Harri Sirola: Abiturientti

Harri Sirola: Abiturientti. Wsoy 1987, 3. painos. Koulun peruskirjasto -kirjasarja. 302 sivua.

Hyvä ystäväni, jolta sain Abiturientista lukuvinkin, kysyi minulta jo alkupuoliskon ohitettuani, onko kirja niin rivo kuin hän sen nuorena koki. Hänelläkin kirjan lukemisen jälkeen on kulunut useita lukuvuosia ja satoja kirjoja, mutta nuoruuden lukumuistosta kuultaa yhä jonkinlainen hauska ohostelu. Minulle lukukokemus oli mieluisin juuri siksi, että luin läheisen ihmisen nostalgiakirjaa. Hän on tosin niin lukenut ihminen, että näitä nuoruusajan kirjojakin on kertynyt lukuisia nostalgisointiin asti.

En enää oikein tarkkaan muista, miksi päädyimme puhumaan Harri Sirolan Abiturientista. Ehkä se johtui siitä, että Sirolan vuonna 1991 julkaistu Kaksi kaupunkia -teos on julkaistu tämän vuoden alussa uudestaan. Vai tulikohan meillä sittenkin puhe Anja Kaurasen (nyk. Snellman) omaelämäkerrallisesta Syysprinssistä, joka kertoo muun muassa Sirolasta. Tai sitten meidän keskustelumme kulki kirjoihin, joita on aikanaan pidetty riettaina tai muulla tavoin kohahduttavina, ja silloin hän ehkä mainitsi minulle Abiturientin samaan syssyyn kun puhuimme Sonja O. kävi täällä -romaanista, Tamarasta ja Jojosta.

No oliko kirja sitten rivo?

Oikeastaan taisin odottaa 18-vuotiaan abiturientti Ville Siikalan revittelevän vieläkin enemmän, mutta kyllä hän kiitettävästi hankki sekä naiskokemuksia että kuusi laudaturia viimeisenä lukiovuotenaan. Ville on mainio hahmo, sillä hän on niin itseriittoinen, fiksu mutta vaikka hän piti itseään kaikkia tyttöystäviään älykkäämpänä ja kokeneempana, eivät tytöt ole niin typeriä kuin hän olettaa ja antaa lukijankin kuvitella. Virkistävää lukea tietysti suorasukaisen nuorukaisen minäkerrontaa, jossa minä on aina edellä sinää.

Nimen mukaisesti kirjassa liikutaan koulumaailmassa ja siinä ajanjaksossa, jolloin vielä pinnataan tunneilta mutta samalla haaveillaan jo jatkokoulutuksesta ja hyvästä urasta. Ville lääkäriperheen kasvattina pähkäilee paljon myös oman tulevaisuuden urapolkunsa kanssa. Hän käy eliittikoulua ja paljolti kirjassa tietysti näytetään myös sitä, millaiset mahdollisuudet kyseisessä koulussa on ja miten se on poikkeuksellinen muihin kouluihin verrattuna, millaiset paineet siellä syntyvät jne. Paljon tässä on sellaista tuttua omiin lukiovuosiin, vaikka sitten toisaalta aika on nakertanut puitteita ja ajan ilmiöiden kritiikkiä. Mutta ihmisyys, nuoruus, unelmat, rakastuminen, himo, itsekkyys, laiskuus.. mikäpä näistä olisi koskaan vierasta.

Rivouden sijaan kiinnitin huomioni rajuun itsekritiikkiin, suoranaiseen inhoon jopa. Varsinkin kun se yhdistyi minäkeskeisyyden toiseen ääripäähän, kaikkivoipaisuuteen ja itserakkauteen. Herkullisia ajatusrakennelmia, kun mielialat päähenkilöllä heittelehtivät ja hän yritti oikeuttaa itselleen milloin minkäkin halun ja teon. Kypsymättömyys on kuvattu kirjassa hienosti.

Hyvä lukukokemus, vaikka välillä teksti puudutti ja kadotti teränsä. Mutta sitten yhtäkkiä tempauduttiinkin taas tunnemyrskyn voimalla vetävään kohtaukseen.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa. Tammi, 2015. Le Liseur du 6h27, 2014. Suomennos: Kira Poutanen. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 189 sivua.

Olen tällä viikolla julkaissut jo kaksi bloggausta. Doris Lessing ja Joyce Carol Oates kuuluvat lempikirjailijoihini, kummankaan kirjoista en saa tarpeekseni ja iloitsen sitä, kuinka paljon minulla on vielä molemmilta lukematta. Hutejakin saa tulla, sillä sekä Putous että Ruoho laulaa olivat hienoja teoksia.

Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa oli minulle vähän kuin "heräteostos" kirjaston verkkosivujen uutuushyllystä. Varasin kirjan, sillä ajattelin sen olevan samankaltainen hieno lukemisen ylistys hyvällä tarinalla, kuten esimerkiksi Alan Bennettin Epätavallinen lukija tai Carlos María Domínguezin Paperitalo, mutta harmi kyllä "viehättävä aikuisten satu lukemisen taikavoimasta" ei kyllä sopinut minulle. Kirja on saanut kyllä jo valtavasti kehuja, mutten vain virittynyt tarinan ja kerronnan kanssa yhtään samalle taajuudelle.

Lukija aamujunassa on aiheeltaan kiinnostava mutta makuuni kerronta oli turhan lapsekasta ja suoraviivaista. Päähenkilö Guylain käy töissä kirjojen kierrätyslaitoksessa, jossa päivittäin makulointikone tuhoaa myymättä jääneitä kirjoja. Aamuisin hän lukee junassa ääneen näitä koneen sisuksista tuhoamatta jääneitä irtosivuja, ja kanssamatkustajat osaavat jo odottaa näitä lukuhetkiä. Yhden junamatkan aikana hänelle tarjoutuu kuitenkin tilaisuus päästä lukemaan toisen ihmisen päiväkirjamerkintöjä, ja niistä teksteistä hän todella lumoutuu.

Minulla on aina sama ongelma näiden ranskalaisten pinnalta kevyiden, syvältä syvien -romaanien kanssa. Pitkästyn ennen kuin jaksan lukea syvempiä merkityksiä. Luin kirjasta kuitenkin Ompun hyvän bloggauksen, ja vaikka oma lukukokemukseni jää enemmän seitinohuen puolelle, oli hyvä huomata, että elämänpainoa kirjassa myös on. Ompun luonnehdinta kirjan lopusta saa minut vähän harmittelemaan, että oman bussi- ja metromatkani aikana harpoin nopeiden silmien kanssa teoksen viimeiset sivut.

Lena Dunham: Sellainen tyttö

Lena Dunham:Sellainen tyttö. Nuoren naisen "opetuksia". Otava 2014. Not that kind of Girl. A Young Woman Tells You What She's "Learned". Suomennos: Lotta Sonninen. 300 sivua.

Olen Lena Dunham -fani, vaikka en tiedä hänestä juuri muuta kuin sen, että hänen HBO:n Girls-sarjansa on aivan mahtava, hän nauttii selvästi alastomuudestaan eikä välitä pätkääkään, millaisia reaktioita tämä alastomuus katsojissa herättää. Ja taidan tykätä lähestulkoon kaikista hänen instagram-kuvistaan. Ja luin Sellaisen tytön jo jonkin aikaa sitten, vaikka ehdinki blogata siitä vasta nyt.

Sellainen tyttö on naseva ja piristävä lukukokemus, ja siinä on jo ensilukemalta paljon tuttua. Monen tarinan kohdalla herää tunne, että on nähnyt sen jo. Girls-sarjan vitsejä on kierrätetty kirjaan -- tai pikemminkin voisi sanoa, että Dunham ammentaa hyvin paljon omasta elämästään tv-sarjaan. Sarja on edelleen bingo, ja kirja kalpenee vähän sille kaikelle, mutta molempia yhdistää jonkinlainen riemullinen vapaus.

Dunham on paitsi terävä myös valheellinen kertoja. En välitäkään tietää, mitkä kaikki asiat ovat totta ja minua lähinnä pitkästyttää, että osa (todennäköisesti lukematta kirjaa) käy haukkumassa Dunhamia tämän instagram-sivulla insestistä ja siskonsa häpäisemisestä. Kirja on räävitön, mutta aika kieroutunut saa  olla, että lukee kaiken kuin piru raamattua ja uskoo kirjoittajasta kammottavuuksia ymmärtämättä koko tarinaa ja tekstin tyyliä.

Tarinoissa on välillä tasapaksua tarpomista, johtuen ehkä siitä, että kaikki aiheet eivät ole minusta yhtä mielenkiintoisia kuin muut tai sitten ne ovat vain niin tuttuja ja tylsiä, heh. Laihdutuspäiväkirjaosio meni lähinnä silmäillessä mutta rennommat ja poleemisemmat avautumiset vartalosta ja jojottelusta olivat mieleeni. Ja tietysti nolot seksikokemukset, pakko-oireet, perhe-elämä ja oudot ystävyyssuhteet. Ja paikoin terapiajututkin!

Kirjan lukee nopeasti, Sonnisen suomennos soi kuin tanssi. Nyt tekee mieli aloittaa sarjan katsominen alusta ja matkustaa New Yorkiin. Sillä lailla kepeän kiva fiilis tästä kaikesta tulee.

Eunsun Kim: Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Eunsun Kim: Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä
Siltala, 2014. Suomennos: Pirjo Thorel. 195 sivua.

Luin viime viikonloppuna tämän pienen mutta kovin ihmeellisen teoksen Pohjois-Koreasta. Eunsun Kim on kirjoittanut (Sébastien Falletti on teoksen toimittaja) vaarallisesta matkasta, jonka hän teki äitinsä ja siskonsa kanssa pois kotimaastaan. Aliotsikko jo kertoo, että kaikkinensa matka Kiinan ja Mongolian kautta Etelä-Koreaan kesti yhdeksän vuotta. Aihe on todella kiinnostava, Pohjois-Korea kiinnostaa minua loputtomasti, mutta ei tämä teos mikään kirjallinen elämys ole. En sellaista kyllä nyt kaivannutkaan, sillä tarina on kaikessa hurjuudessaan tärkeä.

