Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
Tammi, 1986
Suomennos: Raija Mattila
Mistä: kirjastosta
novellikokoelma

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on juuri sellainen novellikokolma, josta pidän. Se on tasapainoinen, eheä, vahvasti tarinallinen ja tematiikka toistuu yllättävälläkin tavalla novellista toiseen, loput ovat avoimia ja tarinoissa riittää tasoja. Yllätyin kuitenkin, että tämä suomennettu teos ei olekaan ilmestynyt tällaisenaan alun perin, vaan Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt painos on kasattu kolmen Raymond Carverin teoksen teksteistä. Eli oikeastaan tässä pitää kiittää hyvästä kokonaisuudesta myös sitä henkilöä, joka on valinnut tekstit tähän teokseen.

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on nimensä mukaisesti kokoelma novelleja, jotka liittyvät rakkauteen. Romantiikkaa, vanhemman ja lapsen suhdetta, eroja, ystävyyttä. Yksi kiinnostavimpia tarinoita on niminovelli "Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta", jossa aviopari kuvaa ystävilleen vaimon entisen miehen käytöstä ja hurjaa tekoa. Vaimon mielestä tämä on osoitus suuresta rakkaudesta, miehen mielestä kyse on vain hulluudesta, jopa pahuudesta. Tälla tavalla asiaa pyöritellään ja on kiinnostava lukea kahdenlaista näkökulmaa, seurata keskustelua kuin oikeasti olisi huoneessa mukana.

Novelleissa on hypnoosia. Niitä tekee mieli lukea, ne ottaa omakseen ja silti suru ja ahdistus tarinoiden taustalla pakottaa laskemaan kirjan välillä käsistä ja antamaan sille aikaa. Luin kirjaa monta viikkoa. Ja loppua kohden novellit vain paranevat.

Alun perin nappasin kirjastosta mukaani sen siksi, että hyvä ystäväni kertoi luetuttavansa "Miksi, kulta?" -novellia oppilailleen. Halusin tietää, miksi se on oivallinen novelli nuorten lukea ja analysoida. Huikean hyvä se on. Ihan tekisi mieli lukea niitä oppilaiden mietteitä siitä, millainen suhde on novellin äidillä ja pojalla heidän mielestään. Ja mitä pitävä kirjetyylisestä novellista.

Erilaiset tyylit viehättivät tässä kokoelmassa. Yllä mainitussa kirjeen muotoon kirjoitetussa novellissa pidin minäkerronnasta, toisissa kesti hetken tottua siihen. Kolmannen persoonan kautta kerrotut novellit toimivat sen sijaan alusti asti.

Välillä on ihana lukea novelleja, joihin mahtuu muutamiin sivuihin koko ihmiselo. Monien kohdalla ihailin, miten Carver osaa kuljettaa muutamilla lauseilla elämää ja vuosia eteenpäin, tarkkaan ja silti uuvuttamatta. Monen tarinan keskiössä oli hyvin lyhyt hetki elämässä, mutta "pohjustuksella" menneisyyteen henkilöt tulivat tutuksi ja kyseinen lyhyt hetki tuntui todella käänteentekevältä. Uskoin ja vaikutuin. Ja tunsin lukiessa surua, vaikken osaa paikantaa mistä syystä. Pidin novelleista vain niin paljon.

Minun lisäkseni Carverista ovat nauttineet ainakin: Leena, Linnea, Suketus, Jenni.

Tove Jansson: Reilua peliä

Tove Jansson: Reilua peliä
WSOY, 1990
Rent spel, 1989
Sivuja: 139
Suomentanut: Kyllikki Härkäpää
Mistä: kirjastosta
Suomenruotsalainen autofiktio

Tove-kevääni on edennyt hyvin, vaikka se ei ihan kauhean hyvin ole vielä täällä blogin puolella näkynyt. Aktivoitumisen ja ajankäytönhallinnan paikka siis minulla. Vietin viime viikolla kokonaisen päivän Toven parissa, minulla oli ystäväni kanssa makoisa brunssi ja keskustelimme kuusi ja puoli tuntia (!) lukemistamme teoksista, katsoimme yhden Tove-aiheisen dokumentin ja suunnittelimme pari kevätreissua, joihin yhdistämme juhlavuoden vieton. Minulla on niin makoisia kuvia päivästä, joten täytyy blogata siitä vielä erikseen ja nostaa muutamia huomioita.

Reilua peliä on eräänlainen romaani. Kirja koostuu itsenäisistä novellimaisista luvuista, mutta päähenkilöinä ovat läpi kirjan taiteilijapari Mari ja Jonna. Teoksen lukee väistämättä autofiktiivisenä, sillä mitä enemmän Janssonin kirjoja lukee, sen enemmän alkaa nähdä samoja teemoja – ja jopa täysin samoja aiheita! Mari on kuin Tove, Jonna kuin Tuulikki. Teoksessa on myös Victoria-niminen vene, juuri sellainen Tovella ja Tuulikillakin oli Haru-saarella. Sen näin Haru – yksinäisten saari -dokumentissa.

Mutta näitä todistuksia elämäkerrallisuuksista on kaikkialla. Nostan huomioni esiin siksi, että tämä elämäkerrallisuuden arvointi ja yhdyslankojen etsiminen vaikuttivat omaan lukukokemukseeni kuitenkin hyvin vahvasti. Mietin, pidinkö kirjasta nimenomaan siksi, että se on Toven teos. Ja siksi, että vähäjuoninen vatulointi sekä pienten kohtausten tunnelmointi muistuttivat minua siitä Tovesta, jollainen hän mielikuvissani on.

Reilua peliä on toki hyvä, vähäeleisenä huomiota vaativa, mutta huomaan olevani myöhässä tämän arvion kanssa. Luin teoksen tammikuussa, ja nyt minulla on hyvin vähän "oikeaoppisia" sanoja kuvaamaan luettua teosta. Pidin ja väsähdin, näin tiivistetysti.

Olen lukenut peräjälkeen useamman Toven teoksen, ja huomasin nauttivani toisten teosten yksittäisistä novelleista Reilua peliä -teoksen episodeja enemmän. Pidän hitaudesta ja vähäeleisyydestä, kavahdan turhaa mahtipontisuutta ja asioiden puhkiselittämistä, mutta Reilua peliä oli kyllä kieltämättä myös vähän tylsä ja ponneton. Mielikuvia ja mielikuvitusta Jansson onnistuu silti herättämään toteavilla ja aluksi näennäisen merkityksettömillä lauseilla, sitä ihailin. Vähästäkin syntyi yhteisymmärrys kirjan henkilöiden kanssa ja sen arjen, jossa he elävät.

Huomasin, että sama kohta oli vaikuttanut Saran ja minut:
He kokivat verkkonsa kotimatkalla; tulos oli yksi vaivainen särki ja pieni simppu, kumpikin sai jatkaa uimistaan. Kissa istui rannalla vastassa. 
Kyllä tuli hiljaista, sanoi Jonna. Mitä sanot, eikö vain ollutkin aika hieno ukonilma? 
Hyvin hieno, sanoi Mari. Paras mitä meillä on ollut.

Aika lempeän viisasta.

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

Tuula-Liina Varis:
Että tuntisin eläväni
Wsoy, 2013
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 180
Mistä: arvostelukappale
Kotimainen novellikokoelma

"Ester elää lyhyeen loppuvaa onneaan 1920-luvun Suomessa, Sylvian kaiken kestävä ja kärsivä rakkaus syttyy välirauhan aikana, Militsa hautaa palvomansa puolison 2000-luvun Suomessa. Vuosikymmenet vaihtuvat, yhteiskunta muuttuu, ihmiset pettyvät ja pettävät, mutta aina kaikki rakastavat, sillä rakkaus on se voimavara, jonka varassa tunnemme olevamme elossa."


Poikkeuksellisesti lainaan heti blogijuttuni alkuun takakannen tekstiä, sillä se on minusta todella hyvin kirjoitettu ja tiivistää Että tuntisin eläväni -novellikokoelman idean taitavasti. Minulla meni koko päivä kirjan lukemiseen, vaikka se ei ole mikään tiiliskivi. Tekstit koskettivat minua ja halusin viipyillä kirjan parissa pitkään. Luin samoja kohtia uudelleen, vaikka pitkät virkkeet soljuivat nopeasti eteenpäin eikä teksti ollut yhtään tahmeaa ja vaikeaselkoista. Luin uudelleen, koska halusin pitää kiinni näistä kertojista ja rakkaustarinoista, sukupolvien ketjuista ja naisista, jotka pitävät kodista ja arjen pyörityksestä huolen ja rakastavat miehiään, vaikka ne olisivat sairauden tai sodan raihnauttamia sänkypotilaita.

Tuula-Liina Variksen novellikokoelma on kuin romaani, ja suosittelen sitä lämpimästi niillekin, jotka syystä tai toisesta välttelevät novellien lukemista. Usein perustelu on siinä, että novelleissa tarina loppuu liian lyhyeen tai kokoelma tuntu epäyhtenäiseltä, yksittäisen aiheen tai teeman ympärille löyhästi sidotuilta, eivätkä novellit siksi jaksa kiinnostaa. Ymmärrän perustelut, vaikka itse pidän ihan vain yksittäisistäkin novelleista, enkä aina kaipaa mitään kattoteemaa kertomusten välille. Mutta kyllä se auttaa lukemisessa ja kokoelmasta kokonaisvaltaisemmin nauttimisessa, sen myönnän.  

Että tuntisin eläväni on erinomainen teos novellipelokkaille, sillä tarinat nivoutuvat hienolla tavalla toisiinsa ja tuttuihin henkilöhahmoihin viitataan siellä täällä.

Tarinat todella koskettavat, vaikka ne ovat ihan tavanomaisia. Tai ei vaikka, vaan pikemminkin siksi että. Vuosikymmenet vaihtuvat, Suomen historian ja suomalaisen yhteiskunnan kipupisteet näkyvät perheiden arjessa ja rakkauden haasteina.

Ajan kuluminen näkyy myös kielessä, henkilöiden välisissä keskusteluissa. Nämä keskustelut on hienosti ketjutettu tekstin sekaan, eikä vuorosanaviivoja tai lainausmerkkejä käytetä. Lukemalla kustantajan sivuilta löytyvän lukunäytteen voi helposti tutustua tyyliin ja kokoelman ensimmäiseen päähenkilöön Esteriin. Näyte jää kyllä ikävästi kesken kesken lauseen, mutta vinkkaan siitä silti, sillä olin jo alkusivuja lukiessani varma, että käsissäni on kirja, jonka luen varmasti uudelleen.

The Papers – Jarkko Martikaisen novelli lyhytelokuvana

Minulle tarjoutui tilaisuus katsoa The Papers – Tärkeitä papereita -lyhytelokuva ennen kuin se esitetään Suomen televisiossa sunnuntaina 29.9. Yle Fem-kanavalla. Kalle Kotilaisen ohjaama ja  Jarkko Martikaisen novelliin perustuva animaatio on esitetty myös Rakkautta&Anarkiaa-festivaaleilla tällä viikolla.

The Papers kertoo naapuruussuhteista tai pikemminkin siitä, miten eri tavalla me ihmiset toimimme arjessa, työpaikoilla ja muissa yhteyksissä. Ja kuinka vaikea on ymmärtää, jos toisen ihmisen tavat poikkeavat täysin omista.

