseuden välistä ristiriitaa. Vaikka Giordanon hahmoista tuntuu kuin he eivät saisi happea, hänen tekstinsä hengittää kevyesti ja kuulaana." Luin tekstin vasta ollessani kirjan kanssa puolessa välissä ja voin allekirjoittaa sen täysin (siksi sen tähän arvioonikin nostin). Alice ja Mattia eivät viihdy omissa kehoissaan, vaikka toisaalta juuri arvet heitä alun perin yhdistävät. Mattia on viiltänyt käsiään ja on koulussa näiden kummallisten tapojensa ja passiivisuutensa vuoksi syrjitty, Alice yrittää peittää omaa arpeaan tatuoinnilla, mutta vasta tarttuessaan Mattiaa kädestä, hänen nilkuttamisensa lieventyy. Koko teos alkaa kuvauksella siitä, mikä johti Alicen onnettomuuteen. Giordano on kirjoittanut Alkulukujen yksinäisyyteen monta kohtausta siitä, kuinka ihminen voi olla vieras myös itselleen ja kuinka oma keho kääntyy itseään vastaan. Kuinka traumatisoitunut ihminen rakentaa minuuttaan sitten tämän vierauden ja epämukavuuden tunteen kautta.

Päähenkilöt vierastavat itseään ja muita ihmisiä. Heillä ei tunnu koskaan olevan täysin rentoutunut olo, vain tuhoamalla itseään he saavat pienen tyydytyksen kivusta. Ajatus kääntyy toissijaisiin tunteisiin, tai ylipäänsä kipua tuottamalla syntyy jotain tunteita sisälle. Olin varma, että kyllästyisin päähenkilöiden epätoivoon, mutta heidät on rakennettu niin taiten, että oikeasti välillä tuntuu lukevansa oikeiden ihmisten päiväkirjoista heidän ajatuksiaan. Kirjailija voi myös kompastua siihen, että hän tekee päähenkilöistään vain surumielisiä, litteitä, yhden kortin ihmeitä. Mutta Giordanon kanssa olin hämilläni, haluanko että päähenkilöt löytävät toisistaan rakkauden vai en. Onko juuri toisen turmeltuneen seura syy siihen, ettei koskaan kunnolle eheydy?

Alice ja Mattia ovat hyvin samanlaisia hahmoja, mutta riittävän erilaisia, jotta yksinäisyyden, toiseuden ja epämukavuuden tunteisiin tulee variaatiota. Pidin siitä, että lukiessa suhtauduin heihin arvottaen ja en ollut koskaan täysin varma, että pidänkö heistä. Todellisilta he tuntuivat, mutta täyttä epätoivoa en olisi jaksanut lukea. Virhetoimintojen, pykivien ajatusten ja kieroutuneen kompleksisten ihmissuhteiden keskellä juuri kirjailijan tapa kertoa tarinansa tuo valoa tunnelin päähän.

Molemmilla on vaikea suhde vanhempiinsa. Alicen isä pakottaa tytärtään tiettyyn muottiin, lapsena joka-aamuinen rituaali juoda lasi maitoa aiheuttaa välillisesti lopulta tytön onnettomuuden. Mattia syyttää koko ikänsä itseään siitä, että aiheutti – ei tosin tarkoituksella – sisarensa katoamisen. Hänen vanhempansa eivät syytä poikaansa, mutta eivät osaa lähestyä tätä koskaan oikealla tavalla. Mikä on oikea tapa lähestyä täysin lukossa olevaa ihmistä? Sitä mietin lukiessa kaiken aikaa. Henkilöt tulevat niin läheiseksi, että mieleni teki huutaa kaiken aikaa, että miksi nämä ihmiset eivät käy terapiassa. Oli kiehtovaa pitkästä aikaa käydä kunnolla vuoropuhelua kirjan kanssa, enkä malttanut lopettaa lukemista ennen kuin sain tietää, että loppuuko yksinäisyys koskaan.

