Harri Sirola: Abiturientti

Harri Sirola: Abiturientti. Wsoy 1987, 3. painos. Koulun peruskirjasto -kirjasarja. 302 sivua.

Hyvä ystäväni, jolta sain Abiturientista lukuvinkin, kysyi minulta jo alkupuoliskon ohitettuani, onko kirja niin rivo kuin hän sen nuorena koki. Hänelläkin kirjan lukemisen jälkeen on kulunut useita lukuvuosia ja satoja kirjoja, mutta nuoruuden lukumuistosta kuultaa yhä jonkinlainen hauska ohostelu. Minulle lukukokemus oli mieluisin juuri siksi, että luin läheisen ihmisen nostalgiakirjaa. Hän on tosin niin lukenut ihminen, että näitä nuoruusajan kirjojakin on kertynyt lukuisia nostalgisointiin asti.

En enää oikein tarkkaan muista, miksi päädyimme puhumaan Harri Sirolan Abiturientista. Ehkä se johtui siitä, että Sirolan vuonna 1991 julkaistu Kaksi kaupunkia -teos on julkaistu tämän vuoden alussa uudestaan. Vai tulikohan meillä sittenkin puhe Anja Kaurasen (nyk. Snellman) omaelämäkerrallisesta Syysprinssistä, joka kertoo muun muassa Sirolasta. Tai sitten meidän keskustelumme kulki kirjoihin, joita on aikanaan pidetty riettaina tai muulla tavoin kohahduttavina, ja silloin hän ehkä mainitsi minulle Abiturientin samaan syssyyn kun puhuimme Sonja O. kävi täällä -romaanista, Tamarasta ja Jojosta.

No oliko kirja sitten rivo?

Oikeastaan taisin odottaa 18-vuotiaan abiturientti Ville Siikalan revittelevän vieläkin enemmän, mutta kyllä hän kiitettävästi hankki sekä naiskokemuksia että kuusi laudaturia viimeisenä lukiovuotenaan. Ville on mainio hahmo, sillä hän on niin itseriittoinen, fiksu mutta vaikka hän piti itseään kaikkia tyttöystäviään älykkäämpänä ja kokeneempana, eivät tytöt ole niin typeriä kuin hän olettaa ja antaa lukijankin kuvitella. Virkistävää lukea tietysti suorasukaisen nuorukaisen minäkerrontaa, jossa minä on aina edellä sinää.

Nimen mukaisesti kirjassa liikutaan koulumaailmassa ja siinä ajanjaksossa, jolloin vielä pinnataan tunneilta mutta samalla haaveillaan jo jatkokoulutuksesta ja hyvästä urasta. Ville lääkäriperheen kasvattina pähkäilee paljon myös oman tulevaisuuden urapolkunsa kanssa. Hän käy eliittikoulua ja paljolti kirjassa tietysti näytetään myös sitä, millaiset mahdollisuudet kyseisessä koulussa on ja miten se on poikkeuksellinen muihin kouluihin verrattuna, millaiset paineet siellä syntyvät jne. Paljon tässä on sellaista tuttua omiin lukiovuosiin, vaikka sitten toisaalta aika on nakertanut puitteita ja ajan ilmiöiden kritiikkiä. Mutta ihmisyys, nuoruus, unelmat, rakastuminen, himo, itsekkyys, laiskuus.. mikäpä näistä olisi koskaan vierasta.

Rivouden sijaan kiinnitin huomioni rajuun itsekritiikkiin, suoranaiseen inhoon jopa. Varsinkin kun se yhdistyi minäkeskeisyyden toiseen ääripäähän, kaikkivoipaisuuteen ja itserakkauteen. Herkullisia ajatusrakennelmia, kun mielialat päähenkilöllä heittelehtivät ja hän yritti oikeuttaa itselleen milloin minkäkin halun ja teon. Kypsymättömyys on kuvattu kirjassa hienosti.

