Blogistanian lukumaraton – kirja kirjalta

Aloitin lukumaratonin tänään klo 18.00. Valitsin lukupinosta viihteellisemmän lukusukkulan. Olen aiemmin lukenut Liane Moriartyn teoksen Mustat, valkeat valheet (näköjään, kun olen kirjasta blogannut, olen juuri pohtinut teoksen lukusukkulamaisuutta), ja minulla odotti hyllyssä tämä hänen aiempi suomennoksensa Hyvä aviomies. Molemmat on suomentanut Helene Bützow.

Olen kokenut, että lukumaraton on hyvä aloittaa vähän paksummalla teoksella, vaikkei sivumäärillä sinällään ole mitään sen suurempaa merkitystä kuin että niitä on mukava lukemalla kerätä itselle asetetun haasteen muodossa. 444 sivua meni noin neljässä tunnissa, viihdyin kirjan parissa, kuten alun perin toivoinkin. Moriarty osaa kirjoittaa lyhyitä, tarinaa eteenpäin vieviä kohtauksia ja lukuja, jotka saavat lukijan ahmimaan sivuja "cliffhangerista" toiseen.

Suosittelen Moriartyn teoksia sellaisille lukijoille, jotka haluavat kiinnostavaa ihmissuhdevatkausta, vähän mysteeriä tarinaan, ylemmän keskiluokan avioliitto-, työelämä-, ja perhekiemuroita, huumoria, nokkeluutta, hyvän mielen kirjoja, ajanviettokirjoja, vähän väkevämpiäpätevämpiä välipalakirjoja.

Tämäkin teos alkaa kiinnostavalla alkuasetelmalla. Cecilia on Australian menestyneimpiä Tupperware-myyjiä, hänellä on kolme tytärtä ja mies, joka on aivan hurmaava mutta jostain syystä ei halua enää harrastaa seksiä, on lopettanut mieluisat harrastuksensa kesken ja itkee salaa suihkussa. Nämä kaikki Cecilia kuitenkin osaa yhdistää pariin muuhun kummalliseen käytökseen vasta sitten kun hän löytää yllättäen ullakolta kirjeen, jossa lukee: Avattava vasta kuoltuani. Miksi hänen miehensä on halunnut kirjoittaa tällaisen kirjeen?

Tässä vaiheessa kaadan lisää teetä ja valitsen seuraavan kirjan. Ehdin varmasti lukea ainakin yhden kirjan ennen nukahtamista. Kaksi, jos oikein lykästää.

Hyvää huomenta!

Kello on nyt vähän yli 9. Nukuin suht hyvin, vähän päätä särkee, mutta melko lailla muuten perushyvä vire jatkaa yöllä aloitettua kirjaa, Ian McEwanin Vieraan turvaa.

Mutta sitä ennen sain luettua Banana Yoshimoton omituisehkon romaanin N.P. En kyllä ennakko-odotuksistani huolimatta juurikaan teokselle sykähtänyt. Mie olen lukenut vuosia sitten Yoshimotolta Kitchenin, mutten muista, että olisin näin hämmentynyt sen äärellä ollut.

Piti ihan aamutuimaan vilkuilla bloggarikollegojen mahdollisia mietteitä kirjasta, sillä minua teos jotenkin ahdisti, tympäytti, utelutti ja välillä pysähdyin ihastelemaan hyvin sanottuja ajatuksia. Kai Nieminen on suomentanut teoksen, ja N.P. on julkaistu suomeksi 1996. En valitettavasti ollut kauhean tyytyväinen suomennokseen. Suomennos oli aika epätasainen, kieli oli välillä turhan töksähtelevää ja virheitä, vääriä sanavalintoja ja muita epäloogisuuksia vilisi.

Kirjassa ei ole oikein juonta, paitsi, että teoksen henkilöt liittyvät toisiinsa pahaenteisen novellikokoelman kautta. Japanintajia kiinnostaa tämä mystinen alun perin englanniksi kirjoitettu japanilaisen miehen kokoelmateos, mutta yksi toisensa jälkeen he tekevät kesken työskentelyn itsemurhan. Teoksen päähenkilö on Kanoo-niminen nainen, jonka poikaystävä Shooji on yksi näistä henkensä ottaneista japanintajista. Tämän jälkeen Kanoo tapaa sisarusparven, jotka liittyvät tavalla tai toisella teoksen kääntämiseen, ja hänelle paljastuu jotain häiritsevää kolmikosta ja teoksen aihepiirien todellisuudesta.

Insestiä, epätoivoisia rakkaussuhteita, välinpitämättömyyttä, rajattomuutta, jotain sekopäistä. Olin iloinen, kun kirja viimein päättyi, vaikkei se ollut sinällään vaikeasti etenevä.

Nyt jatkan maratoniani lukemalla Vieraan turvan loppuun.

Kello nyt lähemmäs yhtätoista. Tuntuu, että luen nyt vain hämäriä, tympeitä, väkivaltaisia tai muuten visvaisia kirjoja. Silti seuraavaksi valikoituu narkkarin muistelmat. :D

Vieraan turva (Otava, 2010, suomennos: Marjo Alopaeus) ei ollut sekään kovastikaan mieleeni. Oikeastaan kirja oli vähän tylsä, ja sen hurjin aines oli mulla jo tiedossa etukäteen. Kerronta oli jotenkin mahtipontisen ja umpinaisen sekoitusta, vaikea oikeastaan selittää, koska en vain olisi millään jaksanut lukea typerästä pariskunnasta, joka kokee pelottavia asioita toisen sekopäisen pariskunnan kanssa ja toimesta. Odotin jotain hienovireisempää jännitystä, parempaa imua. No tulipa viimein luettua, sillä teos on ollut ikuisuuden hyllyssäni. Olen pitänyt aiemmin lukemistani McEwanin kirjoista melko lailla, joten ei tämä sinällään vielä mitään keikuta suuntaan jos toiseen. Luettu, koettu, maratonkirjana ok.

Seuraavaan kimppuun!

Minun tämänkertaisen lukumaratonin teema taitaa olla "tympeiden päähenkilöiden kavalkadi". Bill Cleggin muistelmateos Nuoren addiktin omakuva (Siltala, 2010, suomennos: Tero Valkonen) on kiinnostanut minua siitäkin syystä, että Clegg on kirja-agentti ja ajattelin, että kirjassa olisi vähän muutakin kuin crack-narkkausta. Sinällään ihan vetävästi hän addiktiostaan kirjoittaa, pistää ihan vihaksi, kuinka hän on toiminut läheisilleen ja kuinka hän selvästi yrittää vähän lapsuutensa kokemuksilla myös selittää sitä, miksi hän oli niin koukussa.

Ja onhan siinä aina jotain tirkistelevän kiehtovaa lukea, mitä kaikkea ihminen tekee kamatuskissaan, mutta kyllä tämäkin kirja alkoi ennen pitkää vähän pitkästyttämään.

Lukumaratonini on tosiaan vähän jämähtänyt nyt sellaisten "ihan ok" -kirjojen lukemiseksi. Tietyllä tavalla syy on siinäkin, etten ole itse asiassa valinnut nyt kirjoja, jotka haluaisin hetihetiheti lukea vaan olen miettinyt sellaisen sopivan mittaisia, vähän viihteellisempiä (tässä tietysti en ole ihan onnistunut, koska lukeminen on nyt ollut jo jonkin aikaa vähän sellaista vähemmän viihtynyttä) ja helppolukuisia kokonaisuuksia.

Haluaisin nyt kuitenkin kaikkein eniten lukea kirjaa, joka minulla jäi kesken ennen lukumaratonin alkua. Ehkä nyt viisi tuntia ennen loppusuoraa lukumaratonilla on vähän pinnistelyn makua, mutta en aio luovuttaa kesken kaiken.

Huumekirjan jälkeen valitsin viime vuonna Kirjan ja ruusun päivänä ilmestyneen Kari Hotakaisen Kantajan. Se oli ihan piristävä välipalakirja, vähän huumoria, hotakaista lausetta, välillä painavampaa tuumittavaa siitä, kuka yksinäisen ihmisen hautajaisiin saapuu ja kuka hänestä osaa haudalla jotain sanoa. Päähenkilö ei kyllä sen miellyttävämpi ole kuin aiempienkaan teosten vastaavat, ehkei niin hullupäinen ja ongelmainen kuitenkaan.

Ei mikään tajunnanräjäytysteos, mutten toisaalta sitä tältä odottanutkaan. Nämä Kirjan ja ruusun päivän kirjat ovat aina olleet vähän sellaisia pikalukukirjoja muutenkin.

Olen lukenut tähän mennessä (13.30) 1170 sivua. Oma tavoitteeni oli 1300 sivua maratonin aikana, joten voin tässä vaiheessa olettaa, että sen saavutan. Nyt vain loppuun jokin oikein mukava teos, niin saan vielä hyvän loppukirin ja mielen.

Blogistanian lukumaraton – 7. lukukoitokseni

Täällä ollaan pitkästä aikaa! Olen viimeksi päivittänyt alkuvuodesta blogiani, mutta nyt on erittäin hyvä syy taas napsutella näppäimistöä ja antaa kirjainten virrata. On nimittäin kirjabloggaajien yhteisen, perinteisen ja kesäisen lukumaratonin aika. Tämä on lisäksi seitsemäs kerta, kun itse osallistun lukumaratoniin.

Katsoin tilastoja ja muistelin tätä bloggausta kirjoittaessani lukumaratonin historiaa Suomessa ja oman muistini ja tietoni mukaan Kirjantila-blogin Jaakko oli ensimmäinen, joka tähän lukurupeamaan lähti ja mie taidan olla toinen, joka lähti koettamaan tätä ihanaa ja koukuttavaa maratonia. Satun luetuissa puolestaan esiteltiin ensimmäistä kertaa lukumaraton-idea.

5.5.2012 olen ensimmäisellä lukumaratonillani vetänyt aika kovan tuloksen, enkä varmaan ikinä tule – eikä sinällään ole tarvettakaan! – tätä ennätystäni lyömään. Luin tuolloin yhdeksän kirjaa ja 1801 sivua vuorokauden aikana. Jos joku lukija huomaa, että olen väärässä ja joku muu kuin Jaakko toi Read-a-thonin Suomeen, niin älähtäköön kommenttikentässä.

Olen jäänyt koukkuun lukumaratoniin, vaikka monestakin syystä en halua tai voi kisata kuin kerran pari vuodessa. Tänä vuonna olen blogannut tätä ennen kahdesti (!) ja toinen bloggaukseni liittyi vuodenvaihteen lukumaratoniin. Olen myös "kisannut" lukumaratonurani aikana kerran esimerkiksi Berliinissä, jolloin kaupunki oli bloggauksissa ja lukukokemuksissa vahvasti mukana, sillä kiertelin ympäri kaupunkia lukemassa kirjoja. Kerran mulla oli lukuretriitti mökillä, kerran luin vain keltaisia kirjoja ja toisena kertana pelkästään sarjakuvia jne.