"Niin, Mattia hän ajatteli usein. Yhä uudestaan. Se oli kuin sairaus, josta hän ei ehkä edes halunnut parantua. Muistoonkin voi sairastua, ja hän oli sairastunut siihen iltapäivään autossa puiston edessä, jolloin hän oli peittänyt kasvoillaan Mattian kasvot estääkseen tätä näkemästä hirveiden muistojensa tapahtumapaikkaa."

Philip Roth: Nöyryytys

Philip Roth: Nöyryytys
WSOY, 2011
The Humbling, 2009
Suomennos: Arto Schroderus
Sivuja: 146
Aikamme kertojia -sarja


"Hän oli kadottanut taikansa. Sisäinen pakko oli rauennut tyhjiin. Hän ei ollut koskaan epäonnistunut teatterissa, oli aina ollut vahva ja menestyksekäs, ja sitten pahin tapahtui: hän ei pystynyt näyttelemään. Lavalle astumisesta tuli tuskaa. Varmuus siitä että hän oli loistava väistyi, ja sen sijaan hän tiesi jo etukäteen epäonnistuvansa. Niin kävi kolme kertaa peräjälkeen, ja viimeisellä kerralla ketään ei enää kiinnostanut, kukaan ei tullut. Hän ei saanut yhteyttä yleisöön. Hänen kykynsä oli kuollut."

Näin alkaa Philip Rothin Nöyryytys. Päähenkilö Simon Axler on kuuluisa kuusikymppinen näyttelijä, joka on kuitenkin menettänyt täysin itseluottamuksensa, teatterikipinän, lavakarisman ja vuorosanamuistinsa. Hän epäonnistuu roolissa kuin roolissa, vaimo kyllästyy avioliittoon ja lähtee ja jäljelle jää vain säröillä oleva maine, varallisuus ja halu tappaa itsensä. Axler miettii näytelmiä, joissa päähenkilö lopulta tappaa itsensä ja kuvittelee, että olisiko hänen loppunsa samankaltainen.

Nöyryytys on romaani vanhenemisesta, epäonnistumisesta, uuden nahan luomisesta ja nimensä mukaisesti niin nöyryytyksestä kuin nöyryyttämisestä. Se ei ole romaani, josta pidin varauksetta, sillä Arjan tavoin minuakin ärsytti teoksen ukko-fantasiat: "Ukkofantasialla tarkoitan keskittymistä miehen elämään, paljon seksiä tai siitä fantasiointia, suoraviivaista oman onnen ja hyvän olon tavoittelua, fyysistä toimintaa, vaikeutta päästä itsensä ulkopuolelle tai nähdä naisia muina kuin oman olon välikappaleina."

Nöyryytyksen keskeisin naishahmo Pegeen Mike on nimeään myöten teoksessa kaikista kiinnostavinta, mutta samalla ärsyttävintä. Hän on nelikymppinen lesbo, Axlerin nuoruudenystävien tytär, joka jostain syystä hurahtaa tähän sisäänpäinkääntyneeseen ja elämänilonsa menettäneeseen mieheen. Pegeen kääntää takkia täysin, sillä hän muuttuu lähestulkoon yhden yön aikana poikatytöstä täysveriseksi edustusvaimoksi, tuhansien eurojen korkokenkineen ja vaatteineen. Muutoksesta ja suhteesta saadaan lyhyeeseen kirjaan edes jotain tapahtumia, mutta koin ratkaisun jotenkin seksistisenä, epäuskottavana ja sovinistisena. Mutta mielenkiintoinen se silti oli, sitä en kiellä.

Moitin ja kiitän siis samaa asiaa, seksikohtauksia.

