Tove Jansson: Muumit – sarjakuvaklassikot V

Tove Jansson: Muumit – sarjakuvaklassikot V
Wsoy, 2012
Mumintrollet 8 & 9
Kuvat ja teksti: Tove ja Lars Jansson, 1959
Suomennos: Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen, 1991
Mistä: oma ostos
Kotimainen sarjakuva-albumi

Muumit – sarjakuvaklassikot V pitää sisällään kolme tarinaa: "Muumitalvi", "Muumipeikko merillä" ja "Hosulin kosinta". Nämä olivat viimeiset Tove Janssonin kuvittamat sarjakuvat, sillä hän oli lopen kyllästynyt sarjakuvien piirtämiseen ja siihen, että tiukka aikataulu vei ajan muulta luovalta työltä. muumisarjakuvat mahdollistivat paremman elintason ja säännölliset tulot, mutta Tove mielsi itsensä kuitenkin kuvataiteilijaksi ja halusi saada enemmän aikaa maalaustöille ja kirjoittamiselle.

Omistan kaikki viisi sarjakuva-albumia, joissa kaikissa on Toven piirtämiä muumiseikkailuja, mutta aion kyllä jatkaa kokoelman keräämistä ja ostaa myös Toven veljen Lars Janssonin kokonaan kirjoittamat ja kuvittamat teokset omakseni. Hän ahkeroi muumisarjakuvien parissa vielä 15 vuotta Toven lopetettua. En ole (muistini mukaan) lukenut koskaan näitä Larsin teoksia.

Luen Tuula Karjalaisen uutta tietokirjaa Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta samalla kun ahmin läpi Toven novellikokoelmia ja sarjakuvia. On kiinnostava saada lisätietoa ja taustoja teoksille, varsinkin kun nyt on Toven juhlavuosi ja haluan paneutua kunnolla erityisesti hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Jälkiviisaana on helppo todeta hämmästelevänsä sitä, että muumisarjakuvat eivät alkujaan Suomessa saaneet kovin hyvää vastaanottoa. Vaikka Tovea juhlittiin maailmalla ja sarjakuvat olivat hitti, menestyksestä ei kotimaassa osattu aluksi olla ylpeitä ja iloisia. Olisin toivonut, että tätä nihkeyttä olisi enemmänkin Karjalaisen kirjassa pohdittu, sillä ei kai syy voi olla vain se, jonka eräs toimittaja vuonna 1956 esitti: "Kai muumit ovat liian fiksuja suomalaisille, meille eivät kelvanneet kuin prinssi ja prinsessa -asetelmat, karmeat noita-akka-kertomukset ja sovinnaiset eläinsadut..."

Mutta kyllä muumisarjakuvien lukija saa olla fiksu, vaikka toki näitä saa lukea millä tavalla vain haluaa. Minua viehättää muumien nyreys aivan vietävästi: muumipeikon mustasukkaisuus ja impulsiiviset kostoreissut, muumitalon väen ylenpalttinen vieraanvaraisuus ja sitten totaalinen kyllästyminen itsekkäisiin vieraisiin, muumipapan seikkailuntarve, niiskuneidin tarve olla rakastettu, kaunein ja himotuin, hänen tarpeensa esittää laihduttavansa, vaikka samalla hän ahmii tyynyliinaan piilotettuja herkkuja, muumimamman penseys. Kaikki se hyvä ja lämpökin, totta kai, mutta muumit osaavat kärtytä niin taidokkaasti. Ja rrrrakastan näitä hienoja seinämiä ja välipalkkeja, joilla Tove jakaa tilaa. Niiden kekseliäisyys jaksaa aina ilahduttaa.

Muumit – sarjakuvaklassikot V on sivuhenkilöiden juhlaa. Tahmatassu on yhtä suorasukainen kuin Pikku Myy, mutta hänellä ei ole mitään muuta elämää kuin roikkua toisten perässä ja kiusata typeryyksillä. "Muumitalvessa" hänen tehtävänsä on paljastaa kaikkien salaiset paheet ja huonot tavat, mutta ihan alussa hänen epämiellyttävyytensä paljastuu, kun Tahmatassun oma äiti lähettää lapsena postipaketilla muumitaloon hoidettavaksi. Muumimamma yrittää tarjota lasta muillekin hoidettavaksi, mutta kukaan ei halua lasta vaivoikseen. Tahmatassussa on jotain surullista, sillä hän koettelee kaikkien hermoja, mutta mamma ei kuitenkaan voi hylätä tätä lastenkotiin. "Muumipeikko merillä" -tarinassa Tahmatassu syö kalosseja, tuhoaa yhden merirosvoaluksen, mutta on enemmän osa koko muuta porukkaa.

"Hosulin kosinnassa" nimihenkilö Hosuli, erikoinen tohtori Schrünkel ja Mymmeli vievät tarinasta tilaa perusmuumeilta, mutta kertomus päättyy hienosti. Tove on päättänyt aiemmin, että kertomus jää hänen viimeisekseen, ja viimeisessä ruudussa Muumipeikko uhkaa kutistua olemattomiin. Tarina jää täysin auki, ja jos Lars ei olisi jatkanut tarinoiden kertomista, olisi muumipeikko kadonnut kokonaan.

Kyllästymistä sarjakuvien piirtämiseen näistä tarinoista en osaa lukea, mutta ehkä sivuhenkilöiden suuresta roolista johtuen jäi tämä kokoelma vähän haljummaksi kuin aiemmat lukemani. "Muumipeikko merillä" -kertomuksessa on tosin niin muikean huvittava runoilijahahmo, että naurahdin ääneen moisen egosentrisen taiteilijahaahuilijan ajatuksia lukiessani. Hänessä on paljon tuttua...

Guy Delisle: A user´s guide to neglectful parenting

Guy Delisle: A user's guide to neglectful parenting
2013
Käännös ranskasta englantiin: Helge Dascher
Sivuja: 191
Mistä: kirjastosta


Pidän valtavasti Guy Delislen elämäkertasarjakuvaromaaneista. Yleensä ne ovat paksuja, painavia, yhteiskunnallisia, arkisia ja vievät lukijan itselle vieraisiin maihin: Burmaan, Pohjois-Koreaan, Kiinaan, Israeliin. Uusimmassa teoksessa ei kuitenkaan paljoa kotoa poistuta.

Sarjakuvataiteilija työskentelee kotonaan, mutta tarinat liittyvät eivät liity töihin, vaan arkeen lasten kanssa. Siihen kun isä unohtaa ilta toisensa jälkeen laittaa poikansa tyynyn alle rahan ja joutuu selittämään tälle, miksi hammaskeiju ei tänäkään yönä ehtinyt tulla. Ja siihen kun hän yrittää patistaa lapsiaan syömään mieluummin sokerimuroja kuin hänen omia terveysmurojaan. Tai kun hän epähuomiossa kertoo liian pelottavan tarinan ennen pojan nukkumaanmenoa. Nämä tuntuvat melko tyypillisiä tilanteilta lapsiperheissä mutta samalla aika epätavallisilta.

Hän on selvästi hyvä ja lämmin isä, siksi tarinat ovatkin niin hyviä. Lapsia on mukava vähän kiusata.

Teoksen lukaisee hetkessä, eikä se kasva niin eeppiseksi sarjakuvateokseksi kuin hänen aiemmat teoksensa. Mutta ei tämä mikään välityö silti ole, vaan oikein virkistävä sarjakuvateos vanhemmuudesta. Kiinnostava yhteensattuma, että luin samalla viikolla myös isän ja tyttären yhteisen sarjakuva-kuvakirja-teoksen Vain pahaa unta. Pitäisi varmaan seuraavaksi lukea Ville Rannan Isi on vähän väsynyt.

Tuon murotarinan löysin netistä, ja sen voi kokonaan lukea tästä linkistä.

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
Wsoy, 2013
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 48
Kotimainen sarjakuvakirja, lastenkirja, taidekirja

Ville Tietäväinen on monille sarjakuvia vähemmän lukeville tuttu viime vuonna julkaistusta, Sarjakuva-Finlandialla palkitusta sarjakuvaromaanistaan Näkymättömät kädet (Wsoy, 2011). Luen nykyisin aika paljon sarjakuvia ja olen ostanut tuon paljon kehutun teoksen omaan hyllyyni, mutta siltikään en ole vielä sitä lukenut. Tietäväisen aiempi teos Linnut ja meret (Tammi, 2003) oli minusta huikean hyvä, enkä kokenut osaavani siitä tarpeeksi hyvin blogiini kirjoittaa. Saman uskoin käyvän Näkymättömät kädet -kirjan kohdalla. Sittemmin olen rohkaistunut kirjoittamaan enemmän sarjakuvista ja luottamaan, että ne sanat löytyvät, ihan samalla tavalla kuin muidenkin luettujen teosten kohdalla.

Vain pahaa unta yllätti minut todella. Aiheesta tiesin toki jotain ennakolta ja osasin varautua myös siihen, että teos näyttää upealle, mutta erityisesti minua viehätti se, kuinka vapaasti silmä saa aukeamilta itselle sopivinta lukusuuntaa ja -tapaa etsiä. Sivut eivät toista itseään liikaa, ja luettavaa riitää sekä Tietäväisen stripeissä – joissa yleensä kerrotaan, miten tyttären ja isän yölliset keskustelut painajaisista ja unesta etenevät – että Aino-tyttären painajaisia kuvittavissa piirroksissa ja unien selitysteksteissä.