Ihan mahtavaa osallistua taas. Blogiastanian tämänkertaisen lukumaratonin emäntä on Ja kaikkea muuta -blogin Minna. Mukaan on ilmoittaunut yli 80 lukijaa, jotka aikovat lukea vuorokauden aikana niin paljon kuin haluavat, jaksavat, ehtivät.

Tsemppiä kaikille lukumaratoniin. Omani starttaa nyt lauantain puolella, sillä haluan sunnuntaina ehtiä katsoa jalkapalloa.

Tässä vielä muistin virkistykseksi maratonin säännöt.

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin. 
2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan tahansa ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että eimmäisaika on 24h. (Esim. aloitus 10.7. klo 18:00 -> ja lopetus 11.7. klo 18:00) Maratonin saa aloittaa halutessaan myös jo 9.7., kunhan osa maratonista luetaan 10. päivän puolella. Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo-, yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan. 
3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa (tai lukumaratonin lähtölaukauspostauksen kommenteissa) Kirjataan mielellään myös luetut kirjat.
4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa! 
5. Lukumaratonista saa kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja mielellään myös maratonin kuluessa. Varsinkin tulosartikkeli linkitetään lukumaratonin lähtölaukauspostaukseen, mutta muutkin toki saa.
6. Lukumaratonin hashtagina somessa on #lukumaraton

Vuodenvaihteen lukumaraton

Vuodenvaihde meni aika rauhallisesti: raketteja ja kirjoja tutkaillessa. Osallistuin Pinon päällimmäinen -blogin Sannan keksimään Rauhaa maailmaan -lukumaratoniin. En lukenut mitenkään teemaan sopivia kirjoja, vaan lähinnä niitä, joita oli sattunut alkuun Kolari–Helsinki-junamatkalleni mukaan ja sitten niitä pienoisromaaneja, jotka olin kirjastosta lainannut ennen joululomaa tai jotka löysin omasta kirjahyllystäni.

Ja olihan niitä kertynytkin aika lailla:

Tämänkertaisen lukumaratonin tarkoitus oli lukea 42 tuntia omaan tahtiin ja haluamallaan tavalla. Mie luin lopulta aika vähän, sillä tänään en jaksanut enää lukea aamupäivästä yhtään. Aloitin junassa ja luin ihan hyvän mutta lukemistani Johan Bargumin kirjoista kuitenkin kaikkein tylsimmän kirjan Isin tyttö. Kirjan kyllä luki mielellään ja siinä oli jotain pakkomielteistä ja pakotonta yhtä aikaa, kuitenkaan se ei vain kolahtanut niin lujaa – kuten alun alkaen oletin – kuin Syyskesä ja Syyspurjehdus.

Sitten luin viimevuotisen Finlandia-Junior-voittajan Nadja Sumasen Rambon. Hyvin viehättävä, jotenkin sopivan vanhanaikainen ja tuttu, nopealukuinen ja sitenkin sopiva lukumaratonille.

Ennen nukahtamista aloitin Saara Turusen Rakkaudenhirviötä, sillä se oli minulle joululomakirjana mukana repussa mutta jota en ehtinyt lukea ollenkaan, sillä mieheni nappasi sen Oneironin jälkeen luettavakseen. (Piti molemmista hurjasti!) Jatkan tänään ilman "lukumaratonpaineita" Rakkaudenhirviötä, sillä lukemani 40 sivua antoivat jo viitteitä siitä, että tulen kirjasta pitämään paljon.

Eilen tulimme aamupäivästä kotiin Helsinkiin ja aika paljon siinä meni aikaa säätäessä ruokaa, kauppaa, pakkauksia, siivoilua, Petja-kissan rapsutuksia ja huomiointia. 10 päivää ehdimme olla erossa. Mutta luin kauppareissuilla, metrossa, bussissa Yuri Herreran Kartellin trubaduuri, joka oli aiheeltaan virkistävä näiden kotimaisten kirjojen jälkeen. Kapakkalaulaja todistaa meksikolaisen huumekartellin arkea.

Kotona jatkoin Märta Tikkasen roolirunoteoksella Pimeys ilon syvyys, joka harmikseni ei tuntunut yhtään niin vahvalle kuin rakastamani Vuosisadan rakkaustarina. Ehken osannut eläytyä äidin hätään lapsistaan ja vimmaisuuteen ja toiveikkuuteen ja levottomuuteen oikealla tavalla. Heidi Liehun Rakkaus Pariisissa oli nopealukuinen rakkaustarina. Tarinaan oli alusta asti kirjoitettu epäonni kyseisessä suhteessa, pakkomielle toiseen ja lopulta melko helposti käyvä unohdus. Viehättävä mutta jotain lisää särmää ja kierroksia, kerroksia teos olisi kaivannut, jottei se unohtuisi niin nopeasti mielestä.

Koko lukumaratonin parhaan kirjan luin viimeiseksi. Asko Sahlbergin He on upea. Minulla on yksi ystävä, jota aina mietin, kun näen Sahlbergin nimen, kirjan jossain tai kun luen Sahlbergia. Siitä tulee ihana pieni lisä lukemiseen mutta hyvin He toimii ilman ystäväni inspirointiakin. Se on oivallisesti rakennettu ja taiten kerrottu. En tiennyt, että siihen lukumaratonin lopetan, mutta oikeastaan näin se juuri kannattikin mennä. Aamulla heräsin päänsärkyyn, enkä sano, että se johtuisi liiasta lukemisesta, sillä luen työpäivinänikin paljon ja sitten illalla lisää, mutta onhan lukumaraton aika poikkeuksellinen lukurupeama lukutyöläisellekin. (Käytinhän tarpeeksi monta kertaa luku-sanaa. :D)

Luin siis 6 kokonaista teosta, 40 sivua Rakkaudenhirviöstä siihen päälle. Yhteensä 903 sivua.

Lukumaratonin jälkipuinti

Lukumaraton sujui oikein hyvin, vaikka olin sen jälkeen sen verran väsähtänyt, että jaksoin palata blogin pariin vasta nyt viikon alusta. Tänään on ihan toisenlainen intensiivinen lukupäivä, joten onkin oikein mainio aloittaa päivä purkamalla ajatuksia edellisestä lukumaratonista.

Luin keltaisen vuorokauteni aikana viisi kirjaa:

• Kim Echlin: Kadonneet, 2009 (Suomentanut Sirkka Aulanko)
• Heinrich Böll: Ei sanonut sanaakaan, 1972 (Kristiina Kivivuori)
• Saul Bellow: Ainoa oikea, 1997 (Kristiina Rikman)
• Italo Calvino: Halkaistu varakreivi, 1970 (Jorma Kapari)
• Jhumpa Lahiri: Tuore maa, 2008 (Kersti Juva)

Yhteensä luin 1309 sivua. Tauotin aika paljon ja nukuin yöunet ja olisin voinut tiristää sieltä täältä, jotta olisin päässyt lähemmäs ennätystahtiani, mutta olen oikein tyytyväinen kirjamäärään. Aika erilaisia näin äkkiseltään, vaikka maratonin aikana löytyikin yhteistä tematiikkaa lukemiston välillä.

Italialaista, intialaista, saksalaista, yhdysvaltalaista, kanadalaista. Tarinatkin sijoittuvat sinne tänne. Tyylilajeiltaan hyvin erilaista. Pienoisromaaneja, novelleja, romaaneja. Mies- ja naiskirjailijoita 1970-luvulta ihan lähelle 2010-lukua.

Ennen kaikkea oli mukava olla mukana lukijoiden yhteismaratonilla. Samalla seurasin muiden suorituksia -- lähinnä facebookista ja twitteristä. Myöhemmin sitten myös blogeista. Tämmöinen sosiaalisuus ja yhteistoiminta sopii hyvin lukemisen extreme-lajiin. Kaikki maratoonarit tarvitsevat kannustusta ja ilakointia. Eihän tällaista muuten jaksaisi, vaikka yllättävän koukuttava tapa lukea kirjoja. Näköjään toteutan tämän muutaman kerran vuodessa. Saa nähdä, ehdinkö Blogistanian seuraavaan lukumaratoniin mukaan, joka on nähtävästi heinäkuussa. Ainakin tekisi kovasti mieli osallistua taas.

Parhaat kirjat olivat Tuore maa ja Halkaistu varakreivi. Lahiria minulla ei ole enää yhtään luettavana, mutta onneksi Calvinoa löytyy hyllystä vielä useampi teos!

Lukuhaaste: keltainen vuorokausi

Viiden maissa starttaa kirjablogini 5. lukumaraton. Viime vuonna luin vuorokauden ajan kirjoja ihanaisessa Berliinissä ja nyt talvella minulla oli oikein lokoisa lukuretriitti mökillä. Kaikkein ensimmäisessä lukumaratonissani tein ennätyksen, jota en ole pystynyt tai voinut rikkoa. Luin 24 tunnin aikana 1801 sivua, kaikkinensa 9 kirjaa.

En lähde tavoittelemaan tälläkään kertaa ennätystä, oikeastaan kuulostelen, miltä tuntuu pitkästä aikaa lukea ilman työpainotusta. Vaikka töitä onkin odottamassa, ja vaikka keskiviikkona on vielä se tentti. Järkevää olisi lukea kirjoja, jotka kuuluvat tenttiin, mutta olen niin rättipoikkiväsynyt, että haluan lukea vapaammin, ilman myöskään opiskelupainotusta.

Olen juhannuksen yksin kotona, mies lähti jo viikko sitten Lappiin rakennuspuuhiin ja viettää juhannuksen muun perheeni kanssa. Jäin tänne, jotta saan tehtyä paljon töitä, jotta voisin pitää jonkinpituisen kesäloman. Lukumaraton ei siis varsinaisesti mitään työtä ole, mutta se on juuri sitä, mitä nyt kaipaan ja tarvitsen. Toinen vaihtoehto olisi katsoa vuorokausi putkeen tv-sarjoja tai jalkapalloa, mikä ei myöskään edistäisi valmistumistani tai toimitustöitä. Heh.

Yksi syy maratonille on myös se, että meillä on kirjabloggaajien ja muiden lukijoiden kanssa maratonin yhteislähtö viimekesäiseen tapaan. Anna minun lukea enemmän -blogista löytyy lisätietoja maratonista.

Säännöt löytyvät myös tästä:

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin.
2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Esim: aloitus 19.6. klo 18.00 ja lopetus 20.6. klo 18.00.) Maratonin saa aloittaa halutessaan myös jo 18.6., kunhan osa maratonista luetaan 19. päivän puolella. Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa.
4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa!
5. Lukumaratonista saa kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja mielellään myös maratonin kuluessa.
6. Lukumaratonin hashtagina somessa on #lukumaraton.

Keltaisen kirjaston kirjoja on kerääntynyt kirjahyllyyni paljon, ja tähänkin keräsin suht hoikkaisia teoksia. Lahirin ja Tóibínin teokset ovat hyviä siinä mielessä, että novelleja voi lukea kirjojen välissä. Tänään hain myös kirjastosta muutaman keltaisen lisää, jos tekeekin mieli tarttua niihin. Vaihtoehtoja siis on, kuten kuvasta näkyy. Eväät hain lempiravintolastani Silvopleesta, ostin lisäksi valkkaria ja herkkuja. Teetä on. Vissyä on. Maukuva katti on. Ja ennen kaikkea oikein hyvä lukusää!

