Doris Lessing: Ruoho laulaa

Doris Lessing: Ruoho laulaa. Tammi 2007. The Grass is singing, 1950. Suomennos: Eva Siikarla. Kansi: Markko Taina. 281 sivua.

Päällimäisin tunteeni kirjan luettuani oli varmasti tiivistetysti jotakuinkin: vau. Lukemisesta on tosin kulunut jo yli kuukausi, joten on vähän hölmöä puhua enää päällimmäisistä tunteista, mutta eipä tuo kokemus ole ajan kuluessa haperoitunut. Doris Lessingin Ruoho laulaa on yksi parhaista lukukokemuksista sitten Doris Lessingin Viides lapsi -romaanin.

Ruoho laulaa on Lessingin esikoisromaani, ilmestynyt 50-luvulla, ja romaani sijoittuu kirjailijan lapsuudenmaisemiin Rhodesiaan (nykyisin Zimbabwe). Kirja käsittelee rohkeasti rotujen välisiä jännitteitä, orjuuttamista, miehen ja naisen epäsuhtaista avioliittoa, mielen järkkymistä, rasismia, ennakkoluuloja ja ihmisen elämän arvoa.

Jotain kirjan rakentumisesta ja taidokkuudesta kertoo sekin, että heti luettuani viimeisen sivun, aloitin kirjan alusta ja luin noin nelisenkymmentä sivua uudelleen. Innostuin alun perin kirjasta Suketuksen bloggauksen jälkeen, mutta en silti voinut uskoa, kuinka hieno kirja onkaan kyseessä. Lessingin taito kuvata epämiellyttäviä tunteita ja luonnotonta vihaa ja pelkoa tuli tutuksi jo Viides lapsi -kirjan kohdalla, mutta silti sitä aina häkeltyy hyvän tekstin parissa.

Kirja alkaa tapolla, käynnistyy salakavalasti vähän toisella tapaa kuin kirjaa lukiessa muistinkaan (siinä myös yksi syy lisää, miksi halusin lukea alun uudelleen), ja kerronnan keskiössä on alun alkaen vaatimattoman oloinen Mary, jota kaikki ystävät pitävät hauskana ja miellyttävänä ihmisenä. Mary ei myöskään uhkaa kenenkään rakkaussuhteita, sillä harva uskoo, että Mary koskaan menee naimisiin.

Kun Mary kuitenkin yhteen kosintaan suostuu, päätyy hän tilanteeseen ja ympäristöön, joka rampauttaa hänet tavalla, joka tekee hänestä kaikkea muuta kuin miellyttävän henkilön. Hänen kauttaan peilautuu tekstiin niin paljon ikäviä sävyjä, että on vaikea edes kirjoittaa lukukokemuksesta ja kirjan vaikuttavuudesta niin, että tekee oikeutta kaikille näille psykologisille kerroksille ja sävyille. Hänen mielensä rinnastuu sivu sivulta taloon, jossa hän asuu miehensä kanssa.

Lessingin Kultaista muistikirjaa luonnehditaan usein feministien raamatuksi. Olen sen pari kertaa aloittanut, mutta jättänyt melko pian kesken. Tuntuu kuitenkin nyt näiden kahden vavahduttavan lukukokemuksen jälkeen, että olen Kultaisellekin valmis. Mutta kirjailijalta on näiden lisäksi suomennettu todella paljon muutakin, kun vain tietäisi tarkkaan, mikä olisi sopiva kirja seuraavaksi.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta 
Tammi, 2014
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 809
Mistä: arvostelukappale

Luin Dickerin mahtiteoksen jo alkukesästä, mutta en ole ehtinyt blogata siitä aiemmin. Lukukokemus ei siis ole ihan tuoreena mielessä tätä kirjoittaessani, mutta toisaalta aika ei ole kullannut muistoja vaan olen ihan yhtä pettynyt kirjaan nyt kuin heti sen luettuani. Monet ovat ihmetelleet kirjan ilmestymistä nimenomaan Keltaisen kirjaston -laatusarjassa, ja kyllä se itseäkin vähän askarrutti, kun kääntelin alkuosassa sivuja eteenpäin ja epäröin jopa omaa makuani, sillä teksti oli melko kökköä -- näin terävän luonnehdinnan sitten keksin, pata kattilaa soimaa! -- ja tarina on aika puolivillainen dekkari. Mutta toisaalta iloitsen siitä, että sarja elää rohkeasti, vaikka tämän kirjan kohdalla mennäänkin mielestäni riman ali.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on ollut kuitenkin kirjakeskustelujeni kantava voima tänä kesänä, sillä niin monen eri ihmisen kanssa olen siitä jutellut ja olen saanut todella monipuolisesti puhua tarinan aukkoisuudesta, tasapaksusta kielestä, liian ilmiselvistä juonenkäänteistä, epäonnistuneesta intertekstuaalisuudesta, väärästä markkinoinnista, tarinavetoisuudesta ja vielä yksi sivu -ilmiöstä aina heitän kirjan nurkkaan -vihaisuuteen asti. Osa on omia fiiliksiäni, osa ystävieni.

Tällainen kirja tekee silti hyvää, vaikken pitänytkään siitä juuri yhtään -- ihan siitä syystä, että siitä on todella kiinnostava keskustella. Sivumäärä on kunnioitettava, ja vaikka tiivistämisen varaa olisi ollut rutkasti, tarinassa on silti senkaltaista imua, että ei tehnyt ollenkaan tiukkaa lukea teos loppuun hyvinkin nopeassa tahdissa. Suosittelisin kirjaa lukupiireihin, sillä oman kokemukseni mukaan vastaanotto on todella ristiriitainen ja keskustelut hersyviä.

Pakko vielä mainita yksi kirjan ärsyttävin piirre: Päähenkilön oppi-isä Harry Quebert on kirjailija, jonka bestseller-teoksen otteita on tässä kirjassa siellä täällä. Ne ovat niin kivualiaan vaivaannuttavan huonosti kirjoitettuja, etten voinut mitenkään ottaa tosissani sitä, että tämä kirja kirjan sisällä olisi ollut amerikkalaisten lukijoiden suosikki vuosikymmenten ajan. Tarinan kannalta sillä ei sinällään ollut merkitystä, mutta minulle lukijana tämä vain lisäsi epäuskoa Dickerin kykyyn kirjoittaa erilaisia tekstilajeja -- jota hän siis selvästi yritti.

Jotain Lolitaa, jotain Twin peaksia, jotain mysteeriä, jotain hukattuja mahdollisuuksia.

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
Tammi, 1986
Suomennos: Raija Mattila
Mistä: kirjastosta
novellikokoelma

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on juuri sellainen novellikokolma, josta pidän. Se on tasapainoinen, eheä, vahvasti tarinallinen ja tematiikka toistuu yllättävälläkin tavalla novellista toiseen, loput ovat avoimia ja tarinoissa riittää tasoja. Yllätyin kuitenkin, että tämä suomennettu teos ei olekaan ilmestynyt tällaisenaan alun perin, vaan Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt painos on kasattu kolmen Raymond Carverin teoksen teksteistä. Eli oikeastaan tässä pitää kiittää hyvästä kokonaisuudesta myös sitä henkilöä, joka on valinnut tekstit tähän teokseen.

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on nimensä mukaisesti kokoelma novelleja, jotka liittyvät rakkauteen. Romantiikkaa, vanhemman ja lapsen suhdetta, eroja, ystävyyttä. Yksi kiinnostavimpia tarinoita on niminovelli "Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta", jossa aviopari kuvaa ystävilleen vaimon entisen miehen käytöstä ja hurjaa tekoa. Vaimon mielestä tämä on osoitus suuresta rakkaudesta, miehen mielestä kyse on vain hulluudesta, jopa pahuudesta. Tälla tavalla asiaa pyöritellään ja on kiinnostava lukea kahdenlaista näkökulmaa, seurata keskustelua kuin oikeasti olisi huoneessa mukana.

Novelleissa on hypnoosia. Niitä tekee mieli lukea, ne ottaa omakseen ja silti suru ja ahdistus tarinoiden taustalla pakottaa laskemaan kirjan välillä käsistä ja antamaan sille aikaa. Luin kirjaa monta viikkoa. Ja loppua kohden novellit vain paranevat.

Alun perin nappasin kirjastosta mukaani sen siksi, että hyvä ystäväni kertoi luetuttavansa "Miksi, kulta?" -novellia oppilailleen. Halusin tietää, miksi se on oivallinen novelli nuorten lukea ja analysoida. Huikean hyvä se on. Ihan tekisi mieli lukea niitä oppilaiden mietteitä siitä, millainen suhde on novellin äidillä ja pojalla heidän mielestään. Ja mitä pitävä kirjetyylisestä novellista.

Erilaiset tyylit viehättivät tässä kokoelmassa. Yllä mainitussa kirjeen muotoon kirjoitetussa novellissa pidin minäkerronnasta, toisissa kesti hetken tottua siihen. Kolmannen persoonan kautta kerrotut novellit toimivat sen sijaan alusti asti.

Välillä on ihana lukea novelleja, joihin mahtuu muutamiin sivuihin koko ihmiselo. Monien kohdalla ihailin, miten Carver osaa kuljettaa muutamilla lauseilla elämää ja vuosia eteenpäin, tarkkaan ja silti uuvuttamatta. Monen tarinan keskiössä oli hyvin lyhyt hetki elämässä, mutta "pohjustuksella" menneisyyteen henkilöt tulivat tutuksi ja kyseinen lyhyt hetki tuntui todella käänteentekevältä. Uskoin ja vaikutuin. Ja tunsin lukiessa surua, vaikken osaa paikantaa mistä syystä. Pidin novelleista vain niin paljon.

Minun lisäkseni Carverista ovat nauttineet ainakin: Leena, Linnea, Suketus, Jenni.

Lukumaratonin jälkipuinti

Lukumaraton sujui oikein hyvin, vaikka olin sen jälkeen sen verran väsähtänyt, että jaksoin palata blogin pariin vasta nyt viikon alusta. Tänään on ihan toisenlainen intensiivinen lukupäivä, joten onkin oikein mainio aloittaa päivä purkamalla ajatuksia edellisestä lukumaratonista.