Idea on yksinkertainen: teos kertoo sarjakuvataiteilijan tyttären unista tämän ollessa 3–6 vuotias. He ovat yhdessä kuvittaneet painajaisunia, ja lapsen yksinkertaisemmat, karikatyyrisemmat hahmot toimivat Tietäväisen tarkkaviivaisempien, pelottavampien kuvien rinnalla todella hyvin.

 Moneissa kirjablogeissa kirjaa on luettu yhdessä lasten kanssa, ja kirja onkin ollut lapsilukijoiden mieleen. Näin kirjasta kertoo esimerkiksi Lumiomenan Katjan Aino-tytär: "tämä on kyllä koko kesän paras kirja, melkein yhtä hyvä kuin SOS:it. Miksi se Aino näki niitä unia vähän pienempänä? Näkeeks se nyt painajaisia? Se nukkuu sen äitin ja isin välissä, ihan samalla tavalla kuin mäkin. Tuhat tähteä!"

Tarinoiden kautta voidaan puhua lapsen kanssa painajaisista, ja nämä kirjan kuvaamat yöherätykset ja painajaisitkut ovat varmasti tuttuja monissa perheissä. Minulla ei itsellä lapsia ole, mutta Vain pahaa unta on kuitenkin vähän enemmän kuin "vain" lastenkirja. Se on myös vähän muuta kuin sellainen sarjakuvakirja, joita yleensä luen.

Edelleen kehun muotoa.

Värityksessä on vahvoja kontrasteja. Painajaismaailma on rohkeaa, isoa, surrealistista, tilaa ja huomiota vievää. Strippinä reunoilla kulkeva tarinalinja Ainon ja isän keskusteluista on kuvitettu hillitymmin ja rajatummalla väripaletilla.

Kokonaisuus on näyttävä, ja kehotan muitakin ennakkoluulottamasti tähän tarttumaan. 

Muualla blogeissa: Erja, Maija.

Leela Corman: Unterzakhn

Leela Corman: Unterzakh

Schocken Books, 2012

Sivuja: 208
Kansi: Leela Corman

Lyhyesti: Sarjakuvaromaani

Sain Karoliinalta lainaan eilen Leela Cormanin Unterzakhn-sarjakuvaromaanin ja luin sen saman tien. Kirja sijoittuu 1900-luvun alkuvuosikymmenten New Yorkiin, ja se kertoo kaksostyttöjen Esther ja Fanya Feinbergin tarinan. Ajassa hypätään aika ajoin eteenpäin, joten lukija näkee, millainen kohtalo seuraa jo nuorena tehdyistä valinnoista. Se, mikä tuntuu väärälle, voi sattuman oikusta kääntyä hyväksi. Ja toisin päin. Tarinan paras anti onkin sen sattumanvaraisuus, eikä ennalta tiedä, miten kaikki lopulta päättyy.

Alue, missä tytöt elävät, on kuin kulttuurien ja rotujen sulatusuuni. Kovalla työllä ja sopivalla onnenpotkulla kuitenkin jopa vähäosaisilla on mahdollisuus selvitä. Tämä kuulu amerikkalainen unelma. Juutalaiskaksoset ovat pohjasakkaa myös New Yorkissa, mutta Corman on sijoittanut välille toisen tarinalinjan, joka vie ajassa taaksepäin Venäjälle, jossa juutalaisia vasta huonosti kohdeltiinkin. En pitänyt tätä kuitenkaan mitenkään alleviivaavana, varsinkin, kun loppua kohden selvisi myös syy, miksi välillä ajassa hypättiin taaksepäin.

Tarina on hyvä, mutta Cormanin piirrosjälki oli paikoin niin villiä, että oli vaikea saada selvää, että kuka onkaan kulloinkin äänessä. Ymmärrän, että kaksoset näyttävät samalta, mutta heidän piirteensä toistuivat myös muissa keskeisissä hahmoissa niin vahvana, että välillä en ihan varma voinut olla hahmoista. Värin käytössä kirjailija on hyvä, sillä vaikka kyseessä on musta-valkosarjakuva, varjostukset elävöittävät kuvaa hyvin.

Lapsuuden ja aikuisuuden käsite on tuohon aikaan hyvin erilainen kuin nykyisin, joten 12-vuotiasta himoitseva ukonkäppänä ei ole pedofiili vaan ihan normipervo. Cormanin tarinassa on mielenkiintoisia tapahtumapaikkoja, huorintalosta kartanoon ja ihmisiä eri yhteiskuntaluokista. Sisaruksetkin elävät monta elämää etsiessään paikkaansa. Välillä erossa ja välillä hyvinkin tiiviisti yhteyksissä. Sivujakin on riittävästi, niin tarina ehtii syventyä ja hahmoihin tavallaan kiintyä.

Vaikka en aivan Cormanin piirtojäljen ystävä ole, niin kekseliään tarinan vuoksi voisin lukea hyvinkin häneltä lisää. Suosittelen muillekin, joita maahanmuuttotarinat, naishistoria, kehityskertomukset ja onnistuneet sarjakuvaromaanit kiinnostavat.

Kuva

Jostain on aloitettava...

saksankielisten teosten lukeminen.

Sarjakuvapäivän satoa

Olen lukenut tänään ja eilen illalla aika monta tulipahan luettua -teosta. Hyvä puoli on se, että ne sarjakuvat, jotka olen tilannut vain arvostelujen perusteella itselleni, ovat olleet ostamisen arvoisia. Kun taas näitä vähemmän mieluisia on mukava viedä kirjastoon takaisin. Enkä nyt puhu huonoista teoksista, vaan sellaisista, jotka eivät sykäyttäneet sen kummemmin.

Olen lukenut kaikki muut kuvassa näkyvät teokset kokonaan, mutta Joann Sfarin Pascinin (Huuda Huuda, 2009) jouduin jättämään kesken. Sarjakuvapäiväni alussa kerroinkin, että jätän harvoin sarjakuvia kesken, sillä niiden loppuun saattamisen ei kuitenkaan mene kauheasti aikaa ja toivon, että tympeä voi kokonaan lukemalla muuttua positiiviseksi yllätykseksi. Nyt jäi kesken, sillä pettymykseni johtui lähinnä siitä, että todelliseen henkilöön perustuva novellimainen sarjakuvateos poikkesi liikaa niistä Sfarin teoksista, Rabbin kissa ja The Professor's Daughter joista olen aiemmin nauttinut. Onhan se vähän typerää moittia teosta siitä, ettei se ole kuin tekijältä aiemmin luetut, mutta en vain jaksanut innostua elostelevan, ryypiskelevän ja jatkuvasti kaluaan esittelevän taidemaalarin edesottamuksista tuon taivaallista. Kiitän kyllä sitä, että novellien välillä on hyvin paljon tyylillistä vaihtelua. Mutta kun lukiessa mietin vain, että kumpa tämä jo loppuisi, niin sama se oli kannet sulkea ja siirtyä seuraavan pariin. Ranskalaista sarjakuvaa on päivääni mahtunut mielin määrin, vaikka yhden jätin kesken.

Esimerkiksi juuri Jean-Philippe Peyraudin Kauneuspilkkuja (WSOY, 2010) ja Sibyllinen Ensi kertaa (WSOY, 2009). Jälkimmäinen on koottu vielä kymmenestä tarinasta, joiden käsikirjoitus on Sibyllinen, mutta toteutus on ranskalaisten sarjakuvataitelijoiden. Minulle sieltä löytyi muutama tuttu nimi. Kauneuspilkkuja viehätti ideallaan. Kirja koostuu kolmesta muunnelmasta, joista kaikki alkavat niin että ex-poikaystävä laskee naisen alastomalta vartalolta kauneuspilkkuja. Heillä on ollut yhden illan juttu, vaikka he molemmat ovat jo löytäneet uudet kumppanit. Ensimmäisessä tarinassa on päädytty naisen luo, toisessa miehen ja kolmannessa hotelliin. Pidin sekä piirrosjäljestä, värityksestä että henkilöiden vuorovaikutuksesta, dialogista, joissa ei kohdata tai nostetaan vanhoja esiin yhä uudelleen. Ensi kertaa oli ensi kertani eroottisten sarjakuvien parissa. Seksiä nyt on kaikkialla, mutta tämän teoksen idea oli kuvata erilaisia eroottisia seikkailuja naisen näkökulmasta. Useammista piirtäjistä johtuva vaihteleva tyyli jaksoi viehättää, ja se toi teokselle sävyjä, tunnelmia ja ilmeitä.

Arne Bellstorfin Baby's in Black – The Story of Astrid Kirchherr & Stuart Sutcliffe (Sammakko, 2012) oli tämän kasan paras teos, mutta se oli silti vähän liian "lälly" ollakseen ihan huippu. Teos on nimensä mukaisesti sarjakuvaromaani The Beatlesin alkuperäisen basistin Stuart Sutcliffen ja hampurilaisen Astrid Kirchherrin rakkaustarina. Bellstorf haastatteli teostaan varten Kirchherria. Rakkaustarinana teos on onnistunut, mutta Hampurin 60-luvun paheiden kuvaaminen näkyy vain sivulauseissa, vaikka suomentajan Seppo Lahtisen loppusanoissa viitataan siihen, kuinka hyvin beatlet sopeutuivat elämäänsä Saksassa Reeperbahnin hämyyn, ja kuinka he ystävystyivät baarimikkojen, transvestiittien, prostituoitujen kanssa. Huumausaineista kuvataan lähinnä tupakointia – valkoinen savujuova näkyykin sitten lähes joka kuvaruudussa. Viihdyttävä teos, jossa saksankieliset repliikit on suomennettu, mutta englanninkieliset dialogit on jätetty sikseen. Kuvituksessa minua häiritsi henkilöiden samankaltaisuus, enkä kyllä aina erottanut että kuka milloinkin oli äänessä. Varsinkin silloin kun Astrid parturoi Stuartin entisen poikaystävänsä Klausin näköiseksi. Silloin juuri repliikit pelastivat, Stuartin kanssa puhutaan englantia, Klausin kanssa suomea.