Hyvää juhannusta itse kullekin säädylle. Mie alan pian lukea, ja päivitän tänne fiiliksiäni pitkin matkaa. Jos siellä ruudun toisella puolella vielä joku on, niin saa tsempata ja olla mukana tässä lukuilon viestissä.

En ole vielä päättänyt mistä kirjasta aloitan!

Pääsin aloittamaan maratonin sittenkin vasta 18:00. Minulla kesti jonkin aikaa ennen kuin päätin, millä kirjalla aloitan. Huh, ja mikä kirja valikoituikaan ensimmäiseksi. Kim Echlinin Kadonneet oli niin surullinen, etten tiedä, mitä voin tämän jälkeen lukea, mikä tarina veisi tämän tunteen nyt pois.

Aluksi minua häiritsi kirjassa oikolukuvirheet, se kertoo enemmän siitä, kuinka vaikea pitkän työputken jälkeen on rentoutua vain lukemiseen. Sitten kerronta välillä valloitti, välillä tuskastutti. Näkökulma heittelehtii erikoisella tavalla, päähenkilö puhuttelee rakkaimpaansa, silti hetkittäin äänessä on kuin kaikkitietävä kertoja tai jopa mies, jonka kotimaan ja tragedian vuoksi, rakkaus ei lopulta voitakaan kaikkea. Pidin tyylistä, vaikka myönnän, että välillä se oli turhan vaikeaselkoinen.

Kadonneet-romaanin tarina on hurja. Kirja ei vastannut ollenkaan sitä, mitä kuvittelin sen olevan alun perin. 16-vuotias kanadalaistyttö ihastuu muutaman vuoden vanhempaan opiskelijapoikaan, eikä välitä enää isänsä neuvoista, kielloista ja huolenpidosta. Hän haluaa vain olla miehen kanssa, rakastaa ja olla ikuisesti yhdessä. Rakkaustarina tämä onkin, mutta niin surullinen ja ahdistava. Teos sijoittuu Kambodžan kansanmurhan aikaan, eikä yhden naisen rakkaus ja lähes pakkomielteinen halu pelastaa mies historialtaan pysty muuttamaan kaikkea. En osaa edes sanoja nyt valita oikein. Aluksi siinä oli imua, jossain vaiheessa minua tuskastutti ja väsytti sen lukeminen, lopussa minua suretti niin paljon, että olin jättää lukumaratonin siihen.

Seuraavaksi täytyy kokeilla valita toisenlainen tarina, ehkä yksi novelli tähän väliin.

Kiitos Jhumpa Lahiri, sain taas maratonille lisää intoa. Tuore maa -kokoelman ensimmäinen novelli "Tuore maa" oli niin sujuvalukuinen ja tarinaltaan hyvin tuttu, että 82 sivua meni nopeasti. Lahirilla on kyllä paljon samankaltaisia tarinoita näissä teoksissaan. Novelli muistuttaa paljolti Tulvaniittyä ja Kaimaa, jotka luin ihan vastikään.

Taidan lukeakin yhden novellin jokaisen kirjan välissä, niin saan tuon paksun kokoelman luettua maratonin aikana. Tähän mennessä olen lukenut 360 sivua. Seuraavaksi taidan lukea Heinrich Böllin Ei sanonut sanaakaan -romaanin, sillä Böllin tyyli on taas aivan toisenlainen kuin Echlinin, ja romanin avioliittokuvaus oletukseni mukaan toisenlainen kuin Lahirin.

Klo 00:57

Yöväsymys. Böllin lukemiseen meni aikaa, vaikka sivuja oli vain 203. Teksti oli tiheää ja hidaslukuista. Pidin kyllä siitä, että avioliittoromaanissa vuorotellen kertovat mies ja vaimo. Lohdutontahan se vain on köyhän elo, mieskin pieksee lapsiaan väsyneenä, joten siksi asuu toistaiseksi muualla ja aviopari tapaa hotelleissa silloin tällöin. Rahaa tarvitaan hotelliin, joten mies joutuu pyytämään sitä tuttaviltaan. Naisen kerronta vetosi minuun enemmän, hän havannoi jotenkin enemmän itseään ja tilannetta, mies ympärillä näkyviä ihmisiä ja kuinka kurjaa on olla köyhä.

Viimeiset sata sivua olivat tahmaisia, mutten halunnut jättää loppukirjaa aamulle. Mukavampi aloittaa uudella tarinalla. Lukujärjestyksessä Böllin teos olisi voinut osua parempaan ajankohtaan, sillä nyt paikoitellen hidastempoisuus tuntui turhanaikaiselta.

Jos Lahirin seuraava novelli on lyhyt, niin ehkä kokeilen lukea sitä vielä, kun kerran virkosin tässä blogatessa vähän. Petja on vihdoin nukahtanut, maukui ja kerjäsi huomiota monta tuntia alkuyöstä.

Voi sianleuka, kuinka minua väsyttää, vaikka nukuin kahdeksaan asti. Aamulla luin Lahirin "Hell-Heaven"-novellin loppuun ja heti sen perään Saul Bellowin Ainoa oikea -nimisen romaanin. Lahirin novellit vetävät parhaiten ja on mahtava palkita itsensä aina niillä, kun on lukenut jonkun muun kirjan välissä.

Bellowin kirjaa lukiessani mietin, kuinka erilaisia rakkaus- ja avioliittokuvauksia kaikissa näissä minun lukemissani kirjoissa onkaan. Echlinin kirjassa rakkaus on sellainen voima, että sen nimissä uskaltaa vastustaa vaikka kiduttajaansa ja jonka tähden koko elämä on kuin rakkaudenvarjo. Millään muulla ei ole väliä kuin yhdellä ihmisellä. Lahirin novelleissa avioliitot ovat järjestettyjä, niissä on tietynlaista mukavuutta, mutta molemmissa novelleissa kotiäidit kaipaavat silti jotain muutakin, asuvat vieraassa maassa ja omistautuvat lapsilleen. Böllin romaanissa avioliitto on köyhyydestä särkynyt, mutta vaikka aviopari ei sillä hetkellä voi ja halua asua yhdessä, he silti tapaavat mielellään hotelleissa. On jännä, miten lapsia pieksevä isä on kuitenkin äidille paras rakastaja. Bellowin kirjassa päähenkilö on rakastanut yhtä ja samaa naista vuosikymmeniä, mutta vasta kirjan viimeisillä sivuilla hän uskaltaa kertoa tälle rakastavansa naista. Tämä jää kuitenkin yllättävän vaimeaksi, sillä heidän vuorovaikutuksensa on jotenkin laimeaa.

Kello on nyt 10:00. Seuraavaksi luen Lahirin novellin ja sen jälkeen tartun luultavasti Italo Calvinon kirjaan. Meillä on hylly täynnä hänen kirjojaan, enkä ole vielä koskaan lukenut yhtään.

13:50 Innostuin lukemaan Lahiria useamman novellin, sillä ne ovat vain niin hyviä – samankaltaisia mutta hyviä. Kokoelmasta pitää tehdä kyllä oma erillinen bloggaus, koska enemmänkin haluan pohtia näitä teemoja ja aiheita, jotka tuntuvat toistuvan Lahirilla tarina tarinalta.

Onnistunut lukukokemus oli myös Italo Calvinon Halkaistu varakreivi. Se oli oikein hauska – ei siis mitään ääneennaurettavaa hohotuskamaa vaan veikeä ja ilkamoiva – ja ihmettelen todella, miten olen näin pitkään ollut lukemattakin Calvinoa. Sadunomainen tyyli, fabuloivan lennokas. Hyvä ja paha kreivi taistelevat samasta pyylevästä piikatytöstä, molemmat ovat saman henkilön puolikkaita, mutta taistelun tiimellyksestä keskeltä menneet halki. Salaviisas tarina rakkaudesta ja avioliittohaaveista tämäkin. Sopii oikein hyvin lukumaratonini tematiikkaan.

Minulla on enää neljä tuntia jäljellä, pari Lahirin novellia ja ehdin luultavasti lukea vielä yhden kirjan. Kävin jo ulkoilemassa ja lukemassa puiston penkillä, sillä vaikka ilma ei ole mitenkään kaunis, on se raikas ja piti minut hereillä. Lukuhaluja riittää, vaikka väsymys painaakin. Täytyy valita seuraavaksi yhtä hyvä kuin Calvino.

Luin Toni Morrisonin Koti-romaanin. Se oli kyllä väkevä, vähän groteski ja vähäeleinen. Sisaren ja veljen surullinen elämä erillään saa lämpimän vastapainon siitä, millainen keskinäinen suhde heillä vuosien jälkeenkin on ja miten aikuisiän tragediat yhdistävät yhtä paljon kuin onneton, jaettu lapsuus. Tässäkään romaanissa liitot eivät ole onnellisia. Cee on hyvin vähän aikaa naimisissa, mies huijaa tältä auton. Veli Frankillakin on Lilynsä, joka on oikeastaan huojentunut, kun Korean sodan traumattama Frank lähtee pelastamaan sisarensa kuolemanuhalta.

Parasta romaanissa on rakenne, joka vahvistaa sisarrakkauden kuvausta, ja tarinan tasolla toverillisuus kyläläisten kesken, vaikka Ceetä hoitaessa naiset kuulostavat julmilta, he kuitenkin auttavat ja tukevat yhtä joukostaan. Oli outoa löytää lohtua näennäisen ilkeistä sanoista, kun kaikki siihen asti oli ollut niin satuttavaa ja julmaa. Frankin syyllisyys, Ceen onneton elämänkulku, köyhyys ja petollisuus.

Vahva teos, jonka jälkeen jälleen vaikea lukea enää mitään. Minulla on enää Lahirin viimeiset novellit jäljellä ja sitten tämä lukumaraton on valmiiksi taputeltu. Loppukoonti jää varmasti huomiselle tai myöhempään iltaan. Mieleni tekee väsymyksestä huolimatta lukea lisää Keltaisen kirjaston kirjoja.

Lukumaraton mökillä

Pakko se oli taas tähän ryhtyä, kun tuntui, että tekee mieli lukea monta monituista kirjaa ja nollata niin sanotusti päätä. Minulla on niin mukava olo, että voisin toisaalta katsoa vaikka mitä hömppää telkkarista mutta enemmän tekee mieli silti lukea.

Olen kantanut puut sisällä, käynyt lenkkeilemässä ja saunonut hyvin. Minulla on paljon teetä, poronkäristystä ja salaattitarpeet. Olin koko lokakuun lihattomalla ruokavaliolla ja itse asiassa miltei kokonaan siitä asti, kun palasin Berliinistä Suomeen. Poro on kuitenkin hyvää, eettisempää lihaa ja minut on poronkäristyksellä kasvatettu, sopii siis oikein hyvin näihin maisemiin, tunnelmiin ja maratoniini tämä ruokavalio.

Mökkilomani (ensimmäinen) lukumaraton alkaa siis N-Y-T. Nyt! Kello on nyt 14.15.