Tämä on ensimmäinen Philip Rothin teos, jonka olen lukenut, enkä voi väittää, että olisin täysin ihastunut hänen tyyliinsä. Hän on palkittu kirjailija (mm.National Book Award, Man Booker, Pulitzer), joka on saanut myös Valkoisessa talossa kunniamerkin ja vuonna 2002 hänelle myönnettiin American Academy of Artsin korkeain kunninaosoitus, Gold Medal in Finciton. Kaiken tämän voin lukea kirjan liepeistä, mutta koska voin peilata tätä vain tämän yhden pienoisromaanin valossa, niin voin vain olettaa että jotain maskuliinisen kipakkaa minulta jää huomaamatta. Nöyryytys tuntuu välityöltä, hyvältä idealta, joka jää vähän kesken. Se on toisaalta kolmas osa neljän romaanin sarjasta, joten ehkä Jokamiehen (2007) ja Tuohtumuksen (2009) luettuani olisin ajatellut tästä teoksesta eri tavalla. Tai ehkä teemaviikkoni ensimmäinen kirja Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi oli niin hyvä, etten saanut Rothista tarpeeksi otetta.

Nöyryytystä ei ole blogeissa juurikaan luettu, mutta suomalaiset kriitikot kiittelevät sen nerokkuutta:

”Pulitzerilla ja lukuisilla muilla palkinnoilla huomioidun Rothin teksti on tuttuun tapaan taitavaa ja monitasoista. Rauhallisen pinnan alla sykkii vimma, joka tekee pienoisromaanista kokoansa suuremman.” Maija-Liisa Mattila, Keskipohjanmaa

”Lyhyestä mitastaan huolimatta Nöyryytys on ansioiltaan painava. Se on parodian ja komediankin keinoin kerrottu vakava tarina luopumisesta ja sen vaikeudesta. Teos on kuulas läpileikkaus elämästä ja sen tarkoituksesta. Ehdottomasti Rothin parhaimpia.” Arto Tuominen, Tiedonantaja

”Nöyryytys on painava kuvaus ihmisestä oman libidonsa kahleissa.” Arto Virtanen, Parnasso

”Roth on mestari kuvaamaan ikäistensä miesten syvimpiä pelkoja.” Antti Virolainen, Ilta-Sanomat

”Mestarillisen teoksen aihe voisi tuskin olla yksinkertaisempi tai käsittely suoraviivaisempaa.” Putte Wilhelmsson, Aamulehti

”Philip Rothin Nöyryytys on vetävästi kirjoitettu teos, joka sivuaa monia mielenkiintoisia aiheita kuten vanhenemisen problematiikka.” Veijo Hietala, Turun Sanomat

”Nöyryytys muistuttaa edeltäjiään niin kerronnallisesti, rakenteellisesti kuin temaattisestikin. Rothin kerronta on mukaansatempaavaa ja sujuvaa, toiminta keskitettyä ja monen rönsyilevän nykyromaanin rinnalla jopa pelkistettyä.” Pentti Orhanen, Ilkka

”(…) Nöyryytys edustaa fiksumman laidan amerikkalaista nykyproosaa (…)” Tommi Aitio, Salon Seudun Sanomat

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
WSOY 2012
The Sense of an Ending, 2011
Suomennos: Kersti Juva.
Sivuja: 157
Aikamme kertojia -sarja.


Jos antaisin blogissani tähtiä lukemilleni kirjoille, niin Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi olisi varmasti viiden tähden kirja. Kirja oli hyvä aloitus teemaviikolleni, sillä se oli niin vetävä, että mietin lukiessani, että kumpa tämä ei vielä päättyisi. Luin tämän tiiviin, trillerimäisen teoksen siltä istumalta – mikä ei tietysti kauhean vaikea suoritus ollut, sillä teos on vain 157-sivuinen.

Vuoden 2011 Man Booker -kirjallisuuspalkinnon saanut Kuin jokin päättyisi erheyttää lukijaansa muutamia kertoja, mutta tästä ei voi syyttää sympaattista kertojaa Tony Websteriä, sillä kun hän kertoo menneisyyden tapahtumia nykyisyydestä käsin, hän tekee sen niin hyvin kuin vain muistaa.