Reetta Laitisen Kirjailija ja madame (Lempo Kustannus, 2012) alkoi kiinnostaa minua, kun kuuntelin sarjakuvamessuilla tekijän haastattelun. (Tai kyseessä ei ollut kyllä haastattelu, niin valmistautumaton haastattelija oli, mutta ehkä juuri Laitisen esiintyminen epävarman haastattelijan kanssa vakuutti siitä, että hänen teoksensa minun tulee lukea.) Salla kirjoitti vielä niin kiinnostavasti Olavi Paavolaisen ja Minna Craucherin suhteeseen perustuvasta sarjakuvasta, joten tämä oli ehdoton tärppi sarjakuvapäivälleni. Minulle kävi kuitenkin niin, että olisin halunnut pitää sarjakuvasta enemmän kuin lopulta pidin.

Siinä oli hyvä idea, kieli jäljitteli hyvin 20–30-lukujen sanavalintoja (tai näin ainakin oletan, enhän ole tuolloin elänyt), mutta taidan vain pitää enemmän pitkistä sarjakuvaromaaneista. Kieltä on kiitellyt myös Reijo. Kronologia on rikottu, ja teos koostuu lyhyistä kohtauksista. Liian lyhyistä, minun mielestäni, sillä monella tapaa henkilöt jäivät liian litteiksi, eikä "pääparin" välinen kemia ehtinyt syventyä tarpeeksi. Kokonaisuudesta jäi vähän hoppuisa maku. Salla piti siitä, että teokseen jäi aukkoja lukijan mielikuvituksen täytettäväksi, mie puolestani olisin viihtynyt vähän paremmin jos teoksessa olisi ollut hitaampiakin "leikkauksia", eräänlaisia suvantopaikkoja lukea kuvia.

Luke Pearsonin Everything we miss oli pieni teos siitä kaikesta, mitä ihmiset voivat jäädä kaipaamaan tai mitä eivät elämässään huomaa. Jokin tavallaan kulkee heidän lävitseen, huomaamatta. Teoksessa tämä jokin on toteutettu hienosti mustana varjona tai huoneessa tarkkailevina otuksina.

Pinon ylimpänä oleva Tappaja on tarina palkkamurhaajasta. Näin nokkelan tyhjentävästi sanottuna. Vinkkaan Kvaakin arvosteluun lisätietojen pariin.

Sarjakuvasuosituksia 3

Olen aiemminkin kerännyt luettuja sarjakuvia myös yhteen postaukseen, sillä kaikista ei ehdi tehdä omaa yksittäistä arviota. Joskus jaan sarjakuvia myös teemojen mukaan yhteispostaukseen. Aiemmat sarjakuvasuositukset 1 ja 2 löytyvät linkeistä.

Mariko ja Jillian Tamakin Skim (2008) on aiheeltaan minulle, sarjakuvarohmulle niin tuttu. Tuntuu, että olen lukenut viimeisen vuoden aikana määrättömästi angstisten teinien elämänkohtaloita, kuinka heidän on vaikea saada ystäviä, rakastua, tulla hyväksytyksi, selviytyä arjesta. Ja onhan se universaalista, kovin tuttuakin. Sellaiseen nuoruudenlähteeseen en haluaisi astua, joka veisi minut takaisin yläastevuosien kasvukipuihin. Minulle riittää nykyisin ihan hyvin se, että palaan teini-ikäään viihtymään ja muistelemaan sarjakuvien, kirjojen, elokuvien ja tv-sarjojen muodossa. Musiikki on myös yksi loistavimmista tavoista saada kiinni siitä ihmisestä, joka joskus ennen muinoin oli. Sarjakuvia lukemalla taas saa hyvin kiinni siitä tunteesta, mitä kulloisetkin päähenkilöt kokevat. Epämiellyttävä olotila näkyy muun muassa ilmeissä, asennoissa ja välillä myös piirrosjäljessä.

Skim on kuin teini-ikä, sen sivuilta löytyy lähes kaikki. Ihastumiset, seksuaalisen heräämisen, itsemurhayritykset, ystävyssuhteiden vaikeudet. Rakkaus, kateus, mustasukkaisuus.

Suosittelen sille, joka haluaa lukea teini-ikäisten ongelmista. Muuten kokonaisuus ei tarjoa sen suurempia yllätyksiä.

Derek Kirk Kim on palkittu korealais-amerikkalainen sarjakuvataiteilija. Same Difference and Other Stories (2004) on kokoelma pieniä tarinoita. Kokoelman lukemisesta on jo hetki, tämä arvio oli jäänyt roikkumaan luonnostilaan, joten rehellisesti on sanottava että muisto muista tarinoista on häilynyt kauas mielensopukoiden pimentoon ja muistan vain Same Diffrence -tarinan juonesta jotain. Halusin kuitenkin kirjoittaa tarinasta lyhyesti, sillä luen parhaillani saman tekijän Gene Luen Yangin kanssa yhteistyössä tehtyä The Eternal Smile: Three Stories -teosta.

Same Difference käsittelee Skimistä poiketen puolestaan teini-iän juuri ohittaneiden parikymmpisten nuorten elämää. Kouluvuosien surut ja ilot ovat vielä tuoreessa muistissa, aikuistuminen, työelämä ja sen oman paikan löytäminen nakertavat takaraivossa. Päähenkilöt ovat ystäviä keskenään ja heitä molempia vaivaa jokin asia, jonka he haluavat ratkaista. Simon haluaa pyytää anteeksi entiseltä opiskelukaveriltaan, sokealta tytöltä, jolle hän valehteli säästyäkseen viemästä tätä treffeille. Nancy puolestaan on saanut pidemmän aikaa rakkauskirjeitä, joita ei ole oikeasti osoitettu hänelle. Hän haluaa kohdata miehen ja paljastaa, että hän on vastannut tälle toisen naisen puolesta. Samalla kun he väijyvät ihmisiä, joita heidän on vaikea kohdata, lukija seuraa mielenkiinnolla heidän liikkeitään.

***

Gene Luen Yangin American Born Chinese (2006) on pärähdyttävän hyvä teos. Kirja koostuu kolmesta tarinasta, jotka liittyvät toisiinsa muutenkin kuin teeman tasolla. Ensimmäisessä tarinassa kung fu -taiturina kunnostautunut apina-jumala haluaa tuntea kuuluvansa muiden jumalhahmojen joukkoon, mutta häntä ei päästetä mukaan juhliin siksi, että hän näyttää apinalta. Toisessa tarinassa Amerikassa syntynyt kiinalaispoika yrittää sopeutua kouluun, mutta hän on kahden kulttuurin ristipaineessa. Hän ei ole koulutovereidensa mielestä amerikkalainen, vaan "koiransyöjäkansaa", vanhemmat eivät puolestaan haluaisi pojan seurustelevan, vaan tämän tulisi keskittyä opintoihin ja hankkia hyvä koulutus/ura. Kolmannessa tarinassa amerikkalainen poika yrittää tunnustaa tunteensa hyvälle ystävälleen, mutta epämiellyttävän äänekäs kiinalaisserkku on hänen elämässään kuin häpeällinen riippakivi.

Kirjan sanoma on selvästi se, että jokaisen meistä tulee hyväksyä itsemme sellaisina kuin olemme, vaikka muiden ihmisten olisi vaikea kestää erilaisuutta, toiseutta ja vieraita asioita. Mutta matka itsensä hyväksymiseen ei ole ruusuinen kenellekään, eikä määränpää taida koskaan täysin löytyä, mutta matkanteko itsessään on arvokasta. Tai ainakin paljon helpompaa, jos hyväksyy sen, että koskaan ei pysty vakuuttamaan kaikkia ihmisiä, riittää kun itsensä kanssa pystyy elämään.

Vaikka kuulostan tässä vähän lattealle, niin kirja ei sitä silti ollut. Se oli hauska, rakenteeltaan kekseliäs, pidin jokaisesta tarinasta ja huumorista. Norkku mainitseekin omassa arviossaan, että miten amerikkalaisen pojan kiinalainen serkkupoika on "selkeästi kiinalaisen henkilön karikatyyri, sellainen, jollaisena kiinalaiset on esitetty vaikkapa Lucky Luke -sarjakuvissa."

***

Yangin ja Kimin yhteisteos Eternal Smile (2009) oli myös hyvä, mutta kolmen tarinan kokoelma kärsi selvästi siitä, että luin sen heti perään American Born Chinesen jälkeen. Odotin vähän samankaltaista twistiä, mutta jokainen tarina oli silti hyvin erityinen. Pidin varsinkin viimeisestä tarinasta. Siinä reppana toimistotyöläinen Janet saa huijaussähköpostin "nigerilaiselta prinssiltä", ja hän heittäytyy täysin unelmiinsa paremmasta tulevaisuudesta ihanan prinssin kanssa. Ensimmäisessä tarinassa nuori poika valitsee karumman arjen unelmiensa loppuratkaisun sijaan. Toisessa tarinassa selviää myös mikä 'eternal smile' on, mutta se oli joukosta vähiten mieluisa.

Tässäkin teoksessa näytetään niitä sisimmässä värjötteleviä unelmia, jotka ovat ristiriidassa arjen kanssa. Ei ehkä osata hyväksyä sitä, millainen oma elämä on. Kaikissa näissä suosittelemissani sarjakuvissa on yhteistä eräänlainen muukalaisuus.