Kirja alkaa Eunsun Kimin lapsuusvuosista, millaisia hänen koulupäivänsä ja perusarkensa on ennen kuin 1990-luvun suuri nälänhätä tappaa hänen isänsä ja isovanhempansa. Perheellä on jonkinlainen asema yhteiskunnassa, missä kaikkein heikoimmista ei välitä kukaan, ja he pystyvät pitämään itsensä hengissä vähän pidempään kuin muut. Mutta maine on katoavaista, ja lopulta Eunsunin äiti joutuu toteamaan, että ainoa mahdollisuus selvitä itse ja pelastaa lapsensa on yrittää mahdotonta ja karata rajan yli Kiinaan. Siellä on ruokaa, mutta maanpakolaisten asema paperittomina on ihan yhtä huono kuin aiemminkin. Selviytymiseen vaaditaan sinnikkyyttä ja kekseliäisyyttä – ja onnea.

Onnen merkitystä ei voi kieltää, sillä vaikka he kohtaavat hyväksikäyttäjiä ja hirviömäisiä ihmisiä, muutaman kerran olosuhteet ja oikeanlainen ihminen pelastavat mahdottomalla hetkellä.

Muistelmien tarinallisuus ja vaihtuvien "juonikuvioiden" ihmeellisyys ovat teoksen parasta antia. Toisteisuus ja melko lapsellinen kerronta sen sijaan vievät paikoin liikaa huomiota. Esimerkki Eunsun Kimin elämästä kiinalaisessa kylässä:

"Olin saanut kylältä paljon ystäviä, jotka tulivat joskus talolle leikkimään. Useimmat olivat poikia, sillä kylässä oli hyvin vähän tyttöjä. Kiinahan oli aloittanut yhden lapsen politiikan välttääkseen ylikansoituksen. -- Koska enemmistö heistä halusi mieluummin pojan, lukemattomat äidit teettivät abortin jos odottivat tyttölasta. -- Kylässä oli siis vähän tyttöjä, kuten monissa muissakin kiinalaisissa maaseutukylissä."

Kaikki tämä yhden kappaleen aikana, vähemmälläkin selittämisellä asia olisi selvinnyt, mutta veikkaan, että näin on haluttu säästää koulunsa keskeyttämään joutuneen ja vasta aikuisiällä kouluun palanneen Eusunin ääni.

Pohjois-Korean lukee muutamassa tunnissa, mutta sen tarina jää mietityttämään pitkään. Se ei ole mikään sankaritarina, eikä kirjan motiivina ole oman sinnikkyyden kehuskelu, mutta se kertoo paljon siitä, kuinka suuren riskin ottaa ihminen, joka elää epätoivoisessa tilanteessa mutta jaksaa nähdä vielä vähän toivoa edessäpäin.

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
Tammi, 2001 (ensimmäinen painos 1955)
Bonjour tristesse, 1954
Suomennos: Lea Karvonen
Sivuja: 131
Ranska, aikansa kohuteos

Tämä teos valikoitui luettavakseni kaikkein kummallisimmasta syystä kuin mikään kirja aiemmin. Huomasin, että sosiaalisessa mediassa eräs ystäväni jakoi vanhan naistenlehtikuvan kirjailijasta (Me Naiset, 1968), johon alle oli kirjoitettu ihan käsittämätön kuvateksti: "Francoise Sagan on ruma, mutta jostain käsittämättömästä syystä hän nauttii rumuudestaan eikä meikkaa kasvojaan." Olin ihan äimänä, että tällaista on voinut lehteen laittaa, mutta kiinnostuin kyllä myös lukemaan Sagania. Ja onneksi näin kävi, sillä pidin hänen esikoisteoksestaan paljon.

Tervetuloa, ikävä aiheutti ilmestyessään kohun. Sagan oli tuolloin 18-vuotias, ja hän kuvaa nuoren päähenkilön 17-vuotiaan Cécilen seksielämää ja uhkamakasta elämänasennetta raikkaasti ja ilman moralisointia. Cécile nauttii elämästä ja joutilaisuudesta leskeksi jääneen isänsä kanssa kesähuvilalla, isä on pikemminkin tyttärensä ystävä kuin kasvattaja. Hän on keskittynyt naisystäviinsä ja juhliin, eikä paheksu Cécilen suhdetta tai sitä, että tytär elää hetkessä eikä mieti opintoja ja tulevaisuutta.

Kirjassa onkin hyvin virkistävä asetelma. Vaikka tytär harrastaa seksiä, juonikäänteisiin ei ole pakkoliitoksena aseteltu vahinkoraskautta. Isäkin on omien viettiensä ja erinomaisuutensa vietävissä, sopivalla tavalla nuhjuinen ja huikentelevainen. Ja isän uusi naisystävä Anne on niin ikään hieno hahmo. Hän tahtoo tuoda perheeseen kuria ja järjestystä, tolkkua haahuiluun, vaikka on itsekin pikarakastunut ja tehnyt jotain itselleen epätyypillistä.

Suhdesopassa on myös isän entinen tyttöystävä ja Cécilen rakastaja, samanikäinen poika kuin tyttö itse. Henkilöiden väliset suhteet on hienosti kuvattu, ja Cécile minäkertojana villi ja valloittava. Tarina ei ollut kuitenkaan minulle tärkein, vaan se tunnelma, joka välittyi tästä kaikesta.

Kirja sopii kesään. Se ei tunnu enää nykylukijasta mitenkään riettaalta, mutta tarinassa on semmoista hehkua, että tuntee olevansa auringonlämmössä. Luru osuvasti yhdistää teoksen Fitzgeraldin Kultahattuun ja kesäcocktaileihin. Mia kertoo puolestaan arvioissaan myös siitä, mitä mieltä Sagan itse oli kohusta.

Kirjaan liittyy myös vielä yksi kiinnostava seikka, jonka opin googlettamalla suomentajan nimeä. Lähteenä siis wikipedia:  

"Lea Karvonen on yhteinen salanimi, jota useat kustannusosakeyhtiö Tammelle työskennelleet kääntäjät käyttivät erityisesti 1950–1960-luvuilla. Salanimeä käytettiin pääasiassa naisille suunnatun viihteen sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden suomennoksissa. Nimen käyttöön voitiin päätyä esimerkiksi siinä tapauksessa, että kääntäjä – joista monet loivat pääasiallista uraansa kirjailijoina – ei halunnut omaa nimeään yhdistettävän alempiarvoiseksi koettuun viihdekirjallisuuteen. 

Aina salanimen käyttämisen syynä ei ollut kirjan viihteellisyys. Esimerkiksi syksyllä 1955 Tammi halusi julkaista mahdollisimman nopeasti käännöksen Françoise Saganin kohuromaanista Bonjour tristesse (Tervetuloa ikävä). Pätevää ranskantaitoista kääntäjää ei kuitenkaan ollut juuri silloin tarjolla, joten Eeva Joenpelto suostui suomentamaan teoksen ruotsinnoksen pohjalta. Ruotsin käyttämistä välikielenä ei kuitenkaan haluttu paljastaa, eikä Joenpelto tunnetusti osannut ranskaa, joten suomentajan henkilöllisyys salattiin Lea Karvosen nimimerkillä."

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Gummerus, 2014
Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011
Suomennos: Ilona Nykyri
Sivuja: 200
Mistä: oma ostos

Daniela Krienin esikoisteos on kuin kevytversio Lolitasta. Se on ensinnäkin paljon lyhyempi, kesäinen pienoisromaani. Siinä on nuori 16-vuotias tyttö Maria, joka ihastuu ja antautuu seksisuhteeseen naapurin isännän kanssa, joka on häntä yli puolet vanhempi. Kirjassa viitataan venäläiseen klassikkokirjaan Karamazovin veljeksiin tuon tuosta, sillä Maria lukee kirjaa poikaystävänsä, Johanneksen, maatilalla ja välttelee kouluun menoa. Yhtä hyvin Vielä joskus kerromme kaiken -teoksessa voitaisiin viitata Lolitaan, mutta tässä kohdin Krien malttaa jättää painottamatta ihan kaikkea.

Olin aluksi kirjan kanssa hämilläni, sillä se tuntui jotenkin kamalan helpolta ja kepoiselta. Maria on teoksen minäkertoja, eikä hän ole kauhean pohtiva ja monipuolinen havannoija. Tietysti tarinakin tukee tätä, sillä Maria ei ole kauhean kiinnostunut Saksojen yhdistymisestä johtuvasta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Johannes on puolestaan hyvin innoissaan niistä mahdollisuuksista, jotka hänelle nyt tarjoutuvat: taidekoulu ja mahdollisuus muuttaa länteen ja päästä pois isänsä maatilalta.

Maria elää päivä kerrallaan, ja useimpina päivinä hän pystyy ajattelemaan vain Henneriä, juroa ja kovakouraista miestä, joka pystyy tarjoamaan Marialle enemmän nautintoa kuin valokuvaamiseen uppoutunut Johannes.

Kirja lähtee kyllä sitten vetämään ja on hetkittäin ihan kuumaakin kamaa. Aistikas, kehuu takakansikin. DDR:n kuolinkorinat pienenä sivujuonteena antavat kirjalle sopivasti pulssia, että Marian haahuilulle saatiin vastapainoa.

Leppoisa kesäkirja, jossa parasta oli se, miten kolmen draama yhdistyi kuumana kesänä. Mutta olisi kirjailija voinut jättää pois sen maininnan, että Marian isällä on suhde tyttärensä ikäiseen naiseen. Hohhoijaa, _alleviivausvaroitus_.

Monica Ali: Brick Lane

Monica Ali: Brick Lane 
Otava, 2006, pokkaripainos
Brick Lane, 2003
Suomennos: Sari Karhulahti
Sivuja: 567
Mistä: ystävältä lainassa

Monica Alin esikoiskirjalle on pakko antaa siitä tunnustusta, että luin sitä hyvin pätkissä kolmen viikon ajan (olen ollut poikkeuksellisen kiireinen töiden kanssa eikä lukuaikaa oikein työkirjojen ulkopuolelle ole herunut) ja silti tarina ei missään nimessä kärsinyt tästä. Luin kirjaa lentokoneessa, junassa, omassa sängyssä, bussissa ja mikä parasta Brick Lane -kadun ravintolassa. Kuvakin on napattu kadulta, ja monia muita naurattikin kun tähtäsimme kirjaa milloin mihinkin suuntaan ja napsimme siitä valokuvia.