Luin keltaisen vuorokauteni aikana viisi kirjaa:

• Kim Echlin: Kadonneet, 2009 (Suomentanut Sirkka Aulanko)
• Heinrich Böll: Ei sanonut sanaakaan, 1972 (Kristiina Kivivuori)
• Saul Bellow: Ainoa oikea, 1997 (Kristiina Rikman)
• Italo Calvino: Halkaistu varakreivi, 1970 (Jorma Kapari)
• Jhumpa Lahiri: Tuore maa, 2008 (Kersti Juva)

Yhteensä luin 1309 sivua. Tauotin aika paljon ja nukuin yöunet ja olisin voinut tiristää sieltä täältä, jotta olisin päässyt lähemmäs ennätystahtiani, mutta olen oikein tyytyväinen kirjamäärään. Aika erilaisia näin äkkiseltään, vaikka maratonin aikana löytyikin yhteistä tematiikkaa lukemiston välillä.

Italialaista, intialaista, saksalaista, yhdysvaltalaista, kanadalaista. Tarinatkin sijoittuvat sinne tänne. Tyylilajeiltaan hyvin erilaista. Pienoisromaaneja, novelleja, romaaneja. Mies- ja naiskirjailijoita 1970-luvulta ihan lähelle 2010-lukua.

Ennen kaikkea oli mukava olla mukana lukijoiden yhteismaratonilla. Samalla seurasin muiden suorituksia -- lähinnä facebookista ja twitteristä. Myöhemmin sitten myös blogeista. Tämmöinen sosiaalisuus ja yhteistoiminta sopii hyvin lukemisen extreme-lajiin. Kaikki maratoonarit tarvitsevat kannustusta ja ilakointia. Eihän tällaista muuten jaksaisi, vaikka yllättävän koukuttava tapa lukea kirjoja. Näköjään toteutan tämän muutaman kerran vuodessa. Saa nähdä, ehdinkö Blogistanian seuraavaan lukumaratoniin mukaan, joka on nähtävästi heinäkuussa. Ainakin tekisi kovasti mieli osallistua taas.

Parhaat kirjat olivat Tuore maa ja Halkaistu varakreivi. Lahiria minulla ei ole enää yhtään luettavana, mutta onneksi Calvinoa löytyy hyllystä vielä useampi teos!

Lukuhaaste: keltainen vuorokausi

Viiden maissa starttaa kirjablogini 5. lukumaraton. Viime vuonna luin vuorokauden ajan kirjoja ihanaisessa Berliinissä ja nyt talvella minulla oli oikein lokoisa lukuretriitti mökillä. Kaikkein ensimmäisessä lukumaratonissani tein ennätyksen, jota en ole pystynyt tai voinut rikkoa. Luin 24 tunnin aikana 1801 sivua, kaikkinensa 9 kirjaa.

En lähde tavoittelemaan tälläkään kertaa ennätystä, oikeastaan kuulostelen, miltä tuntuu pitkästä aikaa lukea ilman työpainotusta. Vaikka töitä onkin odottamassa, ja vaikka keskiviikkona on vielä se tentti. Järkevää olisi lukea kirjoja, jotka kuuluvat tenttiin, mutta olen niin rättipoikkiväsynyt, että haluan lukea vapaammin, ilman myöskään opiskelupainotusta.

Olen juhannuksen yksin kotona, mies lähti jo viikko sitten Lappiin rakennuspuuhiin ja viettää juhannuksen muun perheeni kanssa. Jäin tänne, jotta saan tehtyä paljon töitä, jotta voisin pitää jonkinpituisen kesäloman. Lukumaraton ei siis varsinaisesti mitään työtä ole, mutta se on juuri sitä, mitä nyt kaipaan ja tarvitsen. Toinen vaihtoehto olisi katsoa vuorokausi putkeen tv-sarjoja tai jalkapalloa, mikä ei myöskään edistäisi valmistumistani tai toimitustöitä. Heh.

Yksi syy maratonille on myös se, että meillä on kirjabloggaajien ja muiden lukijoiden kanssa maratonin yhteislähtö viimekesäiseen tapaan. Anna minun lukea enemmän -blogista löytyy lisätietoja maratonista.

Säännöt löytyvät myös tästä:

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin.
2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Esim: aloitus 19.6. klo 18.00 ja lopetus 20.6. klo 18.00.) Maratonin saa aloittaa halutessaan myös jo 18.6., kunhan osa maratonista luetaan 19. päivän puolella. Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa.
4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa!
5. Lukumaratonista saa kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja mielellään myös maratonin kuluessa.
6. Lukumaratonin hashtagina somessa on #lukumaraton.

Keltaisen kirjaston kirjoja on kerääntynyt kirjahyllyyni paljon, ja tähänkin keräsin suht hoikkaisia teoksia. Lahirin ja Tóibínin teokset ovat hyviä siinä mielessä, että novelleja voi lukea kirjojen välissä. Tänään hain myös kirjastosta muutaman keltaisen lisää, jos tekeekin mieli tarttua niihin. Vaihtoehtoja siis on, kuten kuvasta näkyy. Eväät hain lempiravintolastani Silvopleesta, ostin lisäksi valkkaria ja herkkuja. Teetä on. Vissyä on. Maukuva katti on. Ja ennen kaikkea oikein hyvä lukusää!

Hyvää juhannusta itse kullekin säädylle. Mie alan pian lukea, ja päivitän tänne fiiliksiäni pitkin matkaa. Jos siellä ruudun toisella puolella vielä joku on, niin saa tsempata ja olla mukana tässä lukuilon viestissä.

En ole vielä päättänyt mistä kirjasta aloitan!

Pääsin aloittamaan maratonin sittenkin vasta 18:00. Minulla kesti jonkin aikaa ennen kuin päätin, millä kirjalla aloitan. Huh, ja mikä kirja valikoituikaan ensimmäiseksi. Kim Echlinin Kadonneet oli niin surullinen, etten tiedä, mitä voin tämän jälkeen lukea, mikä tarina veisi tämän tunteen nyt pois.

Aluksi minua häiritsi kirjassa oikolukuvirheet, se kertoo enemmän siitä, kuinka vaikea pitkän työputken jälkeen on rentoutua vain lukemiseen. Sitten kerronta välillä valloitti, välillä tuskastutti. Näkökulma heittelehtii erikoisella tavalla, päähenkilö puhuttelee rakkaimpaansa, silti hetkittäin äänessä on kuin kaikkitietävä kertoja tai jopa mies, jonka kotimaan ja tragedian vuoksi, rakkaus ei lopulta voitakaan kaikkea. Pidin tyylistä, vaikka myönnän, että välillä se oli turhan vaikeaselkoinen.

Kadonneet-romaanin tarina on hurja. Kirja ei vastannut ollenkaan sitä, mitä kuvittelin sen olevan alun perin. 16-vuotias kanadalaistyttö ihastuu muutaman vuoden vanhempaan opiskelijapoikaan, eikä välitä enää isänsä neuvoista, kielloista ja huolenpidosta. Hän haluaa vain olla miehen kanssa, rakastaa ja olla ikuisesti yhdessä. Rakkaustarina tämä onkin, mutta niin surullinen ja ahdistava. Teos sijoittuu Kambodžan kansanmurhan aikaan, eikä yhden naisen rakkaus ja lähes pakkomielteinen halu pelastaa mies historialtaan pysty muuttamaan kaikkea. En osaa edes sanoja nyt valita oikein. Aluksi siinä oli imua, jossain vaiheessa minua tuskastutti ja väsytti sen lukeminen, lopussa minua suretti niin paljon, että olin jättää lukumaratonin siihen.

Seuraavaksi täytyy kokeilla valita toisenlainen tarina, ehkä yksi novelli tähän väliin.

Kiitos Jhumpa Lahiri, sain taas maratonille lisää intoa. Tuore maa -kokoelman ensimmäinen novelli "Tuore maa" oli niin sujuvalukuinen ja tarinaltaan hyvin tuttu, että 82 sivua meni nopeasti. Lahirilla on kyllä paljon samankaltaisia tarinoita näissä teoksissaan. Novelli muistuttaa paljolti Tulvaniittyä ja Kaimaa, jotka luin ihan vastikään.

Taidan lukeakin yhden novellin jokaisen kirjan välissä, niin saan tuon paksun kokoelman luettua maratonin aikana. Tähän mennessä olen lukenut 360 sivua. Seuraavaksi taidan lukea Heinrich Böllin Ei sanonut sanaakaan -romaanin, sillä Böllin tyyli on taas aivan toisenlainen kuin Echlinin, ja romanin avioliittokuvaus oletukseni mukaan toisenlainen kuin Lahirin.

Klo 00:57

Yöväsymys. Böllin lukemiseen meni aikaa, vaikka sivuja oli vain 203. Teksti oli tiheää ja hidaslukuista. Pidin kyllä siitä, että avioliittoromaanissa vuorotellen kertovat mies ja vaimo. Lohdutontahan se vain on köyhän elo, mieskin pieksee lapsiaan väsyneenä, joten siksi asuu toistaiseksi muualla ja aviopari tapaa hotelleissa silloin tällöin. Rahaa tarvitaan hotelliin, joten mies joutuu pyytämään sitä tuttaviltaan. Naisen kerronta vetosi minuun enemmän, hän havannoi jotenkin enemmän itseään ja tilannetta, mies ympärillä näkyviä ihmisiä ja kuinka kurjaa on olla köyhä.

Viimeiset sata sivua olivat tahmaisia, mutten halunnut jättää loppukirjaa aamulle. Mukavampi aloittaa uudella tarinalla. Lukujärjestyksessä Böllin teos olisi voinut osua parempaan ajankohtaan, sillä nyt paikoitellen hidastempoisuus tuntui turhanaikaiselta.

Jos Lahirin seuraava novelli on lyhyt, niin ehkä kokeilen lukea sitä vielä, kun kerran virkosin tässä blogatessa vähän. Petja on vihdoin nukahtanut, maukui ja kerjäsi huomiota monta tuntia alkuyöstä.

Voi sianleuka, kuinka minua väsyttää, vaikka nukuin kahdeksaan asti. Aamulla luin Lahirin "Hell-Heaven"-novellin loppuun ja heti sen perään Saul Bellowin Ainoa oikea -nimisen romaanin. Lahirin novellit vetävät parhaiten ja on mahtava palkita itsensä aina niillä, kun on lukenut jonkun muun kirjan välissä.