Kaikki tekijät ovat syntyperältään aasialaisia, ja teoksissa käsitellään toiseutta hyvin paljon. On se puettu sitten millaiseen tarinaan tai pakettiin hyvänsä. Joka kerta henkilöiden tulee hyväksyä jotain. Yleensä itsensä.

Manu Larcenet: Blast

Manu Larcenet: Blast

Röykkiö ihraa & Pyhän diilerin ilmestys

WSOY, 2011 & 2012

Suomennos: Heikki Kaukoranta

Sivuja yhteensä: 408

Tekstaus: Mika Lietzen

Ranskalainen sarjakuva

Päähenkilö Polza Mancini on suurikokoinen mies, jonka mielenterveys on ollut epävakaa lapsuudesta saakka, mutta isän kuolema tuntuu sysäävän hänet lopullisesti raiteiltaan. Hän on arvostettu keittokirjailija, mutta hän hylkää vaimonsa, kotinsa ja uransa ja lähtee elämään kiertolaisen elämää. Hän on ulkomuodoltaan suuri röykkiö ihraa, kuten ensimmäisen osan nimikin kertoo. Kuvakerronta saa kylmiä väreitä aikaan, kun muun muassa Mancinin irstaita ja kuvottavia ruokailutapoja piirtyy lukijan nähtäväksi. Koko on päähenkilön identiteettiä eniten määrittävä asia, hän on lihava, ruuduissa muilta elementeiltä tilaa vievä, mutta hän myös puhuu usein koostaan. Kuinka paljon nokkeluutta hän tarvitsee paetessaan vuoroin poliiseja vuoroin sairaalahenkilökuntaa, sillä hänen kokoisensa mies ei noin vain piiloudu.

Kahdessa ensimmäisessä kehystarina vie poliisilaitokselle. Polza Mancini on pidätetty erään naisen murhasta ja kaksi etsivää yrittävät saada kuulusteluissa tutkintaa varten kaikki aukot selvitetyiksi. He eivät voi kiirehtiä tai suututtaa epäiltyä, sillä hänen mielenterveysongelmansa ovat poliisien tiedossa. Mielenkiintoista lukijan kannalta on se, että päällimmäisistä epäilyksistä huolimatta Mancinin muistelut ovat kirkkaita ja "juonivetoisia". Ihraisen irtolaisen ilkivaltakin kiinnostaa, kun tarinassa on imua.

Mikä on sitten tämä blast, jota Mancini lähtee tavoittelemaan ja jonka tähden hän syö ja juo liikaa, hakkaa päätään kivellä tai on muuten täysin huoleton oman terveytensä ja turvallisuutensa suhteen. Mietin, että lopulta se taitaa olla levottoman ja persoonallisuushäiriöisen mielen toive löytää onnellisuutta ja vakautta. Vaikka tavat pyrkiä siihen ovat hyvin epäkonventionaaliset, riskialttiit. Blastiin pakkomielteinen pyrkiminen on lopulta varmasti myös selitys sille, miksi Mancini on polisiikuulustelussa, mutta se jää nähtäväksi tulevissa osissa.

Yksi upeimpia visuaalisia kohtia syntyy silloin, kun sarjakuvataitelija sallii lastensa piirtää omien kuviensa päälle. Tällainen on heroiinista syntynyt blast, värilliset sivut tuovat kaipaamaani kontrastia mustanpuhuviin kuviin. Blast-kohtaus näkyy selvästi lukijallekin väreinä, levottomina viivoina, lasten piirroksina, ilotteluna ja kaoottisuutena.

Blastit ovat kotimaassaan Ranskassa kriitikoiden, lukijoiden ja palkintoraatien ylistämiä teoksia, eikä suotta. Olen Manu Larcenetin sarjakuviin tutustunut aiemminkin, joskin Maallemuuttajat ja Pieniä voittoja eivät ole mitään tällaista. Eikä tarvitsekaan. Blastin kolmas osa on ilmestynyt jo ranskaksi, suomeksi se saadaan toivottavasti ensi vuonna.

Sarjakuvapäivä

Tänään on oikein otollinen päivä toteuttaa pitkään haaveilemani sarjakuvapäivä. Haluan lukea omasta hyllystäni keräilemiäni löytöjä, mutta kävin lisäksi kirjastosta etsimässä lisää luettavaa. Toteutin keväällä 24 tunnin -lukuhaasteen ja tämän päiväinen on eräänlainen jatko tälle, mutta kevyempänä versiona. Sarjakuvia on tuossa ajassa mahdollista lukea aika paljon enemmän, sehän on selvä. Mutta niihin voi käyttää myös paljon enemmänkin aikaa, jos tutkii kuvan ja tekstin suhdetta tarkemmin. Minun tarkoitus ei ole tänään tehdä näistä suoranaisesti kumpaakaan. En pyri sarjakuvien tarkkaan lähilukuun, mutta en myöskään yritä lukea mahdollisimman paljon ihan-mitä-vain.

Luen pitkin vuotta paljon sarjakuvia, mutta olen ollut nyt turhan laiska bloggaamaan niistä. Silloin tällöin bloggaan jostakin, mutta moni hyvä ja itselle tärkeä sarjakuvateos jää arvioimatta syystä tai toisesta. Yleensä syy on se, että sarjakuvateoksen arvioiminen on minulle hankalampaa ja minua nolottaa kirjoittaa epäasiantuntijaimaisemmin niistä kuin esimerkiksi proosasta. Ehkä kyseessä on riman nostaminen liian korkealle, sillä kyllä sarjakuvien lukeminenkin herättää paljon ajatuksia, onhan niissä jo muodoltaan runsaammin ainesosia kuin romaanissa. Tämänpäiväisen pienen henkilökohtaisen haasteeni tarkoitus on rikkoa näitä itsekyhättyjä bloggausmuureja. Olen kirjoittanut rohkeammin aiemmin sarjakuvista, mutta nyt kun katsoin luettujen listaani, niin hyvin suuri prosentti pitämistäni teoksista jää bloggaamatta. Maailma kyllä selviää ilman arvioitani, mutta minua itseäni tämä harmittaa.

Tänä päivänä aion siis lukea paljon sarjakuvia, mutta nimenomaisesti myös blogata niistä. En jokaista sarjakuvaa eritellen, vaan haluan nostaa esiin jotain tunnelmia ja teemoja, joita mietin niitä lukiessani. Koska viikolla huutelin fanfaareja novelleille, tänään on tarkoitus nostaa esiin sarjakuvia.

Tämä on lähinnä mukava haaste myös itselle, mutta toivon tämän päivän sarjakuvapostausten kiinnostavan myös muita.

Sen verran eilen jo malttamattomana aloittelin, että luin muun muassa Manu Larcenetin Blastin ensimmäisen osan Röykkiö ihraa (WSOY, 2011), joka on minun sarjakuvatuntumallani melkoinen tiiliskivi, sillä se on yli 200-sivuinen. Seuraavaksi aion lukea toisen osan, jonka ostin myös vähän kuin sian säkissä, sillä en ollut tutustunut ollenkaan jo omistamaani ensimmäiseen osaan. Onneksi pidin teoksesta paljon ja odotan kovasti toisen osan lukemista. Näistä luvassa siis tänään oma arvionsa.

Minua ihan nauratti, kun olin tästä sarjakuvapäivästä niin tohkeissani, etten malttanut olla eilen availematta ja lukematta jo ennakolta "tälle päivälle varattuja". Huomasin myös, että minun on helpompi jättää "huono" kirja kesken kuin epämiellyttävä sarjakuva. Ehkä se johtuu siitä, että sarjakuvan, huononkin, lukaisee verrattain nopeasti ja tuntuu typerälle jättää se kesken, mutta koin eilen niin suuren pettymyksen, että yksi "suttukasa" oli pakko jättää kesken. Tästäkin ja saman tekijän teoksista enemmän tänään.

James Sturm: Market Day

James Sturmin Market Day on surullinen sarjakuva. Se on ajaton kertomus siitä, kuinka yhteiskunnallinen ja taloudellinen murroskausi vaikuttaa yksittäisiin ihmisiin, miten massatuotanto teollisuudessa vaikuttaa käsityöläisiin ja taiteilijoihin ja miten vahva tarina vaikuttaa lukijaansa.

Market Day sijoittuu 1900-luvun alkuun johonkin itäeurooppalaiseen maahan. Päähenkilö on elättänyt tähän asti perheensä myymällä upeita käsintehtyjä mattoja, mutta kaikki on muutoksessa, ja hänen maailmansa kokee mullistuksen, matot eivät enää käy kaupaksi. Mies pakkaa kaikki mattonsa kärryyn ja vie ne aasin avulla torille myytäväksi, mutta kauppa ei käy torillakaan. Tummasävyisissä ruuduissa käydään ammattitaidon kuolinkamppailua. Torilla ihmiset keskustelevat kiivaasti kuin pyrkien niin todistamaan olevansa vielä olemassa.

Synkkyys puhutteli minua, pidän sarjakuvissa erityisesti siitä, kuinka moniulotteisesti ne vaikuttavat. Tarinan ja kuvien lisäksi moni muukin asia vaikuttaa tunnelmaan. Miten kuvat on väritetty ja mitä kaikkea ruuduista löytyy, kun antaa silmän hetken harhailla kulmasta kulmaan. Millainen typografia on valittu puhekupliin tai kertojan puheenvuoroihin. Mitä sanotaan ja mitä näytetään? Miten nämä ovat keskenään ristiriidassa tai täyttääkö toinen roolinsa niin hyvin, ettei tarvitse sitä kuvin tai sanoin uudelleen toistaa. Sarjakuva tarjoaa niin paljon lukijalleen, kun malttaa lukea sitä sen ehdoilla. Seuraavaan kuvan otin tähän arviooni siksi, sillä siinä on minusta upeasti kuvattu yhtä asiaa monin eri ruutujen avulla. Ruudut ovat suljettu kuuteen osaan, mutta silti ne tarkentuvat kuvaamaan yhtä asiaa. Miehen itsesääliä, surua ja pettymystä. Sitä karua tunnelmaa, mikä syntyy kun mikään ei ole kuin ennen, eikä muutos ole mieleinen.