Hyvä lukukokemus, vaikka välillä teksti puudutti ja kadotti teränsä. Mutta sitten yhtäkkiä tempauduttiinkin taas tunnemyrskyn voimalla vetävään kohtaukseen.

Maria Vaara: Annansilmät

Maria Vaara: Annansilmät
Gummerus, 1977
Sivuja: 168
Kansi: Pekka Nissinen
Mistä: kirjastosta
Kotimainen nuortenkirja, omakohtainen

Luin pari viikkoa sitten Sarianna Vaaran esikoisteoksen Huomenkellotyttö, jonka jälkeen kiinnostuin kovasti hänen äitinsä kirjoista. Erityisesti tästä nuortenkirjasta Annansilmät, joka on kuin eräänlainen teospari vuosien takaa.

Maria Vaara oli kirjailija, joka kirjoitti omasta sairaudestaan, skitsofreniasta. Annansilmät teoksen päähenkilö on Anna-niminen reipas 11-vuotias tyttö, joka kantaa vastuuta ja huolta viisihenkisestä perheestä. Isälle ja äidille on tullut avioero, isä ei juurikaan lapsia näe eikä ruokkojakaan juuri maksa. Äidin sairastuminen on kuitenkin vielä suurempi tragedia perheelle, ja pieni Anna huolehtii veljistään ja monin tavoin perheen arjesta. Hän käy äitiään myös sairaalassa katsomassa, miettii perheen toimeentuloa ja jopa sitä, kuka hoitaa kirjastotyöt sillä aikaa kun äiti on sairaana.

Anna on hyvin sankarillinen hahmo, ehkä vähän liiankin. Kyllä äiti kirjoittaa tyttärelleen roolin, jossa on hyvin vähän liikkumatilaa kapinalle. Sarianna kirjoittaa teoksessaan hyvin kiinnostavasti siitä, miltä tuntui lukea äidin kirjoittama kirja heidän perheestään:

"Olin lukenut äitini kirjoittamista kirjoista vain ensimmäisen runokirjan josta en ollut tajunnut juuri mitään, ja sitten sen joka kertoi minusta.  Sen olin lukenut tarkasti ja moneenkin kertaan, nuortenkirjan joka kertoi pienestä urheasta tytöstä. Olin pyytänyt äitiä kirjoittamaan kirjan minulle. Minulle, ei minusta. Ja äiti kirjoitti, tuosta vain, ja se julkaistiin. En kertonut koskaan äidille että en olisi halunnut siitä sellaista kuin siitä tuli. En olisi halunnut että meidän asioita kerrotaan, että tyttö siinä kirjassa on ihan kuin minä. On ja ei ole. En minä tosielämssä ollut ollenkaan niin kiltti ja ymmärtäväinen, kirjan Annan ajatukset olivat puhtaampia kuin minun. Mutta ei sellaista voi sanoa, ei tietenkään. Tai ehkä kirja ei kertonutkaan minusta?"

En voi sille mitään, että lukiessa mietin hyvin vahvasti nimenomaan tyttären ja äidin oikeaa suhdetta, enkä niinkään kirjan tarinaa. Oliko kirjan tarkoitus olla myös samalla äidin kiitos tyttärensä ponnisteluista? Tai anteeksipyyntö siitä kaikesta, jonka lapsi on joutunut kestämään? Vai ajatteliko äiti Annan olevan erityisen sinnikäs? Päädyin siihen, että kirja on ollut varmasti kaikkea tätä.

Kun tytär teoksen sivuilla parahtaa siitä, miksi juuri tyttöjen tulee kantaa vastuu, tuntuu se erityisen painokkaalta ja merkittävältä. Anna saa liiankin vähän mahdollisuuksia kertoa, kuinka väärin koko asetelma on. Mutta välillä kuori murtuu.

Toisaalta juuri tämä on osoitus siitä kuuliaisuudesta, josta Sariannakin omassa kirjassaan puhuu. Hän kirjoittaa vain paljon rehellisemmän tuntuista tekstiä.