Teos alkaa Tonyn lapsuudesta ja englantilaisen koulupojan ystävyyssuhteista. Kuinka kolme parasta ystävää on kääntänyt kellotaulun ranteen sisäpuolelle erottautuakseen muista, sillä se on heille itselleen mutta myös muille merkkinä siitä, että heidän piirinsä ei muita päästetä. Paitsi että he kaikki ovat kiinnostuneita uudesta oppilaasta Adrianista, älykköpojasta, joka löysi aina oikeat sanat vastatessaan tunneilla opettajille ja joka oli kiehtovalla tavalla vakava. Heti alkuun minua miellytti Barnesin keino kuvata poikien kirjamaun mukaan lukijalle heidän luonteenpiirteitään:
"Siinä missä Alex oli lukenut Russelia ja Wittgensteinia, Adrian oli lukenut Camusia ja Nietzscheä. Minä olin lukenut George Orwellia ja Aldous Huxleytä, Colin oli lukenut Baudelairea ja Dostojevskia. Tässä on karikatyyriä vain hiukkasen."

Mutta kaksi muuta poikaa ovat teoksessa vain statisteja. Tarinan jännite syntyy Adrianin mysteerin ja Tonyn välisestä suhteesta. Kun Tony saa eläkeikäisenä yllättävän perinnön – johon sisältyy menneisyyden täysin uuteen valoon pistävä arvoitus – tutustuu hän sen myötä nuoruudenystäväänsä uudelleen. Kun hän saa taaksejääneeseen traumaan uuden näkökulman, on hän samalla pakotettu tunnustamaan itselleen muistin haparuus ja tehtyjen valintojen seuraukset. Menin lankaan, koukutuin, luin ja pidin ihan kaikesta.

Ei tämä mikään dekkari ole, eikä trilleri. Jännittävästi rakennettu mysteeri kuitenkin. Takaumien kautta lihotetaan henkilöhahmojen persoonia vaivattomasti, ilman että lukija ajattelee että tähän nyt on kirjoitettu tärkeä motiivi, ja kuten Maria omassa arviossaan kuvaa: "merkittäviä tapahtumia ja sanomisia ole korostettu, vaan ne limittyvät samaan kudokseen vähemmän merkityksellisten asioiden kanssa. Näin syntyy autenttinen vaikutelma: tätähän elämä on, joskus vasta jälkeenpäin näkee, mihin suuntaan asiat ovat menossa."

Kirjassa on kaikki, mitä lukemisessa rakastan: hyvä tarina, vetävä teksti, liioittelemattoman tarkka ajankuvaus, mielenkiintoiset henkilöt, hyvä suomennos, hiottu jännite, hypnoottinen, lukemiseen pakottava vire. Ja kaikki tämä on vielä rakennettu tiiviiseen pakettiin, joten teoksen voi helposti lukea kerralla kadottamatta hiventäkään sen tunnelmasta.

Aikamme kertojia -viikko

Nyt ollaan syksyssä jo niin pitkällä, että Helsingin kirjamessuilla ilmestyvät kirjat ovat painossa. Olen kaivannut bloggaamista ja lukemista ja lupasin itselleni jossain vaiheessa tiukkaa loppukiriä, että pidän kunnon loman: lepään ja luen. Haaveilin myös Katjan esimerkin innoittamana teemaviikosta. Koko viikon kirjat liittyisivät jollakin tapaa toisiinsa. Katja aloitti teemailun keltaisella syyskuulla, ja hän luki yhden viikon aikana neljä Tammen Keltaisen kirjaston kirjaa. Norkku taas luki yhden viikon ajan e-kirjoja. Mie haluan lukea puolestani nyt WSOY:n Aikamme kertojia -sarjan teoksia.