Ensimmäisenä lukupinosta valikoitui japanilaista lyyristä proosaa. En ole lukenut aiemmin Yasunari Kawabatan teoksia, vaikka erityisesti Lumen maa on kiinnostanut pitkään. Kirjahyllystä löytyi kuitenkin Kioto, joka vaikuttaa myös hyvältä ja sen vuoksi olen sen itselleni eurolla ostanut (hinta näkyy etusivulla, en muuten tällaisia muistaisi). Kawabata on ensimmäinen japanilainen Nobelin voittanut kirjailija, joten samalla saan luettua myös luettua lisää nobelkirjailijoiden teoksia.

Aah, pakko vielä hihkaista. Ikkunan vieressä lentelee ja pomppii isoja, paksuja kuukkeleita. Oih ja voih, lempilintujani!

16.30

Kawabatan teoksista Lumen maa olisi varmaan sopinut tähän vuoden aikaan paremmin, mutta keväinen Japani 50–60-luvun vaihteessa tuntui lämpimältä ja sopivan etäiseltä. Kawabatan käyttämä kieli on niin maalauksellista, joten välillä tuntui ettei kirjaa edes lukenut – tarinaa katseli. Kirsikankukkien kukoistuksen olen aina halunnut nähdä omin silmin, ja nautin aina siitä, kun löydän kirjasta kunnon kevään, kukkien loiston ja sen juhlavuuden, joka Sakuraan liittyy.

Ihan hyvä, että luin Kioton ensimmäiseksi, sillä se on lukupinoni pisin, 196 sivua, mutta ennen kaikkea siksi, että se vaati aikaa ja keskittymistä. Kuvainnollisuus, vanha Japani, murrosaika yhteiskunnallisissa oloissa ja perhesuhteissa kiinnostavat mutta väsyneenä sivulauseissa näkyvät vivahteet jäisivät varmasti tajuamatta. Tuntui toisaalta, että jäivät vähän nytkin. Tunnen jonkin verran japanilaista kulttuuria, mutta lukemalla kirjoja oppii aina lisää ja aiemmin kuultu vahvistuu. Ehkä jotain ymmärtääkin paremmin, kun sen lukee fiktiomuotoisena.

Silti paljon tuntuu käsittämättömältä, epätodelliselta. Miten löytölapsena kasvaminen voi olla hävettävä asia, samalla tapaa kuin olla kaksonen. Päähenkilö Chieko on näitä molempia, ja hänen kasvattivanhempana kertovat mieluummin ryöstäneensä tytön vauvana kuin hennovat kertoa totuutta. Chieko tapaa kuitenkin sisarensa viimein, ja heidän uutta suhdettaan kuvataan hellästi.

Kiinnostavampaa kirjassa minusta oli kuitenkin se, millainen Japani tuolloin oli ja millä tavalla lapset ja vanhemmat keskustelevat, miten luontokuvaus liittyy tarinaan ja ihmisluonteiden kuvaukseen, millainen suhde sodan jälkeisellä Japanilla on ulkomaailmaan, ihmisillä vaikkapa Amerikan dollariin, mitä raha ja kasvu voisivat tuoda yksilölle, maalle ja mitä ne toisaalta mukanaan vievät.

Vahva, lempeä ja unettavakin kirja lukumaratonin alkuun. Nyt seuraavaksi jotain kotimaista.

19.30

Tuhkat on heitetty pihalle toisesta takasta. Sain pellin kiinni samalla, käytän vain toista takkaa, koska en paljon sen edestä liiku. Mitä nyt välillä tähän kirjoittamaan tätä lukumaraton-päiväkirjaani. En ole kyllä niin hyvä tarinoimaan kuin Kristina Carlson, mutta haluan ehdottomasti lukea lisää hyviä fiktiivisiä päiväkirja- ja kirjemuotoon kirjoitettuja romaaneja. Vinkatkaa kommenttilootan, jos satutte pyyntöni lukemana. Voisin joulukuussa tai marraskuun loppupuolella pitää teemaviikon ja lukea vain kirjeromaaneja.

William N. päiväkirja on ihan mahtava kirja. Sen lukee nopeasti, se on ihanan kokoinen kädessä, taitto on onnistunut. Tarina on kiinnostava, William N. kiehtova historiallinen hahmo, jonka päiväkirja on toki fiktiivinen mutta aivan mielettömän todentuntuinen. Tuli ihan sääli, kun miesriepu kirjoittaa päiväkirjaansa, kuinka viluinen on, kun itselläni oli lukiessa niin lämmin ja mahakin oli täysi kaikesta herkuttelusta.

"2.11.1898 Viimein kirje Eliseltä, mutta hän vähättelee sitä, mitä silmilleni tapahtui, käsittämätöntä, että hän arvelee ilmiön johtuneen minun hermoistani! -- Yksimielisyys! Se lienee "seuraelämän" avainsana! Erilaiset ja eri mieltä olevat jäävät ulkopuolelle, hyvä on, minä jättäydyn ulkopuolelle vapaaehtoisesti, niin olen aina tehnyt. -- Jos tietäisin, miten jäkäliä käytettäisiin polttoaineena, ruoaksi tai kauneudenhoidossa, ack, sinkoaisin "seurapiireihin" kuin ilotulitusraketti!"

Sama päivä kuin tänään, ja miekin haluan olla kaukana seurapiireistä. Silti olen seurallinen, koska on tämä ihana blogistania ja sosiaalinen media, jonka avulla voin olla poissa ja läsnä, ihan miten haluan ja koska vain. On ihana lukea kirjaa, joka herättää näin paljon ajatuksia. Miksi William N. on niin yksinäinen ja kärttyinen, miksi hänelle ei ruoka oikein maistu ja hän elää mieluummin köyhyydessä ja omassa erinomaisuudessaan kuin on osa aktiivista tiedekenttää. Onko hän taiteilijaluonne, kuten hän itse välillä pohtii, ja mikä on edes taiteilijuutta ja taiteilijoiden luonteenpiirteille ominaista? Miksi olen aloittanut kirjan joskus ja pitänyt lukemastani, mutta jättänyt kirjan kesken? Mikä ihme sattui tuolloin, että kirja meni takaisin hyllyyn, jotta voisin aloittaa kaiken alusta ja lukea kirjan nyt osana lukumaratonia? Miksi kirja on niin taitava, vaikka siinä ei tapahdu oikein mitään ja silti siinä sanotaan niin paljon?

Tarkemmin pitäisi kirjasta kirjoittaa, mutta pidän siitä, kuinka näiden lukumaratonien aikana myös oma bloggaus liikahtelee lähemmäs päiväkirjatyyliä. Tajunnanvirtamaista luonnehdintaa omasta lukukokemuksesta ja kaikesta siitä muusta, mitä lukemisen ympärillä ja aikana tapahtuu. Lukemisen flow tarttuu kirjoittamiseen, hyvä, hyvä teos, ja niin kovin kaunis esineenäkin.

Jäkälätutkijan päiväkirjan jälkeen maistuu yksi murhaohjelma. Sen jälkeen luen keltaiseen kirjastoon kuuluvan pienoisromaanin.

22.00  

Sattumalta olen valinnut luettavakseni kirjoja, jotka käsittelevät yksinäisyyttä ja erakoitumista. Kirjan päähenkilö halusi vielä katsoa vuorokauden ajan yksin videoteosta Psykosta, mie mieluummin käytän tuon ajan eri kirjoihin. Yhtäläisyyksiä tilanteeseeni on, kirjat paljastavat lukijansa, ja jättävän niin paljon auki, että välillä ihan huvittaa tämä touhu. Kaikenlaista sitä mielessä pyöriikin niillä hetkillä, kun kirja menee käsittämättömäksi tai tarinan maailmassa tapahtuu tavattoman pitkä hidastus. Silti tai ehkä juuri siksi, lukeminen on kaikkein paras tapa ajatella jotain uutta.

 Don DeLillon Omegapiste ei ollut mikään huikaiseva mestariteos mutta sen verran erityinen ja erikoinen, että annan itselleni luvan olla ymmärtämättä kaikkea. Päähenkilö, nuori elokuvantekijä, on pakkomielteisen kiinnostunut elokuvaideastaan. Hän haluaa tehdä elokuvan Richard Elster -nimisestä henkilöstä, joka on entinen puolustusministeriön neuvonantaja. Hän haluaa tehdä sen yhdellä otolla ja mahdollisimman pelkistetyllä taustalla. Elokuvaa ei kuitenkaan päästä vielä tekemään, mutta miehet viettävät aikaa Elsterin erakkomökissä ja keskustelevat asioista. Elsterin tyttären katoaminen saa lopulta miehet poistumaan mökistä ja palaamaan New Yorkiin. 

Kirjan alussa ja lopussa on kohtaus, jossa mies, todennäköisesti elokuvaohjaaja katselee taidemuseossa Douglas Gordionin videoteosta 24 Hour Psycho. Mies pohtii eri kohtauksia, mutta paljon myös sitä, kuinka hän haluaa tulla uudestaan ja uudestaan katsomaan videon. Koska valitsen kohta neljännen päivän kirjan, tunnistan jotain tuossa pakkomielteessä, vaikka yksinäiseksi en itseäni koekaan.

En ole lukenut aiemmin DeLillon kirjoja, mutta olen tämän antikvariaatista ostanut 12 eurolla juuri sitä varten, että jotain häneltä lukisin. Vielä en ihastunut, täytyy lukea joku parempi häneltä. Ehdotuksia? 

Aamulla 

Nukahdin yöllä kesken Sudenmorsiamen. Aino Kallaksen kieli tuntui unettavalta. Olen lukenut teoksen aiemmin kirjallisuusopintojeni alussa, ja taisin silloin olla tarkkaavaisempi ja innostuneempi, sillä nyt teksti tuntui kauhean takkuavalta. Ei niin mahtipontinen, laulavainen lukukokemus.

Kompastelin sanoihin, esimerkiksi seuraava kohta nauratti minua jostain syystä ihan tavattomasti: "kuin Saatana oli ulosfundeerannut". Mietin myös jostain syystä paljon kirjabloggaajakollega Morrea, jonka gradu liittyy myös vähän Kallaksen ihmissusimaailmaan. Ajattelin, että kirja olisi hyvä luettava ennen nukahtamista, koska tarina on tuttu, mutta tällä kertaa lukemisesta tuli liian koomista ja sitten vain unettavaa.

Mielessä pyöri myös paljon kaikki, mitä tiedän kirjasta, ei niinkään itse teos. Kai Laitisen tutkimus, Eino Leino, muiden arviot. Aamulla loppuun lukiessani luonnonhurmokseen pääsi jo paremmin sisälle.

Seuraavaksi minulla on jo käännöskirja vuorossa, päivitän enemmän, kun saan kirjan luettua loppuun.

Olen maratonin suorittanut jo useamman kerran, joten tällä kertaa ei haittaa, vaikka menee hivenen lönkyttelyksi.

Lukumaraton keskeytyi, koska mökkirauhani rikkoutui. Vanhempani halusivat yllättää ja touhuta myös mökillä. Olen ihan tyytyväinen silti, sain luettua neljä pientä kirjaa.