Matontekijä on tottunut tietynlaiseen elämänrytmiin. Hän tekee tärkeää työtä. Hän on taiteilija, joka luo kauniita mattoja ihmisille. Hän käy säännöllisesti torilla myymässä mattojaan, se on elämän kiertokulku, johon hän on tottunut ja joka tuo hänelle suurimman tyydytyksen ja onnen. Tarkastelemalla tavallista miestä näin läheltä, tuntuu tämän pienen ihmisen arki ja todellisuus tavattoman tärkeältä sellaisenaan. Kun mikroskoopin tutkimusalue laajenee käsittämään ympäröivän maailman ja todellisuuden, syntyy melankolista kitkaa. Maailma ei pysy ikuisesti samana, eikä tuttu ja turvallinen itsestäänselvästi seuraa vuodenkiertoa kuten yksittäinen ihminen sen haluaisi. Pettymys on tämän tragedian kulmakivi.

Market Day on taitava osoitus siitä, kuinka paljon hiljaisuudessa voi olla voimaa. Sturm ei pakota mitään, vaan tarina tuntuu syntyneen itsestään. Se on niin tavanomainen ja jokapäiväinen, silti koskettava. Ehkä juuri siksi, että se on kaiken aikaa totta.

Sarjakuvaostoksia

Tilasin itselleni kasan suositeltuja sarjakuvia Bookdepositorysta. Sarjakuvat saapuivat sikäli huonoon aikaan, etten ehdi niitä ihan heti lukemaan, sillä huomenna starttaa henkilökohtainen lukuhaasteeni: yritän lukea mahdollisimman paljon yhden vuorokauden aikana. Tästä enemmän lisää sitten huomenna.

Sarjakuvia on sinällään "turvallista" ostaa, sillä niitä tulee luettua useamman kerran. Lähipiriissäni on myös useampi sarjakuvien ystävä, joten näitä saa hyvin myös lainattua tai annettua eteenpäin lahjoina. Ennen kaikkea pidän sarjakuvista itse ihan valtavasti, joten mikä onkaan parempi tapa helliä itseään. Haen uusia sarjakuviavinkkejä mm. Goodreads-sivustolta ja muista blogeista. Helmet-kirjastoissa on aika kiitettävästi laatusarjakuvia, mutta jos jotain ei ole kokoelmiin hankittu ja olen melko varma, että haluaisin sen lukea, niin sitten tilaan sen itselleni.

Tässä uusimmat hankintani, joista aion sitten kirjoittaa myös arviot blogiini. Erityisen innoissani olen Guy Delislen Jerusalemista!!

Huomenna blogissa onkin sitten liikettä koko viikon edestä, kisakuntoa on ainakin hiottu huippuunsa.

Tom Gauld: Goliath

Kaikki varmaan tuntevat tarinan Daavidista ja Goljatista? 

Se on kuin mallitarina siitä, miten pienessäkin voi olla voimaa. Kannustushuuto altavastaajille, kuinka lopussa kiitos seisoo – tai ainakin lopussa on loppu, jätin loppu.

Entä jos Goljat onkin pataljoonansa viidenneksi huonoin miekkamies, joka on määrätty paperitöihin, sillä hänen vahvuutensa ovat hallinnollisissa töissä, ei taistelutilanteissa?  

Tom Gauldin uutuussarjakuva Goliath oli mieluisa syntymäpäivälahja. Tuttu, mutta täysin uudesta näkökulmasta kerrottu tarina yhdistettynä minimalistiseen, seepiasävytteiseen piirrokseen oli suoranainen lukunautinto. Niin yksinkertainen tarina, niin pelkistetty kuvitus, joten toteutus sai kasvaa rauhassa jättiläisen kokoiseksi.

Vaikka lukija tietää, kuinka armoton on suurikokoisen Goljatin loppu, raikas käsittelytapa puhaltaa tomut pois vanhan tarinan päältä. Goljat on tavallaan ulkonäkönsä uhri, sillä eräs kapteeni saa hurjan idean; hän pyytää kuninkaalta lupaa kokeilla jotain uutta tapaa voittaa asemasota ja lähettää Goljatin rajalle haastamaan yhden miehen. Sota käytäisiin kaksintaisteluna, ei suurien armeijoihin kolisteluissa.

"I am Goliath of Gath, Champion of The Philistines.

I challenge you:

Choose a man, let him come to me that we may fight.

If he be able to kill me then we shall be your servants.

But if I kill him then you shall be our servants."

Huutaa Goliath joka päivä, vaikka ei oikeastaan halua edes tapella. Mutta hän on myös kunnon soturi, eikä tahdo väittää kapteenilleen vastaan. Mikäs siinä odotellessa, kapteenihan lupaa ettei kukaan kuitenkaan tule. Kyseessä on vain psykologinen sodankäynti.

Aluksi en välittänyt siitä, että kaikki tekstit on kirjoitettu kapitaaleilla, mutta ainakin niistä saa selvää. Olen lukenut joskus sarjakuvia, joissa puhekuplat on kirjoitettu käsin mitä koukeroisemmalla kaunolla, joka tietysti hidastaa lukemista. Tekstaus ei ole kaunista, mutta henkii pienen ja suuren dualistista tematiikkaa, sillä isot kirjaimet näyttävät mahtipontisilta ja täyttävät niille varatun tilan hyvin.

Goljat-parka, ärsyttävä tenava kolkkaa hänet hengiltä.

Tuttu tarina nousee ihan uudelle tasolle, kun lukija samaistuukin hiljaiseen jättiin. Goljat on inhimillinen ja sympaattinen hahmo eikä tosiaankaan mikään pahuuden ruumillistuma. Hän ei edes halua mennä katsomaan muiden joukossa eläintappeluita, hän vain ihmettelee, että miksi heidän leirialueelleen on tuotu karhu istumaan kahleissa. Gaudin taituruus on aloittaa tarina, niin että se väistämättä tuo mieleen Raamatun, sitten ravistella kaikki uskonnollisuus pois, jotta teos voi nousta ihan omaksi taiteekseen, eikä vain raamatullisen tarinan kuvitukseksi. Hän vie lukijan oudolle maaperälle, näyttää toisen puolen ja pakottaa sitten seuraamaan jätin ennalta-arvattavan kuoleman.

Kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään, mutta tarinassa on silti imua. Hyvähyvä!
Kaikki varmaan tuntevat tarinan Daavidista ja Goljatista? Noh, tämä on tarina Goljatista ja Daavidista.

Pentti Otsamo: Kahvitauko

Pentti Otsamo: Kahvitauko

Like, 2012

Sivuja: 61

Kotimainen sarjakuva

Kiva tietää: 

Kahvinsävyinen kuvitus kahdella värillä, tummaa paahtoa ja mokkaa.

Kahvitauko on ensimmäinen Otsamon teos, jonka olen häneltä lukenut. Seepiasävytteinen kuvitus tuntuu ihanan rauhalliselle, kuten kahvitauon pitäisi ollakin. Absurdius rikkoo tarinassa reaalimaailman arkea, niin että lukija liikahtaa nimettömän päähenkilön mukana keittiön kahvipurkin ääreltä kahviviljelmille nuuhkimaan tuoreita papuja.

Minua viehättää kahvitauossa sen hiljainen runsaus. Tekstiä on vähän, värejä on vähän, mutta tarina on silti sävykäs, rosoinen ja elävä. Kun päähenkilö on saanut lapsensa päiväunille, hän saa vihdoin omaa aikaa, virkistävän kahvihetken. Kahvi on kuitenkin lopussa, joten äiti on kahden vaiheilla, joko hän jää huolehtimaan nukkuvasta lapsestaan tai ihan nopeasti käy kaupassa hakemasta lisää puruja. Äiti valitsee syyllisyydentuskissaan sumpinhakureissun. Kassalla viimeistään hän tajuaa, että rahaa ei ole, eikä kerjääminen kaupan edustallakaan oikein onnistu.

Lähimarketin edustalta löytyy maahanmuuttovastaisten koju, jossa tarjotaan aidoille suomalaisille kaukomaiden herkkua, kuumaa kahvia, mutta ilmaiseksi ei tätäkään kahvia saa nauttia. Kahvitauko ei tunnu nautinnolliselta, jos kurkusta kaadetaan alas samalla kritiikkipuheiden kuravelliä.

Kaikki tämä tuntuu tavanomaiselle ja hyvin arkiselle, mutta tarina kulkeutuu yhtäkkiä kahviviljelmille. Unenomainen kohtaus näyttää kahvikullan toisen puolen, mistä kahvi tulee ja millaiset ihmiset papuja keräävät. Pidän tästä kontrastista, sillä niin paljon tunnelmaa näyttäytyy kuvissa, ilman suoraviivaista osoittelemista. Jollekin tämä on pieni tarina kahvista, toiselle tarina väsymyksestä, kolmannelle ystävällisyydestä. Kahvista, joka yhdistää.