Päähenkilö on säntillinen, hivenen takakireä, mies, joka on työpaikalla ahkera ja toteuttaa päivittäiset rutiinit kellontarkasti samalla tavalla. Hän herää aamulla, pakkaa kunnon eväät mukaan ja pyöräilee työpaikalle. Edes pyöräilyvauhti ei totutusta poikkea. Hänen naapurinsa toimii täysin päinvastoin: kulkee bussilla, röhnöttää herkkukasan kanssa, on lihava, kovaääninen ja laiska.

Kummankin toimintatavat tuntuvat silti miltei yhtä järjettömiltä. Pingotus on tehokasta, mutta ei näytä kovin luontevalta ja ihailtavalta toiminnalta sekään. Katsojalla on mielessään ehkä kolmaskin tapa, kumpikin tyyppi ärsytti ainakin minua. Mutta väistämätön yhteentörmäys – tai miten se tapahtui – yllätti minut täysin.

Animaatio kestää 10 minuuttia ja perustuu Martikaisen Pitkät piikit ja muita kertomuksia -novellikokoelmasta löytyvään kertomukseen (Like, 2005). En ole tuota kokoelmaa lukenut, mutta minua viehätti erityisen paljon se, että novellista on tehty animaatio. Tällaisia tekisin itsekin, jos osaisin. Pieniä, merkittäviä hetkiä, jotka jäävät kutkuttavasti avoimeksi ja lukijan, katsojan mieleisellä tavalla täydennettäväksi.

Löysin hienon luonnehdinnan netin kätköistä:
"Kotilan vinoileva animaatio on sekä visuaalinen että sisällöllinen karkkipussi. On harmillisen harvinaista törmätä kekseliäästi toteutettuihin, aikuisille suunnattuihin lyhytanimaatioihin, jotka pakottavat ajattelemaan muutakin kuin aina vain lähestyvää talvea. Jo pelkästään siksi, että uusia lyhytelokuvia näkee niin harvoin muualla kuin festivaaleilla."

Kannattaa lukea kokonaan Henna Raatikaisen arvio. Minua yllätti tieto siitä, miten animaatio on toteutettu.  Elokuvassa on oikeat näyttelijät (Lauri Warsta ja Tapio Wilska), jotka esiintyvät paperimassapäähineet yllään. Näyttelijät on kuvattu green screeniä vasten. Yllättävä ja kiinnostava ratkaisu!

Sunnuntain Lyhytelokuvaillassa näytetään myös muita elokuvia kahden tunnin ajan (alkaa klo 21.00), joten täytyy ehdottomasti nähdä näitä kotimaisia tarinoita lisää! Suosittelen muillekin!

Lisätietoja elokuvan kotisivuilta.

Katja Kallio: Elokuvamuisti

Katja Kallio: Elokuvamuisti
Otava, 2007
Kansi: Anu Ignatius (suunnittelu), Katja Lösönen (kuva)
Sivuja: 159
Lisäksi: Osta kirjan teksteistä perustuu TV-maailma-lehdessä julkaistuihin kolumneihin.
Suomalainen juttukokoelma

Haluaisin kirjoittaa juuri tällaisia juttuja kirjoista kuin Katja Kallio kirjoittaa Elokuvamuistissa elokuvista. Olen lukenut kymmenisin vuotta sitten viimeksi Kalliota, tosin sotken Sooloilua-teoksen lukukokemuksen samannimisen elokuvan katsomiseen. En muista edes, että pidinkö kirjasta kuinka paljon. Mutta vastavuoroisesti nyt voin sanoa pitäneeni Elokuvamuistista todella paljon.

"Elokuvan selittämätön paradoksi: ne ovat kokonaan ihmisen luomia maailmoja alusta loppuun. Ja kun ne ovat valmiita, ne siirtyvät kokonaan ihmisen ulottumattomiin."

Tämä pätee minusta hyvin myös kirjoihin, siksi  lukukokemukset ovat niin erilaisia ja siksi ainakin minulla nälkä kasvaa syödessä. Mitä enemmän luen, sitä enemmän luen. Elokuviakin katson mielelläni, mutta en voi väittää olevani sellainen elokuvatuntija kuin Kallio, eikä minulla valitettavasti ole niin huikeita muistoja, jossa joku tietty elokuva liittyy vahvasti tiettyyn elokuvateatteriin. En ole ulkomailla käynyt elokuvissa. Mutta monta hyvää elokuvavinkkiä kirjasta sain ja lupasin itselleni, että käyn varmasti Berliinissä ensi kesänä elokuvissa, jotta saan oman ulkomaanmakuisen elokuvamuistoni.

Woody Allenin elokuviin liittyviä juttuja on teoksessa muihin ohjaajiin verrattuna eniten. Sopivasti olenkin nauhoittanut teemalta Allenin elokuvia, sillä pääsiäisen aikoihin niitä näytettiin useampi. Elokuvamuistin hyvin kirjoitetut, lyhyet jutut ovat täynnä mielenkiintoisia näkökulmia elokuviin ja ohjaajiin. Woody Allen esimerkiksi saa ansaittua kiitosta teoksessa, vaikka Kallio kirjoittaajin tämän selvästi plagioinneen ihailemiaan ohjaajia, esimerkiksi Bergmania, ja viime aikoina myös omaa vanhaa tuotantoaan: "Vuoden 2004 Match Point oli harvinaisen tarkka remake vuoden 1190 Rikoksista ja rikkomuksista, repliikkejä myöten." Match Pointin olen nähnyt – itse asiassa kahteen kertaan – nyt pitäisi katsoa myös tämä edeltäjä ja huomata yhtäläisyydet itse.

Elokuvamuisti innostaa katsomaan elokuvia, mutta se on myös niin hyvä kokoelma, että ihan harmitti että se loppui niin nopeasti kesken. Usein huomaan tämänkaltaisia teoksia lukiessani kyllästyväni hyvän alun jälkeen tyylien ja aiheiden toisteisuuteen, mutta tätä lukiessa niin ei käynyt. Aiheet vain olivat niin yllättäviä ja nokkelia: Mille elokuvalle menetetään oikeasti neitsyys? Miksi mustasukkainen elokuvafriikki haluaa suojella parhaimpia teoksia muilta katsojilta? Miten ulkomailla nähty indie-draama muuttuu kotimaassa pierukomediaksi? Miksi Brooke on niin hyvä näyttelemään synnyttämistä?

Kepeää mutta ei höttöistä luettavaa. Lukisin mielelläni samanmoisen kirjoista.

Suosittelen tätä teille, jotka suunnittelette lukumaratonia: sopii hyvin romaanien väliin luettavaksi, nopealukuinen, sopivan kevyt ja hauska.
Suosittelen lisäksi hyvien kolumnien ja elokuvien ystäville. Tai työmatkakirjaksi!

Elokuvamuistista lisää ainakin näissä blogeissa: Luetut, lukemattomat, Lurun luvut, Aamunkajon lukukokemukset.

Taskunovellit

Vilja-Tuulia Huotarinen (toim.): Taskunovellit
Karisto, 2013
Kansi: Tommi Musturi
Sivuja: 137
Useiden kotimaisten kirjoittajien hyvin lyhyistä novelleista koostuva kokoelma. Kulkee kuitenkin näppärämmin laukussa kuin taskussa.


Sain tämän teoksen kirjabloggaajakollegalta "haluan muuten vain ilahduttaa kaimaa" -lahjaksi. Vilja-Tuulia Huotarisen toimittama Taskunovellit-teos on ollut jonkin verran muissa blogeissa esillä ja koska pidän muutenkin novelleista paljon, niin mielenkiinnolla tartuin teokseen, johon on kerätty hyvin lyhyet novellit yhdeltätoista kirjailijalta ja yhdeltä sarjakuvataiteilijalta. Taskunovellit liittyy Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -hankkeeseen, josta kirjoitin aiemmin otsikolla Oodi novelleille.

En täysin ihastunut kokoelmaan, sillä lukukokemus oli liian hajanainen. Välillä tuntui, että toive hyvin lyhyen tekstin kirjoittamisesta rajoitti liikaa, sillä osa novelleista oli melko täyteläisiä ja osa taas tuntui jäävän vähän kesken. Ja sitten on niitä, joissa on kutkuttava idea ja vähän naurattaakin, mutta silti lyhyt muoto jättää tarinan kuin kesken. Petri Tammisen "Erään ihailijan päiväkirjasta" on itseironiassaan herkullinen – fanaattinen ihailija kirjoittaa päiväkirjaansa rakkaudentunnustuksia kirjailijasta nimeltä Petri Tamminen ja välillä pohtii, että miksi kirjailija puhuu haastatteluissa aina vain ujoudestaan – mutta tarina olisi voinut vielä vähän kasvaa. Tuomas Kyrön "Kaksijakoinen Raimo" tuntui novellilta, joka kuin vähän nauraisi lukijalleen: luuletko, että tämä on tehty tosissaan. Ei se totinen tarina olekaan, enkä sellaista olettanutkaan, mutta kaikessa mahtipontisuudessaan novelli on kuitenkin aika lattea. Tiina Raevaaran "Puutarhurin tyttäret" oli lukujärjestyksessä ensimmäinen novelli, jonka luin heti uudelleen.

Mutta varmasti jokaiselle löytyy kokoelmasta suosikkinsa, niin erilaisia novellit keskenään ovat. Lyhyt muoto kannustaa lukemaan kiireisinäkin hetkinä. Kirja on kompakti, pidän kannesta, vaikka hämmästyin kovien kansien valintaa, sillä se tuntuu vähän kuin vesittävän idean siitä, että teos mahtuu taskuun.

Antologia-keskustelun kohdalla kiittelin sitä, että useiden kirjoittajien teksteistä kootuissa teoksissa on se hyvä puoli, että siten voi nopeasti tutustua itselleen uuden kirjoittajan tyyliin ja saada jonkinlainen ensikosketus uuteen tarinankertojaan. Opuscolon blogissa mainitaan myös, kuinka voi olla hankala hypätä tunnelmasta toiseen, jos novelleissa ei ole temaattista linkitystä. Mutta minun piti myös vähän ravistella näitä ennakko-oletuksiani pois, sillä voihan tekstin tosiaan lukea ihan yksittäisenä tekstinä eikä yrittääkään hakea kattoteemaa kaikille luetuille novelleille.

Olen samaa mieltä kuin Maria, että kokoelma on tervetullutta matalan kynnyksen novellilukemista ja kokoelma sopii erityisen hyvin nuorille lukijoille. Kirsi mainitseekin, että voisi ihan hyvin käyttää tekstejä kouluopetuksessa.

Kokoelman paras novelli oli Sirpa Kähkösen "Sorbettisydän". Pidin siitä, miten flip-flop-sanaparia toistelemalla tarinaan tuli kesää ja rytmiä.

Alkuvuoden luetut – listausta ja lyhytarvioita

Eilen kirjoitin alkuvuoden luettujen tilastoista ja blogini tapahtumista enemmän. Tänään on vuorossa sitten itse asia, eli alkuvuoden luettujen tarkempi ruotiminen.