Brick Lane on kahden bangladeshilaisen sisaruksen tarina. Naznee naitetaan itseään vanhemmalle miehelle, joka asuu Lontoossa ja jolla on kaikkien puheiden mukaan hyvä asema. Hasina puolestaan menee naimisiin rakkaudesta ja sisarusten tiet eriytyvät siitä hetkestä, kun Naznee muuttaa Englantiin.

Mutta koskaan ne eivät täysin katkea, vaikka välissä on pitkiäkin aikoja, etteivät kirjeet löydä perille. Hasinan tarina aukeaa kirje toisensa jälkeen, Naznee lukee niitä oman kotinsa turvassa, hänen elämässään ei ole niin paljon radikaalia muutoksia kuin sisaren mutta kahden lapsen äitinä ja miehensä ylimitoitettujen unelmien ja sinne tänne paisuvien suunnitelmien kuuntelijana hänen elämänsä on hyvin tukahdettua.

Naznee on kiehtova hahmo siinä mielessä, että hän on hyvin passiivinen ja iloton. Hän on kyllä lempeä ja hyväntahtoinen mutta kielitaidottomuus ja hyvin vähäinen kodin ulkopuolinen elämä pitävät haaveet kurissa. Hän katsoo taitoluistelua televisiosta ja ihmettelee lajin kauneutta. Kohtaus on merkittävä – vaikka se on niin pieni – sillä se symboloi lopulta syytä, miksei Naznee pystykään jakamaan miehensä suurinta toivetta: päästä takaisin kotimaahan.

En muistanut nähneeni kirjasta tehtyä elokuvaa, ennen kuin Karim ilmestyy kirjan sivuille. Naznee on saanut siinä vaiheessa työn ja hän ompelee kotona vaatteita myyntiin, Karim on nuori mies, joka tuo Nazneelle tilaustöitä. Näin yhtäkkiä hyvin selvästi, miltä Karim näytti ja miltä Naznee hänen katsoessaan hivenen ihastuneena Karimia. Google osasi kertoa, että kirjasta on todella tehty elokuva ja jostain syystä muistan vain, miltä Naznee näytti Karimin kanssa. Millainen suhde voi syntyä pakahdutetusta ilosta.

Muistan jopa pitäneeni elokuvasta, vaikken muistakaan siitä sen enempää. En siis voi myöskään mainoa, että kirja olisi elokuvaa parempi, vaikka näin silti luulen. Kirjassa on semmoista tarinan tenhoa, ja erityisesti Hasinan elämästä on koskettava lukea nimenomaan kirjeiden kautta. Hyvä idea kirjailijalta ja erittäin onnistunut työ suomentaja Sari Karhulahdelta saada kirjeisiin kirjoitusvirheiden kautta aitoutta antamatta silti Hasinista typerää kuvaa.

Lontoo on nyt minulle reissuni jälkeen tutumpi ja eri kaupunginosat ja tiet toivat muistikuvia matkastani. Aika kaksoistornien tuhon jälkeen on myös vielä tuoreessa muistissa, mutta en tietysti ole elänyt samanlaista arkea kuin Naznee ja muut kirjan henkilöt muslimiyhteisöissä, joihin pelko ja vihamielisyys kohdistuivat. Ei aika ole silti väljähdyttänyt tarinaa, sillä yhtä lailla kertomus olisi voinut olla tästä päivästä tai vaikka jostain toisenlaisesta yhteisöstä. Hyvä romaani, jonka olisi yhtä hyvin voinut ahmaista kerralla ja joka tosiaan toimi kiireiden keskellä, sillä kirjaan halusin koko ajan palata.

"Ellei jotain voi muuttaa, se on vain kestettävä. Ja koska mitään ei voi muuttaa, kaikki on vain kestettävä."

Liisa Nevalainen: Prinsessa Ruusunen

Liisa Nevalainen: Prinsessa Ruusunen
Crime Time, 2013
Ilmestynyt alun perin 1976
Sivut: 229
Mistä: Elisa Kirjalta saatu sähkökirja
Kotimainen dekkari

Ihastuin kesällä Eeva Tenhusen dekkareihin ja kaipasin sarjan jälkeen jotain itselleni uutta kotimaista rikoskirjailijaa, jonka tuotanto ajoittuu vuosikymmenten päähän. Sain kirjabloggaajakollegalta vinkin tutustua Liisa Nevalaiseen, jonka esikoiskirja Prinsessa Ruusunen on. Valitettavasti tämä teos ei vakuuttanut minua ollenkaan ja näinkin lyhyen teoksen lukemiseen kului miltei viikko. Tietysti joulukiireet veivät muutenkin lukuaikaani, mutta vastoin parempaa uskoani teatterimaailmaan sijoittuva rikosromaani oli niin lapsellinen käänteissään, etten jaksanut edes välittää kuka lopulta nuoren, rikkaan ja kuuluisan näyttelijättären, Lalan, murhasi.

Mutta olipa virkistävä lukea kirjaa, jossa ei hypitä näkökulmasta toiseen ja ajasta sinne tänne. Nykyromaaneja vaivaa tässä mielessä muotokankeus, sillä niin monet dekkarit – tosin niin monet muutkin romaanit! – rakennetaan niin, että juonta kuljetetaan monesta näkökulmasta. Usein aikatasoja myös sekoitetaan, ja jokin menneessä tapahtunut selittyy ja linkittyy nykyaikaan juonikuvioiden valjettua. Kiinnostavaa, jännittävää ja monitasoista. Mutta toisaalta niin tuttua, että suoraviivainen tyyli ja lineaarinen kerronta ja kaikkitietävä kertoja tuntuvat hyvin raikkailta.

Käyn mielelläni teattereissa ja odotin kirjalta aiheensakin puolesta paljon. Pikkuteatterissa tapahtuu murha, ja kaikilla henkilöillä on tietysti jotain salattavaa. Alkujaan kiinnostavia henkilöitä, mutta kun kaikki tuntuvat olevan lopulta toisilleen sukua, karisee uskottavuuden lisäksi henkilöistä karisma. Koko juttu lässähtää, ja luin oikeastaan kirjan loppuun vain siksi, että halusin tietää, voiko enää mennä pahemmaksi. Yksi yllätyssukulainen olisi vielä mennyt, ja pari pikarakastumistakin, mutta kun kaikki oli niin lapsellinen toisteista. Yllätysmonumenteista lämpenee vain myötähäpeän tunne.

Annan kuitenkin vielä toisen mahdollisuuden, sillä kirja oli kuitenkin esikoisromaani. Ehkä seuraavissa teoksissa komisario Karpalo onnistuu perustelemaan myös epäilyksensä paremmin, sillä nyt hän antoi ihan liian paljon painoarvoa sille, kuinka rakastuneita ihmiset parin päivän tutustumisen jälkeen olivat.

Prinsessa Ruusunen ei toiminut juuri missään suhteessa, vaikka yleensä olen arvoitusdekkareiden ystävä.

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Like, 2013
Helioskatastrofen, 2013
Suomennos: Petri Stenman
Sivuja: 138
Mistä: lainakirja ystävältä
Norjalainen pienoisromaani

Kirja, joka voi olla ihan mitä tahansa.
Näin ajattelin luettuani Linda Boström Knausgårdin esikoisteoksen loppuun. En ole ihan varma, mitä siinä oikein tapahtui, mutta täytin aukkokohdat haluamallani tavalla ja "sain aikaiseksi" ihan kiinnostavan tarinan.

Joissakin kirjoissa aukkoisuus etäännyttää liiaksi, ja täytyy kyllä myöntää, että Helioskatastrofin kanssa oltiin hilkulla, että tarina olisi jäänyt ihan nuupoksi. Jos kirjoittaisin juonireferaatteja, niin voisin tarjota muillekin luettavaksi parikin tulkintaa, mutta koska kirjaan mieluummin lukukokemuksia ja -tuntoja ylös, niin tyydyn vain toteamaan, että on kyllä jännä, miten yksittäisellä lauseella on näin paljon valtaa. Ja vaikka lauseen sisältöön ei palattaisi enää koskaan kirjan aikana, niin se ei jätä millään rauhaan. Luulen, että se oli yksi avain ymmärtää päähenkilöä, Annaa, joka joutui lapsena eroon isästään ja ei osannut suhtautua kasvattiperheeseen ja uuteen ympäristöön koskaan luontevalla tavalla.

Olen ehkä nyt liian vaikeaselkoinen, mutta en tunnu pääsevän yli siitä lauseesta. Sillä sen sisältämä tieto on tärkeä, mutta yhtä hyvin sen olisi voinut jättää sanomatta. Enkä voi kirjoittaa sitä lausetta tähän, sillä en halua pilata muilta yllätystä. Ehkä lause ei ole edes niin merkityksellinen, enemmänkin ehkä kummallinen ja ei tuntunut sopivan mitenkään siihen, mitä olin juonesta ja Annasta ajatellut.

Kirja on jaettu kahteen osaan, mutta Annan elämä on jaettu tavallaan kolmeen osaan. Ihan kirjan alussa pieni tyttö löydetään ulkoa, hänen isänsä on saanut pahan skitsofrenisen kohtauksen ja hänet siirretään osastohoitoon. Lapsesta ei ole kenelläkään ollut tietoa aiemmin, hän on kuin tyhjästä ilmestynyt. Tyttö saa nimen Anna, ja hän on yhtäkkiä osa viisihenkistä perhettä, joka peseytyy päivittäin, harrastaa paljon liikuntaa, kuuluu raittiusseuraan ja helluntaiseurakuntaan. Hän on arka, yksityinen, lähes puhumaton ja hämillään oleva nuori. Hänellä on kuitenkin lahja, jonka ansiosta hän enemmän huomiota kuin mitä hän jaksaisi ottaa vastaan. Toisessa osassa Anna on sairaalahoidossa, koska hän haluaisi kadota olemattomiin.