Totta kai laji on eri. Samoin aika. Myös näkökulma, vaikka molemmissa teoksissa seurataan tapahtumia Annan kautta. Sillä on silti suuri merkitys, kumpi oikeasti tietää, mitä Anna ajatteli.

Annansilmät-teoksen takakannessa mainitaan siitä, kuinka rohkea aihevalinta äidin mielenterveysongelmat tuon ajan nuortenkirjalle ovat. Tunnen vähemmän nyky-nuortenkirjojen aiheita, mutta minulla on hyvin vahva mutu sille, että myös vanhempien mielensairauksista uskalletaan tai uskallettaisiin kirjoittaa. Ehkä myös monipuolisemmin.

Loppuun on selvästi haluttu saada paljon lämpöä. Onnellinen perhe muuttaa uuteen kotiin äidin eläkerahojen turvin. Toimeentuloasioista kirjoitetan vähän turhankin tarkasti, mutta ainakin koko joukko on vihdoin yhdessä ja ilmaan jätetään tuntu siitä, että pahin on takana.

Teoksesta en löytänyt muita blogiarvoita, mutta Likaisista legendoista ovat kirjoittaneet ainakin Susa ja Annami.

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema
Robustos, 2011
Kansi: Sára Köteleki
Sivuja: 151
Kiva tietää: Runeberg-palkintoehdokkaana 2012

Gisellen kuolema on koukuttava ja hyvin kauniisti kerrottu kirja, mutta en silti tiedä, mitä mieltä olen siitä. Sitä varten on onneksi tämä blogi, jonne saan ajatuksia kirjata. Jotenkin kirjoittamalla omatkin ajatukset selkiytyvät, vaikka yritänkin pitää tämän arvion aika kryptisenä, jottei vain juonesta paljastu liikaa.

Olen kuullut Siiri Enorannan teoksista paljon hyvää, mutta en osannut arvata, että kirja herättäisi näin paljon ajatuksia. Siitä on jonkin aikaa, kun luin kirjasta arvioita ja päätematiikka oli unohtunut, siksi en sitä mielelläni kerro, sillä kirjasta teki erittäin hyvän se, että uppoutuessani koko ajan enemmän tarinaan, minulle tuli välillä myös hyvin epämukava olo. Miten se voi olla hyvä asia? Kirja vain oli niin tiheä ja se, mikä teki oloni epämukavaksi alkoi jo aika varhain pienistä viitteistä.

Kirjan maailmassa suru on jähmettynyt normaaliksi olotilaksi. Linnea on palannut kotiin Ruotsista, jonne hänet on lähetettty hyvin nuorena lapsena balettikouluun ja asumaan tätinsä luokse. Alussa on pahaenteinen tunnelma, joka antaa vain viitteitä siitä, miksi Linnea on palannut kotiin ja miksi hänen vanhempansa antavat kaiken periksi ja ovat syyllisyydestä rampautuneet. He eivät osaa puhutella tytärtään, kuin vähän pelkäisivät tätä. Kaikki tämä välittyy lukijalle kertojan, Linnean veljen, Joelin kautta.

"Isä halusi meille nimet jotka lauloivat samaa laulua. Joellinea Linneajoel. Isän mielestä diftongit olivat kauneinta suomen kielessä. Linnean isä oli keksinyt ensin mutta he olivatkin saaneet pojan. Minä olen Joel koska Joel sopii Linneaan. En mistään itsestäni kumpuavasta tai Raamattuun pohjautuvast syystä. Minä olen Joel vain suhteessa Linneaan."

Sisarukset ovat toisilleen vieraita, mutta he ovat samalla tavalla kasvaneet ilman perhettä ja turvallista rakkautta. Joel on asunut kotona, mutta vaikka tarkkaan ei tiedä, millaista hänen kasvaessaan perheolot ovat olleet, niin hänen kylmä suhtautuminen vanhempiin ja ylisuojeleva suhde siskoon, antavat viitteitä siitä, kuinka kolkko on rakkaudeton koti.