Yasunari Kawabata: Kioto (Suuri suomalainen kirjakerho, 1972. Suomentanut: Eeva-Liisa Manner. 196 sivua)
Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Otava, 2011. 159 sivua)
Don DeLillo: Omegapiste (Tammi, 2011. Suomentanut: Helena Bützow. 124 sivua)
Aino Kallas: Sudenmorsian (Otava, 1979. 141 sivua)

Yhteensä 393 sivua. En siis ehtinyt lukea juuri mitään, mutta se selittyy paljolti sillä, että luin vuorokaudesta oikeastaan vain yhdeksisen tuntia. Olen kokenut lukumaratoonari, enkä tämmöisestä pety. Joskus menee nämä matkat vähän lönkyttelyksi. 1801 sivua on ennätykseni, enkä usko, että sitä koskaan lyön, sillä siihen sai jo aika lailla ahkeroida.

Tänään on ollut rauhallinen päivä, kun olen ottanut hyödyn luonnonvalosta ja kuvannut ulkona kirjankansia tulevia bloggauksia varten. Olen myös kylvänyt pullanpalasia kuukkeleita varten, mutta talitintit taisivat syödä jo kaikki isompien edeltä. Nyt alkaa jo olla niin hämärä, että puhun illasta, vaikka kello on vähän yli kolme. Illemmalla ehdin lukea sitten jo uusia kirjoja.

Kirja päivässä koko kuukauden -lukuhaaste

Jostain kumman syystä sain kesällä idean, että haluan kokeilla lukuhaastetta, jossa saan joka päivä luettua yhden kirjan ja vielä bloggaisin siitä heti tuoreeltaan. Päätin, että se kuukausi on syyskuu, joten loogisesti haaste alkaa tänään. Kello on melkein puolen yön, kun ehdin tätä aloitusbloggausta kirjoittaa, mutta usko on silti vielä haasteen onnistumiseen vahva. Päivän kirjaakin on vielä vain vähän jäljellä ja huomenna teen siitä sitten arvion blogiini.

Tarkoituksenani on siis saada joka päivä luettua yksi kirja. Voin aloittaa vaikka kuinka monta kirjaa samana päivänä, mutta joka päivä joku pitää myös saada yksi teos luettua. Koska haluan lukea myös vähän paksumpia teoksia, niin siksi pidän tämän option mukana, että jotain kirjaa saa lukea monta päivää. Bloggaustahtikin on kiivas, koska minua aina harmittaa, että luen enemmän kuin ehdin kirjoittaa niistä arvioita. Kokeilu siis tämäkin, sillä yleensä päivitän blogia noin kaksi kertaa viikossa.

Kokosin jo jonkinlaista kirjapinoa kuukauden varalle, mutta kovin tarkkaan en lukemisiani nyt suunnittele. Rivistä löytyy kuitenkin tietoa, proosaa, runokirjoja ja sarjakuvaromaaneja. Ostettuja, lainattuja ja muutamia kesän aikana tulleita ennakkokappaleita, joihin tekee mieli tutustua. Rivistä löytyy myös kaksi juuri painettua, vanhempaa teosta, joiden takana on kiinnostava tarina. Niistä tarkempi bloggaus lähipäivinä.

Toivottavasti jaksatte seurata tätä haastettani ja tsempata mukana. Olen kuitenkin puolivakavissani tämän haasteen kanssa. En kuitenkaan tavoittele mahdottomuuksia: jos jonain päivänä en ehdi lukea, niin sitten en ehdi ja haaste jatkuu seuraavana päivänä. Lokakuun alussa summaan sitten kaikki kokemukset haasteesta.

Minulle saa myös ehdottaa kirjoja, varsinkin hyviä lyhytromaaneja. Olen kiitollinen tällaisestakin tsempistä! Ihan jännittää miten haasteessa käy, sillä luen tekstejä jo työpäivien aikana melko lailla.

Ganbarou!

Lukuhaaste: 24 h lukemista Berliinissä

Tänään luetaan Kirjainten virrassa ihan urakalla, sillä on lukumaratonpäivä!

Aloitan lukemisen klo 12.00 Suomen aikaa ja yritän lukea seuraavan vuorokauden aikana niin paljon kuin ehdin ja huvittaa. Merkitsen ajat bloggaukseen kuitenkin paikallista aikaa, koska välietapeilla ei ole niin merkitystä, kunhan vain muistaa tuon vuorokauden aikaraamin eikä ala lukea ylimääräisiä tunteja. ;)

Raportoin tänne blogiini sitten luetuista kirjoista, maratoneväistä ja ihanaisesta Berliinistä, sillä päivä on niin kaunis ja kutsuu ihan kiertelemään ympäriinsä. Wifi-pisteitä on ympäriinsä, joten pyrin aina aika ajoin päivittämään blogia, facebookia ja twitteriä.

Tänään yli 20 suomalaista kirjablogia on samojen puuhien parissa, ja Helsingin Sanomien Nyt.fi-sivusto ehti aiheesta tekemään jo jutun ja haastattelemaan minua siitä, mikä kumma juttu tämmöinen lukumaraton oikein on.

Esittelin eilen kirjakasani, josta olen ensimmäiseksi kirjaksi valinnut Cormac McCarthyn The Sunset Limited -teoksen. Helmet-kirjasto tarjoaa muuten asiakkailleen ilmaisia sähkökirjoja. Mikä palvelu!! Olen ladannut luettavakseni Jari Järvelän Chateau Inkeroinen -novellikokoelman, sillä aion aina aika ajoin lukaista novellin tästä kokoelmasta ja Prahasta ostamastani Kafka-kokoelmasta.

Starttipalaksi kirjan kera minulla on smoothieta (juon joka aamu vihersmoothien, mutta ihan viheriäinen mönjä ei näytä kuvissa niin hyvältä, joten tällä kertaa vähemmän salaattia mukana) ja mustaa teetä sitruunalla. Herkkulautanen vie nälän toistaiseksi. Lähdemme kirjan ja ensimmäisen blogiarvion jälkeen matkaan. Juri osallistuu lukumaratoniin niin, että on luvannut kuljettaa minua ympäri Berliinissä lukemassa ja yksi kohde on kuulemma musakauppa. Hah.

KLO 11.00 (Kotosalla)

Lukumaraton alkaa ja näppäimistö hiljenee siksi aikaa, kunnes kirja on luettu!

KLO 12:10 (yhä ollaan kotona)

Cormac McCarthyn näytelmä The Sunset Limited oli aika nopealukuinen, koska teksti rakentuu pääasiallisesti dialogien varaan. Päähenkilöt Black ja White keskustelevat koko teoksen ajan Blackin asunnossa. Black on entinen vanki, joka on nyt syvässä uskossa. White on puolestaan ateisti professori, joka on yrittänyt tappaa itsensä sinä aamuna, mutta on tullut tämän tuntemattoman miehen pelastamaksi.  Koko näytelmän ajan hän yrittää lähteä asunnosta, sillä hän ei näe mitään toivoa, mutta Black ei päästä uutta ystäväänsä lähtemään, sillä kokee olevansa nyt tämän elämästä vastuussa. Miehet juttelevat kaikesta soul foodista Hitleriin, mutta pääasiallisesti elämän ja kuoleman kysymyksistä. Heidän kielensä on aivan erilaista, sillä Blackin puhetyyli on kouluttamattoman ihmisen puhetta. Hän on kotoisin Louisianasta ja hänen repliikkejään oli paikoin vaikea ymmärtää, mutta yhtä koska ne tekivät lukemisesta hauskaa.

Hyvä aloituskirja, sillä sain luettua yhden uusimman ostokseni, aloitettua lukumaratonin englanninkielisellä teoksella ja vielä näytelmällä. Seuraavaksi ajattelin lukea Alexandr Pushkinin novellin "Patarouva".

Luettu: 144 sivua

KLO 13:00 (edelleen kotosalla)

Alexandr Pushkinin novelli "Patarouva" oli aika veikeä tarina peliriippuvuudesta ja sen tuhovoimasta. Veikeä ja tuhovoima. Kyllä, käytin näitä melko ristiriitaisia sanoja kuvaamaan novellin maailmaa, sillä päähenkilöitä novellissa on periaatteessa kolme: rikas kreivitär, joka tietää korttipelin salaisuuden, hänen kasvattityttärensä, joka rakastuu hänelle kirjeitä lähettävään huijarin, joka puolestaan haluaa päästä vain lähelle kreivitärtä ja kuulla tämän salaisuuden. 23-sivuinen soppa. Novellin vanhahko kieli häiritsi paikoin lukemista, mutta onneksi tarina oli itsessään aika nokkela ja vetävä.

Lähdemme nyt syömään vietnamilaiseen ravintolaan ja toivon, että saan sielläkin luettua vähän. Yritän päivittää blogia kaupungilla, mutta jos minusta ei kuulu, niin luen kyllä ja palaan myöhemmin iltapäivällä takaisin kotiin päivittämään lukufiiliksiä.

Luettu: 167 sivua

KLO 16.00 (noin, sillä en tarkkaan katsonut kelloa, koska sain kirjan luettua. Kirja luettu Potsdamer platzissa)

Fuminori Nakamuran The Thief vei vähän enemmän aikaa ja kirjaa tuli luettua monessa paikassa. Aloitin jo kotitiellä, luin myös ratikassa, ravintolassa, junassa ja lopulta sain kirjan luettua loppuun ison kahvikupin voimalla. Mielenkiintoinen teos, jossa minäkertojana tarinaa kuljettaa niin taitava taskuvaras, ettei hän aina itsekään muista, mitä on varastanut. Kirja saikin minut sitten pitämään tiukemmin kassistani kiinni tuolla ihmisvilinässä, sillä niin seikkaperäisesti nimettömäksi jäänyt päähenkilö taitojaan esitteli.

Kirjassa ei varsinaisesti käsitelty niinkään sitä, mikä on hyvää ja pahaa, vaikka päähenkilö itseään melkoisena Robin Hoodina piti (tosin hän ei sitten niitä rikkauksia antanut muille köyhille kuin itselleen). Silti varas oli sympaattinen hahmo, vaikka samaisia taskuvarkaita karsastan oikeassa elämässä. Loppu yllätti ja pitää myöhemmin etsiä muiden arvioita ja lukea, mitä mieltä ovat olleet kirjasta ja erityisesti sen lopusta.

 Luettu: 378 sivua

KLO 19.45 (Kotona ollaan taas, mutta luin seuraavia kirjoja muurin edessä, Checkpoint Charlie -nimisellä vanhalla rajanylityspaikalla, metrossa, kävellessä ympäriinsä)

Jari Järvelän Chateau Inkeröinen -novellikokoelman niminovelli tuli luettua heti Nakamuran kirjan jälkeen, sillä kaipasin suomenkielistä tekstiä. Ja tuntuihan se kovin suomalaiselta, sillä vaikka asiat sanotaan lyhyesti ja melko lakonisesti, samalla myös osuvasti. Olisin varmaan pitänyt novellista, ellei siinä olisi ollut niin jumalattoman tympeä päähenkilö. Hauska idea novellissa on kuitenkin ja vähän vinksahtanut tunnelma, vaikka päähenkilö valittaa kaikesta ja on jotenkin niin supermöllö ukkeli muutenkin.