Ensimmäinen osa oli tavallaan vetävämpi, toinen osuus kosketti minua jotenkin hyvin paljon. Ehkä siinä Annan olotilassa oli jotain tuttuutta omiin kasvukipuihin tai sitten vain minäkerronta toi asian läheiseksi. Anna ei ole mikään kauhean luotettava kertoja mutta hänelle kaikki se on turtuus on ainoa totuus. Jonkun verran minua häiritsi se, että minämuotoinen kerronta laveni turhaan kaikkitietäväksi kerrronaksi ja Anna tiesi enemmän kuin hänen olisi pitänyt tietää, mutta annoin sen hänelle anteeksi.

Kirja oli hyvä mutta ei kuitenkaan mikään napakymppi. Ehken osannut sitä mielessäni kasvattaa tarpeeksi isoksi tarinaksi, mutta idea oli kiehtova. Vaikka toinen osuus oli koskettava, se laski valitettavasti tarinan intensiteettiä, tai paremmin sanottuna, muutti kirjan erilaiseksi kuin mihin alun alkaen uskoin.

Kiinnostava teos, ja pohjoisruotsalaisen talven kuvaus sopi oikein hyvin omaan lukumiljööseeni.

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö
Like, 2013
Kansi: ?
Sivuja: 253
Mistä: kirjastosta
Kotimainen esikoiskirja

Minulle tuli Sarianna Vaaran esikoisromaanista päänsärky. Ja vaikka päänsärky on ikävä asia, tällä kertaa se johtui siitä, että kertoja-Annan ääni ja tarinankuljetus liikauttivat jotain minussa. Minulla ei ole edes omakohtaista kokemusta skitsofreenisen tai muuten henkisesti sairaan ihmisen lähiomaisena, mutta kerronta sai minut tuntemaan ahdinkoa, surua, ärtymystä – ja yllättäen iloakin.

Eikä hyvän tarinan tarvitse aina liittyä lukijan omaan kokemuspiiriin, eikä oikeastaan edes millään tavalla koskettaa tai henkilöistä löytää samastumiskohteita. Mutta ei myöskään haittaa, jos kirja herättää ajatuksia ja tunteitakin. Siksi minulle tuli päänsärky. Mutta en voinut lopettaa lukemista tykytyksestä ja pääsirinästä huolimatta.  

Huomenkellotyttö ei ole mikään väkevä kirja. Eikä turhan vakava. Eikä se kikkaile millään. Erikoista, ettei se selvästä autofiktiivisestä otteestaan huolimatta tunnu edes tunnustus- saati paljastuskirjalta. Se on "vain" hyvä tarina tyttärestä, jolla on sairas äiti. Tekstin rehellisyys tekee kirjasta voimakkaan, ja monille samankokeneille myös voimaannuttavan. Näin uskoisin.

Äiti on kirjailija, hermoheikko, joka tarvitsee ja käyttää liikaa lääkkeitä ja on aina aika ajoin osastohoidossa. Tytär on kuuliainen, kiltti ja rakastaa äitinsä kanssa käytyjä hyviä keskusteluja. Lapsuutta varjostaa ainainen pelko siitä, muuttuuko äidin mielentila liikaa ja osaako tytär tarpeeksi hyvin olla tukena ja turvana. Sisar on etääntynyt perheestä jo aikaa. Anna on tavallaan ihan yksin.

Annalla on äidin kaikki kirjat, mutta vasta omien opiskelujensa myötä hän kuulee eräässä kirjallisuuskatsauksessa opiskelijatoverin kertovan, mitä oikeasti yksi äidin kirjoista käsittelee.

"Ei se noin mennyt, ei se ollut tuollaista! Ei minun äitini ole noin sairas, ei hän kuule ääniä eikä kamppaile noin pahojen voimien kanssa. Ei tuo ole totta!"

Sarianna Vaara on Maria Vaaran (1931–1992) tytär. En ole lukenut vielä äidin teoksia, mutta kiinnostuin erityisesti hänen tunnetuimmista teoksistaan Likaiset legendat ja Kuuntele Johannes. Mutta kaikkein eniten haluaisin nyt lukea hänen nuortenkirjansa Annansilmät, joka kertoo 11-vuotiaasta Annasta, perheen vastuunkantajasta, jonka äiti on sairas ja isä alkoholisti. Sarianna on nimennyt omaan kirjaansa päähenkilön myös Annaksi. Hyvin mielenkiintoista!

Lue lisää: Anna minun lukea enemmän, Marjatan kirjaelämyksiä, Kirjasähkökäyrä, Tuijata.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
Tammi, 2013
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 267
Mistä: oma ostos
Kotimainen rakkausromaani, esikoisteos

Veera Niemisen esikoisteos on siinä mielessä raikas kotimainen chick lit -kirja, että päähenkilö, Aino, ei haaveile maailman merille ja muotiromeoiden perään, vaan hän on rakastunut todelliseen suomalaiseen maajussiin, Jussiin, joka haluaa toteuttaa kaikki nuorikkonsa haaveet, ponitallista puutarhaan. He ovat salamarakastuneet, ja Aino on saapunut Jussin kotitilalle tutustumaan perheen muihin miesjäseniin. Jussin äiti on kuollut jo vuosia sitten, mutta perhe ei ole toipunut surusta kovin hyvin. Kaikki hoidetaan kodissa, kuten on aina tehty ja ristiriitojahan siitä syntyy, kun suorasukainen Aino ottaa talon heti haltuunsa.

Teoksessa leikitellään myös sillä, miten erilaiset luonteet itäsuomalaisella tehopakkauksella Ainolla ja Varsinais-Suomen hiljaisella hurmurilla on. Hyväksi onneksi tarina kasvaa eroavaisuuksian päivittelystä perhe- ja rakkauromaaniksi. Nuoripari on tuntenut muutaman viikon, mutta sielujen yhteys varmistaa sen, että yhteistä tulevaisuutta suunnitellaan. Pahantahtoisia ihmisiä kirjassa ei ole, joka on aika virkistävä ratkaisu. Helpostihan tähän olisi voitu kirjoittaa pari paskapäätä liittoa kyseenalaistamaan, koska nuoret niin nopeasti sanelevat tulevaisuutensa yhteen. Monella tapaa omaperäisiä ratkaisuja Nieminen on keksinyt.

Kommelluksia, rakkautta, huumoria, kepeän eloisasti kulkeva juoni. Kaikki toimivat hyvin, mutta en voi väittää kauhean paljon kirjasta pitäneeni. Klaukkalan kohdalla jo kirjoitin tästä, että taidan olla vääränlainen lukija näille rakkauskirjoille, sillä minua ei jaksa mitenkään huvittaa tämä sähläily ja kepeällä tyylillä syvien tunteiden tulkitseminen.

Aino on kyllä huvittava hahmo, koska on niin toimelias ja vilkas ja on silti tietoinen siitä, että voisi joskus miettiä myös toisenlaisia tapoja olla. Hän alkaa juurtua enemmän jöröjukkien kotiin samalla peläten, että kadottaa sitten jotain omasta luonteestaan. Jussi on minusta tässä rakkauskertomuksessa vähän statisti, eikä tunnu osaavan haastaa tulevaa vaimoaan muuten kuin hiljenemällä ja myötäilemällä. Pikkuveli on paljon kiinnostavampi hahmo ja petyin kun selvisi, että hän on niin paljon Ainoa nuorempi. Ehdin jo toivoa kolmiodraaman koukkua, minä kamala ilonpilaaja.

Kirjasta on pidetty hyvin paljon, joten olen tämän "tunnevammani" kanssa vähän yksin. Mari A. kertoi teoksen piristäneen työmatkaansa kympillä, Mai kuvaa, että kirja on rakkauskertomus isolla Ärrällä, Maijasta kirja oli hurmaavan hassu ja piristävä, Annelille jäi kirjasta hykerryttävän hyvä olo, Jonna antoi kirjalle täydet pisteet, Pirjoliisa aikoo antaa Avioliittosimulaattoreita joululahjaksi, Elegia toivoo lisää kirjoja Niemiseltä. Minnan blogista löytyy myös kirjailijan haastattelu.

Koska kirja selvästi kiinnostaa (ostinhan itsekin teoksen innostuneena muiden arvioista), haluan antaa sen eteenpäin. Ensimmäinen, joka kirjan haluaa, hihkaisee kommenttikentässä, niin lähetän kirjan mielelläni seuraavalle lukijalle.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Otava, 2013
Sivuja: 380
Kansi: ?
Mistä: kustantajan lähettämä ennakkokappale
Luettu: Lukutaitokampanjan toinen kirja

Kesän aikana kotiini oli tullut kiinnostavan oloinen kirja, josta olin jonkun verran kuullut ja lukenut muilta kehuja. Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin osoittautui hyvin erilaiseksi kirjaksi, kun mitä alun alkaen luulin. Ensinnäkin olin jostain syystä aivan varma, että kirja on romaani ja ensimmäiset kymmenet sivut ihmettelin tyyliä. Tuhahdin jo, että mitä ihmeen metakirjoittamista tämä oikein on. Tämä turhautuminen kirjaan johti siihen, että palasin koneen ääreen etsimään siitä enemmän tietoa.

Jennin luonnehdinta tuntui niin hyvälle, että päätin asennoitua kirjaan uudella tavalla ja jatkaa lukemista. Romaanimainen päiväkirjatietokirja -luokitus tuntui sopivan lukemaani aika hyvin. Kirsikin pohtii oman arvionsa aluksi kirjan genreä: "Miten luokitella käsillä oleva uutuusteos? Kirja on samaan aikaan tietokirja ja fiktiivinen romaani, jossa on aimo annos chick lit -vaikutteita. Se on myös matkapäiväkirja ja jonkinlainen työskentelyraportti tai oppimispäiväkirja. Toisaalta se on myös oman tutkimuskohteensa pastissi." Kirja on mös Mitä Suomi lukee? -listalla tietokirjojen kohdalla.