Loppua kohden tahti nopeutuu makuuni liikaa, hypätään vuosia eteenpäin ja sisarukset kohtaavat viimein. He kantavat synkkää, yhteistä salaisuutta, mutta vieläkään he eivät osaa kohdata toisiaan. Jollain tapaa tarina on hyvin lohduton, mutta Enorannan kieli on niin taiten huoliteltu, että rumassa on paljon kaunista.

Ei voi kuin tyytyväisyydestä huokaista, että olen ollut kaukaa viisas ja ostanut hyllyyni Marjiksen hyvien arvioiden innoittamana myös Nukkuu lapsi viallinen -teoksen. Pääsen lukemaan sen syyskuun lukuhaasteeni aikana.

Sananen lukuhaasteesta: Eilen oli ihan hurja työpäivä ja sain luettua kirjaa aika pätkissä. Sivut kulkivat silti kuin siivillä, mutta tälle päivälle jäivät kuitenkin loppuluvut. Luin eilen hyvin paljon käsikirjoituksia ja oikoluin vielä illan erästä tekstiä, mutta silti harmittaa, että yöllä uni tuli ihan loppusuoralla.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa (Karisto, 2011) 175s.

Ostin Finlandia Junior voittajan, Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -teoksen kummitytölleni joululahjaksi, mutta en malttanut olla sitä itse lukematta. Lopulta päädyin sitten säästämään sen itselläni, vaikka tämä olisi varmasti hänellekin sopinut. En raskinut kuitenkaan luopua, sillä tässä Valoa valoa valoa alkaa niin mahtavasti, että haluan palata siihen vielä uudelleen, vaikka en koko teosta enää lukisikaan.

Kirja puhuttelee lukijaa konkreettisesti, sillä heti alussa käydään läpi suosittujen kirjojen alkuja ja sitä millainen olisi hyvä aloitus. Pysäytetään, käsketään jatkamaan lukemista, osoitetaan uuden alun paikka, viedään matto jalkojen alta ja ravistellaan. Hyvin postmodernia ja tehokasta.

Kertoja on tietoinen roolistaan ja paikastaan teoksessa, on välillä hyvin reipas ohjaaja valitsemallaan näyttämöllä ja toisinaan niin epävarma, että tuntuu kuin lukisi salaa nuorten päiväkirjaa. Hän perustelee myös tekemiään valintoja pitkin kerrontaa, en voi kertoa tätä kaikkien näkökulmasta, kuin pahoitellakseen, että ihmisten välisisistä vuorovaikutuksista on vaikea saada yhden suulla kaikki äänet kuuluviin.

Minua kiinnosti teoksessa enemmän rakenne, tyyli, kieli ja typografia kuin itse tarina. Huotarisen teos on kirjallisuuden opiskelijan unelmien harjoittelualusta. Sen pitäisi olla pääsykoekirjana tai tenttikirjana, sillä siinä on nähtävillä ja piilossa niin paljon kiinnostavia tasoja, joista irtoaa esimerkkejä ja analysoitavaa.

Entä tarina sitten.
Se on tarina tyttöjen välisestä ystävyydestä. Ja Tsernobylista. Enemmän ensimmäisestä kuin jälkimmäisestä.

Suosittelen tutustumaan ainakin alkuun, sillä siitä saa hyvän kuvan teoksesta. Minusta teos sopii niin aikuisille kuin nuorille lukijoille, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että aika moni muukin sopii kaikenikäisille. Mietin aluksi, että onko tämä liian haastava varhaisteineille, mutta koska en tarkkaan tiedä, niin en alennu nyt aliarvoimaan ja oletan, että tämä maistuu juuri nuorille lukijoille, vaikka olisi voinut hyvin kisata myös "aikuisten kisassa".

Valoa valoa valoa on ollut esillä myös näissä blogeissa: Sonja, Lastenkirjahylly, Luen ja kirjoitan.

Saran kirjat -blogista kannattaa vilkaista muutenkin keskustelua nuortenkirjoista ja Blogisisko on analysoinut tarkemmin mm.teoksen postmoderneja piirteitä.