Facebookin 13 uuden kotimaisen kirjailijan haasteeni on edennyt ihan hyvin: olen lukenut ensimäistä kertaa Mooses Mentulan, Päivi Kanniston, Sisko Istanmäen, Asko Sahlbergin, Eeva Joenpellon ja Eeva Tikan teoksia. Huonosti olen näistä ehtinyt silti bloggaamaan, joten alla miniarvioita osasta. Mentulan kirja julkaistaan 8.3., jolloin olen ajastanut myös teoksen arvion. Miina Supinen ei ole minulle uusi tuttavuus, mutta Orvokki Leukaluun urakirjasta on luvassa oma arvio myös myöhemmin. Mutta ihan hyvin haaste on edennyt, olen lukenut itselleni kuuden uuden kotimaisen kirjailijan tuotannosta teoksen. Päivi Kanniston Elämäni nomadina -teoksen tosin kuuntelin samalla äänikirjana.


Alkuvuoden luetut, joista olen blogannut: 
1. Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
2. Tarquin Hall: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus
3. Grace McCleen: Ihana maa
4. Melanie Gideon: Vaimo 22
5. Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta
6. Antonio Tabucchi: Taivaanranta
7. Yiyun Li: Kulkurit
8. Julie Kibler: Matkalla kotiin

12 tunnin lukuhaasteen aikana luin vielä:
9. Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus
10. Maxence Fermine: Lumi
11. Asko Sahlberg: Yhdyntä
12. John Steinbeck: Helmi
13. Amelie Nothomb: Samuraisyleily

Alkuvuoden luetut, joista en ole blogannut erikseen:

Postmoderni kirjallisuus on upea teos, jonka lukemista en voi suositella tarpeeksi. Vaikka olen toimittanut teoksen, aion myöhemmin poikkeuksellisesti tehdä teoksesta pienen jutun blogiini, sillä kirja on todellinen kulttuurityö Pekka Vartiaiselta. Lähes tuhatsivuinen tietokirja on helppolukuisesti kirjoitettu ja kiinnostava katsaus länsimaiseen postmoderniin kirjallisuuteen. Olen kirjaa lukiessani tehnyt itselleni listan kiinnostavista klassikoista ja mietin jopa lukuhaasteen väsäämistä aihealueen tiimoilta. Lasten ja nuorten jatko- ja sarjakirjat on teosluettelo ja tarkoitettu kirjaston ja aiheesta kiinnostuneiden apuvälineeksi. Hakusanat auttavat löytämään mieleisestä aiheesta lisää teoksia. Tätä en ole toimittanut mutta olen saanut taittaa sen. Opettelen nykyisin myös kirjojen taittamista, ja projekti toisensa jälkeen taidot karttuvat. Seija Vilénin Mangopuun alla -teoksen olen jo lukenut aiemmin, mutta nyt myös toisen työprojektin vuoksi luin ja kuuntelin sen jälleen. Nämä siis työkirjoja. Käsikirjoituksia en luonnollisesti laske luettuihin, mutta valmiit teokset olen ennenkin listannut blogiini, vaikka en työprojekteista muuten arvioita tee.

 Sinikka Nopolan kirjoituskokoelmat Teepussit (Gummerus, 2010) ja Miksi emme totu pystyasentoon (WSOY, 2007). Teepussit on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1987, ja se on Nopolan esikoisteos. Tähän uuteen painokseen on lisätty kirjailijan kattava Lukijalle-teksti, joka oli – ehkä valitettavastikin – kokoelman hauskinta luettavaa. Nopola jopa itse kehottaa lukijaa jättämään yhden kertomuksensa kokonaan lukematta, niin huonona hän sitä pitää. Jotain kertoo siitä, että mieleeni onkin jäänyt parhaiten tämä aloitusluku, niin hauskasti Nopola muistelee esikoisteoksensa kertomusten syntyprosessia, itseään nuorena kirjailijana ja mitä mieltä hän on nykyisin näistä tarinoista.

Eipä sillä, ihan kiinnostavia tarinat olivat, kuten myös Miksi emme totu pystyasentoon -teksit, jotka ovat ilmestyneet aiemmin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä, mutta ehkä kuitenkin petyin niihin vähän, sillä luin ne niin pian uutuusteoksen, Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia, jälkeen. Tekstit ovat tarkkanäköisiä, mutta vähän vanhahtavia: hämmästellään kuinka internetin käyttö kiihtyy ja sähkölaitteiden määrää kummastellaan. Mutta pidän Nopolan tyylistä kuitenkin niin paljon, että luen ehdottomasti seuraavan tuoreen teoksen.

Jim Dodgen Fup (Basam Books, 2004) -pienoisromaanin takakansi lupaa vauhdikasta juonta, mutta en voi väittää mitenkään kovassa kyydissä sen kanssa olleeni. Teos kertoo 99-vuotiaan kärttyisen pelurin ja alkoholistin Jake-vaarin ja hänen tyttärenpoikansa Kirpun tarinan heidän löydettyään pienen linnunpoikasen, Fupin, josta kasvaa lentokyvytön naarassorsa. Ei minua jaksanut tämmöinen moderni faabelointi nyt kiinnostaa, jossa käydään sorsan kanssa elokuvissa ja sikajahdissa.

Oikeastaan kirjan hauskin kohta oli pieni sanamuunnosleikki, joka syntyy linnun nimestä Fup Duck = Fucked Up. Kääntäjä Tero Valkonen oli lisännyt tekstin, että hän ei voinut suomentaa sanaleikkiä, sillä kirjailija on vaatinut, että kirjan nimi on oltava kaikilla kielillä Fup.

Sisko Istanmäen Liian paksu perhoseksi (Kirjayhtymä, 1996) ei valitettavasti täyttänyt niitä odotuksia, jotka sille olin asettanut. Olen nähnyt tarinan joskus elokuvana ja muistelisin, että siitä olisin silloin jopa pitänyt, mutta nyt tarina tuntui hyvin väljähtäneeltä. Sivuhenkilöt tuntuivat todella litteiltä, pahat ihmiset ovat pahoja kaikkina hetkinä, eikä näitä inhottavia tekoja sen kummemin motivoida. Päähenkilö Kaisun epätavallisen suuri koko oli kiinnostava lähtökohta rakentaa konfliktitilanteita, mutta siihenkin lopulta olisin kaivannut jotain vaihtelevuutta.

Teosta kuvataan surumielisen huumorin sävyttämänä tragikomediana, mitä se kyllä on, mutta toivoin koko ajan, että tarinaan tulee napakampi ote ja ihmissuhdekritiikki syventyy. Kirja oli aikanaan Finlandia-ehdokkaana, mutta en usko, että kirja menestyisi samalla tavalla, jos se ilmestyisi nyt. Tiedän monien pitävän tästä kirjasta yhä edelleen, mutta minun odotukseni olivat liian korkealla eikä kirja koskaan kavunnut niitä sieltä mukaansa noutamaan.

Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies (WSOY, 1994) käynnistyi hitaasti mutta veti lopulta puoleensa. Nolosti edennyt Finlandia-haasteeni saa vihdoin teoksesta yhden pisteen, sillä Joenpelto voitti tällä vuoden 1994 Finlandian.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Vuorotellen kerronta kulkee menneen ja nykytilanteen välillä. Teos alkaa siitä, kun kunta, joka käänsi aikanaan tuomari Müllerille selän erinäisistä syistä, haluaa lunastaa leskirouva Meeri Mülleriltä mukamas arvottoman maapläntin. Meeri asuu jo Helsingissä, eikä ole aikoihin käynyt entisessä kotipaikkakunnassaan, mutta ei kiusallaankaan suostu maata myymään. Hänellä on tuoreessa muistissa kunnanpäättäjien hänen perhettään kohtaan osoittama nöyryytys. Vuorottelu toimii, sillä on erityisen kiinnostava lukea näistä taustoista ja tuomari Müllerin elämästä. Kirja lähtee todella vetämään kun ensimmäisen kerran siirryttään ajassa taaksepäin.

Tuomari Müller, hieno mies on tarkkasilmäinen kuvaus ahneudesta ja vallanhimosta. Suuruudenhullu herraklikki vastaan pieni mutta sinnikäs leskirouva. On päivänselvää kenen puolelle lukijan myötätunto kääntyy, vaikka kukaan ei lopulta olekaan syytön.

Johan Bargumin uusin teos Syyspurjehdus oli viime vuoden parhaita kotimaisia. Halusinkin pian lukea lisää kirjailijan vanhempaa tuotantoa ja valitsin kirjastosta blogeissa kovasti kehutun Syyskesän (Tammi, 1993). Kirja on niin hyvä, että ihan harmittaa, etten ehtinyt kunnon bloggausta siitä tehdä.

Lisää arvioita löytyy todella paljon: Kirjava kammari, Luetut, lukemattomat, Luettua, Sinisen linnan kirjasto, Kirjoihin kadonnut, Täällä toisen tähden alla, Lumiomena, Sanasulkia, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä.

Vanhemmistakin teoksista voi löytää runsain mitoin blogiarvioita, varsinkin jos kirja on näin hyvä kuin mitä Syyskesä on. Pidin teoksen surumielisestä tunnelmasta ja siitä, että koko ajan tuntui että pinnan alla värähtelee jotain salaisuuksia. Kirjassa on niin vähäeleisesti osattu kertoa kaikki oleellinen, hyvä tarina ei tarvitse kymmenittäin erilaisia juonikuvioita, riittää oikeastaan vain yksi, jos se on taiten tehty. Melankoliassakin pitää olla sykettä, muuten kirjan kanssa nukahtaa, ja tässä kirjailija on mielestäni parhaimmillaan. Aion ehdottomasti lukea Bargumia lisää.

Eeva Tikkaa minun on pitänyt lukea jo niin pitkään, sillä hän on yhden parhaimman ystäväni lempikirjailijoita. Alumiinikihlat-novellikokoelma (Gummerus, 1984) valikoitui kirjastosta takakansitekstinsä yhden kohdan vuoksi: "Ja aina on kyse myös läheisistä ihmissuhteista, sillä Tikan henkilöt eivät ole yksin". Tähän oli sisällytetty luonnehdinta kirjailijan koko tuotannosta, mutta lisäksi lämpö ja lempeys, jota kaipasin sillä hetkellä.

Melkein kaikissa tarinoissa on kyse ihmissuhteista, tässäkin kokoelmassa novellien päähenkilöt ovat kaikenikäisiä ja he ovat jossain elämänvaiheen taitekohdassa, jossa tapahtuu muutos suuntaan tai toiseen. Juuri sillä hetkellä on hyvä saada toisenlainen näkemys läheisiltä. Joten tällainen lempeä lähestymistapa toimii: "Tikan henkilöt eivät ole yksin".

Äiti, joka hakee kehitysvammaisen poikansa kotiin osastohoidosta, huomaa muun perheen häipyneen omille teilleen ikävän tilanteen ja velvollisuuksien tieltä ja on hetken aikaa hyvin yksinäinen. Mutta onhan hänellä silti tämäkin lapsi, poika, jonka kanssa hän ei varmaan pärjää tätä yhtä iltaa kauempa, silti mikään ei saa tällä hetkellä tulla yrityksen tielle. Tai poika, jonka isä on aina matkoilla ja joka tuntuu hyvin etäiseltä, uskaltautuu viimein yhteisellä retkellä näyttää vihansa, pettymyksensä ja pelkonsa. Isä osaa olla oikealla hetkellä seurana, vaikka niin usein onkin poissa.