Bellowin kirjaa lukiessani mietin, kuinka erilaisia rakkaus- ja avioliittokuvauksia kaikissa näissä minun lukemissani kirjoissa onkaan. Echlinin kirjassa rakkaus on sellainen voima, että sen nimissä uskaltaa vastustaa vaikka kiduttajaansa ja jonka tähden koko elämä on kuin rakkaudenvarjo. Millään muulla ei ole väliä kuin yhdellä ihmisellä. Lahirin novelleissa avioliitot ovat järjestettyjä, niissä on tietynlaista mukavuutta, mutta molemmissa novelleissa kotiäidit kaipaavat silti jotain muutakin, asuvat vieraassa maassa ja omistautuvat lapsilleen. Böllin romaanissa avioliitto on köyhyydestä särkynyt, mutta vaikka aviopari ei sillä hetkellä voi ja halua asua yhdessä, he silti tapaavat mielellään hotelleissa. On jännä, miten lapsia pieksevä isä on kuitenkin äidille paras rakastaja. Bellowin kirjassa päähenkilö on rakastanut yhtä ja samaa naista vuosikymmeniä, mutta vasta kirjan viimeisillä sivuilla hän uskaltaa kertoa tälle rakastavansa naista. Tämä jää kuitenkin yllättävän vaimeaksi, sillä heidän vuorovaikutuksensa on jotenkin laimeaa.

Kello on nyt 10:00. Seuraavaksi luen Lahirin novellin ja sen jälkeen tartun luultavasti Italo Calvinon kirjaan. Meillä on hylly täynnä hänen kirjojaan, enkä ole vielä koskaan lukenut yhtään.

13:50 Innostuin lukemaan Lahiria useamman novellin, sillä ne ovat vain niin hyviä – samankaltaisia mutta hyviä. Kokoelmasta pitää tehdä kyllä oma erillinen bloggaus, koska enemmänkin haluan pohtia näitä teemoja ja aiheita, jotka tuntuvat toistuvan Lahirilla tarina tarinalta.

Onnistunut lukukokemus oli myös Italo Calvinon Halkaistu varakreivi. Se oli oikein hauska – ei siis mitään ääneennaurettavaa hohotuskamaa vaan veikeä ja ilkamoiva – ja ihmettelen todella, miten olen näin pitkään ollut lukemattakin Calvinoa. Sadunomainen tyyli, fabuloivan lennokas. Hyvä ja paha kreivi taistelevat samasta pyylevästä piikatytöstä, molemmat ovat saman henkilön puolikkaita, mutta taistelun tiimellyksestä keskeltä menneet halki. Salaviisas tarina rakkaudesta ja avioliittohaaveista tämäkin. Sopii oikein hyvin lukumaratonini tematiikkaan.

Minulla on enää neljä tuntia jäljellä, pari Lahirin novellia ja ehdin luultavasti lukea vielä yhden kirjan. Kävin jo ulkoilemassa ja lukemassa puiston penkillä, sillä vaikka ilma ei ole mitenkään kaunis, on se raikas ja piti minut hereillä. Lukuhaluja riittää, vaikka väsymys painaakin. Täytyy valita seuraavaksi yhtä hyvä kuin Calvino.

Luin Toni Morrisonin Koti-romaanin. Se oli kyllä väkevä, vähän groteski ja vähäeleinen. Sisaren ja veljen surullinen elämä erillään saa lämpimän vastapainon siitä, millainen keskinäinen suhde heillä vuosien jälkeenkin on ja miten aikuisiän tragediat yhdistävät yhtä paljon kuin onneton, jaettu lapsuus. Tässäkään romaanissa liitot eivät ole onnellisia. Cee on hyvin vähän aikaa naimisissa, mies huijaa tältä auton. Veli Frankillakin on Lilynsä, joka on oikeastaan huojentunut, kun Korean sodan traumattama Frank lähtee pelastamaan sisarensa kuolemanuhalta.

Parasta romaanissa on rakenne, joka vahvistaa sisarrakkauden kuvausta, ja tarinan tasolla toverillisuus kyläläisten kesken, vaikka Ceetä hoitaessa naiset kuulostavat julmilta, he kuitenkin auttavat ja tukevat yhtä joukostaan. Oli outoa löytää lohtua näennäisen ilkeistä sanoista, kun kaikki siihen asti oli ollut niin satuttavaa ja julmaa. Frankin syyllisyys, Ceen onneton elämänkulku, köyhyys ja petollisuus.

Vahva teos, jonka jälkeen jälleen vaikea lukea enää mitään. Minulla on enää Lahirin viimeiset novellit jäljellä ja sitten tämä lukumaraton on valmiiksi taputeltu. Loppukoonti jää varmasti huomiselle tai myöhempään iltaan. Mieleni tekee väsymyksestä huolimatta lukea lisää Keltaisen kirjaston kirjoja.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
Tammi, 2014
The Lowland, 2013
Suomennos: Sari Karhulahti
Sivuja: 438
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: oma ostos

Keltainen kirjasto täyttää tänä vuonna 60 vuotta, ja olin mukana kirjasarjan hienossa juhlassa, jossa Jhumpa Lahiri luki uutuuskirjastaan tekstikatkelman ja suomentaja Sari Karhulahti saman kohdan suomeksi. Maria on kirjoittanut juhlasta lisää, kannattaa käydä lukemassa bloggaus.

Ostin kirjan, sillä halusin päästä pian lukemaan sen kokonaan ja samalla sain kirjailijan omistuskirjoituksen. Jännitti, vaikka kohtaamisemme oli hyvin lyhyt ja rutiininomaisen asiallinen. Lahiri on silti yksi suosikeistani, kolme neljästä teoksesta on luettu ja Tuoremaa – kuulemma se kaikkein paras – odottaa jo hyllyssäni. Kaiman luin nyt yhtä aikaa Tulvaniityn kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Takakannessa on hieno lyhyt luonnehdinta: "Tulvaniitty on tarina veljeksistä, jotka maailma loitontaa toisistaan ja rakastavaisista, jotka kuolema erottaa." Subhash ja Udaya ovat kirjan alussa lapsia, he viihtyvät toistensa seurassa, ovat hyviä koulussa ja kiinnostuneita ympäristöstään. He ovat parhaat ystävät. Aika nopealla leikkauksella siirrytään aikuisuuteen ja niihin eroihin, minkä tähden toinen veljeksistä lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan ja toinen halusi jäädä Intiaan. Muuttaa Intian poliittisten ääritoimien avulla, hyvää tarkoittaen, keinoja kaihtamatta.

Alku on aika hidas, oikeastaan vasta joskus 150 sivun kohdalla tarina lähtee vetämään. Tämä varoituksena! Oli kiinnostava lukea Intiasta 60–70-luvuilla, mutta silti se kaikkein mielenkiintoisin tapahtuu Yhdysvalloissa, minne Subhash jäi asumaan. Hän ei pysty palaamaan lopullisesti kotiinsa Intiaan, vaikka niin oli ollut puhe alun alkaen perheen kesken. Elämä uudessa maassa on helpompaa ja sillä tavoin hän samalla saa etäisyyttä veljeensä ja kunnioittaa parhaalla mahdollisella tavalla tätä. En aio paljastaa, miksi ja miten hän sen tekee, sillä se on oikeastaan koko asetelman juju.

Kulttuurierojen ja perhesuhteiden kuvaajana Lahiri on kiitelty ja arvostettu, ja hän on erittäin taitava myös tässä kirjassa kuvaamaan sitä, miten lamauttava voi pienikin salaisuus olla. Lukiessa oli mielekästä pohtia, kuinka tarpeen näitä salaisuuksia oli kasata. Ja kuinka paljon kannattaa odottaa perheenjäseniltä ymmärrystä ja rakkautta, joka perustuu valheeseen.

Takakansi jatkaa vielä: "Vuosikymmenien ja maanosien läpi kulkeva vaikuttava romaani kuvaa, kuinka perhesiteet lopulta määrittelevät, keitä olemme." Aikajänne on tosiaan kirjassa pitkä, mutta päähenkilöiden kehittyminen tarinan aikana hämmentävän olematonta. Pidin siitä, että heidän valintoihinsa ja käytökseensä sai tuskastua. Itse en olisi toiminut samalla tavalla, mutta en haluakaan lukea kirjoja vain samankaltaisista ihmisistä kuin mitä itse olen. Hieno teos!

Bloggaajan kiireet

En ole nyt kovinkaan aktiivisesti ehtinyt blogia päivittää, mutta hassua kyllä syy on ollut siinä, että olen lukenut niin paljon työkirjoja, etten ole ehtinyt parhaalla tahdollanikaan tänne blogimaailman puolelle. Kuvassa Petja on tyypillisesti tunkenut itsensä paperipinojen päälle. Toimita sitten siinä!

Toimitan ja oikoluen kesän ja alkusyksyn kirjoja kovaa vauhtia, mutta kunhan ehdin kasata ajatukseni niin kirjoitan kyllä blogiin ajatuksiani niistä luetuista kirjoista, joissa en ole itse ollut mukana. Donna Tarttin Tikli, Jhumpa Lahirin Kaima, Jhumpa Lahirin Tulvaniitty, Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken, Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä...

Alla on myös kirjoja, joiden lukemisesta haaveilen erityisen paljon, sillä onhan nyt suosikkikirjasarjani 60-vuotisjuhlavuosi. Erityisesti nyt kiinnostaa tuo Ääntä ja vimmaa -teos, joka sisältää kirjoituksia 50-vuotiaasta Keltaisesta kirjastosta. Eilen raahasin kirjat mukanani ulos aurinkoon, sillä vaikken -- tietenkään! -- ehtinyt lukea kaikkia, niin minusta on myös mukava selailla, tunnelmoida ja tutustua kirjoihin lukemalla sieltä täältä.

Aika on kortilla, ja se vähän harmittaa, sillä kaipaan oikeasti lukemista. Niin hassulta kuin se kuulostaakin. Luen niin paljon, etten ehdi lukea. Halusin kuitenkin jättää blogin puolelle sanan, vaikka voihan olla, että vaikka heti huomenna ehtisinkin blogata joistain näistä luetuista tai luvun alla olevista kirjoista...