Jostain syystä tämä kirjan luokituksen pohtiminen auttoi, ja huomasin innostuvani kirjasta uudella tavalla. Japanin kulttuurihistoriaa käsittelevät kohdat olivat suurta herkkua, ja vaikka moni asia oli tuttua entisestä elämästäni, kun opiskelin japanin kieltä ja kulttuuria yliopistolla, niin Kankimäen teksti oli sujuvaa ja koin oppivani paljon uutta.

Kirjan päiväkirjamaisuus tulee siitä, että Kankimäki kirjoittaa myös paljon, mitä hän itse teki Kiotossa etsiessään lisätietoja japanilaisesta 900-luvulla eläneestä naiskirjailija Sei Shōnagonista ja hänen Tyynynaluskirjastaan. Kankimäki ottaa vuorotteluvapaata töistään kustantamosta ja lähtee rohkeasti kieltä osaamattomana tutkimaan Sein mysteeriä. Hän etsii matkalla myös itseään, sillä on kyllästynyt arjen rutiineihin ja päivien tasapaksuun toisteisuuteen. Nämä päiväkirjakohdat olivat yllätykseksi hyvin kiinnostavaa luettavaa, vaikka aluksi vierastinkin kirjan eri tyylejä.

"Sei, näyttää siltä, että jos teostasi yritetään määritellä, on melkein helpompi sanoa, mitä se ei ole. -- Tilanteen hahmottamiseksi kirjasi noin kolmesataa sekalaista episodia voidaan jakaa kolmeen ryhmään: päiväkirjaan, esseisiin ja listoihin."

Samalla tavalla lukija voi jakaa Kankimäen kirjan kolmeen ryhmään. Päiväkirjaa muistuttavat kappaleet sisältävät huomioita ja kuvauksia muun muassa kulttuurieroista, ruoasta, kämppäkavereista, nähtävyyksistä, matkustamisesta. Esseemäiset kappaleet tekevät kirjasta tietokirjan, sillä niissä kerrotaan Seistä, Heian-kaudesta, japanilaisesta kulttuurista, taiteesta ja yhteiskunnasta. Listoissa on sekalaisia huomioita esimerkiksi unettavista asioista, matkakirjallisuudesta, tunkkaisista asioista jne. Eri tyylit virtaavat kirjassa satunnaisesti, aivan kuten Kankimäen tutkimuskohde Tyynynaluskirja. Kun tämän yhteyden ymmärtää, antaa paljon anteeksi myös sille, että rakenne paikoin uuvuttaa.

Listasin lukiessa kirjan luonteenmukaisesti uuvuttavia ja kiinnostavia asioita:

Uuvuttavat:
- Toisteisuus
- Sein puhuttelu ja tälle asioiden kertominen. Kuinka väsyttävää, että joka sivulla puhutellaan häntä suoraan!
- Oman iän jatkuva esiin tuominen, joskin nämä maininnat liittyivät useimmiten siihen, että muut ihmettelivät, että Kankimäki on (jo) 38-vuotias
- Kirjan koko. Tiivistämistä olisi ollut kyllä varsinkin muiden matkojen kohdalla.
- Sein jatkuva hämmästely. Tiedän, että kirjan lumo on tässä tutkimuskohteessa ja matkassa, mutta koska ne ovat niin toisteisia ja hehkuttavia, niin ehdin kyllästyä välillä koko tutkimuskohteeseen.
- Puhekielisyys

Kiinnostavat:
- Rakenne. Aluksi olin siitä liian ymmälläni, mutta kun lukuvauhtiin pääsee, niin osasin arvostaa rohkeaa lähestymistapaa.
- Aihe. Japani. Naiskirjailijuuden historia. Kulttuuri. Taide.
- Kankimäki. Hän on kirjansa perusteella jännittävä ja älykäs ihminen, jonka kanssa olisi varmasti hauska matkustaa yhdessä.
- Mono no aware -termin pohdinta
- Sujuvasanaisuus
- Huomata, että kaipaan näin paljon Japania ja japanin kielen ja kulttuurin opiskelua.

Lukutaitokampanjaa varten luettu toinen kirja. Syyskuun kestävä Kirja päivässä koko kuukauden -lukuhaasteeni etenee hyvin ja olen lukenut joka päivä yhden kirjan. Perjantaina jäi vain bloggaamatta, koska halusin antaa Lukutaitokampanjan bloggaukselle tilaa ja aikaa olla ensimmäisenä. Tärkeä kampanja ja siihen voi osallistua tästä.

Milla Ollikainen: Veripailakat

Milla Ollikainen: Veripailakat
Like, 2013
Sivuja: 224
Mistä: Arvostelukappale
Luettu: Bussimatkalla välillä Praha–Berliini
Lyhyesti: Ylläkselle sijoittuva rikosromaani, jonka murhamysteeriin sekoittuvat joutilaisuuden ylistys, vanhat sukuvihat, median ylilyönnit, hitaasti tarkentuva motiivi sekä kotiseuturakkaan lukijan innostus.

Olen odottanut kirjaa siitä asti, kun kuulin, että Milla Ollikainen voitti romaanillaan Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun. Vaikka juna on kuljettanut minut kotiseudultani Kolarista yli 1000km päähän asumaan, olen erittäin kotiseuturakas ja luen edelleen viikoittain paikallislehden. Juuri Luoteis-Lapin sivuilta Ollikaisen tekstit ovat minulle alun perin tuttuja, sillä hän oli lehden päätoimittaja Kolarissa asuessaan. Hänen miehensä Aki Ollikainen (Nälkävuosi-romani!) muuten kirjoitti ja valokuvasi lehteen myös. Tämä siis kerrottavaksi tähän heti alkuun, sillä lukemiseeni vaikutti erittäin paljon se, että romaani sijoittuu Kolariin.

Minna mainitsee, että romaanin vahvuus on elokuvallisesti rullaava dialogi. Minua viehätti myös tutun kuuloiset, murteella kirjoitetut keskustelut. Ja henkilöidenkin nimet ovat niin kolarilaisia, että tuntuu kuin tietäisin nämä Ylläksellä työskentelevät nuoret henkilökohtaiset. Tosin he kyllä eroavat kaikista tutuistani siinä mielessä, että kirjan henkilöt haaveilet paremmasta elämästä muualla ja maleksivat kaiket vapaa-aikansa tunturibaarissa. Mutta toisaalta en enää tunne niin nuoria kuin kirjan pää- ja sivuhenkilöt ovat.

Tätä kirjoittaessani aloin miettiä, että kuka oikeastaan on kirjan päähenkilö. Onko se Vuontisjärvi-niminen kokenut poliisi, joka tutkii gondolihississä sattunutta nuoren pojan murhaa vai murhapaikan läheisyydessä liikkunut velttomoraalinen Krisse, joka päätyy sattumalta kuvaamaan murhapaikan iltapäivälehdille? Vai onko se nuori ja innokas toimittaja, joka sotkeutuu selvitystyöhön? Vai onko päähenkilö yhtä kuin koko henkilökuntakaarti, sillä he kaikki liittyvät murhatutkimuksiin jollain tapaa.

Henkilöitä on siis paljon, mutta en kokenut tätä yllättäen mitenkään lukukokemusta häiritseväksi. Minulle päähenkilö on kaiken aikaa Ylläs. Pystyin hyvin tarkkaan näkemään tapahtumapaikat, vaikka välillä liikutaan myös tunturialueen ulkopuolella kyläteillä ja kauemmissa metsissä. Yksittäisiin henkilöhahmoihin en kaivannut syvällisempää tutustumista, sillä romaanin sopi tämäntapainen "kollektiivisesti koettu" -tunnelma. Lapsen kuolema on kaikille järkytys, mutta ihmiset reagoivat poliisin läsnä oloon monenkirjavalla tavalla. Kirjan mittaan verrattuna henkilöiden määrä on aika ylärajoilla, mutta yhteisökokemuksen kuvaamiseen tarvitaan monta ääntä.

Murresanojen käytössä välillä haksahdetaan ja hoo taipuu naapuripaikkakunnan murteen mukaisesti, mutta harvaa tämmöinen häiritsee. Eikä minullakaan ole muuta varmuutta kuin tunne siitä, että joku sana on sopimaton kontekstiin. Esimerkiksi kirjassa alinomaa käytetty läppi-sana ei sopinut mitenkään poliisin suuhun, kun hän puhuu kuolleesta, murhatusta lapsesta. Lapsia kyllä läpitellään Kolarissa, mutta minun on vaikea uskoa, että kovinkaan moni paikallinen valitsee tämän sanan puhuessaan uhrista. Se on siihen yhteyteen liian vähättelevä. Murresanat saattavat aluksi myös niihin tottumatonta vaivata, mutta kuten Kirsi kirjoittaa, ne tuovat tarinaan myös kaivattua väriä.

Veripailakat on muutoin oikein autenttisen tuntuinen ja kieli täsmällisen hyvää. Kirjan lukee nopeasti, sillä tarinassa on hyvien suosikkidekkarieni lailla lukuimua ja kuka-sen-todella-teki-salaperäisyyttä. Päätarinan lisäksi välillä sivuilta löytyy pidempiä kursivoituja pätkiä, jotka kuljettavat lukijan ajassa taaksepäin antaen ratkaisunpalasia murhamotiivin ja tekijän selvittämiseksi. Loppu ei varsinaisesti yllättänyt, mutta arvostan, että kaikkea ei selitetä auki. Tietty mystisyys säilyy ja saa palaamaan sivuilla taaksepäin ja tarkistamaan muutama aiemmin annettu johtolanka.

Minulla on kotikenttäetu kirjan likettämiseen, mutta taatusti tarina toimii muillakin. Epätyypillinen rikosmiljöö, loppua kohti kirivä jännitys, hyvä loppuratkaisu ja kiinnostava rikostarina, joka ottaa vähän kantaa niin poliisin työoloihin haja-asutusalueella kuin keltaisen lehdistön toimintatapoihin, innostavat varmasti myös muita hyvän dekkarin ystäviä.