Tämän takakannen pienen luonnehdinnan jälkeen oli ihana tutustua Tikan novelleihin, se oli kuin oikeanlainen lukuohje ja lyhyisiin novelleihin jäi yhdenmukainen tunnelma, vaikka tarinat aina lopulta unohtuvat.

Joenpelto, Bargum ja Tikka ehdottomasti parhaat tästä sakista.

Oodi novelleille

Minulle novellit ovat erityisen rakkaita, mutta olen usein kuullut, että niitä on vaikea myydä, niitä luetaan vähän ja moni vierastaa novellikokoelmien lukemista. Novellikokoelma pitää sisällään monta erilaista tarinaa, mailmaa, useita henkilöhahmoja, lähestymistapoja ja paikoin hyvinkin erilaisia tyylilajeja ja monipuolista kieltä. Sitten tämä kaikki täytyy saada sopimaan samojen kansien väliin niin että kokonaisuus toimii ja kokoelma muodostaa alusta loppuun jonkinlaisen kaaren. Yhden teoksen lukemalla saa niin paljon, siksi en ihan ymmärrä, miksi novellikokoelmia vältellään.

Lyhyiden tekstien kirjoittaminen on mielestäni hankalampaa kuin pitkien, näkeehän sen jo siinä, että jos tämänkin novellien ylistyspuheen pitäisi tiivistää pienempään merkkimäärään, niin kyllä siinä aika nokkelana saisi olla sanavalintojen kanssa. Onnistuneimmat novellit ovat todellisia taidonnäytteitä.

Nuoren Voiman Liitto aloitti nyt lokakuussa valtakunnallisen Novelli palaa! -hankkeen, jonka tarkoitus on saada novelleja näyttävästi esiin eri tavoilla ja nostaa novellin asemaa kirjallisuudessa. Olenkin jo lukenut hankkeesta jo monista eri lehdissä, viimeisimpinä uusimmassa Suomen Kuvalehdessä oli pieni juttu.

Eilen hain kaksi uusinta Matkaan-lehteä rautatieasemalta, sillä myös VR on mukana hankkeessa. Ilmaiseksi jaettavan lehden jokaisessa numerossa on matkanovelli tunnetuilta kirjailijoilta. Petri Tammisen novelli avasi sarjan, ja uusimmassa lehdessä on Juha Hurmeen Tivoli-niminen novelli. Muita tulevia novellisteja ovat muun muassa Riku Korhonen, Jari Tervo, Mikko Rimminen, Rosa Liksom, Katja Kettu, Monika Fagerholm ja Johanna Sinisalo. WSOY kokoaa novellit myöhemmin antologiaksi. Matkanovellit-sarja on osa VR:n 150-vuotisjuhlavuotta.

Novelli palaa! -hankkeesta löytyy lisätietoja novelli.fi-sivustolta. Helsingin kirjamessujen yhteydessä nauhoitettiin Yle Puheen ohjelma "Novellit nostavat päätään", jonka voi kuunnella vielä Areenasta.

Oletteko osallistuneet Novelli palaa! -hankkeen tapahtumiin? Minua itseäni harmittaa, etten ehtinyt viime viikolla Novelliprosakiin Korjaamolle, sillä matkustin samaan aikaan junalla Helsinkiin. Mutta onneksi novellitaiteen pariin voi tutustua kuka tahansa milloin vain. Minullakin on yöpöydällä jo pari kiinnostavaa kotimaista.

2 x ranskalainen välipalakirja

Sain Claire Castillonin Kuplissa-teoksen (Gummerus, 2012. Suomennos: Lotta Toivainen) hyvältä ystävältäni lainaan, sillä kaipasin jotain kevyttä ranskalaista kevääseen. Novellit olivat kepeän pirullisia ihmissuhdemonologeja, muutama sivu per puhuja. Niiden tyyli muistuttaa minua vähän aikaa sitten lukemistani jäähyväiskirjeistä, samanlaisella mustalla huumorilla näissäkin käsitellään uusi ja vanha rakkaus.

"Mies sytytti takkaan tulen. Mies ja nainen rakastelivat lampaantaljalla, joka oli tuota kuusi vuotta aiemmin Himalajan huipulta. He todistivat toisilleen, että heillä molemmilla oli jonkin verran kokemusta rakkaudesta, mutta he suosivat perinteisiä asentoja, jotta eivät olisi näyttäneet toisen silmissä irstailijoilta."

Kuplissa on hienosta ideastaan ja raikkaudestaan huolimatta minun makuuni sopiva välipalakirja, sillä se ei mielestäni sovellu kerralla luettavaksi. Monet muutkin bloggaajat ovat maininneet tämän saman asian: novellit ovat kuitenkin liian samankaltaisia, ne on nimetty tekstissä keskiössä olevan henkilön mukaan, joten nimetkään eivät riitä erottamaan tarinoita tarpeeksi toisistaan. Jos malttaisi lukea novellin sieltä täältä eri kirjojen välissä, teos toimisi olettamukseni mukaan silloin parhaiten.

"Kun mieheni ja sisareni saivat sisarenpoikani, he palauttivat minulle loputkin tavarani. Katsoin pussin pohjalle, josko he olisivat sujauttaneet sinne ohimennen pikku viestin, jossa ilmoitettaisiin, että minä olen lapsen äiti."

Katjan lisäksi teoksen ovat lukeneet ainakin Susa (joka muistuttaa, että näitä erilaisia kuplia lukiessa saattaa kokea hämmentäviä kurkistuksia johonkin tuttuun ja tunnistaa tarinoista heijastumia omista läheisistä), Morre (jonka mieleen ei jäänyt novelleista jälkikäteen mitään ja kehottaa lukemaan myös lyhytnovellit pieninä annoksina), Jenni (joka moittii sitä, että kokoelmasta puuttuu samankaltaisen iskevyyden takia rytmi), Kaisa (joka oli lukemisen jälkeen sekä surullinen että ärtynyt, mutta myös vaikuttunut), Noora (joka kuvaa tekstejä osuvasti: "[ne] ovat kuin sammakoita, jotka pompsahtavat ilmoille puhujan huulilta ennen kuin ajatus on ehtinyt kunnolla mukaan"), Erja (jonka mielestä novelleissa on jotain periranskalaista, että pohjoismainen nainen voi nauraa niille vapautuneesti), Sonja (joka kokee, että novelleissa on jotain sellaista, joka pitää itse lukemalla todeta, joista ei toisten tekstien kautta saa kunnon kuvaa), Päkä (joka koki, että novellit ovat riemustattavan ilkeitä luettavaksi), Aamunkajo (joka kuvaa kokoelmaa näin: "älykästä, mutta silti hyvin maanläheistä luettavaa"), Minna (kuvaa teosta pieneksi helmeksi), Rva Kepponen (jonka mielestä kirjailijan aiempi teos Äidin pikku pyöveli oli tätä teosta parempi), Maija (joka kehuu vielä erikseen kirjan hienoa kantta), Marissa (joka piti kokoelmasta, mutta kaipasi vaihtelua ja variaatiota monologeihin).

Kuten listasta huomaa, teos on ollut hyvin esillä blogeissa, useimpien kanssa lukukokemukseni oli hyvin samankaltainen. Pirullisuus viehätti, vinksahtuneisuus ja tiivis kerronta ovat teoksen parhainta antia, mutta monologien samankaltaisuus tylsistytti terävyyden ja se, mistä aluksi lukiessa kiittelee kääntyy loppua kohden kokoelmaa vastaan.

---

Toinen ranskalainen, jonka luin tänä keväänä (tiedän, nyt on jo kesä) ja jonka lukaisi nopeasti paksumpien romskujen välissä on Jean-Louis Fournierin Isi, mihin mennään? (Siltala, 2009. Suomennos: Ville Keynäs ja Anu Partanen.)  Kirjoittaja käy monia tunteita läpi kirjoittaessaan eräänlaisia tunnustuskirjeitä kahdelle kehitysvammaiselle pojalleen. Kirjeitä hän ei kuitenkaan pojilleen anna, vaan hän kirjoittaa niitä kuin terapiana itselleen ja noh, meille tuhansille lukijoille.

Ei ole mikään ihme, että isä on hyvin pettynyt ja katkera kun selviää, että hänen esikoispoikansa on kehitysvammainen, ja kun hänen toinen poikansakin todetaan myöskin sairaaksi: se on koko perheen maailmanloppu.

"Käsi pystyyn kaikki, jotka eivät ole koskaan pelänneet saavansa epänormaalia lasta.
Kenenkään käsi ei nouse. Kaikki ajattelevat sitä niin kuin ajatellaan maanjäristystä tai maailmanloppua, jotakin sellaista, mikä sattuu vain kerran.
Minulla on ollut kaksi maailmanloppua."

Se, mikä tekee kirjasta erityisen, on isän rehellisyys. Hän moittii ja haukkuu poikiensa käytöstä, älykkyyttä ja ulkonäköä, mutta kaikissa sanoissa kuultaa silti rakkaus läpi. Hän sanoo jotain sellaista, mikä tuntuu rikkovan sovinnaisuuden sääntöjä, mutta tyylin antaa hänelle anteeksi. Mutta kuten Castillonin kirjan kohdalla, niin myös tämän kirjan paras puoli kääntyy lopulta sitä vastaan. Kirjassa on valtavasti toisteisuutta, mutta jo tämän sanominen kaduttaa, sillä se on kuitenkin omaelämäkerrallinen teos yhden perheen arjesta. Totta kai siinä on silloin toistoa, mutta jos ajattelen teosta puhtaasti vain lukukokemuksen kannalta, niin jokin jää puuttumaan, että tämä nousisi erinomaiseksi. Mieleenpainuva se kyllä on, varsinkin kun en ymmärtänyt kuinka rehellinen Fournier sanavalinnoissa onkaan. Mutta sopiva välipalakirja, joka herättää ajatuksia. En mie ainakaan jaksa lukea vain lukemisen vuoksi, haluan tulla herätetyksi monenlaisin keinoin. Fournierin kirja pisti kyllä miettimään myös omaa suhtautumista kehitysvammaisiin lapsiin.

"Teidän ansiostanne sain tiettyjä etuja, joita normaalien lasten vanhemmilla ei ole. Minun ei tarvinnut huolehtia opiskelustanne tai ammatinvalinnastanne. Meidän ei tarvinnut valita luonnontieteellisen ja humanistisen uran välillä. Meidän ei tarvinnut pohtia, mitä te tekisitte myöhemmin, sillä me tiesimme sen jo: ette mitään. Ja ennen kaikkea sain monen vuoden ajan nauttia autoveron puuttumisesta. Teidän ansiostanne olen voinut ajaa isoilla amerikkalaisilla autoilla."