Palataan! Aurinkoa!

Yiyun Li: Kulkurit

Yiyun Li: Kulkurit
Tammi, 2013
The Vagrants, 2009

Suomennos: Seppo Lopponen
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 431
Kiina, Keltainen kirjasto

Kiinassa syntyneen ja sittemmin Amerikkaan muuttaneen Yiyun Lin esikoisromaani Kulkurit on kyllä hyvin mielenkiintoinen teos. Se on samanaikaisesti kaunis kertomus suhteista, jotka kestävät ja vahvistuvat kovan paineen alla, ja rankka tarina kyläyhteisöstä, jota järjestelmän brutaali ote kuristaa.

Kirjassa on myös sellaisia kohtauksia, jotka jäävät kyllä mieleeni hyvässä ja pahassa pitkäksi aikaa, mutta joiden vuoksi en kirjaa voi sen vaikuttavuudesta huolimatta suositella ihan kaikille. Lapsiin ja eläimiin liittyvät kohtaukset pysäyttävät, vaikka niitä ei mitenkään erityisen raa'asti ole kirjoitettu, kirjan tunnelma ja sen todenmukaisuus vaan saa hetkittäin nieleskelemään. Mutta jopa nämä syyt vetävät kirjassa puoleensa, niin oudolta kuin se kuulostaakin.

Kirja sijoittuu kuitenkin niin toisenlaiseen aikaan ja aate- ja arvoympäristöön, että on kiinnostava peilata lukemaansa omaan aikaan ja siihen, miten itse toimisi yhteiskunnassa, jossa ei ole juurikaan sananvapautta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1979, Kurajoki-nimiseen kylään, jossa nuori nainen, Shan Gu, teloitetaan vastavallankumouksellisen toimintansa vuoksi. Työläiset, koululaiset ja monet muut kyläläiset pakotetaan paikalle, jotta he näkisivät, mitä tapahtuu niille, jotka vastustavat yhteiskuntajärjestelmää ja lakeja. Edes Shan Gun vanhemmat eivät saa julkisesti surra tyttärensä kohtaloa, heidät jopa käsketään maksaa teloitusta varten tarvittavat patruunat.

Pinnan alla kuitenkin kuohuu, vaikka ääneen järjestelmänvastaisia mielipiteitä harva uskaltaa lausua.

Kulkurit on rakennettu erittäin taidokkaasti: se ei sisällä vaan yhtä kertomusta vaan useita rinnakkaisia tarinoita, jotka piirtävät mielenkiintoisella tavalla Kiinan lähimenneisyyden lukijan eteen. Moniäänisyys auttaa myös ymmärtämään tätä aatteen värittämää punaista arkea ja päähenkilöiden yritystä selviytyä tässä sääntöjen ja kieltojen viidakossa. Näissä kohdin sitä tulee huomanneeksi ristiriitaisuuksia oman arvomaailmansa ja henkilöiden tekoihin kohdistuneen ymmärryksen välillä. Miten voin sympatiseerata jotain niin väärää, vaikka pelkkä sen lukeminenkin värisyttää?

Teoksen päähenkilöt ovat kiinnostavan eriskummallisia. Teloitus sähköistää koko kylän, ja jokaisella on kuitenkin siitä oma mielipiteensä, vaikka sen pitäisi pysyä visusti omana. Kuoleman tuhovoimaisuutta tarkastellaan niin ramman pikkutytön, irstaan haudankaivajan, nuoren kylähullun, vakaumuksellisen uutistenlukijan, teloitetun erimielisten vanhempien kuin hylättyjä tyttövauvoja adoptoineen kerjäläisparin kautta.

Kiinan (kommunistinen) historia on kiinnostava, vaikka sitä on niin kovin vaikea ymmärtää. Lukemalla pääsee kuitenkin jonkin verran lähemmäksi historiaa – vaikka tarina onkin lähtökohtaisesti fiktiivinen.

Kirja, jonka luin liian väsyneenä

Joskus tuntuu, että luen ihan liikaa.

Luen rentoutuakseni, luen viihtyäkseni, luen milloin mistäkin syystä. Usein kuitenkin siksi, että se on niin luontevaa, että yhden kirjan loputtua tartun uuteen – tai minulla on koko ajan monta kirjaa kesken. Olen kirjastosta lainannut nyt ohuempia Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja, sillä välillä on ihana lukea kirja alusta loppuun kerralla ja samalla tutustua arvostettujen kirjailijoiden tuotantoon.

Muutama yö sitten valitsin yökirjaksi Antonio Tabucchin Taivaanrannan ja jostain syystä, en muista juuri mitään lukemisestani. Tiedän, että luin kirjan loppuun asti, käänsin kaikki sivut (noin sata väljästi taitettua sivua). Minulla oli varmaan lukiessa jo sellainen tunne, etten ihan kaikkea ymmärrä, mutta eiköhän se tässä matkan varrella selviä. En tiedä, en muista oikeastaan mitään muuta kuin sen, että tiedän aloittaneeni kirjan ja sulkeneeni sen lopulta, jonka jälkeen nukahdin saman tien.

Mietin aluksi, etten voi tällaisesta kirjasta edes blogata, kun minulla ei ole siitä paljon mitään sanomista, mutta toisaalta minua huvitti tämä muistamattomuuteni ja tarpeeni lukea kirjoja, vaikka silmät ristissä. Ei kukaan pakottanut minua lukemaan tätä teosta, jostain syystä yöllä kuvittelin kaiken selviävän, vaikka olen lukenut mielestäni melko vaikeaselkoista teosta puolinukuksissa. Ja on hauska kirjata blogiin myös vähän epäonnistuneimpia tai eriskummallisempia lukukokemuksia, jotka johtuvat oikeasti olosuhteista. Enhän lopulta osaa edes sanoa, että oliko kirja mielestäni hyvä vai ei.

Muistan etsivän, muistan, että joku oli kuollut, muistan ruumishuoneen ja selvitystyön, muistan, että jossakin vaiheessa etsivä haastatteli pappia. Muistan fontin.

En muista, että selvisikö lopulta kuolleen henkilöllisyys ja se, että kuka hänet oli murhannut. En edes muista, että oliko kirjassa edes tarkoitustakaan selvittää henkilöllisyyttä vai haahuilla vain syyllisyyden ja syyttömyyden välimaastossa.

Seuraavana päivänä etsin muita bloggauksia ja arvioita kirjasta, mutta löysin vain Kirjavinkkien arvostelun, jossa sanotaan näin: "Antonio Tabucchi on mielenkiintoinen kirjailija, jonka tiivis ilmaisu imee mukaansa. Tämäkin kirja — vain sata väljää sivua — olisi saattanut jonkun toisen kirjailijan käsissä paisua sivumäärältään moninkertaiseksi tiiliskiveksi asiasisällön ja sanottavan olennaisesti muuttumatta. Kun Taivaanrannan kerran käsiinsä saa, sen lukee saman tien loppuun. Suosittelen."
Minua vähän naurattaa, sillä minäkin luin kirjan alusta loppuun yhtä kyytiä, mutta en tiedä, kelle teosta suosittelisin, kun en siitä juuri mitään muista.

En osaa sanoa myöskään Tabucchista mitään, sillä tämä oli ensimmäinen kirja, jonka kirjailijalta "luin". Mietin, että lukisinko sen uudestaan paremmilla silmillä vai jättäisinkö Taivaanrannan painumaan muististani kokonaan ja lukisin tuoreeltaan jonkun ihan muun Tabucchin kirjan. Luin wikipediasta, että Intialainen yösoitto on hänen tunnetuimpia teoksiaan, joten pitäisi varmaan lukea se.

Tunnetko Tabucchia? Oletko lukenut Taivaanrannan? Ja ennen kaikkea luetko joskus kirjoja ihan liian väsyneenä?

 

Antoni Tabucchi: Taivaanranta
Tammi, 1995
 Il filo dell'orizzonte, 1986
Suomennos: Liisa Ryömä
Sivuja: 112
Italia, Keltainen kirjasto

Alice Munro

Alice Munro (s.1931) on kanadalainen novellikirjailija ja minulle hyvin rakas tarinankertoja. Keltaisen kirjaston takannesta napattu esittelyteksti: "Munro kirjoittaa oivaltavia kertomuksia tavallisten ihmisten elämässä sattuvista tapauksista, jotka panevat jotakin liikkeelle, loksauttavat palapelin palaset paikoilleen tai kääntävät tulevaisuuden suuntaa." Ihailen Munrossa sitä, kuinka intensiivisen ja tarkkaan kuvatun tarinan hän saa mahtumaan tiiviisen tilaan. Suomeksi kutsumme näitä novelleiksi tai kertomuksiksi, mutta itse hän käyttää nimitystä stories (jättänyt siis short-sanan pois, sillä lyhyitähän nämä tarinat eivät ole).

Nyt useamman novellin lukeneena en voi kuin hämmästellä sitä idearikkautta ja variaatioita, mikä rakentuu tarinoiden taakse. Jokaisesta voisi kasvattaa pidemmän romaanin, mutta Munron tyyli on kirjoittaa tiiviisti ja tarkasti, hänen henkilögalleriansa antaisi myöten laajempiinkin teoksiin, mutta ne ovat silti uskottavasti motivoituja ja kiinnostavan kompleksisia näihin "pienoisromaaneihin". Munro-viikonloppu paisui yli odotusten, sillä novellit eivät ole mitään pikalukukamaa, vaan monimuotoisia, monimutkaisia ja monitulkintaisia, joiden avoimet alut ja loput jättävät lukijan omille tulkinnoille paljon tilaa. Jos kirjahylly on pieni, eikä sinne halua säilöä kuin sellaisia kirjoja, joissa riittää luettavaa useammalle kierrokselle, niin suosittelen vilpittömästi Munron teoksia. Ne eivät ole kerralla selviä, eivätkä ne jätä rauhaan.