Hämmentävän ilmeikäs on Otsamon päähenkilö, pienen pisteet silminä ilmehtivät silti vuoroin väsymyksestä, vihasta ja pelosta. Paljoa ei tarvita hyvään tarinaan, vaan tarpeeksi,
ja se Kahvitauosta löytyy.

M.K.Reed & Jonathan David Hill: Americus

M.K.Reed & Jonathan David Hill: Americus
First Edition, 2011
Sivuja: 216
Lyhyesti: Pienen kaupungin uskollinen ryhmittymä yrittää kieltää nuorille suunnatun fantasiakirjasarjan paikallisesta kirjastosta. Nuorille suunnattu sarjakuva sananvapaudesta.


Americus on kiinnostava sarjakuvaa sananvapaudesta, sensuurista, uskonnollisuudesta ja nuorten valinnanvapaudesta. Neil Barton on teini-ikäinen poika, joka asuu pienessä kaupungissa Oklahomassa. Hänellä on yksi ystävä Danny, jonka kanssa he jakavat parantumattoman himon lukemiseen. Molemmat vierailevat paikalliskirjastossa, ja ystävällinen kirjastovirkailija kirjavinkkaa mielellään pojille nuorten fantasiakirjoista. He kaikki ahmivat nuorille suunnattua fantasiasarjaa, "The Adventure of Apathea Ravenchildea", jonka teemat säikäyttävät Dannyn äidin pahanpäiväisesti.

Fantasiakirjojen noitahahmot pelottavat syvästi uskonnollista perheenäitiä, ja hän käynnistää kampanjan, jonka tarkoitus on poistaa kyseinen kirjasarja kirjastosta ja estää nuoria lukemasta fantasiaa.

Vaikka kirjan henkilöt ovat läpeensä karikatyyrisiä ja yhdellä äänellä huutajia, on aihe silti herkullinen ja ehdottoman tärkeä. Pitääkö nuoria lukijoita suojella heiltä itseltään? Muistan kuinka Harry Potter -villityksen aikaan erinäiset yhteisöt pelkäsivät kirjojen vaikutusta nuorisoon. Pelättiin, että noitien, jättiläisten ja mustan magian aiheet myrkyttävät lapsilukijan ja vievät hänet kauemmas jumalasta ja puhtaista arvoista.

Americuksen uskovaiset äidit haluavat vain hyvää, mutta lasten paras uhkaa jäädä toissijaiseksi, kun tärkeintä on vain saada olla oikeassa. Eräänkin kerran teoksessa kirjastolaitos ja veronmaksajien uhraukset rinnastetaan, jolloin koetaan, että kaikkia palveleva rakennus on valjastettava toimimaan vain yhden arvon varassa. Kukaan äideistä ei tutustu kyseiseen kirjaan itse, vaan he uskovat fanaattisesti Dannyn äitiä, joka uskoo poikansa (pienimuotoisen) kapinoinnin johtuvat hänen lukemistaan kirjoista.

Tämähän on niin tuttua. Syitä huonoon käytökseen etsitään usein peleistä, musiikista ja kirjoista. Kirjoja on viety roviolle ennenkin uskonnollisista ja poliittisista syistä, ja Americus näyttää tämän kaiken sotimisen ja polemiikin keskellä nuorten ajatukset ja tuskan. Entä jos kirja tuo lohtua silloin, kun muu maailma tuntuu kääntävän selkänsä? Onko silloin oikein syyttää kirjoja pahuudesta?

Piirrosjälki on mielestäni melko tavanomainen, ja kerronnassa vedetään kerästä langanpätkiä, jotka jätetään käsittelemättä, mutta pääaihe ja sen käsittely on niin herkullinen, että suosittelen sarjakuvaa niille, jotka haluavat että kirjastosta löytyy myös sellaisia kirjoja, joista et itse pidä.

Vera Brogsol: Anya´s Ghost

Vera Brogsol: Anya's Ghost
First Second, 2011
Sivuja: 221
Genre: Moderni kummitustarina
Kiva juttu: Neil Gaiman lupaa: "A Masterpiece!"(Tätä lupausta kannattaa uskoa.)


Vera Brogsolin Anya's Ghost on sarjakuvakertomus venäläistaustaisesta koulutytöstä Anyasta, joka opiskelee yksityiskoulussa Yhdysvalloissa. Hänen yksinhuoltajaäitinsä haluaisi, että hänen lapsensa olisivat ylpeitä juuristaan ja kulttuuriperimästään, mutta Anya yrittää parhaansa mukaan sopeutua koulumaailmaan ja on opetellut puhumaan englantia ilman aksenttia. Hän ei halua osallistua muiden maahanmuuttajien toimintaan, ja hänen inhokkinsa on toinen venäläistaustainen poika, jota kiusataan koulussa. Olen lukenut nyt putkeen monta sarjakuvakertomusta, jotka sijoittuvat kouluhelvettiin, joten itsessään tällainen miljöö ja nuoruudentuskaisuus eivät jaksa sävähdyttää. Anya's Ghost on kuitenkin suloisen kammottava, hivenen julma ja se on uskomattoman vetävästi ja kauniisti piirretty. Jälki muistuttaa jollain tapaa rakastamaani Persepolista, mutta on Satrapin tyyliä pyöreämpää, täyteläisempää ja ruuduissa on enemmän täytettä.

Anya on melko yksinäinen, hänellä on vain yksi kaveri, irlantilaistaustainen Siobhan, mutta tytöillä on omat vaikeutensa. Anya on luokattoman rakastunut koulun komistukseen (heh, kuinkas muuten), mutta ei kuulu suosittuihin oppilaisiin ja vetäytyy tapettiin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Anya kohtaa sattuman oikusta Emilyn, kummituksen, jonka seurassa Casperikin ryhtyisi ryyppäämään.

Yksinäinen, huonolla itsetunnolla varustettu maahanmuuttajatyttö on otollinen maaperä testata hyvän ja pahan taistelua. Millainen vaikutus on oikeasti huonolla seuralla? Onko tärkeämpi saada kuin tehdä hyvää? Mikä on suosion hinta? Näitä peruskysymyksiä pyöritellään angstisen teinin mielessä, joka haluaa vain löytää oman paikkansa tässä yhteiskunnassa. Tuttua meille kaikille.

Emily muuttuu fyysisesti (tai voiko näin edes sanoa kuolleesta henkilöstä?) eniten tarinan aikana, mutta luonnollisesti tämä on Anyan kasvutarina. Anyan Via Dolorosa on täynnä pettymystä, taistelua ja itsensä hyväksymistä. Jokainen meistä lopulta ymmärtää, että me kaikki olemme eri tavalla erilaisia. Vaikka Anya's Ghost on kertomus teini-ikäisestä tytöstä ja hänen kummitusystävästään, on se myös viihdyttävän opettavainen tarina selviytymisestä läpi angstisten päivien.


 Loppuun pieni video, jossa esitellään Anya's Ghostia enemmän:

Blain & Lanzac: Ulkoministeriö

Ulkoministeriö - Diplomaattisia merkintöjä
Käsikirjoitus: Abel Lanzac (salanimi)
Piirrokset ja käsikirjoitus: Christophe Blain
Suomentanut: Saara Pääkkönen
Wsoy, 2012
Quai d'Orsay 1 - Chroniques diblomatiques
Genre: Yhteiskunnallinen sarjakuva

Näin vaalien alla on ihan hyvä olla kiinnostunut politiikasta ja sopivasti luettavaksi päätyi ranskalaiskaksikon ulkoministeriöön sijoittuva sarjakuva Ulkoministeriö. Olen lukenut aiemmin Blainin Maalari ja merirosvo -albumisarjaa ja pidän valtavasti hänen piirrostyylistään. Harmikseni kyseinen albumisarja on kesken, enkä tiedä, koska jatkoa sarjalle on tulossa. Varsinkin kun nyt tämä kotimaassaan Ranskassa huikean myyntimenestyksen saavuttanut sarja on kesken ja vasta kaksi osaa on ilmestynyt.

Ulkoministeriöön on palkattu nuori puheidenkirjoittaja, jonka kautta koko mieletön asioiden ja sotkujen sekamelska näytetään. Hän on tavallaan päähenkilö, sillä hänen kanssaan käydyissä dialogeissa kaikkien ministeriön työntekijöiden ajatukset näkyvät. Ulkoministeri vie kuitenkin suurimman huomion, sillä hänen puheensa täyttää ruudut vieden näin sekä lukijan, että muiden henkilöhahmojen keskittymisen osakseen.

Puheenkirjoittajan urakka ei ole helppo, sillä ulkoministerin ja muiden virkamiesten ohjeet ovat keskenään ristiriitaisia ja usein myös täysin kryptisiä yläkäsitteitä, joista on vaikea saada tolkkua. Useita versioita tehdään ja kaikilla eri alueiden erikoisosaajilla on omat intressinsä saada heitä liikuttavia tietoja puheisiin lisättyä.

Tätä pomputusta kutsutaan talossa "kabinettien seksuaalisuudeksi" ja "sillä tavalla meillä rakastellaan", kun sanotaan yhtä, vaikka oikeasti tarkoitetaan toista.



Ulkoministeri haluaa Euroopan ihmisoikeuskomission tapaamiseen erityisen painavan puheenvuoron, mutta ei kelpuuta mitään versioita. Hän huutelee erilaisia adjektiiveja ja synonyymeja ohjeiksi, mutta kukaan ei tunnu tietävän, että miten puhetta pitäisi parantaa. Koomista sekasotkua asioista, jotka pyörivät poliittisessa keskustelussa kaiken aikaa. Koko ajan pitäisi olla jotain mieltä, mutta ei liian vahvasti, ettei synny selkkausta toiseen suuntaan. Ulkoministeri on rohkea ja toisinaan tavattoman kyllästynyt puhumaan tärkeistä asioista yleisen linjan mukaisesti. Hän ei arvosta juurikaan pääministeriä eikä presidenttiä, mutta ei myöskään välitä miettä Saksan ja Ranskan suhteita, Natoa tai entisten siirtomaiden kriisitilanteiden selvittämistä maltilla.