Musta huumori on Fournierin selviytymiskeino, mutta hän myös esittää hyviä kysymyksiä: Miksi kehitysvammaiselle lapselle ei saa nauraa tilanteissa, jotka terveemmän lapsen kohdalla aiheuttaisivat suun nykimistä? Mikä on oikea tapa selvitä yksinhuoltajana kahden kehitysvammaisen pojan kanssa, eikö jokainen tee omanlaisia ratkaisuja, jotta arjessa jaksaa? Saako olla välillä itsekäs ja miettiä vain omia tarpeitaan?

Hreathmus  olisi halunnut lukea kirjaa vielä toiset sata sivua lisää. Erja muistuttaa, että vaikka huumori on mustaa, se ei ole halventavaa.

"En pidä ranskankielen vammaista tarkoittavasta sanasta handicapé. Se tulee englannista ja kuulotsaa siltä kuin se tarkoittaisi 'käsi hatussa'. En myöskään pidä sanasta epänormaali, varsinkaan lapsista puhuttessa. -- Kun puhun lapsistani sanon, että he 'eivät ole kuten toiset'. Se jättää sijaa epäilykselle."

James Franco: Palo Alto

James Franco: Palo Alto 

Schildts & Söderströms, 2012 

Palo Alto, 2010 

Suomennos: Jaakko Kankaanpää 

Sivuja: 206 

Kansi: Emmi Kyytsönen 

Genre: dirty realism  

Lisäksi: 

Franco on näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja, kuvataiteilija, Yalen tutkija. Novellikokoelma Palo Alto on hänen esikoisteoksensa.

Michael Cunningham kuvaa etuliepeessä teosta: "Tyystin tunteilematon ja häikäisevän synkkä". James Franco on puolestaan kirjannut loppusivun kiitoksiin saaneensa oppia ja apua Cunninghamilta kirjoitustyöhönsä. Uskon molempia herroja, sillä Palo Alto sisältää hyvin synkkiä, tunteettomia ja häikäilemättömyyttä. Mutta Cunningham olisi voinut vinkata Francolle, että vaikka toisto luo merkityksiä, novellikokoelmassa toisteiset tarinat kääntyvät ennen pitkää itseään vastaan.

Palo Alto on novellikokoelma amerikkalaisten vieraantuneiden lähiönuorten arjesta. Kurjuuden kukoistuksesta syntyy kiinnostavia tarinoita. Kertojina toimivat nuoret miehet ja naiset, hyvin samanääniset ja -kaltaiset, mutta yhtä elävät, todelliset ja vialliset. Novellit tuntuvat samaan aikaan todella rehellisiltä puheenvuoroilta, mutta niiden rumuuden vuoksi niitä ei aina oikein haluaisi uskoa. Kuinka ylpeä on kertoja novellissa "Tapetaan eläimiä", kun hän kuvailee miten hän poikaporukassa ampuu pikkulintuja. Miten historian tunnilla esitetty väittely orjuudesta kääntyy tuntien ulkopuolella todelliseksi väitteeksi. Näytelty on totta, jos se ääneen sanotaan. Seksiä, huumeita, hyväksikäyttöä, tappeluita, vertaviinaaväkivaltaa. Niistä on tavallisten nuoren elämä tehty.

Mutta mitä jää lukemisen jälkeen käteen?
En suosittele tämän novellikokoelman lukemista yhdeltä istumalta, sillä aiheiden samankaltaisuus puuroutuu samaksi massaksi. Kertojat muistuttavat liikaa toisiaan ja ainakin minulta rumuuden tehokkuus häviää, kun sama lakoninen ääni toistaa tarinan vaikkakin eri vivahteiden kautta.
Ymmärrän myös, miksi monet vierastavat novellikokoelmia ja pitävät "eheämmistä" pitkistä romaaneista, joissa henkilöiden tekoja motivoidaan pidempään. "Emily"-novellia olisin voinut lukea pidempäänkin, sillä hyvin erilaisesta miljööstä huolimatta jokin tarinassa muistutti omista teinivuosista. Pidin Francon saarnaamattomuudesta ja siitä, ettei asioita katsota ylhäältä alaspäin. Aion jatkossakin lukea häneltä lisää, sillä on kiinnostava nähdä, mihin suuntaan monilahjakkuus vie kirjoituksiaan.

Philip Teir: Donner-ryhmä

Philip Teir: Donner-ryhmä (Otava, 2011) Sivuja: 260. Suomentanut: Taina Rönkkö. Kansi: Jarkko Hyppönen.

Philip Teirin Donner-ryhmä oli kyllä paras ostokseni tänä syksynä. Voin ihan rehellisesti sanoa, että novellikokoelmassa ei ole yhtään todella heikkoa lenkkiä. Tätä teosta teki mieli lukea hitaasti, novelli kerrallaan, ja jokainen tuntui olevan juuri oikean mittainen. Kaikkien tarinoiden ei tarvitse jatkua ikuisesti, ja Donner-ryhmän novellit puolustavat eheydellään paikkaansa. Jokainen sisältää suurenpienen tarinan ja se riittää. Usein ajattelen, että teos on parhaimmillaan silloin, kun sen ei halua koskaan loppuvan. Parhaissa novelleissa taas tuntuu, että lukukokemus on auvoisin, kun lukemisen jälkeen ei kaipaa lisää. Kaikki jää joko sopivasti auki tai tulee sopivasti selitetyksi juuri siinä mitassaan.

Novellikokoelmista sanotaan usein, että niiden on vaikea löytää ostajansa ja lukijansa, mikä ihmetyttää minua. Taidokkaita novelleja on nautinto lukea. Kiireisessä elämänrytmissä saa haukattua melko nopeasti eheän tarinan, nautinnollisen suupalan, ennen kuin joutuu taas kirjan sulkemaan ja siirtymään toiseen askareeseen. Juuri novellit sopivat kiireisille!

Novellikokoelman niminovelli on myös koko teoksen avaaja. Se on tarina miehestä, joka jättää työnsä radiotoimittajana ja turhautuneena suuntaa takaisin yliopiston penkille opiskelemaan kirjallisuutta vain aikaansa kuluttaakseen. Eipäs. Se on tarina miehestä, joka on häiriintymiseen asti fiksoitunut Jörn Donnerista. Tai oikeastaan. Se on tarina kahdesta miehestä, jotka saavat elämäänsä vähän sisältöä yhteisen harrastuksen kautta. Lopulta. Se on absurdi kertomus tavallisesta helsinkiläismiehestä, jota syytetään Jörn Donnerin Oscar-patsaan varastamisesta. Arkisia hetkiä, absurdeja kuvioita. Loistava novelli, joka nostaa loppunovellien odotukset korkealle.

Novellien päähenkilöt ovat yleensä Teirin kanssa jotakuinkin samanikäisiä miehiä. Vaikka käsiteltäväksi vyörytetään koko joukko kliseitä, on tarkastelutapa tuoretta, raikasta ja ärhäkkää. Ei tämä silti ole mikään vihaisten nuorten miesten novellikokoelma, vaan viha on teoksesta melko kaukana. Muita tunteita nousee esiin: päällimäisenä häpeä ja liiallisesta tai liian vähäpätöisestä itsetarkastelusta johtuva kykenemättömyys tunnistaa oma itsensä ja omat tarpeet. Mies voi keskittyä liikaa autoonsa ja kytätä naapuriston homomiestä, ettei tämä vain naarmuta miehen uutta Audia, vaikka ikkunan sisäpuolella marssii miehen koko elämä ja kaikki se oleellinen ja tärkeä ulos talosta.

Eniten pidin siitä, että useissa novelleissa toistuu hyvin erilaisista aiheista ja tapahtumista huolimatta samanlainen rakenne. Jokin aiemmin mainittu asia nousee lopussa esiin sulkemaan koko novellin. Tutusta asiasta tulee yllättävä ja henkilöhahmot kohtaavat yhtä aikaa lukijan kanssa tämän "yllättävän" käänteen. Ei ole tarkoituskaan sekoittaa lopussa pakkaa täysin, vaan tekee tutusta yllättävää. Lukija hymähtää, niinpä niin, totta kai. Valehtelin hetki sitten. Eniten pidin kuitenkin teoksen huumorista ja ironisesta suhtautumisesta meihin ihmisiin.

Pidin Donner-ryhmästä erittäin paljon. Se lienee jo selvää. Päätösnovelli "Pelot" on saanut innoistuksensa This American Life -radio-ohjelman osiosta, jossa kerrottiin taiteilijasta ja listojen kokoajasta Michael Bernard Logginsista, joka yritti voittaa pelkonsa kirjoittamalla ne listoiksi. Tämän sain selville lopussa olevasta Huomautuksia-osiosta. Minua jäikin kauheasti riivaamaan, että kenen pelkoja tässä loppunovellissa lueteltiin. Teirin, fiktiivisen hahmon vai minun?

Donner-ryhmän novellit ilmestyivät tänä syksynä samanaikaisesti ruotsiksi sekä käsikirjoituksesta suomennettuina suomeksi. Sellainen on käsittääkseni harvinaista, mitä voinee pitää osoituksena muun muassa siitä, että kirja on hyvä!

Kurkkaa myös Arjan mietteitä.

Anna Tommola: Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia

Anna Tommola: Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia. Wsoy, 2011. Sivuja: 170. Kansi: Marjaana Virta

Anna Tommolan novellikokoelman pisin tarina, niminovelli Seitsemäs käsiala on idealtaan kiehtovin mutta lopulta myös jää eniten vaivaamaan minua sekä positiivisesti että ärsyttäen. Se on kiinnostava tarina ja sopii hyvin teoksen tematiikkaan, sillä siinä päähenkilö yrittää sopeutua ympäristöön ja kadottaa jotenkin oman itsensä kirjoittamalla seitsemälle kirjeenvaihtoystävälleen seitsemällä erilaisella käsialalla. Olisin odottanut, että näistä käsialoista olisi saanut enemmänkin irti tarinan tasolla, mutta arvostan silti ratkaisua tehdä niistä lukemisen avain novelliin: sulautuminen erilaisiin rooleihin, mukautuminen erilaisiin odotuksiin. Näin se on toisaalta älykkäämpi ja herkempi tapa, kuin vääntää väkisin juttua pelkästään näistä erilaisista käsialoista. Se olisi sitten ollut erilainen novelli.

Novellit ovat täynnä neuroottisia ihmisiä, yksi ahdistuu niin siitä, että olen olemassa ja yrittää elää täysin jälkiä jättämättä. Muttei pääse kuitenkaan itseensä käpertymällä eroon muistijäljistä. Toisessa työkaveri hurmioituu päähenkilöstä niin pakkomielteisesti, ettei osaa päästää irti, eikä näe muuta kuin toiveen pariutua tämän kanssa. Kolmannessa päähenkilö haluaa itselleen mahdollisimman pitkän miehen, joka riepottelisi ja retuuttaisi naista kovakouraisesti, vaikkei mies sellaista itse haluaisi tehdä.
Huumoriakin löytyy: Mies kyllästyy pääsiäisperinteisiin ja ovelle kolkuttaviin, räkänokkaisiin tuppisuukakaroihin, jotka kerjäävät karkkia ilman mitään ponnistelua virpomisen eteen. Katja (ranskalaiset kämppikset lausuvat nimen Kha-TI-a) ahdistuu ulkomailla opiskellessaan yhtäkkiä ihmisiin, kämppiksiinsä, juhliin ja esilläoloon. Hän piiloutuu huoneeseensa, eikä uskalla poistua edes vessaan muiden läsnäollessa. Hän pissailee kynämukiinsa sen sijaan.