Aikuiseksi kasvamisen traagisuus ja lasten viattomuuden säilyttäminen

Julkisia salaisuuksia -teoksen novelli "Vandaalit" toi mieleeni Liian paljon onnea -kirjan "Lastenleikkiä". Sitten löysin monia muita yhteyksiä siinä, miten Munro kuvaa lapsia novelleissaan. Hän leikittelee lapsuuden viattomuudella usein kääntäen totutut kuvausmallit ja -asetelmat päälaelleen. Lapset eivät ole viattomia, eivätkä erityisen siloteltuja ja suloisen naiiveja, vaan rohkeasti Munro näyttää lapsen julmemman ja rumemman puolen. Miten kaksi tyttöä liittoutuvat keskenään kohdatessaan erilaisen, heitä kovasti ihailevan ja mukaan leikkeihin pyrkivän kehitysvammaisen tytön lastenleirillä. Kuinka julma on poissulkemisen tahtotila molemmissa, ja miten he nauttivatkaan nimenomaan kiusaamisesta, että siitä muodostuu tärkeämpi osa leikkiä kuin kahdestaan olemiseen pyrkiminen. "Vandaalit"-novellissa lapset joutuvat eläintentäyttäjänä työskentelevän pedofiilin käsiin. Tyly novelli, jossa lasten kohtalo sekoittuu pedofiilin ammatinharjoittamiseen ja keinotekoisen luonnontilan ylläpitämiseen. Molemmat ovat julmaa luettavaa, joissa arkielämän aggressio näyttäytyy taitavimmillaan. Hyvän naisen rakkaudessa lasten viattomuutta taas halutaan säilyttää, ja aikuisten tahmainen ja saastainen todellisuus piilotetaan heidän katseiltaan. Ruumis siistitään nopeasti pois katseilta, ja kun lapset tulevat sisälle ulkoa, aikuiset koristelevat kakkua nonparelleilla. Jotain kauniin yksinkertaista ja tavanomaista rinnastetaan samassa tilanteessa kauheisiin tilanteisiin.

Toisaalta Munro kuvaa myös henkilöitä, jotka ovat torjuneet jonkun lapsuudessa tapahtuneen traumaattisen kokemuksen ja jotka ovat siksi aikuisena kompleksisia tapauksia. Raivoa ei osata suunnata oikeaan kohteeseen tai sisällä kihisevästä salaisuudesta halutaan viimein vuosien jälkeen tehdä julkinen. Suketus kertoo blogissaan Karkulainen teoksen novellista "Syntejä ja rikkomuksia" näin: "hämmentävä yhdistelmä painostavaa uhkaa ja kevyttä otetta. Lauren on nuori tyttö, perheensä ainokainen, joka on muuttanut boheemien vanhempiensa kanssa uuteen kaupunkiin. Menneisyys tunkee pyytämättä keskelle perheen elämää, ja lopulta kaappien ovet on avattava, vaikkei kukaan haluaisi."

Salaisuudet paljastuvat aina, mutta lukijan mielikuvituksen varaan jää usein loppupisteiden yhdistäminen ja tarinan jatkaminen haluamaansa suuntaan. Pidän tästä lukijan haastamisesta, saatoin novelleille keksiä useamman mahdollisen lopun ja taas toisinaan suljin kirjan suuren hämmennyksen vallassa, mitä nyt? Samaan tapaan kuvaa Maria blogissaan ensimmäisen Munron teoksen lukukokemusta: "Luin kirjaa verkkaisesti ja keskittyen, mutta silti päästyäni ensimmäisen novellin loppuun jouduin toteamaan, että olisi pitänyt lukea vielä hitaammin. Muutaman novellin luinkin kahteen kertaan, enkä silti ollut varma siitä, mitä oikein tapahtui. Munron lauseet ovat yksinkertaisia, mutta merkityksillä ladattuja."

Sairaus ja kuolema monen novellin katalysaattorina

Useammassa lukemassani novellissa avainhenkilö on hyvin sairas. Viha, ystävyys, rakkaus -kokoelmassa on useampi kuolemansairas henkilö. "Lohtu"-novellissa parantumattomasti sairas mies tekee itsemurhan naisen ollessa poissa, ja vaimo on sairastua itsekin pahasti yrittäessään löytää viimeistä kirjettä ja hyvästijättöä mieheltään. Lohtu löytyy lopulta suudelmasta, mutta kaikki tapahtumat käynnistyvät sairauden ja kuoleman synnyttämästä jännitteestä. "Ponttoonisilta" kulminoituu myös suudelmaan.Novelli on hyvin pieni, yhden kohtauksen kertomus syöpäsairaan ja tämän vuoksi itsetuntonsa menettäneen naisen herkästä kohtaamisesta nuoren miehen kanssa. Vaikka näin blogitekstiin muutamia novelleja tiivistämällä syntyy vaikutelma, että kaikki Munron novellit ovat synkkiä, niin avoimien loppujen ja arjen kauniiden asioiden myötä tarinat saavat myös lempeä ja lohtua.

Kirsi kirjoittaa blogissaan Kerjäläistytöstä, jonka loppuvaiheen novellissa kuvataan poraavasti dementiakodin arkea: "Ajankuvauksessa Munro on myös mestari. Kirjan loppuvaiheissa ollaan varmastikin jo 1970-luvulla, Flo on joutunut vanhainkotiin dementoitumisen takia. Flon asunnon sotku on armottoman tunnistettava. Juuri sellaista muistinsa menettäneen vanhuksen asunnossa on."

Uhkaava, painostava tunnelma vs. hauska tarina

Kerjäläistytön kuvataan olevan epätavallinen Munron tuotannossa, sillä sen huumori ja hauskuus tuntuvat lukiessa pitkin kertomuskokoelmaa, eivätkä ne ole niin hirveitä ja kauhistuttavia kuin useimmat muut teokset. En ole itse vielä lukenut Kerjäläistyttöä, joten en tiedä omakohtaisesti sanoa, että kuinka paljon teos poikkeaa muusta linjasta. Minulle Munro on arkirealisti, joka sotkee tarinoihin paljon groteskeja ja absurdeja piirteitä. Ne ovat näennäisen helppoja, mutta niistä avautuu niin laaja ja yksityiskohtainen maailma, etten voi kuin ihastella kuinka mielikuvituksellinen hän on.

Yle radion Naiskertojat-sarjassa Kerjäläistytön hauskoja piirteitä kuitenkin korostettiin suhteessa muuhun tuotantoon: "Siinä on koko ajan nauru rivien välissä." Suomentamaton esikoiskokoelma Dance of the happy Shades soljahtaa taas enemmän kauhukertomusten genreen. Osa novelleista tuntuu kauhukertomuksilta, mutta yhtäkään kovin hauskaa tarinaa en ole vielä lukenut. Selvästi hän kuitenkin hallitsee monta erilaista genreä, vaikka pääasiallisesti (mielestäni) kirjoittaa enemmän juuri arkirealistisia tarinoita, joiden yllä häilyy tumma tunnelma.

Millainen on Munro-novelli?

Nostin yllä muutamia piirteitä esiin, mutta olisin voinut enemmänkin kirjoittaa yleisistä linjoista, jotka tekevät lukemistani novelleista munromaisia. Tiedän, että tulen lukemaan kaikki hänen suomennetut teoksensa, sillä pidän siitä, kuinka paljon näistä kertomuksista saa irti. Olen viehättynyt myös siitä, että vaikka olen lukenut jo jonkin verran kirjoja ja perustunteiden (rakkaus, viha, suru, kateus, mustasukkaisuus, pelko, kauhu, väsymys...) kuvailu on tuttu, yllätyn joka kerta Munron novellien äärellä. Hän osaa taitavasti kirjoittaa arjesta tekemättä siitä arkista. Esimerkiksi lukiessani "Albanialainen neitsyt" -novellia pysähdyin kertakaikkisesti miettimään, että mistä ihmeestä hän keksii nämä tarinansa. Eihän kukaan tee maalia jokaisesta rankkarista, mutta minulle Munron huonoimmatkin ovat riittävän hyviä.

Hän kirjoittaa niin luontevasti monien eri aikatasojen läpi, hän rakentaa novellinsa usein epäkronologisesti, sotkien eri kerroksia. Hän sotkee arkea ja taikaa. Hän voi saada eheän tarinan kirjoittamalla sekä avoimen, mystisen alun ja täysin avoimen lopun. Kokoelmassa säilyy kaari, vaikka usein novellit kuuluvat toisiinsa hyvin löyhästi. Samojen teemojen toistuminen ei käy pitkästyttäväksi, sillä teksteissä on erityinen oma tarinansa. Fiktiiviset hahmot tuntuvat nopeasti läheisiltä ja oikeilta ihmisiltä, vaikka ajanjakso on usein nykyajasta katsottuna syvällä menneessä tai useiden vuosikymmenten päässä, tuntuvat tapahtumat ajattomilta ja maanrajoja rikkovilta. Usein liikutaan Munron kotiseudulla, Kanadassa ja maalaiskylissä, mutta ihmiskuvaus ei pönäköidy pelkästään yhden kortin ihmeeksi. Kuka tahansa voi löytää novelleista jotain tuttua, tai sitten jotain niin kamalaa, että sitä voi vain miettiä, miksi ihmeessä tällainen kirjallisuus on niin vetovoimaista, ettei sitä malta jättää kesken.

Alun perin pelkäsin, että useamman novellin lukeminen käy raskaaksi ja kaipaisin pitkien romaanien pariin, mutta en voisi olla enempää väärässä. Aion jatkaa lukemattomien Munrojen pariin tämän jälkeen, sillä näiden äärellä olen kyltymätön. Kiitos kaikille lukukimppaan osallistuneille!! Mukava, että Munro viehätti meistä niin monia ja toivottavasti nekin, jotka eivät ole vielä lukeneet Munroa innostuvat muiden bloggauksista hänen tuotantoonsa tarttumaan. Hänelle toivon rutkasti blogisavuja, sillä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hänen teoksistaan löytyy aika vähän bloggauksia.

Lähteet:
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
Alice Munro: Julkisia salaisuuksia
Ylen Naiskertojat-kirjallisuusohjelma Munrosta
Muiden blogit

Richard Ford: Roihu

Richard Ford: Roihu

Tammi, 1991

Wildlife, 1990
Keltainen kirjasto nro. 246

Sivuja: 201

Suomentanut: Sirkka Suomi
Päällyksen maalaus: Leonid Mysakov

Genre: amerikkalainen "dirty realism"
Lyhyesti: 

Nuoren pojan näkökulmasta kerrottu tarina erään perheen tuhosta: kuinka roihu syttyy, eikä sammu.