Kirjassa ei raakuuksilla mässäillä eikä kirjassa ole liioitellun pitkiä takaa-ajokohtauksia, jännite rakennetaan näitä paremmin: pikkuhiljaa tiedonjyvä toisensa jälkeen motiivi selviää ja vaikka perinteistä toista murhaa osaa lukiessa odottaa, kohde silti yllättää.

Suosittelen perinteisten arvoitusdekkareiden ystävälle, joka tietää sen, että hiljaisissa vesissä ne pahat kalat ui.

Taina Latvala: Arvostelukappale

Taina Latvala: Arvostelukappale
WSOY, 2010
Sivuja: 190
Kansi: Sanna Sorsa
Mistä minulle: oma ostos
Luettu: ympäri Berliiniä, suurin osa kuitenkin kylpyammeessa
Kalevi Jäntin -palkinnolla palkittu esikoisromaani, kertomuskokoelma

On vaikea olla kirjoittamatta tätä arviota ilman henkilökohtaisuuksiin menemistä. Taina Latvalan Arvostelukappale oli monella tapaa sopiva matkaluettava: Teos on kompaktin kokoinen ja erilaisista kertomuksista rakentuvaa romaania on helppo lukea lyhyissä pätkissä. Päähenkilö viettää aikaa myös Berliinissä, ja Helsingissä hän asuu samassa rakennuksessa, missä miekin olen asunut, ja katsoo samaa näkymää, joka näkyi suoraan omasta ikkunastani. Ja se kertomus, jossa kuvataan kielikurssiajan pientä romanssia, muistutti minua omasta lukioajan stipendimatkastani ja vieraaksi jääneestä saksalaispojasta. Tarina ei ole sama, mutta muistojälki tuli mieleeni niin vahvasti, että tuntui hyvälle reissata kirjan kanssa läpi Berliinin ja muistella ihan toista aikaa ja kaupunkia.

Mutta kirja ei ole minun elämästäni ja siinä on niin paljon vierautta, joten kirjaa jaksaa oikeasti lukea. Tutut piirteet antavat vain luettuun lisämaustetta. Arvostelukappale on nurin kurin hauska, kuten elämän kuuluu ollakin, ja traaginen, jonka jälkeen ilo tuntuu ilolta eikä joltain sinnepäin. Ei minua ääneen naurattanut, harvoin niin oikeasti edes käy, enkä sellaista odotakaan, mutta teoksen huumori on jotain lakonisen ja pirullisen välimaastosta. Päähenkilö, nuori nainen, on puolestaan kaikkien tunnetilojen välitilassa, eikä osaa olla oikein millään tuulella kunnolla. Kertomuksista avautuu syitä ja kerrostuu seurauksia tälle päähenkilön jähmeydelle, ja lukija tulee aina vähän tutummaksi, vaikka koskaan ei kunnolla pääse päähenkilön kanssa sinunkaupoille. Lukijaa hämmentää monet kysymykset, miksi nainen ei halua päästää ketään lähelleen ja miksi hän pettää niitäkin, jotka lähimmäs pääsevät? Miksi mikään ei tunnu miltään, vaikka kaikki tuntuu kuitenkin niin paljon?

Helppolukuinen ja näennäisen kepeä teksti sopii hyvin tarinaan. On kuin lukisi jonkun päiväkirjaa ja näkisi alusta alkaen, että mikä meni vikaan ja miten tästä voisi selvitä. Kerronnassa on surua ja huumoria, ja kaikkia tuntojen ja tuntemusten kuvataan niin uskottavasti, että tuntuu kuin seuraisi jonkun terapiaistuntoa. Lopulta viimeisessä kertomuksessa ollaan terapiassa, ja terapeutti kysyy nuorelta naiselta juuri samankaltaisia kysymyksiä, joita lukija hänelle läpi romaanin esittää.

Arvostelukappale on paljon parempi kuin Paljastuskirja, ja vaikka esikoisromaani on hyvä, terävä ja yllättävä, kalpenee se silti ihan vähän suosikilleni. Välimatkassa oli vähemmän minäkeskeisyyttä ja äidin hahmo tasapainotti tyttären – joka muistuttaa aika tavalla Arvostelukappaleen päähenkilöä! – koettua, ajateltua ja sanottua.

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava, 2013
Kansi: ?
Sivuja: 269
Kotimainen esikoiskirja
Kiva tietää: Käsikirjoitus voitti Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailun vuonna 2012.


"Mutta isä ei tuntenut totuutta, sillä hänellä oli omistautuva äiti. Hänellä oli perhe. Miksi hän lähti maailmalle seuraamaan isäänsä? Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi?"

Frida Hernkil on hienosta suvusta. Suvusta, jossa isät helposti irrottautuvat perheistään, lähtevät jonnekin etsimään rakkautta ja vapautta. Isoiso, Poju, matkasi ympäri maailmaa ennakkoluulottomasti erilaisten seikkailujen ja kokemusten perässä. Vaimoja hänelle kertyy enemmän kuin ehtii edellisistä erota. Isästään Frida ajattelee, että jos Raimo ei olisi yrittänyt olla perheenisä, vaan olisi antaunut musiikille ja runoilleen, hän ei olisi hajonnut eikä psykoosi puhjennut. Emil rakastaa Fridaa, on rakastanut siitä asti, kun näki tämän hymyilevän jollekin toiselle Porthanian edessä. Frida pelkää kuitenkin tulleensa enemmän sukunsa miehiin, niihin kulkurisieluisiin, jotka kaipaavat koko ajan jonnekin muualle, kuin naisiin, jotka jäävät odottamaan.

Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät on uskomattoman kauniisti kirjoitettu tarina, jonka lukemista en voinut lopettaa. Lukemisen jälkeen nyyhkin ja jäin kaipaamaan henkilöitä, niin intensiivisesti kirjailija heitä kuvaa. Kirjassa tuntuu olevan kaikki ne ainekset, jotka saavat minut innostumaan: vetävä tarina, joka saa unohtamaan kaiken ympärillä olevan, pinnan alla kytevä syvempi merkitys, joka tekee lukemisesta arvokasta, koskettava tunnelma, jonka tuntee omakohtaisesti, vaikka sitä ei olisi koskaan itselle tapahtunut, henkilöhahmot, joiden seurassa jaksaa uppoutua kirjan maailmaan.. Ja se, että kirja on vielä kotimainen ja kirjoitettu kauniilla mutta täsmällisellä kielellä on todella tärkeä lisä lukunautinnolle.

Ne jotka jäävät on tarina yhdestä suvusta: se on moniääninen, vaikka menneisyyden tapahtumat – jotka vaikuttavat suvun elossa olevien jäsenten elämään yhä – tuleekin kerrotuksi lähinnä "sukunsakirjoittajan" kautta. Kuin kaikkiin olisi kirjoitettu sama lähtemisen kaava. Isän ikävä on teoksessa monella se passiviinen voima, joka ohjaa valitsemaan usein väärin. Äidit pitävät puitteet kunnossa, vaikka säröiltä ei säästytä kotonakaan. Kirja on kuitenkin ennen kaikkea rakkaustarina – mutta se on myös tarina itserakkaudesta.

Ne jotka jäävät on niin väkevä lukukokemus, että ihmettelen suuresti, jos se ei ole loppuvuonna esikoiskirjafinalistina.

Kirja kustantamon sivuilla ja Adlibriksessä. Ilmeisesti yhden päähenkilön nimi on ollut alun perin Maria, siksi väärä nimi sivuilla.

Julie Kibler: Matkalla kotiin

Julie Kibler: Matkalla kotiin 
Gummerus, 2013
Calling Me Home, 2013
Suomennos: Riie Heikkilä
Kansi: Anna Gorovoy ja Eevaliina Rusanen
Sivuja: 504
Yhdysvallat

"Sydän on vaativa vuokralainen; se pullikoi usein voimakkaasti maalaisjärkeä vastaan."

Joskus tuntuu, että on ihan sattumankauppaa, mihin kirjaan sitä ihastuu. Julie Kiblerin juonivetoisen esikoisromaanin Matkalla kotiin luin melkein kerralla, vaikka kyseessä on yli 500-sivuinen teos. Lukeminen tuntui miltei elokuvan katsomiselta, sillä tarina on senkaltainen, joita nyt myös mielellään valkokankaalla halutaan esittää. Kahden naisen tarina, jota kerrottaessa vuorotellaan menneen ja nykyisyyden välillä: Valkoihoinen, hyvin iäkäs nainen on ystävystynyt tummaihoisen parturinsa kanssa ja pyytää tätä mukaansa hautajaisiin vanhaan kotikaupunkiinsa. Naisten ajaessa syvemmälle etelään, yli tuhannen kilometrin päähän kotikaupungistaan, Isabelle kertoo Dorrielle pala palaselta, millaista elämä oli hänen lapsuutensa Kentuckyssa 40–50-luvuilla. Dorrie toimii puolestaan nykyaikaan sijoittuvissa kohtauksissa kertojana.

En ollut ihan alussa vakuuttunut tarinasta, sillä aluksi olin kiinnostuneempi nykyajasta ja Isabellen tarina tuntui liian tutulle ja moneen kertaan esitetylle, mutta aika nopeasti vaakakuppi kääntyi niin, että halusin tietää enemmän Isabellen ja Robertin rakkaustarinasta kuin Dorrien huolista avioerolasten, rahavaikeuksien ja sitoutumispelkojen sekasotkussa.

Isabelle on lääkäriperheen ainoa tyttölapsi, isänsä silmäterä äidin suosiessa kurittomia poikia. Perheessä on tummaihoisia palvelijoita, ja Isabelle ei ole ymmärtänyt aiemmin tarkastella kriittisesti kaupungin järjestyssääntöjä, muun muassa sitä, että tummaihoisilta on kielletty liikkua auringonlaskun jälkeen kaduilla. Vasta kun hän rakastuu Robertiin, hän havahtuu pohtimaan pienoisella maailmanparantaja-asenteella näitä oikeita ja vääriä tapoja kohdella toista ihmistä. Isabellen kerronta on teoksen alkuosassa vähän naiivia, mutta sen antaa anteeksi, sillä kyseessä on kuitenkin teini-ikäinen, jonka kuuluukin kertojana vähän julistaa. Loppua kohden kerrontaa tulee enemmän rosoja – tai ainakin tarinassa on tällöin jo niin paljon imua, että kerrontapaan ei kiinnitä enää samalla tavalla huomiota.