Kiireen, sekasotkun ja asioiden päällekäisyyden tunnetta lisää se, että tapahtumat etenevät vauhdikkaasti. Pääministeriä ympäröi alinomaan vauhtiviivat, sillä hän heiluttaa käsiään kiivaasti komentaen alaisiaan. Mielenkiintoista, että teos perustuu Ranskan ulkoministeriön entisen virkamiehen (salanimeltään Abel Lanzac) kertomiin tarinoihin. Kuinkahan paljon oikeasti ulkoministeriöissä joudutaan kaiken aikaa priorisoimaan kriisejä ja kokouksia. Turvatako kansalaisten elinolot kupruilevassa entisessä siirtomaassa vai pitäisikö keskittyä valtiovierailuihin ja kansainvälisiin suhteisiin? Kuinka paljon puheenkirjoittajat joutuvat toimimaan ajatustenlukijoina?

Yhteiskunnallinen reipas ote houkuttaa lukemaan myös loput tulevat osat.

Craig Thompson – joululahjakirjoja

Sain joululahjaksi Jurilta kolme Craig Thompsonin sarjakuvaromaania. Ihastuin jo aiemmin Blanketsiin (2003) ja halusin lukea myös Thompsonin muuta tuotantoa. Joulupaketista paljastui kolme ihanaa sarjakuvateosta.

Blankets pelkästään olisi riittänyt minulle, sillä halusin joka tapauksessa lukea sen uudelleen. Minua viehättää Thompsonin runollinen piirustusjälki. Autobiografinen, 600-sivuinen ja useasti palkittu Blankets on samaan aikaan kaunis ja surumielinen tarina nuoren pojan kasvusta uskonnollisen kodin vaatimusten ja omien tuntemusten ristipainissa. Tarkempi arvio teoksesta löytyy Sallan blogista.

Carnet de Voyage on Thompsonin matkapäiväkirja, kun hän kolmen kuukauden ajan matkusti ympäriinsä tehden tutkimusta ja pohjatyötä tulevaa teostaan Habibia varten. Piirustustyyli ja kerrontatapa tuntuu vaihtelevan enemmän kuin pitkissä sarjakuvaromaaneissa. Kavereitaan ohkaisemi Carnet de Voyage on kiinnostava luettava sen erilaisen tyylin, aiheen ja koon takia.

Blanketsia tai Carnet de Voyagea ei ole suomennettu, mutta uusin teos Habibi (2011) julkaistaan ensi keväänä Like-kustantamon kautta. (Kiitos tästä, toivottavasti myös aiemmat teokset suomennetaan!)

En ole vielä Habibia ehtinyt lukea, mutta se oli toinen järkälemäinen teos paketissani. Thompson aloitti tämän teoksen tekemisen vuonna 2004, joten aikaa on käytetty runsaasti ja uskon sen näkyvän myös lähes 700-sivuisen teoksen jäljessä. Teos keskittyy arabilaiseen kulttuuriin ja islamin uskoon. Molemmissa teoksissa uskonto on siis vahvasti mukana teemoittaimassa tarinaa. Teoksen kansi on aivan upea, mutta koska minulla ei ollut eilen jalustaa mukana, kuva on vähän epätarkka. Silti tulen loimusta kanteen piirtyy jännittävää mystiikkaa.

Näin kauniin kannen tekeminen on kallista, mutta toivon, että suomennetussa versiossa on yhtä upeaa kohokuviointia ja pienen pieniä detaljeja mukana. Tämmöinen nostaa teoksen arvoa vielä entisestään. Upea jo ensivilkaisulta, tarkemmin arvioin kunhan saan teoksen luettua kokonaan.

Rikokset sarjakuvissa

Olen nyt innostunut lukemaan rikossarjakuvia, joissa rötöksiä, murhia, kaappauksia ja petoksia ratkovat sympaattiset yksinäiset sudet. Agatha Christien dekkarit ovat suosikkejani, joten innolla tartuin kirjastosta myös hänen teoksistaan tehtyihin sarjakuva-adaptaatioihin. Yhtä paljon en kuitenkaan näistä innostunut, sillä jotain mystiikkaa ja luonteikkuutta tuntui sarjakuvaversioista katoavan. Yleensä koen, että kuva antaa moneen tarinaan niin paljon lisäpontta ja -merkitystä, ettei sitä ihan helposti voisi pelkästään sanoilla kertoa, mutta selvästi nautin Christien dekkarit mieluummin kirjoina kuin kuvina. Upeasti kuvitettuja, kauniisti väritettyjä, mutta liian nopeatahtisia ja suoraviivaisia makuuni.

Sen sijaan Ankardot yllättivät. Alkoholisoituneeseen, trenssitakkiseen ankkarähjään törmäsin sekä Sallan että Linnea blogeissa. Benôit Sokalin luoma tarkastaja Ankardo ei ole mikään "köyhän miehen aku ankka", vaikka näin aluksi luulin kun kirjastosta teoksia selailin. Lukiessa huomaa, että näitä sarjakuvamaailman ankkoja yhdistää, noh, pelkästään se, että he ovat molemmat ankkoja. Ankka kuin ankka, mutta Ankkalinna on näistä kujista kaukana.

Kaikki Tarkastaja Ankardon tutkimuksia -sarjan henkilöt ovat eläinhahmoisia ihmisiä. Kaikki naiset näyttävät vartaloltaan samalta, mutta heidän kasvojaan koristaa joko turpa, nokka tai kuono. Miehet tuntuvat näyttävän kokonaisvaltaisemmin eläimiltä. Ei tässä mitään söpöläisiä ja karvakuonoja kuvata, vaan meno on kuin villissä lännessä kaikkine bordelleineen, pyssytaisteluineen ja yksinäisine ratsastajineen. Tarkastaja Ankardo on tarinoiden konna ja sankari. Kiehtovan yksioloitteinen aluksi, mutta aika ajoin hänestä paljastuu muutakin kuin sama tympeä ilme, joka koristaa lähestulkoon jokaisen albumin kantta.

Lukaisin melkein koko sarjan kerralla. Taidan olla ahmimisiässä, mitä tulee näihin sarjakuva-albumien jatkosarjoihin. Hyvä puoli tässä tavassa on se, että pääsee kunnolla tarinoiden imuun ja on jotenkin kiehtovaa sulkea yksi tarina ja aloittaa heti perään uusi. Huono puoli on luonnollisesti se, että kiireessä laatu tuntuu kärsivän ja monet tarinat muistuttavat liikaa toisiaan ja mössöytyvät yhdeksi ja samaksi. Taisin tilata. Eipä sillä, en olisi pystynyt lopettamaan, kun kerralla lainasin, niin paljon pidin tästä nihilistisestä Ankardosta ja hänen ympärilleen rakentuvista rikostarinoista.

Ankardon jälkeen siirryin samaisten bloggaajakollegoiden johdattelemana Blacksadin pariin. Canales & Guarnido kaksikon tarinankerronta ja piirrosjälki miellyttivät heti. Kissaetsivä on sharmikas, nyreä ja niin ikään trenssitakkinen etsivä. Piirrosjälki on niin upeaa, että se kannattalee paikoin melko tavanomaista rikostarinaa hellästi sylissään. Näitäkin lukiessa kiinnitin huomion nais- ja mieshahmojen epätasapainoiseen kuvittamiseen. Miehet tuntuvat miespiirtäjien käsissä olevan rohkeammin eläimellisiä ja naiset ovat aina isotissisiä ja hyvin ihmismäisesti kuvattuja - vartaloltaan. Mikäs siinä, mutta olisi oikeastaan aika mielenkiintoista lukea naispiirtäjien pitkiä rikossarjakuvia ja tarkkailla, miten sukupuolierot näkyvät hahmojen kuvaamisessa.

Blacksad sijoittuu 1940-50-luvun New Yorkiin. Rotusyrjintä näkyy erityisesti toisessa albumissa Valkoinen valtakunta, mutta myös ensimmäisessä Kissa varjoisilta kujilta-albumissa löytyy baareja, joihin karvaisilla eläimillä ei ole asiaa. Liskot pitävät siellä puotiaan, eivätkä suvaitse erilaisuutta. Valkoinen valtakunta kuuluu taas kokonaan valkoisille eläimille, eikä musta Blacksad herätä ihastusta, vaikka kissaetsivämme turpa onkin valkoinen.

Rikossarjakuvat eivät tyydy vain vetävään, verenmakuiseen tarinaan, vaan teoksissa on myös paljon yhteiskuntakritiikkiä, terävää satiiria, lajikonventioilla leikittelyä, ihmisten inhimillisten heikkouksien esittämistä ja ensivilkaisulta moniulotteisempia henkilöhahmoja. Väkivalta viihtellistyy myös sarjakuvissa, mutta mitä sitten. Aikuisten sarjakuvissa ei paha saa aina palkkaansa, mutta senkaltaista lukukokemusta en odotakaan. Välillä hyvät voittavat, välillä hyvä tarina.

Sarjakuvien ystävät, olisiko teillä vinkata muita hyviä rikossarjoja?