Richard Fordin Roihu on ensimmäinen teos, jonka luin tältä amerikkalaisen "likaisen realismin" edustajalta. Olen halunnut pitkään lukea enemmän yhdysvaltalaisia klassikoita ja nyt sain kunnon kipinän Karoliinan So American -haasteen vuoksi tutustua Irvingiin, Franzeniin, Fordiin, Carveriin, Hemingwayhin, Powersiin, Rothiin... (luettelin tarkoituksella nyt vain miehiä) Samalla tulee luettua myös enemmän vanhempia keltaisen kirjaston kirjoja, joita olen hyllyyni haalinut.

"Syksyllä 1960, kun olin kuusitoistavuotias ja isä oli vähän aikaa ilman työtä, äiti tapasi miehen nimeltä Warren Miller ja rakastui tähän."

Roihu on niukkatyylinen kuvaus erään perheen musertumisesta; nuoren Joe-pojan kertomus sotkusta, jonka keskelle hän joutuu. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää Joen arkisen toteavaa reagointia hänen kuvaillessaan äitinsä syrjähyppyä ja myöhemmin isänsä reaktiota tähän. Samalla kun tarina oli täysin uskottava, Joen reagointi tuntui liian niukkaeleiseltä, jopa hiljaiselta hyväksynnältä, vaikka sieltä täältä oli luettavissa merkkejä siitä, että äidin teko myös satutti häntä. Hänen sisällään ei roihunnut viha, pettymys eikä kunnolla surukaan. Aivan kuin hän ei ihan tajuaisi, että mitä tapahtuu, vaikka äiti suutelee Warren Milleriä ihan poikansa silmien edessä.

Kuin jokainen hiljaa tyytyisi osaansa, miten elämä ihmiskohtaloita heitteleekin. Tilanne todetaan ja jatketaan miltei rauhanomaisesti matkaa elontiellä. Kertojan omien ajatustensa ja tekojensa luonnehdinta on lakonisen toteavaa: sitten ajattelin niin, sitten tein näin. Lukija tietää enemmän kuin kertoja itse, sillä vanhempien rakoileva avioliitto näyttäytyy palasina ennen äidin vierasta miestä kohtaan koettujen tunteiden roihahtamista. Joen isä häipyy kolmeksi päiväksi sammuttamaan suurta metsäpaloa, joka raivoaa ympäröivillä vuorilla. Hän lähtee kuin katto myrskytuulessa jättäen perheensä suojattomaksi. Muutaman päivän aikana ehtii tapahtua paljon, sillä tyytymätön vaimo ei jaksa uskoa miehensä palaavan takaisin. Samaan aikaan kuin Joen isä näkee karhun syttyvän palamaan, hänen vaimonsa sisimmässä palaa roihu toista miestä kohtaan.

"Mieleni teki kysyä, rakastiko hän isää ja oliko mahdollista rakastaa kahta ihmistä samaan aikaan. Vaikka tiesinkin mikä hänen mielestään oli vastaus. se oli kyllä molempiin kysymyksiin. Toivoin vain, että hän voisi lisätä siihen vielä jotakin, tai että minä voisin, jotakin joka tekisi tästä hetkestä paremman tai enemmän sellaisten hetkien kaltaisen joita elämässämme oli ollut ennen."

Roihun kiinnostavin ja ärsyttävin asia on Joen reaktioiden minimalistisuus. Hän saa Warren Milleriltä puukon lahjaksi, jonka hän myöhemmin heittää sillalta alas. Hän ei osaa näyttää vihaansa muuten kuin hankkiutumalla lahjastaan eroon. Eleillä, pienillä teoilla Ford tavoittaa tunteiden ytimen. Elämän lyödessä kasvoille, henkilöt melkein raamatullisesti kääntävät toisen poskensa ottaakseen lisää iskuja vastaan. Eräänlaisia oman elämänsä sankareita kaikki. Sankaruus ei ole sen ilmeisimmissä kuorissa, haarniskoissa, uniformuissa, menestyksessä tai sinnikkyydessä. Se on jossain siellä sisimmässä, elämässä räpiköimisessä ja oman totuuden hyväksymisessä.

"– Ei ole kysymys siitä etteikö voisi sanoa ei jollekulle, tai että joku on vain niin hyvännäköinen, äiti sanoi. Hän katsoi edelleen ulos ikkunasta – Asia on niin ettei voi sanoa ei omalle itselleen. Itsessä se vika on. Ei toisessa. Se on minusta selvä."

Miten luet: Keltainen, sininen ja punainen

Tunnustatko väriä?

Keltainen kirjasto säilyttää arvonsa divareissa ja kirpputoreillakin, mutta yhtä laadukkaita teoksia löytyy sinisen ja punaisenkin lipun alta. Itse kutsun näitäkin värinsä mukaisesti kirjastoiksi, vaikka viralliset nimet taitavat olla ihan muuta.

Järjestelen nämä "värikirjat" hyllyssäni omiin riveihinsä, vaikka punaisia kirjoja omistan vasta kolme kappaletta. Ne tuntuvat silti yhtenäisiltä ja omilta sarjoiltaan. Keltainen on itselleni tutuin, mutta olen lukenut myös Otavan sinistä kirjastoa nyt enemmän.

Mikä näistä on teidän suosikkisarjanne? Eroavatko ne merkittävästi toisistaan? Tuntuuko esimerkiksi keltaisen kirjaston kirja teistä nimenomaan kuuluvan keltaiseen kirjastoon?

Keräätkö näitä kirjasarjoja? Järjesteletkö niitä hyllyysi omiin riveihin?


Olen lukenut nyt Tammen vuonna 2004 julkaisemaa kirjoituskokoelmaa Ääntä ja Vimmaa. Teoksella juhlistettiin aikanaan 50-vuotiasta Keltaista kirjastoa. Esseekokoelmassa joukko suomalaisia kirjailijoita ja kääntäjiä kirjoittavat hätkähdyttävistä ja itselleen tärkeistä teoksista tai tekijöistä.

Juha Itkonen kirjoittaa omista lukumuistoistaan ja suhteestaan keltaiseen kauniisti:
"Kun kirjoista kiinnostunut lapsi on lopullisesti kasvanut ulos Viisikoista, hän alkaa olla kirjoista kiinnostunut nuori. Tämä on hankala vaihe. Aikuisten osaston hyllyt ovat pitkiä ja korkeita, eikä B:n kohdalla löydäkään Blytonia vaan Bellow´n, Bradburyn ja Brodskyn. Jos sattuu olemaan tyttö, voi ehkä hetkeksi pelastautua romanttisten nuortenkirjojen sumuisiin huuruihin, mutta kirjoista kiinnostuneelle nuorella miehellä on tasan kaksi vaihtoehtoa: vaihtaa romaanit suosiolla videoihin tai käydä rohkeasti pitkään ja yksinäiseen taisteluun."

Mie en löytänyt keltaista nuorena, vaan vasta nyt viime vuosina, yhtä aikaa sinisen kirjaston kanssa. Nyt viime keväästä aloin keräämään myös punaisen kirjaston suosikkeja hyllyyni. Itkonen puhuu siitä, kuinka helppo hänellä oli Vihreän variksen (taas värikoodi) parista siirtyä uuden kirjasarjan pariin ja tarttui innolla keltaiseen kirjastoon. "Kirjojen koko oli sopiva, ulkoasu luottamusta herättävä, väri täydellinen. Keltaiset kannet erotti helposti pitkistäkin rivistä."

Onko teoksista löydettävissä selkeästi/löyhästi aikuisten vastinetta nuorten kirjasarjoille? Vaikka kirjat eivät kuljekaan eteenpäin jatkumona, olen kuullut varsinkin keltaisesta kirjastosta sanottavan, että ne kirjat joko sopivat täydellisesti tai eivät yhtään lukijan makuun, riippuen puhujasta. Jonkinlainen linja tuntuu siis löytyvän.

Arvostatko näitä värisarjoja? Nouseeko joku sarjoista itsellesi tärkeimmäksi?

Daniel Kehlmann: Maine

Daniel Kehlmannin Maine (Tammi, 2011) alkaa minusta todella vetävästi. Ensimmäisen kertomuksen päähenkilö Ebling saa vahingossa puhelinyhtiöltä kuuluisan näyttelijän numeron ja huomaa joutuvansa pian puheluiden imuun. Hänestä on mielettömän jännittävää esittää olevana joku muu, kuin mitä hän todellisuudessa on. Hän sekoittuu häikäilemättä näyttelijän elämään, eikä välitä mahdollisista tuhoista. Toisessa kertomuksessa mennään vuorostaan tämän näyttelijän arkeen ja lukijalle näyttäytyy epävarma ja häkeltynyt mies, joka joutuu kohtaamaan Eblingin tekojen seuraukset, maineen menetyksen ja identiteettivarkaudesta johtuneen sekasotkun.

Parhaimmillaan Maine on mielestäni juuri siinä, että sen eri kertomukset käsittelevät nimenomaan mainetta. Miten häilyväinen voi olla ihmisen maine ja mitä tapahtuu, jos kukaan ei usko sinua? Kuka olet ja miten olet jonnekin päätynyt? Miten voi selvitä vieraassa kulttuurissa, kun ei ole passia eikä yhteistä kieltä? Miten todistetaan oma henkilöllisyys, jos kukaan ei usko puhetta?

Kertomuksissa kulkee muutama yhteinen tekijä ja välillä myös yhteisiä henkilöitä, mutta olen tottunut pitämään tällaista ratkaisua enemmän novellikokoelmana kuin romaanina ja tässä kohtaa eksyinkin Kehlmannin kelkasta. Tiedän, ettei romaania tarvitse kangistaa, mutta heti lukemisen jälkeen jäi vähän valju olo. Siksi annoin tälle teokselle hyvän ajan hautoa ennen kuin sen nyt otin esiin blogissani. Tämä oli hyvä ratkaisu, sillä kirja voi näköjään kirjoittaa itseensä lisämerkityksiä ja -tuntemuksia lukemisprosessin jälkeenkin.