Mutta mikäs oli ulkona lukiessa, kuvaankin tallentui kaunis sininen taivas, vaikka sähkökirjan kuvaaminen muuten aika hankalaa onkin.

Luettu: 435

Tämän jälkeen vasta tympeään kirjan tartuinkin, voi hyvän tähden, meinasin jättää sen samantien muurille muiden riesaksi.. Kirja on kuitenkin vielä vähän kesken, joten palaan pian asiaan. Kuvavihjeestä selviää, mikä kirja on kyseessä. :D

KLO 22 ja risat

Olen lukenut tähän mennessä vuoden huonoimman kirjan. Myönnän, että loppu meni aika kursorisesti, sillä minua ei mitenkään jaksanut kiinnostaa tämä "rujo, raju ja runollinen kuvaus berliiniläisbohemian elämästä tässä ja nyt". Olisi voinut kiinnostaa, jos kirja ei olisi ollut niin puiseva ja jos se "shokeerava" elämäntyyli olisi kuvattu niin, että kirjaa olisi jaksanut lukea. Olenko liian vanha vai liian oikeassa, mutta vaikka miljöökin oli kirjalle aivan täydellinen huume-paneskelu-itseinho-runkkaus-rikollisuus-kuvaukset lähinnä haukotuttivat.

Lopussa oli pitkä lähdelista teksteistä, joista Helene Hegemann on muokannut aineksia esikoisteokseensa. Aksolotli – Yliajo oli muodoton ja hahmoton lukukokemus, kuin joku epämiellyttävä hyytelömassa käsissäni, jonka sain ravisteltua pois vasta tämän kirjoituksen myötä.

Edes Berliini ei tätä lukukokemusta pelastanut.

Eikä metrossakaan kukaan huomioinut kirjaani, vaikka kyseinen kirja on herättänyt "tyrmistynyttä ihastusta Saksassa". Mutta olin ainakin ainoa turisti tänään, joka muurin ihailemisen sijaan keskittyi lukemiseen.

Luettu: 658 sivua

KLO 00.05

Minun piti heti Aksolotlin jälkeen lukea jotain muuta, sillä olin niin ärsyyntynyt, etten halunnut heti edes kirjasta blogata. Nyt minulla on Eeva Tenhusen Viimeinen pari -rikosromaani kesken ja hyvät yöeväät.

Kirja on puolessa välissä, joten palaan myöhemmin kirjoittamaan arvion. Ei kirja niin hyvä ole kuin aiemmat Tenhuset (tai sitten olen saanut niistä yliannostuksen, koska olen lukenut niin nopealla tahdilla miltei kaikki), mutta on ihanan imuisaa luettavaa näin yön pimeinä tunteina. Kaksi englanninkielistä kirjaa ja yksi superhuono ovat "väsyttäneet" sen verran, että nyt on ihana lukea kepeän taitavaa suomalaista.

KLO 8.30

Nukuin maratonin kannalta liian pitkät yöunet, mutta muuten on kyllä reipas ja hyvä olo. Voisin lukea vaikka koko tämän päivän, jos niikseen tulee.  Eeva Tenhusen Viimeinen pari on parempi teos kuin mitä aluksi luulin ja tarpeeksi jännittävä kirja pitämään unta jonkin aikaa loitolla. Uni vei kyllä lopulta voiton ja kirja jäi kesken, mutta jännitys ei silti katkennut, vaikka arvasinkin murhaajan ennen varsinaista paljastumista.

Kirjassa viehätti mielenkiintoisen tarinan lisäksi se, että päähenkilö – jo monista aiemmista kirjoista tuttu – rikoskirjailija Liisa Rautasalo tekee aviorikoksen ja on muutenkin vähän paheellisempi, hysteerisempi ja itsekkäämpi kuin aiemmin. Jopa hänen miehensä epäilee häntä jonkin aikaa nuoren psykologin, kiristäjän ja gigolon murhaajaksi.

Minulla on enää 2,5 tuntia aikaa lukea maratonilla, joten täytyy valita teos, jonka ehdin vielä tässä ajassa lukea. Huomaa, että olen suhtautunut tähän maratoniin paljon rennommin kuin kaikkein ensimmäiseen, sillä pitkä matka olisi rikkoa se 1800 sivun ennätys.

Luettu: 857 sivua

KLO 9.30

Ehdin lukea vielä yhden kokonaisen romaanin, vaikka Minna Canthin Agnes kovin lyhyt onkin. Vain 60 sivua, mutta se olikin täynnä mustasukkaisuutta ja kateutta. Agnes on peräkyliltä Pietariin muuttanut kaunotar, joka tulee käymään kotiseuduillaan vielä kerran ennen muuttoa Italiaan. Liisu on hänen vanha koulutoverinsa, joka ei meinaa aluksi kaunotarta tunnistaa ja joka kadehtii Agnesin ulkoasua ja olemusta. Liisun mies Antti hurmaantuu myös vierailijan älykkyydestä, rohkeudesta ja estottomuudesta.

Pikkukaupunki ja suomalaisuus näyttäytyy kirjassa rehellisen, epäitsekkään ja ahkeran Liisun kautta. Pietari tuntuu paheilta, Agnes turmiolliselta. Mutta nykylukijasta Liisu tuntuu lopulta aika tylsältä, vaikka hän kertojana onneksi uskaltaa vähän mustasukkaisuuden tuntojaan lukijalle avata, vaikka kaikille muille hyvätapaisena vakuuttaa, ettei moisia tuntemuksia tunne ja luottaa mieheensä täysin, kuten hyvän vaimon kuuluukin. Agnesissa ei tunnu hyviä puolia löytyvän, hän kun suorasanaisena paukuttaa kaikki moitteet Suomea, suomalaisuutta ja pohjoismaalaisia naisia kohtaan. Mutta siksi hänessä on jotain raikasta ja ymmärrän, miksi kirjan nimi kuitenkin on Agnes eikä Liisu.

Joka-aamuinen vihersmoothiekin on nyt juotu Agnesia "pureksiessa". Kuvissa se näyttää kyllä aikamoiselta mömmöltä. :D Vielä ehdin lukaista ainakin yhden novellin.

Luettu: 917 sivua

KLO 11.00 MAALISSA

Loppuviimeksi ehdin lukea vielä yhden näytelmän, yhden novellin ja vähän matkaa toista näytelmää, jonka jätin kesken.

Robert Kiljanderin Pahassa pulassa -näytelmä on myös Elisa Kirjan kautta ladattu ilmainen sähkökirja.  Kirja on julkaistu alun perin 1889 ja sen sanotaan olevan yksinäytöksinen huvinäytelmä. Ja olihan se myös aika yksiulotteinen, mutta oli sopivan nopealukuinen maratonin loppuun. Tarina on seuraavanlainen lyhykäisyydessään: Kamreeri on edellisiltana juopotellut ja tullut luvanneeksi ison aamiaisen kaupungin kermalle kotonaan. Hän ei kuitenkaan uskalla kertoa tätä vaimolleen Emmalle ja uskoo, että yllätys on paras puolustus. Kamreeri pistää vävypoikaehdokkaansa ostamaan pöydän koreaksi. Onni on tullut kuitenkin taloon lohduttamaan kihlattuaan Hilmaa, jonka on edellispäivänä suututtanut vitsailemalla tytön kovasta ruokahalusta, kun tämä oli edellisiltana ottanut kolmannen makkarapalan.

Ehkä tämä oli hauskempi tarina aikalaisten mielestä, mutta minusta ihan liian köykäinen, vaikka asetelma ihan hauska olikin.

Henrik Ibsenin Rakkauden komedia -näytelmä jäi kesken luettuani teoksesta kolmasosan, en vain päässyt siihen ollenkaan mukaan, kun kaikki dialogit on kirjoitettu runomuotoon. Myönnän, että tässä vaiheessa maratontaakka jo tuntui ja halusin vaihtaa kirjaa, sillä tiesin, että muuten näytelmä menee läpilukemiseksi, enkä osaa siitä sanoa tänne blogiin muuta kuin, etten jaksanut sitä lukea. Heh.

Franz Kafkan A Country Doctor -novelli oli unenomainen, pelottava ja sen verran vaativa, että luen sen ehdottomasti uudelleen. Samalla kun luen koko teoksen, jonka Prahasta ostin. Lääkärin painajainen, kun hän ei ehdikään pelastaa kaikkia ja kuinka hänen halunsa auttaa tulee huijatuksi. Vääriä valintoja, huonoa omaatuntoa. Kafkalla lopetettiin tämänkertainen maraton, mutta pian luen kyllä Kafkaa lisää ja vähän rauhallisemmalla tahdilla.


Tällä kertaa vuorokauden aikana luin 977 sivua, joka on aika kaukana 1801 sivun ennätyksestäni. En silti valita, yllättävän paljon ehdin lukea, vaikka ehdin mahduttaa normaaliakin arkea mukaan.

Lukumaratonin kirjoja – mitä lukisin huomenna?

Tässä on huomista varten kirjoja, joista aion muutaman ehtiä maraton aikana lukea. Tietenkään en kaikkia ehdi lukea, enkä kerralla niin montaa haluakaan lukea, mutta on aivan yhtä kiehtovaa suunnitella lukemista kuin oikeasti lukea. Kasassa on aika paljon englanninkielisiä kirjoja, joita luen kuitenkin hitaammin kuin omalla äidinkielelläni, mutta joiden lukemista odotan hyvin paljon. Kaksi alinta ovat uusimmat ostokseni Shakespeare & Sons -kirjakaupasta. Eli: Fuminori Nakamuran The Thief ja Cormac McCarthyn The Sunset Limited.

Näiden lisäksi minulla on sähkökirjoina ladattu paljon ilmaisia klassikoita.

Elisa Kirjan kautta latasin Minna Canthin Agnesin, Arthur Conan Doylen Baskervillen koiran, Juhani Ahon Juhan ja Muistatko?-teoksen, Jack Londonin Kun erämää kutsuu -romaanin, Teuvo Pakkalan Lapsia-romaanin, Fjodor Dostojevskin Valkoisia öitä -pienoisromaanin, Henrik Ibsenin Rakkauden komedia -teoksen ja Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tupa -klassikkoteoksen ja niin edelleen.

Lisäksi ostin Eeva Tenhusen Viimeinen pari -romaanin, sillä Tenhunen on niin hyvä!

En vielä tarkkaan tiedä, moneltako huomenna aloitan, mutta tarkoitus on kiertää samalla ympäri Berliiniä ja lukea siellä täällä ja kuvata paikkoja ja herkkuja, joita nautiskelen lukemisen ohessa.

Mutta mitä näistä oikein lukisin? Onko teillä ehdotuksia ja/tai toiveita?

Blogistanian ensimmäinen kesälukumaraton starttaa keskiviikkona

"Mutta ehkä kirjabloggaajat tempaisevat tulevaisuudessa Suomessakin yhteisen lukemiskampanjan ja lukevat kaikki samana päivänä erilaisia kirjoja kymmeniätuhansia sivuja." 