Suuria tunteita, rasistista järjettömyyttä, kielletty rakkaus, uhkarohkea silloista lakia rikkova avioliitto, normeja häpäisevä raskaus, kasvojen menettämisen pelko, syyllisyys, viha, intohimo. Lista on loputon, sillä näiden piirteiden tähden kirja on mitä parhainta viihdettä. Asiat, joista normaalisti olisin moittinut, tuntuvat vähäpätöisiltä silloin kun teos nappaa koukkuunsa. Vaikka osasin ennalta arvata tärkeitä juonenkäänteitä, esimerkiksi sen, kenen hautajaisiin naiset ovat matkalla, ei sekään häirinnyt lukukokemusta.

Teksti on suoraviivaista, eikä suomennokseenkaan ole liiemmin pilkkuja lisätty. Kirja, joko herättää tunteita tai sen tyyli jättää kylmäksi, jolloin todennäköisesti kirjan jättää kesken. Minusta oli kiinnostava lukea näistä ulkopuolisista esteistä, jotka rasittivat Isabellen ja Robertin suhdetta, sillä vaikka nykyisin on luvallista erirotuisten mennä keskenään naimisiin, niin syrjintää tapahtuu edelleen. Kävin DocPointissa tammikuussa katsomassa muutamia dokumentteja, jotka sivusivat myös tätä aihetta ja sitä, miten huono-osaisuus periytyy niin Yhdysvalloissa kuin täällä Suomessakin. Näin räikeästä rotusyrjinnästä, josta Matkalla kotiin kertoo, on niin vähän aikaa, joten monet nyky-yhteiskunnan yhteiskuntaluokkien eriarvoisuudesta johtuvat ongelmat juontavat juurensa näihin asenteisiin.

Suosittelen kirjaa hyvää, juonivetoista lukusukkulaa kaipaaville ja romantiikan nälkäisille, jotka haluavat vähän nyyhkiä.

Yiyun Li: Kulkurit

Yiyun Li: Kulkurit
Tammi, 2013
The Vagrants, 2009

Suomennos: Seppo Lopponen
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 431
Kiina, Keltainen kirjasto

Kiinassa syntyneen ja sittemmin Amerikkaan muuttaneen Yiyun Lin esikoisromaani Kulkurit on kyllä hyvin mielenkiintoinen teos. Se on samanaikaisesti kaunis kertomus suhteista, jotka kestävät ja vahvistuvat kovan paineen alla, ja rankka tarina kyläyhteisöstä, jota järjestelmän brutaali ote kuristaa.

Kirjassa on myös sellaisia kohtauksia, jotka jäävät kyllä mieleeni hyvässä ja pahassa pitkäksi aikaa, mutta joiden vuoksi en kirjaa voi sen vaikuttavuudesta huolimatta suositella ihan kaikille. Lapsiin ja eläimiin liittyvät kohtaukset pysäyttävät, vaikka niitä ei mitenkään erityisen raa'asti ole kirjoitettu, kirjan tunnelma ja sen todenmukaisuus vaan saa hetkittäin nieleskelemään. Mutta jopa nämä syyt vetävät kirjassa puoleensa, niin oudolta kuin se kuulostaakin.

Kirja sijoittuu kuitenkin niin toisenlaiseen aikaan ja aate- ja arvoympäristöön, että on kiinnostava peilata lukemaansa omaan aikaan ja siihen, miten itse toimisi yhteiskunnassa, jossa ei ole juurikaan sananvapautta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1979, Kurajoki-nimiseen kylään, jossa nuori nainen, Shan Gu, teloitetaan vastavallankumouksellisen toimintansa vuoksi. Työläiset, koululaiset ja monet muut kyläläiset pakotetaan paikalle, jotta he näkisivät, mitä tapahtuu niille, jotka vastustavat yhteiskuntajärjestelmää ja lakeja. Edes Shan Gun vanhemmat eivät saa julkisesti surra tyttärensä kohtaloa, heidät jopa käsketään maksaa teloitusta varten tarvittavat patruunat.

Pinnan alla kuitenkin kuohuu, vaikka ääneen järjestelmänvastaisia mielipiteitä harva uskaltaa lausua.

Kulkurit on rakennettu erittäin taidokkaasti: se ei sisällä vaan yhtä kertomusta vaan useita rinnakkaisia tarinoita, jotka piirtävät mielenkiintoisella tavalla Kiinan lähimenneisyyden lukijan eteen. Moniäänisyys auttaa myös ymmärtämään tätä aatteen värittämää punaista arkea ja päähenkilöiden yritystä selviytyä tässä sääntöjen ja kieltojen viidakossa. Näissä kohdin sitä tulee huomanneeksi ristiriitaisuuksia oman arvomaailmansa ja henkilöiden tekoihin kohdistuneen ymmärryksen välillä. Miten voin sympatiseerata jotain niin väärää, vaikka pelkkä sen lukeminenkin värisyttää?

Teoksen päähenkilöt ovat kiinnostavan eriskummallisia. Teloitus sähköistää koko kylän, ja jokaisella on kuitenkin siitä oma mielipiteensä, vaikka sen pitäisi pysyä visusti omana. Kuoleman tuhovoimaisuutta tarkastellaan niin ramman pikkutytön, irstaan haudankaivajan, nuoren kylähullun, vakaumuksellisen uutistenlukijan, teloitetun erimielisten vanhempien kuin hylättyjä tyttövauvoja adoptoineen kerjäläisparin kautta.

Kiinan (kommunistinen) historia on kiinnostava, vaikka sitä on niin kovin vaikea ymmärtää. Lukemalla pääsee kuitenkin jonkin verran lähemmäksi historiaa – vaikka tarina onkin lähtökohtaisesti fiktiivinen.

Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta

Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta
Gummerus, 2007 (1.painos 1974)

Scener ut ett äktenskap, 1973

Suomennos: Risto Hannula
Kansi: Kirjan kuvat tv-sarjasta
Sivuja: 208
Ruotsi

Lyhyesti: 

Kuusi dialogikohtausta rakkaudesta

En ole katsonut teoksesta tehtyä tv-sarjaa enkä elokuvaa. En oikeastaan tiennyt kirjastakaan kauheasti etukäteen, mutta Karoliinan bloggauksen luettuani päätin lukea kirjan heti, sillä se oli valmiina hyllyssäni. Minulla on myös samalta divarireissulta ostettu Yksityisiä keskusteluja odottamassa lukuvuoroaan.

Kohtauksia eräästä avioliitosta on elokuvajaohjaajana tunnetun Ingmar Bergmanin ensimmäinen kirja. Mutta oikeastaan tämäkin on paremminkin näytelmä tai elokuvan käsikirjoitus, sillä teos rakentuu kuuden kohtauksen varaan ja se on kirjoitettu lähes kokonaan dialogimuotoon. Henkilöiden tunnetiloja kuvataan yhdellä kahdella sanalla ennen kyseisen repliikin alkua. (Hämmentyneesti.) (Vihaisesti.) (Hiljaa.) (Kiihkoissaan.) Ja niin monessa eri tunnetilassa vuorosanoja toistetaankin, sillä Johan ja Marianne eivät jätä oikein mitään sanomatta, mutta toisaalta he valehtelevat ja vaikenevat niin monesta asiasta, jonka takia heidän avioliittonsa on vaikeuksissa.

Heidän avioliittonsa on kuin painekattila, joka pihisee, sihisee, natisee liitoksistaan, pomppii ja kolisee. Ensimmäisessä kohtauksessa he monta kertaa toistavat, kuinka heillä menee hyvin ja kaikki on niin mukavaa, mutta kaiken aikaa se tuntuu harjoitellulta näytelmältä. He ovat tottuneet toistamaan näitä sanoja toisilleen, mutta niin valheellisesti, että tarkkailijan rooliin pakotettu lukija pihisee, sihisee ja natisee liitoksistaan taustalla.

Kohtauksia eräästä avioliitosta on loistava teos, sillä se pakottaa seuraamaan typeriä kohtauksia, kiinnostavia keskusteluja, epätoivoa ja onnea, suurta kiihkoa ja niin ahdistavan tyyntä käyttäytymistä ennen suuren myrskyn puhkeamista. Mutta koska Kohtauksia eräästä avioliitosta on kirja tai elokuva tai tv-sarja, ei sivullisella ole mahdollisuutta päästä vaikuttamaan keskusteluun. Ei ole mahdollisuutta huutaa tyynelle Mariannelle, että mitä ihmettä sinä nyt nöyristelet siinä, kun miehesi on kertonut lähtevänsä puolta nuoremman naisen perässä Pariisiin. Ei ole mahdollisuutta pyytää Johania ryhdistäytymään ja olemaan vähemmän hemmoteltu ja kroonisesti elämäänsä kyllästynyt riitapukari. Ei ole mahdollisuutta sanoa heille, että ottaisivat toisistaan taukoa tai että heidän kuuluu olla yhdessä, sillä eihän kukaan muu tuollaista huopaamista ja soutamista jaksaisi.

Sitä vain lukee, kääntää vimmaisesti sivuja ja nauttii ihan kaikesta.

Karoliina kuvaa tuntojani omassa arviossaan hyvin: "Se on kuin ruotsalaista Woody Allenia – vaikka oikeasti se menee niin päin, että Allen on ottanut vaikutteita Bergmanilta. Sarjassa piehtaroidaan aivan mahtavasti siinä porvarillisessa ahdistuksessa, jonka kuvailua rakastan niin kirjoissa, näytelmissä, elokuvissa kuin tv-sarjoissa."
Kirjassa tosiaan piehtaroidaan, ja sen vuoksi se onkin niin mielekästä luettavaa. Marianne ja Johan ovat molemmat todella sanavalmiita, mutta heillä on molemmilla sama ongelma: kumpikin on mieluummin oikeassa kuin onnellinen.