Nyt tuntuu, että teoksessa oli enemmänkin yhteyksiä, linkkejä ja kehikkoja, kun mitä ensituntumalta vaikutti. Maineen päähenkilöt ovat suurimmalta osin kirjailijoita ja vaikka eri kertomuksissa fokus siirtyy aina uuteen henkilöön, lopulta heidän kaikkien puheenvuoroissa voi nähdä kertomuksen kirjailijan ammatista. Millainen valta kirjailijalla on omaan hahmoonsa, vai kirjoittavatko he tosiaan itse itsensä? Näin kun kuulee monen kirjailijan haastatteluissaan sanovan. Kertomusten henkilöt joutuvat kohtaamaan oman maineensa rajat ja mahdollisuudet. Epätavallisissa tilanteissa maineella voi olla vähemmän tehoa, kuin alunperin on olettanut. Näissä hetkissä näkyy henkilön identiteetin hauraus ja voima. Vaikka kertomuksissa tosiaan tuntui aluksi olevan melko vähän yhteistä, pureksittuani kunnolla tuntui kokoelma eheältä. Kysyin itseltäni, miksi lopulta romaanissa pitäisi olla esillä vain samat henkilöt.  

Petja suuttuu paparazzille

Daniel Kehlmann: Maine
Tammi, 2011
Sivuja: 176
Suomentanut: Ilona Nykyri

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

"Mutta kun soitit minulle eilen Rahmaninovia, muistelit jotakin tunnetta"

Sain luettua tämän Kazuo Ishiguron novellikokoelman Yösoittoja (Tammi, 2011) alkuviikosta ja nyt kirjoittaessani tästä blogiini arviota, huomaan että joudun oikeasti muistelemaan, millaisia novelleita teoksessa olikaan. Ne eivät olleet niin väkeviä tunnelataukseltaan, kuin olisin toivonut, mutta en myöskään ollut teokseen pettynyt. Jokaisessa oli kuvattu pieni hetki tavallisen ihmisen, musiikin rakastajan elämästä. Hetken ei välttämättä tarvinnut olla elämän parasta tai huonointa antia, vaan puhdas yksittäinen ja aivan kuin sattumanvaraisesti valittu hetki, joka jollain tavalla liittyi musiikkiin ja ihmissuhteisiin. Teoksen nimi Yösoittoja kuvastaa novellien melankolista virettä. Vaikka mainitsin, että tunnekokemus lukiessa ei ollut mitenkään väkevä tai elämää pysäyttävä, on välillä hyvä lukea tarinoita haikeudesta. Humoristisinkin novelli "Come Rain or Come Shine" oli lopulta melko surullinen. Viime aikaisten Japania kohtaan sattuneiden onnettomuuksien jälkeen, minulla on haikea olo, joten arvioni teoksesta soi samassa sävellajissa.

Yösoittoja koostuu viidestä novellista, joissa kaikissa soi musiikki. Viimeinen novelli "Sellisti" soi makuuni epävireisemmin kuin muut ja sain siitä vähiten otetta. Koko kokoelma jätti silti enemmän kysymyksiä auki kuin mihin se pystyi vastaamaan. Nuo mainitsemani sattumanvaraiset hetket soittivat sivuilta musiikkia, mutta jäin kaipaamaan parempaa rytmitystä. Jotain, johon olisi ollut helpompi tarttua. Joku, joka jäisi soimaan päähän hetkeksi. Joku melodia, jonka tunnistaisin. Muutama hyvä soolo ja koko bändi soitti samaa kappaletta, mutta melko ponnettomasti ja intohimottomasti.

Minua myös häiritsee, jos teksti on kauhean tietoinen itsestään ja puhuttelee suoraan lukijaa. En pidä siitä myöskään televisio-ohjelmissa tai elokuvissa. Haluan upota fiktioon, tarinaan ja olla osa sitä maailmaa. En halua tuntea olevani ulkopuolinen tarkkailija, jolle selostetaan tapahtumia. Vielä pahempaa jos hahmoihin ei pysty edes samaistumaan ja kaikki teoksen henkilöhahmot ovat melko kylmiä, kalvakoita. Miten sellaisen henkilön selostukseen voisi edes upota. Tekee mieli vain huutaa: "Älä puhuttele suoraan minua! Elä, tunne, toimi, liiku ja elehdi, mutta älä puhuttele minua, sillä silloin tulen tietoiseksi tekstin fiktiivisyydestä ja lukemisprosessista kesken tarinan. " Ainakaan tähän teokseen se tyyli ei sopinut.
"Mutta uutinen kerrottiin minulle, kun olin pahasti alamaissa, ja se herätti minussa sellaista inhoa, että aloin taas voida pahoin. Jos satutte kuulumaan Lindyn laajaan ihailijakaartiin, pyydän anteeksi sitä mitä nyt on tulossa."

Näistä epävireyksistä huolimatta, pidin silti teoksesta. Niin kummallista, miten eri tavoin kirjat toimivat. Jäin janoamaan silti lisää Ishiguroa, sillä novelleissa oli koukuttavat, melko erikoiset hetkensä. Niissä oli makuuni jotain sopivasti väärin.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja
Tammi, 2011
Sivuja: 226
Suomentanut: Helene Bützow

Vuoden 2010 kauneimmat kirjat

Suomen kirjataiteen komitea on valinnut mm.vuoden 2010 kauneimmat kirjat ja kannet. Olen ennenkin kirjoittanut kuinka tärkeitä minulle ovat kauniit kirjan kannet samoin kuin kirjalle valittu osuva nimi. (Klikkaamalla linkkejä pääsee tutkimaan komitean valitsemia kauneimpia kirjoja ja kansia ja oman bloggaukseni kirjojen nimistä)

Suomen kirjataiteen komitean tavoitteena on kiinnittää huomio kirjoihin kirjataiteellisina kokonaisuuksina. Vuoden kauneimpia kirjoja valitessaan komitea pyrkii löytämään teoksia, joissa muoto ja sisältö tukevat toisiaan mahdollisimman hyvin. Arvioinnin lähtökohtana on graafinen kokonaissuunnittelu alkaen typografiasta ja päätyen valmiiseen painotuotteeseen. Klassisen kirjapainotaidon ohella komitea arvostaa tuoreita, uutta luovia ratkaisuja.Suomen kirjataiteen komitea valitsee vuosittain Vuoden kauneimpien kirjojen kokoelman. Yksi kirjoista palkitaan Kaunein kirja -arvonimellä. Omana ryhmänään valitaan vuoden onnistuneimmat kirjan kannet.
(http://www.kauneinkirja.fi/komitea/)
Esittelen nyt blogissani mielestäni kauneimpia kauneimmista kansista:

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja. Gummerus. Graafinen suunnittelija: Jenni Noponen

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. Wsoy. Graafinen suunnittelija: Mika Tuominen

Siri Kolu: Me Rosvolat. Otava. Graafinen suunnittelija: Tuuli Juusela

Paul Auster: Näkymätön. Tammi. Graafinen suunnittelija: Timo Mänttäri

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni. Tammi. Graafinen suunnittelija: Markko Taina

Mielenkiintoista arvioida nyt pelkkiä kansia, sillä en ole yhtäkään näistä kirjoista lukenut/kuunnellut vielä loppuun asti. Katselen siis pelkästään kansia ja mietin niiden välittämää kuvaa kirjasta. Leikkimielistä analysointia luvassa:
Selja Ahavan Eksyneen muistikirjan kansi on samalla jotenkin pelkistetty ja sekava. Toisaalta se sopii hyvin teoksen nimeen, siinä missä muistikirjaan pannaan tarkkaan asioita ylös, eksynyt viittaa sekavuuteen ja unohdukseen. Pidän myös kannen mustavalkoisuudesta.
Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja on puolestaan hupaisuudessaan kaikkea muuta kuin kansien "karvalakkimalli". Ruutupaita, karvalakki ja kasvojen tilalla kirjan nimi. Sopivan minimalistinen, mutta humoristinen tunnelma sopii siihen mielikuvaan, mikä minulle on kirjasta ehtinyt syntyä 2 cd:tä kuunnelleena.
Siri Kolun Me Rosvolat on hyvänvärinen ja pidän tämän lastenkirjan kannen fonttivalinnasta. En ole vielä ehtinyt lukea teosta loppuun, mutta tähän mennessä siinä on ollut paljon herkuttelu- ja mässäilykohtauksia, joten kannen karkkikoristelu sopii hyvin teokseen. Ajattelin kirjoittaa tästä teoksesta esseen, joten myöhemmin lisää herkuttelusta.
Paul Austerin Näkymättömän kannen värivalinnoissa silmä lepää ja pidän siitä että ihmishahmo kuvituksen keskellä on todellakin näkymätön. Maisema on vanhahtava ja utuinen.
Herta Müllerin Tänään en halunnut tavata itseäni kansi sopii mielestäni hyvin teoksen nimeen. Peilikuva on utuinen kuin pölyn peitossa ja naaman yli on kädellä vedetty viivoja. Viiltoja läpi kasvojen. En tiedä kirjan sisällöstä, mutta kannessa on jotain hyvin tuskaista.

Mitkä olivat teidän mielestänne parhaat kannet? Entä oliko muuten komitea onnistunut kauneimpien kirjojen valinassa?


Loppuun vielä menovinkki:
Kansalliskirjaston kahvilassa ja Agricola-huoneessa on 11.3-11.5.2011 näyttely Viron ja Suomen vuoden 2010 kauneimmista kirjoista. Näyttelyyn on vapaa pääsy.

Jean Echenoz: Pitkä juoksu

"Niin hän kokeilee, ja kappas vain, hän lyö maailmanennätyksen."

Kuva

Jean Echenozin Pitkä Juoksu (Tammi, 2010 alkuperäinen vuodelta 2008) kulki luennassani nopeaa tahtia. Kirja kertoo tsekkoslovakialaisesta juoksumestarista Emil Zátopekista ja siitä kuinka hän naama irvistyksessä juoksi itsensä maailmankartalle ja voitti 4 olympiamitalia. Kirjassa sekoitetaan faktaa ja fiktiota, enkä ole varma kuinka todenmukainen Echenozin kronologinen kerronta oli, mutta oikeastaan kirjan hienous ei ollut ennätyspaikkojen, kisojen ja matkojen ilmoittamisessa vaan Zátopekin hahmossa ja siitä, millainen maailma ja yhteiskunta oli urheilijan taustalla.