Teen nimittäin alkuunsa tunnustuksen. Olen jo jonkin aikaa ostanut näitä varastoon. Kerään nimittäin tätä "punaista"/"oranssia" -sarjaa, mutta en ole lukenut omistamistani kirjoista vielä yhtäkään. Järjetöntä touhua? Ehkä, mutta siksi juuri tein tästä lukuviikoksi itselleni porkkanan (sopii hyvin sarjan väreihin). Kävin ostamassa vielä lisää kolme ja sain rakkaalta ystävältäni lahjaksi kaksi. Nyt on siis kirjoja, mistä valita. Tein pienen kyselyn tuohon blogini sivupalkkiin (ensimmäinen blogikyselyni koskaan) ja toivon, että äänestätte sieltä tai kommenteista, että mitä kirjoja minun pitäisi ainakin lukea. Lisäksi, jos jollakin on Michel Houllebecqin Maasto ja kartta myynnissä, niin ostaisin kirjan erittäin mielelläni kokoelmiini (ja tietysti myös luettavaksi!)

Minulla on vielä kaksi kirjaa työn alla, maanantaina molempien pitäisi lähteä painoon, joten aloitan teemaviikkoni silloin. Tässä voi käydä miten vain, ehkä luen yhden kirjan ja nukun loppuviikon. Tai luen päivän aikana kolme. Mutta on mielenkiintoista virittäytyä taas lukutahtiin, pitää vapaita iltoja ja viikonloppuja. Lukealukealukea! En ole aikoihin lukenut näin paljon, mutta samalla hyvin vähän. Minulla on ollut kahden ja puolen kuukauden aikana yksi vapaapäivä, jolloin en tehnyt yhtään töitä ja lisäksi olin yhden viikonlopun minilomalla Tallinnassa. Mutta olen kaivannut vapaa-ajan lukemisen pariin, sillä huomaan usein selailevani nettikirjakauppojen tarjontaa, huuto.nettiä ja olen ostanut syksyllä ihan hirmuisesti kirjoja. Siksi näitä punaisiakin (tiedän, että ne ovat useimpien mielestä enemmän oransseja, mutta Otavan sinisten ja Tammen keltaisten joukkoon ei oikein sovi muu kuin punainen) on kertynyt luettavaksi jonkin verran.

Olen myös suunnitellut, että uusisin 24 tunnin lukuhaasteeni, mutta tällä kertaa novellikokoelmilla. Kun luin ensimmäisen haasteen aikana 9 kirjaa, tuntui välillä että pää meni pyörälle monista eri tarinoista, mutta siinä oli myös samalla jotain mielettömän inspiroivaa. Miltä tuntuisi kymmenkertaistaa erilaiten tarinoiden määrä niin että se ajan puitteissa olisi mahdollista? Tietysti novellikokoelmilla! Lisäksi 12 tunnin haaste sarjakuvilla kuulostaisi mielenkiintoiselta. Jakaisin kirjat teemojen tai maiden mukaan lukukimpuiksi ja raportoisin sitten blogiini, että miltä visuaalisten ärsykkeiden massatulitus maittaa. Mutta näiden vuoro on sitten toisella kertaa. Nämä vain tulevia lukuideoita, jotka toteutan jossain vaiheessa. Pitää myös terästäytyä vuoden loppuun mennessä Ikkunat auki Eurooppaan -haasteen kanssa, sillä moni Euroopan maa on vielä valloittamatta. Olen haastanut itseni myös parilla muulla lukuhaasteella, mutta tärkeimmät ovat ensi tammikuussa järjestettävät Blogistanian Finlandia ja Globalia -äänestykset, joten niitä varten pitää vielä tutustua uutuuskirjoihin, jotta tiedän mille kirjoille annan oman sydämeni.