"Marianne (raivoissaan): -- Kun ajattelenkin, mitä olet minulle viime vuosina tehnyt, tulen melkein sairaaksi raivosta. Katso sinä vain. Kestän tuon katseen aivan mainiosti. Olen paaduttanut mieleni. Kunpa tietäisit, kuinka monta kertaa olen unelmoinut siitä, että iskisin sinut hengiltä, murhaisin sinut, pistäisin sinuun veitsen, pahoinpitelisin sinua. Kunpa tietäisit, kuinka helvetin ihanalta tuntuu päästä lopultakin sanomaan sinulle tämä kaikki.
Johan (äkkiä hymyillen): Sinä olet kyllä hurjan kaunis, kun suutut tuuolla tavoin."

Grace McCleen: Ihana maa

Grace McCleen: Ihana maa 

The Land of Decoration, 2012

Otava, 2013

Käännös: Marianna Kurtto

Kansi: Markus Pyörälä

Sivuja: 336

Otavan "Sininen" kirjasto, Iso-Britannia

Kiva tietää: 

Kirjailija on varttunut päähenkilön tavoin uskonnollisessa yhteisössä

"Alussa oli tyhjä huone: hieman tilaa, hieman valoa, hieman aikaa. Minä sanoin: "Nyt minä teen niittyjä", ja tein niitä pannukakuista, matoista, vakosametista ja huovasta. Sitten tein jokia kreppipaperista, muovikelmusta ja kiiltävästä alumiinifoliosta ja vuoria paperimassasta ja kaarnasta. Ja minä katsoin niittyjä ja minä katsoin jokia ja katsoin vuoria, ja minä näin, että ne olivat hyviä."

Pidän heti siitä, miten kirja alkaa. Tyttö rakentaa huoneessaan omaa pienoismalliaan luvatusta maasta, jonka avulla hän uskoo pystyvänsä tekemään ihmeitä. Kerronta mukailee Raamatun luomiskertomusta, joka osaltaan jo virittää lukijan aiheen pariin. Hyvin pian lukijalle myös selviää, millainen kertoja 10-vuotias Judith oikein on.

Vierastan usein lapsikertojia, ne ovat usein niin epäluotettavia ja epäloogisia, ettei itse tarinaan jaksa uppoutua. Tai on muuten vaikea samaistua tarinaan, kun kertoja tuntuu niin vieraalle. Judith on erilainen, ainakin minun mielestäni. Hänen naiiviutensa ei ole ärsyttävää, vaan tapa, jolla hän pohtii perhesuhteita, itseään ja uskonasioita on jotenkin vetovoimainen. Minun ei tarvitse samaistua henkilökohtaisesti hänen kokemaansa, ymmärrän ja sisäistän tunnelman kerronnan kautta.

Vaikka kirja on aiheensakin vuoksi hyvin uskonnollissävytteinen, ei teos ole kuitenkaan uskonkritiikkiä, vaikka sopivat lasit päässä sen voi toki niinkin lukea. Judith kyllä keskustelee Jumalan kanssa, hakee tästä turvaa, sillä uskonto on maailma, johon hän yksinäisyyttään uppoaa. Isä on tunneköyhä, sulkeutunut Judithin äidin kuoleman jälkeen omaan tuskansa, eikä hän osaa kommunikoida tyttärensä kanssa muutoin kuin käskyin ja kielloin. Läheisimmät hetket he viettävät päivittäisten Raamatun lukuhetkien parissa tai sunnuntaisin kirkossa. He kiertävät muiden seurakuntalaisten kanssa naapurustossa puhumassa Jumalasta, ja he yrittävät löytää lisää lampaita joukkoonsa. Judith oppii mieltämään jo varhain, että muut, vuohet, eivät kuulu heidän joukkoonsa – tai pikemminkin, että hän ei kuulu oikein minnekään.

Kirja kosketti.
Siksi siitä varmasti niin paljon pidin, sillä lapsen yksinäisyys ja mielikuvitusleikkeihin pakeneminen on kuvattu teoksessa sattuvan hyvin. Judithia revitään kolmesta suunnasta, koulussa häntä kiusataan, kotona on ankara, poissaoleva isä ja oma mieli pitää myös kovaa kuria. Ihana maa on psykologisen tarkka kuvaus siitä, miten lapsi uppoutuu näihin mielikuvitusleikkeihin suojatakseen itseään todellisuuden uhalta.

Kirja ei ole kuitenkaan ahdistava, lyhyet luvut rytmittävät mukavasti lukemista ja kielessäkin on kaunis tanssi. Lapsen raikkaat ajatukset vakavista aiheista ja pyyteettömät pyrkimykset auttaa isäänsä ja itseään tuovat perhesuhteisiin toivoa ja tarinaan rumuutta laimentavaa herkkyyttä.

Lyhytarviot – Lähelle on pitkä matka

Aina aika ajoin on aika lyhytarvioille. Silloin tällöin jokunen kirja jää bloggaamatta, ja se jää vaivaamaan pääkoppaan kuukausiksi. Nimenomaan kuukausiksi, sillä osan näiden kirjojen lukemisesta on aikaa jo yksi kirjakausi. mutta en koskaan ehtinyt kirjoittaa niistä blogiini. Mutta olen aiemminkin turvautunut lyhytarvioihin, kun kirjoista olen halunnut kuitenkin jotain sanoa ja itselleni blogiin lukukokemuksia ylöskirjata, mutta syystä tai toisesta kokonaisen bloggauksen kirjoittaminen ei ole onnistunut. Leikkimielisesti tein myös kerran haikuarvioita.

1. Tiina Laitila Kälvemarkin esikoisteos Kadonnut ranta (WSOY, 2012) on huikaisevan hyvä novellikokoelma, joka on jäänyt mieltäni kutkuttamaan, vaikka lukemisesta on jo yli puoli vuotta aikaa. Muistan erityisesti sen, miten kirjailija kuvaa kaipuuta. Melkein jokainen henkilöistä kaipaa jonnekin: maata josta on lähdetty, maata jonne mieli halajaa, lämpöä ja tuttuutta muissa ihmisissä ja itsessä, mennyttä. Kertomusten päähenkilöt ovat kaikki vähän juurettomia, vaikka he eivät olisikaan vaihtaneet maata. Osa on jäänyt kaipauksensa vangiksi, sillä tunteminen on tärkeämpää kuin päämäärän saavuttaminen. Monilla ulkoinen lähteminen heijastuu sisäiseen paikoilleen jäämiseen.

Lukija löytää myös vihjeitä novellien väliltä, osa liittyy toisiinsa muutenkin kuin teeman kautta. Niminovelli avaa kokoelman ja vetää täysin lukijan mukaansa. Kirjailijan ratkaisu jättää paljon herkullisia kysymyksiä lukijan mieltä askarruttamaan. Timanttiset tarinat, eheä kokonaisuus, yllättävä lukukokemus.

Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 218
Kotimainen esikoiskirja
Lisäksi: Kirja on ehdolla Runeberg-palkinnon saajaksi.
Ensimmäinen lause: "Milloin Ane katosi?"

---

2. Johan Bargumin Syyspurjehdus (Tammi, 2012) on teos, jonka tulen varmasti lukemaan uudelleen ja uudelleen. Se on sopivan lyhyt tällaiseen mutta ennen kaikkea riittävän mystinen kiehtoakseen useamman lukukerran ajan. Siinä on kitkattoman hyvä vire ja erityisen hyvä tarina, joten lukeminen on yhtä nautintoa. Vaikka tarina on se tavanomainen: Kaksi miestä ja nainen, jotka kaikki jakavat paljon samankaltaisia tunteita, mutta hyvin vähän oikeanlaisia sanoja. Lähelle on pitkä matka.

Tapahtumat liittyvät purjehtimiseen ja mereen, joka tuo lukukokemukseeni jotain raikkaan kuulasta. Kahden miehen vuorottelevilla näkökulmilla myös se kaunishiuksinen nainen pääsee esiin, mutta hän on kuitenkin ainoa, jonka mielipidettä kolmiodraamaan ei kuulla. Kerronta leikkaa välillä menneisyyteen ja kutoo vihje kerrallaan erään rikoksen motiiveja esiin. Mutta arvoituksia ei paljasteta täysin, eikä kaikkea tarvikaan selittää auki, tällöin jää ainainen nälkä lukea teos uudelleen ja löytää lisää vihjeitä.

Kansi: Helena Kajander
Suomennos: Marja Kyrö
Sivuja: 119
Suomenruotsalainen helmi
Lisäksi: Hyllystäni löytyy lisää Bargumia!!
Ensimmäinen lause: "Sinä päivänä, jolloin me, Harald ja minä, päätimme lähteä purjehtimaan, puhalsi sopiva lounainen".

---

3. Riku Korhosen Nuku lähelläni (WSOY, 2012) on raastava tarina rakkaudesta ja rahasta. Teos jakautuu kolmeen osaan, jotka on nimetty romaanin teeman mukaisesti: I Pääoma on halu, II Tuotto on toivo ja III Riski on suru. Kaikki nämä kertovat jotain ihmissuhteista ja talousongelmista; Korhonen vie päähenkilönsä eurooppalaisen finanssikeskukseen, jossa tämä rakastuu arvoitukselliseen naiseen.

Kirjan nimi on kuin toive ja pyyntö, sillä oikeastaan minusta tuntui, etteivät henkilöt uskaltaudu heittäytymään ja kohtaamaan aidosti toisiaan, rakkaudestakin he tekevät keskenään sopimuksen. Kirja on samalla niin kovin kaunis mutta hyvin raskas. Halusin, että ihmiset oikeasti löytäisivät onnen ja kohtaisivat toisensa aidosti. Kaikkia näitä lukemiani kirjoja tuntuu yhdistävän se ihmissuhteiden kohtaamattomuus, mutta Nuku lähelläni -romaania lukiessa ristiriitaisen rakkauden kuvaus oli ahdistavin. Miksi suhteeseen ja lähelle on niin kiire, vaikka se läheisyys on niin vaivalloista?

Kansi: Pietari Posti
Sivuja: 287
Talousromantiikkaa, tunneproosaa
Lisäksi: Kirjan voi lukea myös yhteiskuntaromaanina
Ensimmäinen lause: "Sinä vuonna menetin veljen ja löysin toivon."