Suomessa hän juoksi Helsingin kesäolympialaisissa vuonna 1952 suomalaisten sydämiin kolmella olympiavoitollaan ja sai hellittelynimen Satupekka. Kirjan etuliepeessä kerrotaan virheellisesti, että hän olisi myös Helsingissä tavannut elämänsä rakkauden Danan, mutta tämä ei ole yhtenevä Echenozin tarinan kanssa. Zátopek asui tuolloin jo Danansa kanssa yhdessä ja ihmettelin, että miten tuommoinen virhe oli kirjan etuliepeeseen päässyt.

Pidin Echenozin minimalistisesta ja lakonisesta tyylistä ja laitoin kirjastosta varaukseen hänen teoksensa Minä lähden (suom.2001). Kertojaratkaisu tuntui erikoiselle, sillä hän innokkaasti kommentoi lukijalle ajatuksiaan kesken tapahtumien kerronnan. Tämä ei tuntunut vanhahtavalle tavalle, vaan oli oikeastaan virkistävää vaihtelua nykykirjallisuuden parissa. Kertoja intoutui kesken kisaraportoinnin vitsailemaan perinteisen kisastadionjargonin kustannuksella.

Vaikka kirja kertoi Zátopekista aiheen tasolla, niin syvempi taso esittää urheilijan, joka elää monen ismin, aatteen ja tuulahduksen keskellä. Demokratia, kommunismi, natsismi, kapitalismi, idän ja lännen tulehtuneet suhteet, paha länsimainen kulttuuri, sensuuri, puoluekuri jne. pyörivät urheilun taustalla ja Zátopek, joka halusi vain juosta, oli välillä sosialismin maskotti ja välillä työorja uraanikaivoksilla. Urheiluhuuma vie usein lohdullisestikin katseen pois yhteiskunnallisista ongelmista, mutta tässä teoksessa näytettiin kuinka poliittinen ilmapiiri vaikutti urheiluun.

Mielenkiintoista, kuinka Zátopek oli juoksijana lähes voittamaton, eikä kirja anna tälle mitään syytä. Oikeastaan sieltä on luettavissa vain syitä, miksi hänen ei olisi pitänyt pärjätä. Hän ei aluksi edes pitänyt juoksemisesta, hänen tyylinsä oli loikkiva ja asiantuntijoiden mukaan kehoa rikkova, hän treenasi aivan liikaa ja söi vääriä asioita. Silti hän juoksi itsensä ja Tsekkoslovakian maailmankartalle ja teki useita maailmanennätyksiä. Jopa niin paljon, että niiden luetteleminen tuntui välillä vähän uuvuttavalle, mutta onneksi kertoja tarttuu tähänkin:

"En tiedä teistä muista, mutta minusta kaikki nämä uroteot, ennätykset, voitot ja trofeet alkaisivat vähitellen riittää. Ja kappas vain, nyt Emil ryhtyy häviämään."

Minimalistista huumoria faktaa ja fiktiota sekoittaen. Tykkäsin!

Jean Echenoz: Pitkä juoksu
Tammi, 2010
Sivuja: 127
Suomentanut Erkki Jukarainen

Lukupiirikeskustelu..

Tänään alkaa lukupiiri-blogin keskustelu Jun'ichirô Tanizakin Avaimesta.
Klikkaa itsesi mukaan tästä.

Muistutan ja korostan, että lukupiiri-blogi on kaikille avoin kanava keskustella kuukauden kirjoista. Blogiin ei tarvitse kirjautua sisään tai liittyä bloggeriin lukijaksi, vaan keskustella voi anonyyminakin tai keksimällä oman nimimerkin. Mikäli tammikuun kuukauden kirjasta ei ole mitään sanomista, niin 15.1 julkaistaan helmikuun kirja. Tule mukaan virtuaaliseen lukupiiriin!!

Otteita alustuksesta:
Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuotoon. Päähenkilöt, aviopari Jago ja Ikuko pitävät tahoillaan päiväkirjoja omasta elämästään ja suhteesta toisiinsa. He yrittävät kommunikoida toistensa kanssa päiväkirjojen kautta, osaamatta puhua asioista kasvokkain. He analysoivat toistensa vikoja ja luonteenpiirteitä tarkkaavaisesti, näkemättä silti omassa käytöksessään moitteita. Oman osansa analysoinnista saavat myös heidän tyttärensä Toshiko ja perheystävä Kimura.

Kirja aiheutti aikanaan kovaa keskustelua Japanin parlamentissa ja toisaalta tämä ei ihmetytä minua. En tiedä tarkkaan, että mitkä asiat silloin keskustelua kuljettivat ja mitkä olivat näitä kohahduttavia asioita, mutta itseäni eniten kohahdutti yksityisyyden rajoilla liikkuminen. Luetaan toisten päiväkirjoja, kuvataan salaa vartaloa, juotetaan ja juovutaan tahallaan, koska muuten ei osata olla toista ihmistä "lähellä". Ikuko oli myös niin kaukana omasta itsestään ja ruumiillisuudestaan, vaikka hän janosi enemmän kokemuksia ja kosketusta, sillä hän ei meinannut edes aluksi tunnistaa itsestään otettuja alastonkuvia. Hän itsekin toteaa olevansa ihminen "jonka sydämessä himokkuus ja ujous ovat rinta rinnan."

Alice Munro: Liian paljon onnea

"Kuinka vähäinen onnettomuus voi suistaa koko loppuelämän raiteiltaan?"

Olen rakastunut. Otin Alice Munron Liian paljon onnea (Tammi, 2010) luettavaksi, kun välttelin Hannu Salaman Siinä näkijä, missä tekijä -teoksen paksuutta. Ajattelin, että luen yhden novellin ennen nukahtamistani, koska en jaksa aloittaa mitään paksua kirjaa. Luin kuitenkin tämän lähes 400 sivuisen novellikokoelman melkein kannesta kanteen siltä istumalta, niin vaikuttunut olin teoksesta.

Yleensä ajattelen novelleita lukiessani, että sen hyvyys perustuu siihen, että jaksaisinko lukea samasta aiheesta kokonaisen kirjan. Nyt kuitenkin olin totaalisen tyydytetty yhden novellin tarinaan, enkä kaivannut että sitä olisi pitänyt laajentaa romaaniksi asti. Munro on todella taitava novellisti, sillä hän osaa oikeasti koota novellin niin, että lukija pääsee nopeasti kärryille tarinaan, on tyytyväinen lopetukseen ja näkee kokoelmassa myös selvän punaisen langan, ilman että se täytyy vääntää rautalangasta tai etsimällä etsiä merkityksiä.

Munro on Kanadalainen novellisti ja vaikka hänen miljöönsä pyörii teoksessa pitkälti Kanadassa, voisi tarinoita lukea vaikka ihan suomalaisesta perspektiivistä. Kokoelman teemana tuntuu olevan ikävän tapahtuman jälkeinen todellisuus. Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun omat lapset on murhattu? Entä kun aviomiehesi vaihtaa sinut toiseen naiseen? Miten rakennetaan identiteettiä vakavan onnettomuuden jälkeen? Miten lukija suhtautuu pikkutyttöjen tekemään julmuuteen? Näistä aiheista, mistä yleensä näkee suuria lööppejä, kauheita ihmiskohtaloita, mutta koskaan et tiedä, miten nämä ihmiset sitten lähtivät asioista selviämään ja mitä tapahtuu rikoksen, onnettomuuden ja pahan teon jälkeen. Munro ei kirjoita kuitenkaan raadollisesti, eikä yritä kasata suurta kasaa erilaisia skandaaleja samojen kansien väliin saadakseen jotenkin inhorealismia aikaan. Hän kirjoittaa kauniin sulavasti niin, että joko ihmisiin samaistuu tai heistä löytää hyvin paljon inhimillisyyttä. Olin oikeasti niin vaikuttunut, koska en muista koskaan lukeneeni kotimaisen kirjallisuuden puolella tällaista novellikokoelmaa. Eikä oikeasti tarvitsekaan muistaa, koska sen tähden näitä maailmankirjallisuuden helmiä käännetään suomeksi.

Mietin aluksi, että erittelenkö näitä kymmentä eri novellia arviossani ja kerronko jotain juonesta, mutta en halua tehdä sitä lukijoille. Haluan, että juoni kuljettaa jokaista lukijaa itse ja tapaukset paljastuvat lukiessa. Ainahan novellikokoelmassa on muita parempia kokonaisuuksia, mutta pidin silti näistä kaikista omalla tavallaan. Hienosti heti ensimmäinen novelli Ulottovuuksia veti minut mukaansa ja ihmettelin sitä lukiessani, että huh, onpa hyvä aloitus. Kuin muotinäytöksessä pistetään yksi parhaista asuista ensimmäiseksi, jotta katsoja pääsee heti tunnelmaan ja aistii, että mikä kokoelman ydin on, näin myös taitava novellisti oli rakentanut kokoelmansa alusta loppuun. Lopussa oli niminovelli Liian paljon Onnea, jossa sopivasti pohditaan että päättyykö kaikki hyvin vain huonosti, tätä pohtii lukija jokaisen novellin kohdalla.

Liian paljon onnea sisältää paljon takaumia ja muutenkin tekstin tempo ja kesto vaihtelevat yhdessä tarinassa, mutta tämä duraation muuttuminen toistuu lähes kaikissa novelleissa. Ajan kuvauksen erilaisia kestoja vaihtelemalla novellin vire välillä syttyy ja välillä tulee suvantovaihe. Pienessä tekstinpätkässä voi tapahtua hyvin paljon ja hyvin pitkältä ajanjaksolta, ilman että se tuntuu hoputetulta ja väkinäiseltä.

En ole aiemmin lukenut Munroa, joten en osaa suhteuttaa tätä uusinta hänen aiempaan tuotantoonsa, enkä siis tiedä kuinka paljon hän on käyttänyt tätä kuvastoa aiemmin. Minut hän kuitenkin koukutti ja haluan haalia kaikki Munrot hyllyyni.

Alice Munro: Liian paljon onnea
Tammi, 2010 (alkuperäinen 2009)
Sivuja: 376
Suomentanut: Kristiina Rikman