Erityinen plussa novelleita tematisoivista väliotsikoista: "Hyväänhän kaikki pyrkivät.", "Mitä minä oikein teen?", "Ei ole mitään todellista". Kaikki nämä sitovat novelleita omiksi kokonaisuuksikseen ja lopulta eheäksi kokoelmaksi. Jonkinlaista terävyyttä ja uhkarohkeutta jäin kaipaamaan tarinoihin, mutta tasapainoinen, tasainen ja luettava kokoelma kaiken kaikkiaan. Selvästi teema ja tarinoiden taitava kuljetus erottuivat edukseen.

Novellikokoelmat ovat silti kuin levyjä, aina niistäkin jotkut biisit tuntuvat selvästi paremmilta ja osa vähän välitöiltä. Nytkin huomasin, että osa novelleista unohtui lähes välittömästi ja lopuista jäi sitten pysyvämpi jälki.

”Onko lopulta parempi sanoa vai jättää sanomatta, kun kerran kummastakin joka tapauksessa jää jälki johonkin?”

Lajos Grendel: Tätä et kuullut uutisissa (novelli)

Pidän paljon novelleista ja luen nyt sieltä täältä novelleja omaksi huvikseni tai opintohin liittyen. Unkarilaiseen proosaan tutustun tänä syksynä lähinnä novellien kautta ja ajattelin blogiini kirjoittaa pieniä juttua vain yhdestä novellista kerrallaan.

Lajos Grendellin novelli Tätä et kuullut uutisissa on Juhani Huotarin suomennos, ja teksti löytyy Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskuksen 30-vuotisjuhlakirjasta Mitä olet nähnyt ja kuullut. Grendelliltä ei ole suomennettu mitään muuta teosta, joten kaikki tietoni tästä kirjailijasta on yhden novellin varassa. Tuntuu seikkailulta lähteä tutustumaan uuteen kulttuuriin kirjallisuuden kautta, sillä kuten aiemmin blogissani kerroin, en ole lukenut aiemmin yhtään unkarilaista teosta. Tänä syksynä tulen lukemaan useamman novellin ja muutaman romaanin. Unkarilaista kirjallisuutta on luonnollisesti käännetty vähemmän kuin esimerkiksi saksalaisia ja ranskalaisia teoksia, joten tutustumalla uuteen maahan on melkein mahdollista lukea kaikki suomennetut teokset. En väitä, että tämä olisi tarpeen, mutta jotain kiehtovaa ajatuksessa on.

Novellin tapahtumat lyhykäisyydessään:
Tapahtumapaikkana on eräs kerrostalo. Henkilöinä nimettöminä pysyvät asukkaat. Pääroolissa ovat asukastoimikunnan puheenjohtaja ja talonmies, joista viimeksi mainittu käy neuvotteluita kellarissa majailevien asejoukkojen kanssa. Nämä miehet uhkaavat räjäyttää koko talon, mikäli asukkaat eivät lähde sovinnolla evakkoon kodeistaan. He väittävät käyvänsä sotaa vihollista vastaan. Koskaan ei selviä, kuka tämä todellinen vihollinen on, eikä sillä tunnu lopulta olevan kellekään mitään väliä. Poliisi ja media eivät ole kiinnostuneita tapauksesta. Poliisiasemalle soittaessa vastaaja vain lopulta tokaisee, että poliisi on kiireinen tutkiessaan rikoksia. Novellin nimi on kiinnostava, Tätä et kuullut uutisissa. Mitä kaikkea oikeille ihmisille tapahtuu, vaikka kuinka absurdiakin, mediaa se ei välttämättä kiinnosta pätkääkään. Lopulta asukkaat yhtyvät miehittäjiin, koska hekin haluavat käydä sotaa vihollista vastaan.

Lajos Grendel on kiinnostava kirjailija, sillä hän toimii niin monessa roolissa kirjallisuuskentällä. Hän on  kirjallisuudentutkija, opettaa unkarilaista kirjallisuutta Bratislavan yliopistossa, toimii kriitikkona ja kirjoittaa monia eri tekstilajeja. Hän on ollut aktiivinen politiikassa ja ollut mm. kansanedustajan. Hän on perustanut Slovakiaan merkittävän kirjakustantamon, jossa on toiminut kustannustoimittajan ja kustannuspäällikkönä. Hän on perustanut tärkeän kirjallisuuslehden, jossa on toiminut päätoimittajana. Hänellä on kaiken tämän lisäksi laaja, mutta kuulemma epätasainen, tuotanto. Kiinnostava henkilö, jonka teoksiin voin tutustua vain tämän novellin verran. Ellen sitten etsi hänen mahdollisia englanninkielisiä käännöksiään.

Novellissa minua kiinnosti sen tarinallisuus. Ironiset piikit tuntuivat, vaikka moni varmasti meni ohi, koska en ole slovakialainen enkä unkarilainen. Se oli ymmärrettävä, mutta samalla melko absurdi. Ihmiset liittouvat hyökkääjiensä kanssa, sillä heistä tulee yhtäkkiä samaa puolta, vain koska he asuvat samassa talossa kuin he. Ihmisen luonto tarttua aseeseen ilman sen kummallisempia perusteluita. Vaikka he eivät näe tai tunne vihollista, heille riittää, että se vain osoitetaan olemassaolevan. Harva uskaltaa tai ymmärtää kyseenalaistaa järjettömyyden.

Aion lukea syksyn mittaan myös muiden kielialuieiden novelleja, irrottaen ne kokonaisuudesta, vain mielenkiinnosta. Haluan kokeilla novellin, tiiviin kerronnan vaikutusta, kun siltä erotetaan kaverit ympäriltä. Miltä maistuu novelli ilman kokoelmaa. Ainakin Grendellin novelli itsessään antoi paljon pureksittavaa, kun se jäi ainoaksi herkuksi. Lyhyempi muoto, hitaampi lukutapa -kokeilu jatkuu myöhemmin.

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichien uusin käännös Huominen on liian kaukana (Otava, 2011) osui silmiini kirjaston bestseller-hyllyssä ja koska olen halunnut lukea Adichien aiemmin julkaistut tiiliskiviromaanit Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus, mutta en ole vielä ehtinyt, tuntui kätevältä aloittaa tutustuminen kirjailijaan tästä vähän ohuemmasta uutuusteoksesta. Luettuani tämän uusimman, haluan ehdottomasti lukea kirjailijalta kaiken. Huikaisevan hyvä kirjoittaja ja kiinnostavia aiheita, aineksia pulppuaa joka sivulla.

Ilahduin huomatessani, että teos on novellikokoelma, sillä olen menettänyt taitavien kirjoittajien novelleille täysin sydämeni.
Luin vähän aikaa sitten huikean Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti (Tammi, 2010) -teoksen ja löysin näiden kahden naiskirjailijan novellikokolmien välillä paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa käsiteltiin maahanmuuttajuutta, vierauden ja toiseuden tunteita, kaipuuta kotimaahan tai toiveita päästä etenemään elämässään ja muuttamaan Amerikkaan. Adichien novelleissa tuntui feministinen ote hienoisesti enemmän, sillä päähenkilöt olivat pääsääntöisesti naisia ja muutamissa novelleissa toiseutta lähestyttiin paitsi suhteessa länteen, niin myös suhteessa miehiin. Molemmissa kokoelmissa kaipuuta käsiteltiin myös ruoan avulla. Lahirilla tapahtuu paljon tärkeitä asioita keittiössä, Adichien naiset kaipaavat tuttuja mausteita uudessa maassa. Tarinoissa mennyt muistuu suussa, ja toisinaan integroituminen uuteen kulttuuriin aloitetaan hylkäämällä vanhat, rakkaat reseptit.

"Loikkivan apinan kukkula" on kiehtova novelli erityisesti sen metatekstuaalisten ansioiden tähden. Päähenkilö Ujunwa osallistuu muiden, eri puolilta Afrikkaa kurssille saapuneiden, kirjailijanalkujen kanssa kirjoituskurssille. Hän pohtii kurssilla omaa tekeillä olevaa omaelämäkerrallista novelliaan ja suhdettaan kirjoittamiseen, Nigeriaan ja naiseuteen. Kirjoituskurssin vetäjä käyttäytyy Ujunwaa kohtaan sekstistisesti ja tämä kohtelu tuntuu kulkevan saumattomasti yhteen Ujunwan novellin tarinan kanssa. Lopussa muut kurssilaiset pitävät Ujunwan kieltä hyvänä, mutta naisen kohtaloa liioiteltuna ja epäuskottavana, eivätkä näe omaelämäkerrallista yhteyttä.
"Loikkivan apinan kukkula" leikittelee tietoisuudella siitä, että se on novelli. Novellissa kirjoitetaan novelleita, ja lopussa mietitään novellin loppujen uskottavuutta. Kiehtovan erilainen lähestymistapa muutenkin hyvin eheässä ja kiinnostavassa kokoelmassa.
"Vaikka kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän ei antanut niiden tulla. Hän odotti, että pääsisi soittamaan äidilleen, ja matkalla takaisin mökkiinsä hän aprikoi, pidettäisiinkö tätä loppua uskottavana, jos kyse olisi novellista."

Afrikka ei näyttäydy pimeänä, mutta ei Adichie yritä kirjoittaa valoa sinne, missä sitä ei ole. Nuorten miesten jengiytyminen, sotilasjuntta, uskonsodat, köyhyys, orjakauppa, laiton maahanmuutto ja järjestetyt naimakaupat ovat teoksessa sitä, mitä ovat. Tuntuvat tarinoissa vahvana, ottamatta pääroolia ihmiseltä. Jokaiseen päähenkilöön kiintyy ja heidät näkee kokonaisena. Alkuperäisessä niminovellissa The Thing Around Your Neck, green cardin voittaneen, mutta kotiinsa palavasti kaipaavan nuoren naisen tunnetila avautuu yhtä vahvana kun nigerialaisen opiskelijatytön hätä hänen kadotettuaan sisarensa lopullisesti keskelle katumellakkaa. Tarinat ovat vahvoja, eikä kipuja ja ihmiskohtaloita järjestetä tärkeysjärjestykseen. Sydänsuru kolahtaa siinä missä ihmisarvon menetyskin, tunnetasolla menetys välittyi minulle joka kerta.

Tietysti niin samanarvoista kokoelmaa ei olekaan, että jokainen novelli olisi yhtä hyvä, mutta minulle tämä oli eheä, kiinnostava lukukokemus. Pystyisin pyörittelemään teemoja ja aiheita vaikka kuinka, mutta jätän hehkutuksen tähän ja heitän pallon teille. Lukekaa! Tiedän, että monelle novellikokoelmat tuntuvat työläille, sillä jokaisen lukukokemuksen jälkeen joutuu orientoitumaan uudelleen uuteen tarinaan, päähenkilöön ja tekstin imuun. Itse kuulun taas niihin, jotka eivät saa kunnon novelleista tarpeekseen. Minusta kaikkien tarinoiden ei tarvitse jatkua ikuisesti, vaan taidonnäyte on saada eheä tarina tiivimpään tilaan, niin että se silti hengittää ja jättää lukijalle jotain omaakin löydettävää. Adichie osaa tämän täydellisesti.