Mutta ensi maanantaina alkaa Aikamme kertojia -teosten luku-urakka (tai ei se mikään urakka ole, suurnautinto). Kerro, mikä kirja minun tulee ehdottomasti lukea!

Terkuin innostunut kirjablogisti (joka näköjään käyttää liian paljon sulkuja)!

Miten luet: Keltainen, sininen ja punainen

Tunnustatko väriä?

Keltainen kirjasto säilyttää arvonsa divareissa ja kirpputoreillakin, mutta yhtä laadukkaita teoksia löytyy sinisen ja punaisenkin lipun alta. Itse kutsun näitäkin värinsä mukaisesti kirjastoiksi, vaikka viralliset nimet taitavat olla ihan muuta.

Järjestelen nämä "värikirjat" hyllyssäni omiin riveihinsä, vaikka punaisia kirjoja omistan vasta kolme kappaletta. Ne tuntuvat silti yhtenäisiltä ja omilta sarjoiltaan. Keltainen on itselleni tutuin, mutta olen lukenut myös Otavan sinistä kirjastoa nyt enemmän.

Mikä näistä on teidän suosikkisarjanne? Eroavatko ne merkittävästi toisistaan? Tuntuuko esimerkiksi keltaisen kirjaston kirja teistä nimenomaan kuuluvan keltaiseen kirjastoon?

Keräätkö näitä kirjasarjoja? Järjesteletkö niitä hyllyysi omiin riveihin?


Olen lukenut nyt Tammen vuonna 2004 julkaisemaa kirjoituskokoelmaa Ääntä ja Vimmaa. Teoksella juhlistettiin aikanaan 50-vuotiasta Keltaista kirjastoa. Esseekokoelmassa joukko suomalaisia kirjailijoita ja kääntäjiä kirjoittavat hätkähdyttävistä ja itselleen tärkeistä teoksista tai tekijöistä.

Juha Itkonen kirjoittaa omista lukumuistoistaan ja suhteestaan keltaiseen kauniisti:
"Kun kirjoista kiinnostunut lapsi on lopullisesti kasvanut ulos Viisikoista, hän alkaa olla kirjoista kiinnostunut nuori. Tämä on hankala vaihe. Aikuisten osaston hyllyt ovat pitkiä ja korkeita, eikä B:n kohdalla löydäkään Blytonia vaan Bellow´n, Bradburyn ja Brodskyn. Jos sattuu olemaan tyttö, voi ehkä hetkeksi pelastautua romanttisten nuortenkirjojen sumuisiin huuruihin, mutta kirjoista kiinnostuneelle nuorella miehellä on tasan kaksi vaihtoehtoa: vaihtaa romaanit suosiolla videoihin tai käydä rohkeasti pitkään ja yksinäiseen taisteluun."

Mie en löytänyt keltaista nuorena, vaan vasta nyt viime vuosina, yhtä aikaa sinisen kirjaston kanssa. Nyt viime keväästä aloin keräämään myös punaisen kirjaston suosikkeja hyllyyni. Itkonen puhuu siitä, kuinka helppo hänellä oli Vihreän variksen (taas värikoodi) parista siirtyä uuden kirjasarjan pariin ja tarttui innolla keltaiseen kirjastoon. "Kirjojen koko oli sopiva, ulkoasu luottamusta herättävä, väri täydellinen. Keltaiset kannet erotti helposti pitkistäkin rivistä."

Onko teoksista löydettävissä selkeästi/löyhästi aikuisten vastinetta nuorten kirjasarjoille? Vaikka kirjat eivät kuljekaan eteenpäin jatkumona, olen kuullut varsinkin keltaisesta kirjastosta sanottavan, että ne kirjat joko sopivat täydellisesti tai eivät yhtään lukijan makuun, riippuen puhujasta. Jonkinlainen linja tuntuu siis löytyvän.

Arvostatko näitä värisarjoja? Nouseeko joku sarjoista itsellesi tärkeimmäksi?