Näin kirjoitimme Katjan kanssa Rivien välissä -kirjablogikirjaan, kun esittelimme kirjabloggaajien lukumaratoneja, ja ilokseni ensimmäinen yhteinen lukumaraton starttaa jo tällä viikolla. Olen aiemmin lukenut kahteenkin otteeseen romaaneja samankaltaisen lukumaratonin nimissä. Myös sarjakuvia olen lukenut yhden päivän aikana lukuisia ja jokaisesta sarjakuvaromaanista tein oman bloggauksen saman päivän aikana. Omanlaisensa lukuhaaste sekin. Mutta nyt päästäänkin sitten itse asiaan ja Blogistanian ensimmäisen kesälukumaratonin yhteislähtöön.

Kuva Emilien blogista

Kirsi innosti useita bloggaajia lukumaratonille ja minun lisäkseni yhden vuorokauden kestävää lukurupeamaa yrittävät 10.7. ainakin seuraavat bloggaajat:

Kirsin kirjanurkka
Booking it some more
Kaikkea kirjasta
Kirjasfääri
Mitenköhän tässä kaikessa käy
Ja kaikkea muuta
Le masque rouge
Kuuttaren lukupäiväkirja
Elegia
Bibliofiles
Kirjavalas
Ilselä
Aberdeen Diaries
Kirjakko ruispellossa

Blogistanian kesälukumaraton järjestetään kahtena keskiviikkona, 10.7. ja 24.7.
Osallistua voi kuka tahansa. Tule Sinäkin mukaan! 

Säännöt (joustavat sellaiset):

• Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan lukumaratoniin. 
• Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ko. päivänä ja lukea haluamansa määrän ja ajan siitä eteenpäin, kuitenkin 24 tunnin rajoissa. (Jos aloittaa vaikkapa klo 18.00 10.7., voi jatkaa klo 18.00 asti seuraavaan päivään eli 11.7.) Näin sovimme, koska maratoonareilla on hyvin erilaisia elämäntilanteita. Tankkaus-, lepo-, yms. tauot ovat sallittuja, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan. 
• Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa! 
• Lukumaratonista saa kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja mielellään myös maratonin aikana.

Keskiviikkona ja torstaina minulla on myös muita kiireitä, joten vielä en tiedä tarkkaan, että moneltako aloitan. Kiertelen varmaan ympäri Berliiniä kirjojen kanssa ja yritän päästä sitten aina välillä kotiin koneen äärelle bloggaamaan luetuista.

Luettavia kirjoja olen lukulaitteeseen ladannut, lähinnä ilmaisia klassikoita, mutta olen myös ostanut englanninkielisiä kirjoja matkoiltani. Niitähän tässä on koko heinäkuu esitelty.:D

En yritä rikkoa sittenkään omaa lukuennätystäni, joka on 9 kirjaa ja 1801 sivua. Pitää kuitenkin nyt haasteen aikana kiertää myös muiden bloggaajien tonteilla lukemassa "matkakuulumisia". Jännittävää!

Lukuhaaste: Koko päivä kirjoja

Ihan niin hurja en sentään nyt ole, että lupaisin kokeilla uudelleen vuorokauden kestävää lukuhaastetta, vaikka se viimeksi tosi hyvin onnistuikin. Luin tuolloin 24 tunnin aikana 1801 sivua ja 9 kirjaa, mutta nyt ajattelin kokeilla kevyemmin. Luen niin monta kirjaa putkeen, kun tuntuu mukavalle ja sitten lopetan. Simppeliä!

Minulla on kirjastosta tammikuun alussa lainaamiani lyhytromaaneja vino pino yöpöydällä, ja ajattelin tänään lukaista niistä muutaman. En ole sen kummemmin tätä suunnitellut, eilen yöllä sain vain idean, että josko huomenna lukisin paljon kirjoja. Minulla on kesken muutama kirja, jotka ajattelin lukea päivän aikana loppuun ja valita aina väliin uusia kirjoja.

Toivon, että jaksan lukea monta kirjaa ja että keskittyminen pysyy hyvänä, sillä olen huomannut, että nyt liian usein kesken lukemisen kaivan esiin kännykän tai tabletin ja alan klikata nettisivuja, blogeja, facebookkia tai kirjoittaa tekstiviestejä. Haluaisin keskittyä nyt kunnolla lukemiseen, joten haasteen tarkoitus on myös saada tätä hypermieltä rauhoittumaan. En saa siis kesken lukemisen ottaa yhtään taikavempainta käsiini ja yrittää ottaa yhteyttä ulkomaailmaan. Kirjan loputtua voin pitää taukoa ja tehdä mitä lystään, sillä tarkoitus on tietysti nauttia eikä leikkiä mitään kotisimputtajaa.

Samalla saan itselleni tuntumaa, että kauanko aikaa kirjan lukemiseen oikeasti menee, jos keskityn siihen. Tietysti tähän vaikuttaa moni asia, esimerkiksi kuinka nopealukuista teksti on ja kuinka hyvin tarina nappaa mukaansa, mutta suuntaviivoja tästä saan, kun nyt olen huomannut, että keskittymiskykyni on ollut katkonaista lukemisen aikana.

Palataan asiaan. Nyt lukemaan!

Luetut
1. Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus. Atena, 2013. Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2011. Suomennos: Raija Nylander. 168s.
2. Maxence Fermine: Lumi. Otava, 2005. AI: 1999. Suomennos: Annikki Suni. 109s.
3. Asko Sahlberg: Yhdyntä. WSOY, 2005. 136s.
4. John Steinbeck: Helmi. Tammi, 2008. AI: 1949. Suomennos: Alex Matson. 118s.
5. Amelie Nothomb: Samuraisyleily. Otava, 2009. AI: 2007. Suomennos. Lotta Toivanen. 190s.

Ensimmäisenä luin saksalaisen oikeussali-teoksen, Ferdinand von Schirachin Collinin tapauksen. Keitin ison pannun Rion karnevaali -nimistä vihreän ja mustan teen sekoitusta nautittavaksi kirjan kera. Toimii! Tuo on yksi suosikkini teetarjonnasta, jota tällä hetkellä kotoani löytyy, mutta nyt sekin ilo loppui. Tämän pannullisen jälkeen siirryn johonkin muuhun, valitsen kirjan mukaan.

Lukeminen sujui ihan hyvin, vaikka olikin vaikea päästä lukuharmoniaan. Mietin, että mitäköhän blogistaniassa tapahtuu, entä onkohan facebookissa keskustelusäikeisiin tullut uusia kommentteja. Juri huikkasi, että minulle on tullut puhelu. En olisi halunnut tietää sitäkään. Mietin, että kukakohan on soittanut ja ärsytti, että nyt sekin puhelimen pirulainen on mielessäni taas.

Oli ihana lukea teosta, joka sijoittuu Berliiniin. Tunnistin tuttuja katuja ja paikkoja, kaipasin lukiessani kovasti sinne. Englantilainen ja amerikkalainen oikeussalidraama on itselleni tutumpaa, joten oli mielekästä siirtyä mietteissä saksalaiseen saliin, tuomareiden ja asianajajien puhuessa syyllisyyden problematiikasta. Pidin kirjailijan esikoisteoksesta, Rikoksia, jossa näkyi myös hänen toinen ammattinsa: asianajajana von Schirach tuntee lakikiemurat ja osaa rakentaa niiden varaan uskomattomilta tuntuvia tosipohjaisia tarinoita. Collinin tapaus on fiktiota, mutta senkin taustalla on todelliset historialliset tapahtumat ja eräs hämmentävä lakipykälä. Lue niin tiedät, mitä tarkoitan.

Lukemista häiritsi paikoittain se, että tarkkailin pieniä käännöskömpelyyksiä, leski- ja orporivejä ja muita taittovirheitä. En ymmärrä, miksi olen niin fiksaantunut taittovirheisiin, ne vain pistävät silmään kirjassa kuin kirjassa. Päähenkilön nimikin oli kirjoitettu välillä huolimattomasti väärin.

Mutta eivät nämä kuitenkaan tarinalta huomiota vieneet. Collinin tapauksen motiivin keksin kyllä jo varhaisessa vaiheessa, mutta sen esittely oikeudessa oli teoksen mielenkiintoisin kohta. Nuoren asianajajan työskentely täysin mahdottoman tehtävän edessä – syytetty on tunnustanut murhan heti tekonsa jälkeen – oli nokkelaa, mutta loppuratkaisu olisi voinut olla mehukkaampi. Yhtä koska, hyvä kirja, jossa arvostin faktatietojen lomittamista fiktioon niin, että tunsin oppivani jo paljon kolutusta aiheesta jotain uutta.

Kaadoin juuri viimeiset väljähtäneet "Rion karnevaalit" näppäimistölle aloittaessani kirjoittamaan arviota Maxene Ferminen Lumesta. Noh, täytyy joka tapauksessa vaihtaa seuraavalle kirjalle jotain parempaa juotavaa. Yritin jatkaa pari kertaa teetä kuumalla vedellä, mutta ei puruista loputtomasti riitä makua. Seuraavaksi sitruuna-ginseng-teetä.

Piti myös nauttia vähän oikeaakin ruokaa välissä. Kumpikaan ei ollut ehtinyt käydä kaupassa, mutta onneksi kaapista löytyi jotain syötävää: punaisia linssejä, kookosmaitoa, tomaattisosetta, kukka- ja parsakaalta, paprikaa. Keitokseen kun lisäsi paljon mausteita, niin tosi hyvä ruoka tuli, eikä tarvitse proosan parista paneutua pohtimaaan proosallisia ongelmia.

Mutta se Lumi.

Pienoisromaani kuvaa lunta näin:

"Lumella on viisi tunnusmerkkiä.
Se on valkoista.
Se kohmettaa maan ja suojelee sitä.
Sen muoto vaihtelee.
Sen pinta on liukas.
Se muuttuu vedeksi."

Ulkona tätä ihmeainetta sataa taivaan täydeltä, joten miksipä ei haikurunoilijan mietteet lumesta sopisi tähän toiseksi kirjaksi. Nopeasti teoksen luki, sillä luvut olivat lyhyitä ja tarina niin japanilaisen minimalistinen kuin vain olla ja osaa. Kirjailija on kuitenkin ranskalainen, se tässä mainittakoon kuitenkin.

Teos on kertomus Yuukou Akitan (japanilainen translitterointi) haaveista kehittyä parhaaksi haikumestariksi, hän kirjoittaa vuodessa seitsemänkymmentäkuusi runoa lumesta. Aina vain lumesta, sillä lumessa hän näkee kaiken. En näe mistään päähenkilön kirjoitusasua, mutta jotenkin olettaisin, että se pitää sisällään syksyn kanjin (aki = syksy), ja se sopii jotenkin teokseen, sillä vuodenaikojen vaihtumista kuvataan sivulauseissa.

Yuukou on niin hyvä, että hänet halutaan hovirunoilijaksi, mutta kunnianhimoinen ja vaatimaton nuorukainen ei usko olevansa valmis tällaiseen kuin vasta kunnon harjoittelun jälkeen, jonka hän väittää kestävän ainakin seitsemän vuotta. Ah, niin japanilainen käänne – tämäkin.
Hän etsiytyy sokean mestarin oppiin, joka opettaa Yuukoun näkemään muitakin värejä taiteessa kuin lumenvalkoisen.