Maritta Lintunen: Mozartin hiukset

"Musiikki tunkeutuu ihmismielen sisimpään"

Kuva

Musiikki ympäröi ihmisiä lähes kaikkialla. Maritta Lintusen novellikokoelmassa Mozartin hiukset haarukoidaan musiikin herättämiä erilaisia tunnekokemuksia ja reaktiota. Sitä lähestytään monipuolisesti monelta kantilta – katselijan, kuuntelijan, oppijan ja esittäjän kautta.

Useimpia novellikokoelman henkilöhahmoja yhdistää herkkä, jopa järkkynyt mieli. Niminovellissa pakkomielteinen nainen matkustaa miesystävänsä kanssa Wieniin nähdäkseen Mozartin museon. Matkan aikana hän huomaa rakastuneensa Mozartiin ja varastaa vitriinistä tämän hiuskiehkuran. Tämän jälkeen hän ei pysty enää näkemään elämässään muita miehiä. Hiustupsu tuo hänet lähemmäksi rakastamaansa miestä ja lapsuudesta saakka turvaa tuonutta musiikkia.

”Olin opetellut upottautumaan toiseen todellisuuteen – ääni ei ollut pelkkää kuuloaistimusta; se oli ainetta joka kannatteli ja suojeli. Mozart halkaisi mieleni kahtia.”

Novellista Valentiinit löytyy samanlaista pakkomielteistä ihailua ja musiikilla on myös tässä psyykettä eheyttävä rooli. Kaksi elämänhylkimää fania seuraa tangolaulaja Valentin Oikarista ympäri Suomen tanssilavoja. Heille Oikarisen esiintyminen ja kappaleiden toistuvan tarkka tulkinta on sisintä hellivää terapiaa, eivätkä he siedä uudelleensovitusta tai muusikon uudistumista. Riittää kun Oikarinen laulaa toistuvan mantran lailla ne sanat, jotka täyttävät sisimmästä henkisen tyhjiön. Toinen faneista sanookin: ”- Ei tavallinen ihminen löydä tunteilleen omia sanoja, ne on otettava Oikariselta. -- ja jos sanat loppuvat, jää musiikki”. Tragikoominen ristiriita syntyy siitä, että samat sanat merkitsevät eri asioita kuuntelijalle ja esittäjälle.

Novellit soivat yhtä aikaa sekä duurissa että mollissa. Lintusella on helpottava taito tuoda mieleltään järkkyneiden henkilöhahmojensa toimintaan mukaan niin paljon huumoria, että lukeminen soljuu rytmikkäästi ja suruttomasti eteenpäin. Äärimmäisesti käyttäytyvät ihmiset eivät ole järjettömiä, vaan heidän tunne-elämänsä eheytyminen vaatii radikaalia heittäytymistä. Tarinoiden onnettomimmat ihmiset ovat itse asiassa niitä, jotka eivät uskalla siirtyä elämässään eteenpäin. Musiikki on kaikissa novelleissa ärsykkeenä muutokseen, riippumatta siitä tartutaanko siihen elämää muuttavaan hetkeen vai ei.

Musiikilla on suora tie ihmisen sisimpään ja se resonoi vahvasti meidän tunteidemme ja muistojemme kanssa. Mozartin hiuksissa eri musiikkilajien kautta näytetään erilaisia tunteita, joista rakentuu novelleille sopiva tunnelma. Yhdessä novellissa soi tango, toisessa klassinen musiikki, mutta kokonaisuutena niissä kaikissa on yhteensopiva sävelkieli.

Novellissa Joiku nuori shamaanityttö hurmaa etelänturistin mystisellä, eroottisella laulullaan. Oopperalaulaja esiintyy puolestaan kotitilallaan veljellensä teatraalisesti, diivamaisesti ja äänekkäästi. Työkyvytön konserttipianisti joutuu soittamaan marketissa lastenlaulupotpureita, koska muusikkokollegaansa tunteman naiivin kateuden tähden ei pysty enää esiintymään kansainvälisillä areenoilla. Tarinat tuntuvat kulkevan valitun musiikin tapaisessa rytmissä.

Moni novelleista sivuaa esiintymispelkoa. Lintunen kuvaa uskottavasti näiden ”lavakammoisten” muusikoiden psykologiaa ja ruumiintuntemuksia, heidän joutuessaan kohtaamaan pelkonsa.
Konserttipianisti tärisee horkassa yrittäessään tapailla koskettimia ja joutuu valitsemaan helpoimmat kappaleet soitettavakseen. Koko ajan mieli liikkuu menneisyyden pettymyksiin ja kykenemättömyys leviää läpi vartalon. Pelko vaikuttaa kappalevalintoihin, vaikka sisäiset vaatimukset kurkottavat pilviin. Valentin Oikarinen ei pysty puolestaan keskittymään laulamiseen, sillä hän häiriintyy kahden suurimman faninsa jatkuvasta läsnäolosta ja vaatimuksista. Hän päätyy lopulta radikaaliin ratkaisuun voidakseen säilyttää kasvonsa ja uransa.

Taiteilija kilpailee aina vähintään itseään vastaan ja omien heikkouksien kohtaaminen ei ole aina hyväksi. Lavalla ollaan lisäksi yleisön ja kriitikoiden arvosteltavana. Arki voi olla myös syvässä ristiriidassa uran ja imagon kanssa ja näiden asioiden törmätessä myös läheisten sietokyky on koetuksella.
Novellissa Habitus oopperalaulaja huutaa kotiin palatessaan työttömälle veljelleen, koska hän ei ymmärrä taiteilijasisarensa vaikeutta sopeutua arkeen. ”SÄ olet vapaa, -- voit sairastaa hyvällä omallatunnolla vaikka kaksi kuukautta eikä kukaan vie sillä aikaa sun pestiä, ei puhu pahaa pomolle, vihjaile ettet ole töissä koska sun hermot ei kestä mennä lavalle sen ja sen kriitikon haukuttavaksi”

Myös lapsinäkökulmaa löytyy. Novellissa Mustavalkea musiikkia lähestytään oppimisen ja soittotuntipakon kautta. Kokoelman ensimmäisessä tarinassa puolestaan nuori tyttö traumatisoituu nähdessään, mitä isän keikoilla oikeasti tapahtuu.
Molemmat lapset kohdistavat tunteensa soitimeen. Piano nähdään mustavalkoisina hampaina, joiden tiukkaan otteeseen oppimaton lapsi kokee jääneensä. Tyttö purkaa puolestaan raivonsa isän soittimiin, koska ei ymmärrä täysin kokemaansa. ”Karavaanin äänet olivat kadonneet korvistani, musiikin sijasta niissä kaikui nyt sanoja, vihjeitä ja paljastuksia, jotka olin yrittänyt painaa unohduksiin.” Lapsinäkökulmien myötä kokoelmaan tulee vaihtelua ja kekseliäisyyttä. Teema pysyy silti kokoajan yhteneväisenä ja lukukokemus syvenee novelli kerrallaan.

Musiikkimotiivin lisäksi novelleita yhdistää matkustaminen. Pomonsa alistama siivooja karkaa kiertävän tanssitähden matkaan, sillä musiikki tuo hänen epätyydyttävään arkeensa seikkailun tuntua. Karavaani -novellin nimi viittaa kulkemiseen, mutta sen seikkailut kuitenkin tapahtuvat lähinnä jazzbändin takahuoneessa.
Monissa tarinoissa kotioloja paetaan joko ulkomaille tai Suomen toiseen päähän. Matkantekoa tehdään myös musiikin avulla omaan sisimpään. Tai samaistutaan ihailtuun musiikki-ikoniin niin vahvasti, että ei osata erottaa enää itseään hänestä.

"Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia alkoi hulmuta silmissäni kuvina ja väreinä. Ei enää minkäänlaisia epäilyksiä. Ymmärsin että minussa puhkeavat aivomyrskyt olivat olleet totta myös hänelle. Olin Jeanin sukulaissielu."

Mozartin hiukset on aiemmin myös proosaa ja runoja julkaisseen Lintusen kolmas novellikokoelma. Tarinoissa näkyy sekä monipuolisen kirjoittajan jälki että muusikon kokemuksen tuoma uskottavuus. Pidän siitä että novelleissa on yhteinen harmonia ja kaikkia tapahtumia ei kirjoiteta auki. Salaperäisyys tuo tekstiin särmää ja tunkeutuu lukiessa sisimpään. Traagiset ihmiskohtalot sokeroituvat huumorilla, mikä tekee kokoelmasta hyvänmakuisen.

Mozartin hiukset on kiinnostanut myös Joanaa.

 Maritta Lintunen: Mozartin hiukset
Wsoy, 2011
Sivuja: 220

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

"Se oli kuin haamusärkyä amputoidussa jalassa, jota ei ollut olemassa. Asianlaita oli jopa hullummin: sitä kaikkea ei ollut milloinkaan ollut olemassa."

Kuva

Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet (Siltala, 2011) on aivan uskomattoman eheä, yhtenevä ja soljuvasti kulkeva novellikokoelma. Minusta tuli kerralla kirjailijan fani ja toivon, että hänen teoksiaan käännetään lisää suomeksi. Huomasin, että Tammi on julkaissut kirjailijalta aiemmin teoksen Iloiset hautajaiset (2002). Ulitskaja on muutenkin kiehtova kirjailija, sillä hän kirjoitti esikoisensa vasta 50-vuotiaana. Tätä teosta ei ole kuitenkaan vielä suomennettu, mutta se oli Venäjän Booker-palkinnon ehdokkaana ja on ollut myös maailmalla kiitelty lukijoiden ja kriitikoiden keskuudessa. Toivon tosiaan, että Siltala jatkaa Ulitskajan teosten julkaisemista. Naisten valheiden etuliepeessä sanotaan kirjailijasta: "Hän on yksi maansa arvostetuimpia nykykirjailijoita ja on koulutukseltaan biologi, erikoisalueenaan perinnöllisyystiede."

Naisten valheet käsittää kuusi novellia, joissa kaikissa keskushahmona ja tarinoiden linkkinä esiintyy hyväsydäminen ja auttavainen nainen Ženja, joka on valheellisten naisten ympäröimä. Tarinat koskettavat laajaa aihepiiriä, mutta valhe esiintyy niissä kaikissa kaikkein kepeimmässä ja harmittomimmassa muodossaan: elämää kaunistava. Ystävätär valehtelee Ženjalle värittääkseen omaa historiaansa ja saaden myötätuntoa, samasta syystä valehtelevat myös ilotytöt antamissaan haastatteluissa. Pikkutyttö valehtelee luodakseen itselleen yhteyden perheeseensä. Valheet tulevat kuuluviin melkein ohimennen, kuin niillä ei olisi mitään sen suurempaa motiivia, mutta todellisuudessa keskeinen motiivi on kyllästyminen omaan elämään ja halu värittää sitä, edes vähän. Kirjailija itse toteaa tästä valheen täyttämästä novellikokoelmastaan: "Kaikkein hupaisinta on se, että tämä valheesta kertova kirja on totuudenmukaisempi kuin yksikään muu kirjoittamani kirja."