Mark Alan Stamaty: Alia's Mission

Mark Stamatyn sodan repimään Irakiin sijoittuva sarjakuva Alia's Mission on suunnattu enemmän lapsilukijoille, mutta kyllä kirjoja rakastava aikuinenkin viehättyy tästä tositarinasta. Se on kertomus irakilaisesta kirjastonhoitajasta Alia Muhammad Bakerista, joka ryhtyy pelastamaan kirjoja varmalta tuholta.

Irakin sota on juuri syttynyt ja älykäs kirjastonhoitaja ymmärtää, että sota ei välitä kirjallisuudesta, eikä vanhoista tarinoista. Se tuhoaa kaiken, joka jää alle. Hän on lukenut aiemmin tarinoita menneistä ajoista, suurista kirjastoista ja aarteista, jotka ovat tuhoutuneet sodissa. Hän päättää toimia, jotta Basran kirjaston aarteet saataisiin turvaan ajoissa.

Aluksi hän pyytää viranomaisilta lupaa siirtää kirjat turvaan, mutta hänen pyyntöönsä ei suostuta. Kukaan ei tunnu ymmärtävän, mikä henkinen perintö, kulttuuri, kieli ja elämä kirjoissa on. Kuinka ihmisten menneisyys on kiinni näissä kulttuuriaarteissa, joita ei pystytä korvaamaan ikinä, mikäli ne palavat poroiksi. Hän joutuu salakuljettamaan kirjoja vaatteidensa suojissa pois, kunnes tilanne on jo niin paha, että kukaan ei välitä, vaikka kirjat katoaisivatkin kirjaston hyllyiltä. Alia ystävineen saa lopulta pelastettua 30 000 kirjaa ennen kuin koko kirjasto tulitetaan maan tasalle.

Alia on sympaattinen hahmo, sillä olen itsekin miettinyt, että miten kaikille kulttuuriaarteille käy sodissa. Tietysti ihmisten kohtalot surettavat aina, mutta lisäksi korvaamattomien rakennusten, taiteen, kirjallisuuden ja esineiden tuhoutuminen surettaa. Alia ei saa kunnolla nukuttuakaan, koska hän tuntee, ettei tee tarpeeksi maatessaan vuoteessa. Hänen tulisi silläkin hetkellä olla kuljettamassa kirjoja turvaan. Heidän kotinsa on täynnä salakuljetettuja kirjoja ja Alia saa kaikessa rohkeudessaan myös muita kaupunkilaisia innostumaan kirjojen pelastus -operaatiosta.

Teos on kiehtova, mutta aikuisten sarjakuvaromaanina se olisi ollut varmasti yhteiskuntakriittisempi, syvällisempi ja taustoittavampi. Nyt teoksessa oli vahva opettavainen aspekti, sillä alkuun ja loppuun oli piirretty ihmisnaamainen kirja esittelemään tarinaa ja herättelemään lapsilukijoita miettimään tosielämän sankareita.

Mielenkiintoinen lukukokemus, sillä teoksen puutteet selittyvät helposti sillä, että olin väärää kohderyhmää. Eipä sillä, hyvähän se on kaikenikäisenä miettiä urheita kirjastotätejä.

Sarjakuva-Finlandia (takkatuli-raadin käsissä)

Pieni otanta vuoden 2010 kotimaisesta sarjakuvasadosta

Luin viikonloppuna muutaman muun "raatilaisen" useita vuoden 2010 Sarjakuva-Finlandia ehdokkaita ja finalisteja. Meillä oli näin puoli vuotta myöhässä oma arvosteluraatimme ja valitsimme suosikkiteoksen monien kokoelmien joukosta. Mukavasti viikonlopun aikana tuli luettua varsin erilaisia kotimaisia sarjakuvateoksia ja sai jonkinlaista kuvaa viime vuoden teoksiin.

Keväällä nelihenkinen valintalautakunta valitsi 57 ehdokkaan joukosta 10 finalistia, joihin taiteilija M.A. Numminen tutustui. Finalistien joukosta Numminen nosti kaksi työtä vuoden 2011 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon arvoiseksi (jaetulle toiselle sijalle). Tunnustuspalkinnon saivat Kati Kovácsin Kuka pelkää Nenian Ahnavia? ja Heikki Paakkasen Amerikka. Muistelisin jopa, että Numminen moitti tasoa ja ei siksi osannut päättää voittajaa. Toivoi, että olisi voinut lukea muitakin kuin 10 finalistiteosta.

Voittajateokset eivät tätä raatia miellyttäneet niin paljon, että olisivat nousseet selvästi muiden yläpuolelle. Näistä Kovácsin teos oli värimaailmaltaan rohkea, tarina kiehtova joskin sekava, piirustustyyli ja naiskuva kiehtova (viiksekäs päähenkilö), mutta kaikenkaikkiaan kokonaisvaltainen syke oli niin nopeatahtinen, että lukiessa jäi kaiken sen vyöryn jalkoihin. Paakkasen Amerikan ruudut olivat täynnä tekstiä, isoa fonttia, joka uuvutti lukijan nopeasti ja etäännytti tarinasta. Molemmat jäivät kotikutoisen "takkatuliraatimme" listojen keskivaiheille – kiehtovina, mutta ei mitenkään erityisen tärkeinä teoksina.

Luen mieluummin sarjakuvaromaaneja kuin strippisarjakuva-albumeja. Molempi parempi, mutta koen ensimmäisen mieleenpainuvammaksi kuin jälkimmäisen lajin. Viime viikonloppuna tuli luettua Viiviä ja Wagneria, Fingerporia, Mummoa ja kumppaneita. Kiinnostavampi oli silti löytää huumorisarjakuvia, jotka eivät olleet itselle aiemmin tuttuja. Alla muutamia nostoja. Fok.it. Kuka keksi aamun? Ruma lapsi esikoinen. Taas sieltä jostakin. Samassa järjestyksessä teoksista kuva- ja tyylinäytteet.

Fok.It. oli mieslukijoiden suosiossa, johtuneeko siitä, että vitsit pyörivät viiksien ympärillä. Näissä kaikissa lämmitti jonkinlainen hörähdyttävä pysähtely kuvien kohdalla, mutta itse koin, että vitsit kuluivat nopeasti. Oma yhdenkuvan mustan huumorin tyylilajin suosikkini on Gary Larsonin Kaukana poissa/ Harhama -kuvat. Kuvan joko ymmärtää heti tai sitten vähän ajan päästä tai ei välttämättä koskaan, mutta piirrotyyli ja musta huumori iskevät minuun aina. Näissä kotimaisissa on samaa tyyliä ja hyvää yritystä, hörähdyttävää, mutta toimivat kuin laksatiivit, hetkelliseen helpotukseen, mutta ei suositella pitkäaikaiseen käyttöön.

Stripeissä ja näissä yhden kuvan sarjakuvateoksissa on itselleni sama vika. Kokonaisen teoksen lukeminen puuduttaa ja vitsi kulahtaa. Kaipaan suurempaa kertomusta juonessa. Tarinaa.

Yksi uusi suosikkikokoelma stripeistä löytyi. Jarkko Vehniäisen Kamala Luonto (Zum Teufel) sopi hyvin miljööseen. Kun ulkona riivasivat hiiret, myyrät, tikat ja yli-innokkaat kuukkelit, niin oli helppo samaistua teoksen pirullisiin luontokappaleisiin. Parhaat vitsit syntyivät pienien lastenlaulujen ympärille, semmoisiin viittauksiin, jotka olisivat varmasti hankalia käännettäviä ulkomaalaisille. Lajissaan ja tässä seurassa oma suosikkini.

Lähelle kärkipäätä kipusi Kati Närhin Saniaislehdon salaisuudet (Wsoy). Teos rakentuu episodeista, joissa kaikissa on päähenkilönä orvon Agnes-tytön ympärille. Sivut ovat siniharmaansävyisiä, vain muutama väripilkku näkyy tehosteena. Kun Agnes huomaa ihastuneensa on sivu väriltään vaaleanpunainen, tämmöinen tunteiden värittyminen ilahduttaa. Tarinaan sopii synkkä väritys ja hahmojen irvokkaan ruma ulkonäkö. Eri episodeja kantaa yhtenäinen jatkumo, pääjuonena on Agnesin halu selvittää perheensä salaisuuksia.

On vaikea eritellä, että miksei tämä ollut täysin napakymppi, sillä pidin oikeastaan rumakauniista kuvituksesta, kauhumaisesta maailmasta ja epämiellyttävästä päähenkilöstä. Ei nappi, mutta papukaijamerkki.

Teoksesta ovat bloganneet ainakin Booksy, Erja ja Salla. Näistä voi nähdä myös parempia kuvia teoksen sisäsivuilta.

Muita hyviä..

Entä se voittaja sitten.
Ihana, koskettava, surullinen.

Maailma mustavalkoinen on lähtenyt blogiteksteistä ja kuvista. Nimimerkki PNG on tehnyt huikaisevan koskettavan teoksen lapsettomuudesta. Itse en ole joutunut samoja asioita (ainakaan vielä) miettimään henkilökohtaisessa elämässäni, mutta liikutuin kyyneleihin (enkä ollut ainoa) lukiessani teosta. Miten tavattoman paljon voi sanoa kuvien ja tekstin yhteyskohdissa. Herättää semmoisia tuntemuksia, jotka tuntuvat aidoille. Koskettavat, koska teoksen myötä pääsee lähemmäs todellista asiaa ja surua. Tavattoman upea teos.

Kaksi pingviiniä käyvät läpi lapsettomuuden, kateuden, kipeyden, katkeruuden, rakkauden, keskenmenon, adoptiovaikeuden. Minimalistinen tyyli puree. Tunteita ei liioitella, eikä vähätellä. Se on mitä on.