Vaikka kirja on tämmöinen pieni ja rosahtava kertomus runoudesta, taiteesta ja omistautumisesta jollekin, siellä täällä on aika hassujakin kohtia. Rakastelun jälkeen Yuukoun elin näyttää esimerkiksi vanhalta artisokalta ja tytön häpy sinipunaiselta juomulta. Mutta ihmekö tuo, jaksavat peräti seitsemän kertaa rakastella lumessa kuurankiteisten kirsikkapuun oksien alla. ;)

Seuraavaksi taidankin lukea Asko Sahlbergin Yhdynnän loppuun.

Jokaisessa tänään lukemassani kirjassa on ollut seksikohtauksia, mutta tykyttävimmin aktia kuvaa Sahlberg. Yhdyntä on upea teos yksinäisyydestä ja yksinäisyyden poistamisesta keskellä sodan kurjimuksia. Eletään vuotta 1944, ja tapahtumapaikka on Helsinki. Ilmahälytyksen aikana kaksi ihmistä poistaa pelkoja yhtymällä toisiinsa.

"Palaamme tilanteeseen, jossa yksinäisyys näyttää kuin kärjistetysti päättyvän yhdyntään. Mutta päättyykö se todella? Entäpä jos onkin päinvastoin, jos näennäisesti äärimmäiselle läheisyydelle omistettu hetki tarjoaa tilaisuuden kömpiä syvemmälle omaan, toisille tavoittamattomaan mieleen? Jos rakasteleva mies tai nainen käyttää partneriaan välineenä saavuttaa yltiöyksinäisyyden auvoisa, täydellisen itseriittoinen tila? Jos yhdynnässä todella, kirjaimellisesti, ollaan yksinäisiä yhdessä?"

Kaikkitietävä kertoja ei malta olla esittämättä tapahtumista ja maailman tilasta omia mielipitetään. Hän ohjaa lukijaa jättämään välillä osa tapahtumista vähemmälle huomiolle tai antamaan nuoren parin olla, vaikka uteliaisuus on herännytkin.

"Paikka on aika on sieluntila, mikä saattaa joskus olla yhtä helvettiä.."

Minulle Sahlberg on aiemmin tuttu lähinnä Parnasson sivuilta, joissa hän riiteli numero toisensa jälkeen kriitikko Putte Wilhelmssonin kanssa, mutta oli kyllä ilo lukea hänen teräviä huomioitaan ihan romaanimuodossakin. Löysin monia hyviä kohtia kirjasta ja käänsin – vastoin hyviä tapoja – kirjaa hiirenkorville, jotta löytäisin nämä kohdat vielä blogia varten. Kirja on täynnä hyviä oivalluksia, kauniita lauseita, hyviä tiivistyksiä, vuorosanoja. Mielen leikki on yksinäistä leikkiä, jonka kaikupohjalta yksinäisyyden pitkä sävel tremoloi. Hälytysäänet ovat ulkoa kantavaa kakofoniaa. Rakastelemalla Valma tahtoo karkottaa lävitseen lävähtävän surun.

"Mitä tässä enää vitkutellaan, kristitty unelmoikoon taivaasta kun se kommunistilla on jo tässä maailmassa, otetaanko mukaan eväästä vai ostetaanko matkalla, jätetään jumalauta viimeinen vuokra maksamatta, isännöitsijä on riistäjä."

Sota ja mielettömyys. Punaiset ja valkoiset, erilaiset taustat ihmisillä kautta aikain. Yhteiskunnallinen ja inhimillinen. Kirjassa mennään niin lähelle ihmisen sisintä ja lihaa, että alkoi vähän jo punastuttaa se kiihko ja vauhti, millä sivuja eteenpäin kääntelin. Vaikka pääasiallisesti lukija tirkistelee päähenkilöiden sänkytouhuja patriisitalon ylimmän kerroksen makuuhuoneessa, aikahyppäyksillä käydään menneessä tutustumassa salaisuuksiin. Näin hahmoihin saadaan "lihaa luiden päälle".

Yhteen ajatukseen tiivistyy minusta mitä kauneimmin kirjan teema:

"Eipä silti kummallista sekin. Tappamista ei kukaan kyseenalaistanut, sitä pidettiin ihmiselle luonnostaan lankeavana, mutta auta armias jos olit löyhätapainen sänkyhommissa. Outo eläin, ihminen. Lihan sai silpoa, sen sai tuhota, mutta hyvää sille ei saanut tehdä. Nurinkurista sinänsä, mutta mikäpä ei olisi ollut."

Tämä oli kerrassaan loistava teos. Yhdynnän pariin minut houkutteli Sara.

Jotta jaksan vielä lukea, vaihdan sitruuna-ginseng-senchan tummempaan. Kaadoin pannuuni mustaa teetä, joka on maustettu viikunoilla ja vadelmilla. Kävelen tästä koneen ääreltä makuuhuoneeseen ja valitsen jonkun kirjan, vielä en edes tiedä, minkä. Sen jälkeen kyllä soudan, ettei lukulihakset jumiudu.

Minulle jäi jotenkin surumielinen olo John Steinbeckin Helmen jälkeen. Kaipaan selvästi tämän jälkeen jotain kevyempää, vaikka pidinkin teoksesta. Eeva-Liisa Manner on kehunut vuonna 1949 julkaistussa kritiikissään teosta osuvasti: "Pitkälle ulottuvassa, moniselitteisessä vertauskuvallisuudessaan on teos järkyttävä, miltei kauhistuttava, mutta koska se on virheetön taideteos, se on myös lumoavan kaunis – niin, tosiaan helmi."

Tosiaan, pieni kirjallinen helmi. Naturalistinen maailma, jossa köyhillä ei ole juurikaan mahdollisuutta parantaa elinolojaan ja nousta sosiaalisessa hierarkiassa ylöspäin, vaikka millainen onnenpotku osuisi kohdalle. Päähenkilö, helmenkalastaja Kino, löytää suuren helmen ja luulee, että myymällä sen, hän voi maksaa poikavauvansa koulutuksen, mennä vaimonsa kanssa kirkossa naimisiin ja olla jotain muuta kuin köyhä intiaani, jota eivät lääkärit, poliisit ja virkamiehet auta edes hädän tullen.

Helmi on kertomus ahneudesta, kateudesta, epäonnesta ja hulluudesta. Silti näistä huolimatta kirja ei ole läpeensä ahdistava, eikä se ole raskaslukuinen, vaikka keveämmän pariin kaipaankin. Se on monella tapaa myös hyvin tuttu tarina epätasa-arvosta, vaikka ihan tällaisessa muodossa en ole sitä lukenut. Löydetty helmi on varmasti arvokas, vaikka kaupungin kauppiaat yrittävätkin pitää kouluttamatonta intiaania pilkkanaan ja ostaa sen pilkkahinnalla. Vaikka Kino on pidetty kyläläisten joukossa, uhkaa häntä silti helmen löytämisen jälkeen jatkuva vaara. Osa ei voi hyväksyä sitä, että onni on potkaissut jotain muuta, osa taas ymmärtää, miksei Kino suostunut valkoihoisten kauppiaiden huijaamaksi, loput pitävät kieltäytymistä ahneutena. Vähäkin on köyhälle paljon, he ajattelevat.

Kirottu helmi, mietin lukiessani, eikö siihen voisi edes yksi onnenhippunen sisältyä. Toisaalta sillä tavalla ei tehdä mielenkiintoista kirjallisuutta, jota jaksetaan lukea vuosikymmen toisensa jälkeen.

Nyt ulos happihyppelylle. Sitten varmaan joku leffa, vaikka Amélie Nothombin Samuraisyleilyä jo aloittelinkin.

Äh, olen niin tykännyt muista Nothombin teoksista, mutta tämä Samuraisyleily oli kyllä niin ärsyttävä. Ja koska se oli vahvasti omaelämäkerrallinen, niin tuntuu, etten pidä Nothombista. Kirjailijana kyllä, mutta en ihmisenä.

Luultavasti olisin pitänyt teoksesta enemmän silloin kun opiskelin japania, enkä lukenut niin paljon kirjoja. Silloin minulle olisi riittänyt se, että kirja sijoittuu Japaniin ja siinä kuvataan eriskummallisia tilanteita länsimaalaisen ja japanilaisen parisuhteessa. Edelleenkin parasta antia oli se, miten Japania, luontoa, tapoja ja kielivaikeuksia kuvattiin, mutta päähenkilö, kaksikymppinen belgialainen Amélie oli kyllä todella ärsyttävä hahmo. Lisäksi kirja oli paikoin hyvin kömpelösti käännetty, enkä tarkoita niitä kohtia, joissa kuvattiin japanilaisen pojan kielivirheitä tämän yrittäessä puhua ranskaa tai Amélien yrittäessä puhua japania.

"Olin kuullut hirveistä japanilaisista karsinnoista, niitä järjestettiin tuhat kertaa liian varhain lapsille, jotka tiedostivat panoksen tärkeyden". Tuhat kertaa liian varhain... aika kömpelösti ilmaistu.

"Lysähdin sohvalle ja olin yhtä tattis kuin olisin juuonut kaikki mainitsemani oluet.." Jouduin kyllä etsimään tuon tattis-sanan merkityksen, sillä minulle siitä tulee mieleen pikemminkin kiitoksen puhekielisempi muoto. Tämä ei tietenkään tarkoita, että olisin oikeassa, mutta ihan hyvin tässä kohdassa olisi voinut käyttää väsynyt-sanaa.

Henkilöiden kerrotaan puhuvan amerikkaa, teoksessa ei puhuta kanjeista vaan idiogrammeista ja niin edelleen...

Kirjan kyllä luki nopeasti, eikä se niin tyhjänpäiväinen ollut, vaikka odotinkin siltä paljon enemmän. Ihastuin Amélien poikaystävään Rinriin ja harmittelin taas hetken, etten koskaan rakastunut japanilaiseen mieheen, jolloin kielitaitoni olisi todennäköisesti karttunut enemmän. Kaikkea sitä tuleekin miettineeksi lukiessa tämmöistä eriskummallista rakkaustarinaa. Tai mieltymyksestä Nothomb puhuu itse.

Taidan kuitenkin itse vaihtaa ruotsalaiseen rakkauskertomukseen. Hassua, että sattumalta tulin lukeneeksi tänään kaksi ranskalaista kirjaa, jotka sijoittuvat Japaniin.

Seuraavana päivänä:

Mukava lukupäivä oli eilen, sain luettua monta lyhyttä kirjaston kirjaa. Muutamasta saatan tehdä vielä paremman, oman bloggauksensa ja kirjoittaa mietteitä vähän lisää. Eilen tuli näköjään aika paljon höpöteltyä lukuprosessissa ja mitä teetä join kirjojen kera.

Myöhemmin keväällä toteutan lukumaratonin täysmittaisena, mutta tämmöinen puolen vuorokauden tempauskin tuntui hyvälle. Eikä vienyt lukuhaluja, sillä jaksoin sunnuntainakin vielä lukea.