Ženja on miellyttävä hahmo, älykäs, kouluttautunut, hyväsydäminen ja hän antaa aikaa ja rahaa huonompiosaisille. Hän ei silti missään nimessä ole tylsä, särmätön hahmo ja nautin tästä epäluotettavien tarinoiden täytteisestä matkasta juuri hänen kauttaan kulkien. Teoksen valheet eivät ole pahuudella väritettyjä, vaan juuri näitä valkoisia, harmittomia valheita, mutta jotka kuitenkin muuttavat kaiken. Välillä on vaikea uskoa enää mitään. Joitakin valheita ymmärtää, sillä niiden taustojen selvittyä, tuntee myötätuntoa ja kiinnostusta valehtelijaa kohtaan. Osa valheista on typerryttäviä ja turhanpäiväisiä, päivän piristystä ja kyllästyneen naishupakon leuan louskutusta. Naisten valheet on hieno realistinen kuvaus valheista postmodernistisessa paketissa tarjoiltuna. Tämähän on totta, valheita on kaikkialla.

Lukiessa kuitenkin mietin suomennostyötä. Käännettynä teos on melkein poikkeuksetta kirjakielisempi kuin alkuperäinen versio. Olisin kaivannut dialogeihin väritystä, jotain tunnetta siitä että puhujat ovat eri kansankerroksista. Suomeksi tätä voi olla vaikea toteuttaa, mutta rakastan sitä kun huomaan sellaista suomennoksissa tapahtuvan. Suomennosta en siis tässä teoksessa missään nimessä moiti, mutta ylipäänsä tuntuu että kaunokirjallisuus on kovin yleiskielistä nykyisin. Lisäplussa kirjailijalle ja kääntäjälle siitä, että vanhemmista venäläisistä teoksista tuttu pakurikääpä oli tuotu esiin myös tässä teoksessa, sillä nautin sitä itsekin teenä terveyssyistä.

Kiinnostuin venäläisestä nykykirjallisuudesta ja jos teillä on antaa hyviä kirjallisia vinkkejä, niin otan niitä ilomielin vastaan.

Ljudmila Ulitsaja: Naisten valheet
Siltala, 2011
Sivuja: 207
Suomentanut: Arja Pikkupeura

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

"Mutta kun soitit minulle eilen Rahmaninovia, muistelit jotakin tunnetta"

Sain luettua tämän Kazuo Ishiguron novellikokoelman Yösoittoja (Tammi, 2011) alkuviikosta ja nyt kirjoittaessani tästä blogiini arviota, huomaan että joudun oikeasti muistelemaan, millaisia novelleita teoksessa olikaan. Ne eivät olleet niin väkeviä tunnelataukseltaan, kuin olisin toivonut, mutta en myöskään ollut teokseen pettynyt. Jokaisessa oli kuvattu pieni hetki tavallisen ihmisen, musiikin rakastajan elämästä. Hetken ei välttämättä tarvinnut olla elämän parasta tai huonointa antia, vaan puhdas yksittäinen ja aivan kuin sattumanvaraisesti valittu hetki, joka jollain tavalla liittyi musiikkiin ja ihmissuhteisiin. Teoksen nimi Yösoittoja kuvastaa novellien melankolista virettä. Vaikka mainitsin, että tunnekokemus lukiessa ei ollut mitenkään väkevä tai elämää pysäyttävä, on välillä hyvä lukea tarinoita haikeudesta. Humoristisinkin novelli "Come Rain or Come Shine" oli lopulta melko surullinen. Viime aikaisten Japania kohtaan sattuneiden onnettomuuksien jälkeen, minulla on haikea olo, joten arvioni teoksesta soi samassa sävellajissa.

Yösoittoja koostuu viidestä novellista, joissa kaikissa soi musiikki. Viimeinen novelli "Sellisti" soi makuuni epävireisemmin kuin muut ja sain siitä vähiten otetta. Koko kokoelma jätti silti enemmän kysymyksiä auki kuin mihin se pystyi vastaamaan. Nuo mainitsemani sattumanvaraiset hetket soittivat sivuilta musiikkia, mutta jäin kaipaamaan parempaa rytmitystä. Jotain, johon olisi ollut helpompi tarttua. Joku, joka jäisi soimaan päähän hetkeksi. Joku melodia, jonka tunnistaisin. Muutama hyvä soolo ja koko bändi soitti samaa kappaletta, mutta melko ponnettomasti ja intohimottomasti.

Minua myös häiritsee, jos teksti on kauhean tietoinen itsestään ja puhuttelee suoraan lukijaa. En pidä siitä myöskään televisio-ohjelmissa tai elokuvissa. Haluan upota fiktioon, tarinaan ja olla osa sitä maailmaa. En halua tuntea olevani ulkopuolinen tarkkailija, jolle selostetaan tapahtumia. Vielä pahempaa jos hahmoihin ei pysty edes samaistumaan ja kaikki teoksen henkilöhahmot ovat melko kylmiä, kalvakoita. Miten sellaisen henkilön selostukseen voisi edes upota. Tekee mieli vain huutaa: "Älä puhuttele suoraan minua! Elä, tunne, toimi, liiku ja elehdi, mutta älä puhuttele minua, sillä silloin tulen tietoiseksi tekstin fiktiivisyydestä ja lukemisprosessista kesken tarinan. " Ainakaan tähän teokseen se tyyli ei sopinut.
"Mutta uutinen kerrottiin minulle, kun olin pahasti alamaissa, ja se herätti minussa sellaista inhoa, että aloin taas voida pahoin. Jos satutte kuulumaan Lindyn laajaan ihailijakaartiin, pyydän anteeksi sitä mitä nyt on tulossa."

Näistä epävireyksistä huolimatta, pidin silti teoksesta. Niin kummallista, miten eri tavoin kirjat toimivat. Jäin janoamaan silti lisää Ishiguroa, sillä novelleissa oli koukuttavat, melko erikoiset hetkensä. Niissä oli makuuni jotain sopivasti väärin.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja
Tammi, 2011
Sivuja: 226
Suomentanut: Helene Bützow

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

"Onneksi kirjoittaminen ei ole puhumista"

Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia (Otava, 2010) on ollut listahitti kirjablogeilla jo jonkin aikaa ja samasta kirjasta luettuja hehkutuksia voi olla vähän turhauttavaa lukea. Yrittäkää kestää, sillä yhdyn kuvainnollisesti ilahtuneiden lukija-arvioitsijoiden kastiin. Olen nyt pitkin syksyä lukenut paljon enemmän novelleita, kuin koskaan aikaisemmin, joten olen oppinut rakastamaan näitä minitarinoita ja niiden nerokkuutta sulkea sisäänsä kolahduttava sanoma muutaman sivun voimalla. Tarpeeni lukea samasta aiheesta satoja sivuja väistyy, kun olen pikkuhiljaa oppinut lukemaan näitä enemmän kokoelmana ja yksittäistä tarinaa hyvän novellikokoelman osana.

Tamminen ruotii itseään hyvin itseironisesti ja vaikka en ole kirjailija, enkä mies, löydän silti teksteistä itseeni hyvin paljon tarttumapintaa. Samalla lailla itse nuorempana uppouduin kirjojen maailmaan, kun en osannut oikeassa elämässä olla. Tekstejä voisi lukea kirjailijaidentiteetin problematisointina, mikä tuntuu olevan varsin yleinen teema syksyn kotimaisten kirjasadossa, mutta omassa luennassani esille nousi tätä vahvemmin ujous ja oman itsensä hyväksyminen. Miltä tuntuu olla yksin ihmisten joukossa tai millaista on epäillä itseään liiallisuuksiin asti, jolloin etsii toisten ilmeistä pettymyksen ja kyllästymisen merkkejä.

Ensimmäisessä novellissa Ystäväni Erik Hansen kertojaminä asuu Tanskassa ja toivoisi, että hän olisi yksi niistä monista Erik Hanseneista, jotka ymmärtävät sanan hygge- kodikas ja sanan kodikkuuden eri muodot kuten vain tanskalaiset sen pystyvät ymmärtämään ja jotka saavat passiinsa syyttömyyden leiman, jotta heidät voidaan erottaa siitä yhdestä novellin rikollisesta Erik Hansenista. Novellikokoelma alkaa jo vahvasti tunnelmoiden vieraalla maaperällä, yksinäisenä suomalaisena, joka janoaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja hyväksyntää.

Muita hyviä ominaisuuksia etenee ujouden kuvailusta mieheyden pohtimiseen. Ovatko kaikki miehet ympärillä oikeasti niin machoja kuin kertojaminä sen kokee, vai onko kokemus vain osa fokalisoinnin harhoja. Lukiessa tunnistin ajattelukehän, jossa toisille ihmisille voi asettaa mielettömiä rooleja ja täten etäännyttää heidät omista luonteenpiirteistä. Sillä lailla yksinäisyyden kokemus tahtomattaan vain vahvistuu. Mutta toisaalta silloin tuntee olevansa jotain erikoista ja erilaista, ei kuten NE muut miehet ja naiset. Stereotypiat mielessä voi ujo ja arka ihminen saada ylitsepääsemättömiltä odotuksiltaan rauhan, alentaessaan itsensä niin alas, että siitä tulee jo jotain erikoista. Tammisen kirja ei kuitenkaan ole itsesäälittelyä, vaan humoristista itseironiaa, siksi sen lukeminen ei tunnu samalta kuin omien nuoruusajan päiväkirjatekstien. Ironia on ihastuttavan puhdistavaa ja tekstistä löytyy sekä hauskojen ja että syvällisten kerrosten alta se vaihe, jolloin huomaa lukevansa tekstin vielä uudelleen, koska siitä saa silti vielä jotain irti.

Tamminen mainitsee useamman ihailemansa kirjailijan nimen, mm.Tuurin, Hyryn ja Meren. Näiden kirjailijoiden teoksia olen lukenut viime aikoina itsekin luentoja varten, mutta pidän kyllä silti Tammisen lakonisesta tyylistä eniten. Näiden kirjailijoiden teoksista kirjailijaminä on löytänyt pakopaikan ujoudessaan ja yksinäisyydessään. Tämän toisen todellisuuden hän tuntee hyvin ja kirjojen maailmassa hän on vahva. Tekstinäytteeksi valitsin kohdan, jossa yhdistyy minusta huumori ja erilaisuuden kokemus.


Tekstinäyte:
"Viimeistään armeijassa huomasin, että kokemukseni joiltakin käytännön alueilta olivat jääneet vajavaisiksi. Seistiin kolmirivissä ruokalan edessä, armeijan männyt humisivat armeijan taivasta vasten ja alikersantti sihtaili muodostelmaa: "Tämä rivihän on käyrä kuin Holmesin kyrpä!" Nauroin ensimmäistä kertaa koko alokasaikana, en ääneen mutta mielessäni, alikersantin odottamaton vertaus tuli elämänpiiristä jonka hyvin tunsin. "Mistä se sen Holmesin jutun keksi", kysyin myöhemmin tuvassa, "miten niin Sherlock Holmesilla oli käyrä?" Pilkanteosta ei tullut loppua viikkokausiin, kaikki muut näyttivät tuntevan pornoelokuvien tähdet nimeltä."

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
Otava, 2010
Sivuja: 144