Joyce Carol Oates: Putous

Joyce Carol Oates: Putous. Otava 2006. The Falls, 2004. Suomennos: Kaijamari Sivill. 566 sivua.

Olen aiemmin kiireisinä aikoina suosinut pienoisromaaneja, novellikokoelmia ja muita lyhyempiä kirjoja. On tuntunut siltä, että on mielekkäin lukea paljon ja aloittaa kirjan, jonka saa lähiaikoina luettua loppuun. Mutta kun aloitin Joyce Carol Oatesin Putous-tiiliskiviromaanin, tajusin, että on oikeastaan nyt paljon ihanampi palata joka ilta tutun tarinan pariin kuin aloittaa aina uusia ja uusia kirjoja. Varsinkin kun koko päivä on ollut lukemista, niin ennen nukahtamista on ollut miellyttävämpi paneutua tuttuun maailmaan, joka kylläkin laajeni henkilöiden ja ajankulumisen myötä suureksi perhekertomukseksi.

Putous oli paikoin vähän junnaava, mutta sekään ei minua suuremmin haitannut, sillä se tarjosi upean lukuelämyksen ja tarinan, jota mietin myös silloin kun en kirjaa päässyt lukemaan. Lisäksi päähenkilö Ariah, jonka ensimmäinen mies hyppää hääyötä seuraavana aamuna Niagaran putoukseen, aloitti haahuilevien ja mieleltään herkkien naishenkilöiden sarjan. Näistä lisää myöhemmin, mutta oli vain mielenkiintoinen huomata, miten luettujen kirjojen välissä usein kulkee kuin jokin maaginen silta tarinasta toiseen, linkki, jonka huomaa joko saman tien tai sitten vasta myöhemmin. Nyt minulla on selvästi hauraan itsekkäiden ja yksinoloon pyrkivien naisten sarja meneillään.

Ja lisäksi huomaamattaan linkki voi olla lukijoiden välillä, sillä Lumiomena-blogin Katja luki kirjaa minun kanssani samanaikaisesti, mutta hän bloggasi kirjasta jo tuoreeltaan.

Tarinasta voi kertoa paljonkin, mutta tiivistetysti Putous on pitkä kertomus erään perheen elämästä Niagaran putousten läheisyydessä. Ariahin toinen avioliitto on ensimmäistä onnellisempi, mutta onnea varjostaa Ariahin jatkuva epäilys siitä, että tämäkään onni ei voi kestää. Hänen lapsensa sietävät hyvin eri tavoin äidin omalaatuista käytöstä, asianajajaisän uran tärkein juttu jättää erilaisen mutta yhtä lailla haavoittavan jäljen heidän elämäänsä myös aikuisina.

Jokainen perheenjäsen saa äänenpainon kirjassa, silti minulle kirja oli vahvimmin Ariahin tarina. Juuri alku 50-luvun yhdysvaltalaisine perhearvoineen ja ongelmallisine ihmissuhteineen koukuttaa ja sitten taas kirjan puolivälin jälkeen kahden pojan kerronnat nostavat uudelleen kierroksia. Kuten jo sanoin, välillä vähän junnataan, mutta hidasta lukijaa ja paksunkirjan lumoamaa se ei juurikaan haitannut.

Oates on huippuhyvä tarinankertoja, vaikka olen vasta kaksi hänen kirjaansa lukenut. Haudankaivajan tytär löytyi kirjaston poistohyllystä viime viikolla. Jälleen siis yksi ihastuttava linkki tai ehkä pikemminkin kehotus lukea lisää hyvää kirjallisuutta.

Lena Dunham: Sellainen tyttö

Lena Dunham:Sellainen tyttö. Nuoren naisen "opetuksia". Otava 2014. Not that kind of Girl. A Young Woman Tells You What She's "Learned". Suomennos: Lotta Sonninen. 300 sivua.

Olen Lena Dunham -fani, vaikka en tiedä hänestä juuri muuta kuin sen, että hänen HBO:n Girls-sarjansa on aivan mahtava, hän nauttii selvästi alastomuudestaan eikä välitä pätkääkään, millaisia reaktioita tämä alastomuus katsojissa herättää. Ja taidan tykätä lähestulkoon kaikista hänen instagram-kuvistaan. Ja luin Sellaisen tytön jo jonkin aikaa sitten, vaikka ehdinki blogata siitä vasta nyt.

Sellainen tyttö on naseva ja piristävä lukukokemus, ja siinä on jo ensilukemalta paljon tuttua. Monen tarinan kohdalla herää tunne, että on nähnyt sen jo. Girls-sarjan vitsejä on kierrätetty kirjaan -- tai pikemminkin voisi sanoa, että Dunham ammentaa hyvin paljon omasta elämästään tv-sarjaan. Sarja on edelleen bingo, ja kirja kalpenee vähän sille kaikelle, mutta molempia yhdistää jonkinlainen riemullinen vapaus.

Dunham on paitsi terävä myös valheellinen kertoja. En välitäkään tietää, mitkä kaikki asiat ovat totta ja minua lähinnä pitkästyttää, että osa (todennäköisesti lukematta kirjaa) käy haukkumassa Dunhamia tämän instagram-sivulla insestistä ja siskonsa häpäisemisestä. Kirja on räävitön, mutta aika kieroutunut saa  olla, että lukee kaiken kuin piru raamattua ja uskoo kirjoittajasta kammottavuuksia ymmärtämättä koko tarinaa ja tekstin tyyliä.

Tarinoissa on välillä tasapaksua tarpomista, johtuen ehkä siitä, että kaikki aiheet eivät ole minusta yhtä mielenkiintoisia kuin muut tai sitten ne ovat vain niin tuttuja ja tylsiä, heh. Laihdutuspäiväkirjaosio meni lähinnä silmäillessä mutta rennommat ja poleemisemmat avautumiset vartalosta ja jojottelusta olivat mieleeni. Ja tietysti nolot seksikokemukset, pakko-oireet, perhe-elämä ja oudot ystävyyssuhteet. Ja paikoin terapiajututkin!

Kirjan lukee nopeasti, Sonnisen suomennos soi kuin tanssi. Nyt tekee mieli aloittaa sarjan katsominen alusta ja matkustaa New Yorkiin. Sillä lailla kepeän kiva fiilis tästä kaikesta tulee.

Anne Tyler: Jää hyvästi

Anne Tyler: Jää hyvästi, Otava 2014. Pokkaripainos. The Beginner's Goodbye, 2012. Suomennos: Jaana Kapari-Jatta. 203 sivua. Oma ostos.

Tuntuu siltä, että annetylerini kuuluvat talviaikaan ja kotikotini lukemistoon. Edellisen Nooan kompassin luin vuoden alussa tammikuussa, nyt lentokonekirjaksi valikoitui tämä haikeanlempeä Jää hyvästi, ja tähyilen jo äitini kirjahyllystä Pyhimys sattuman oikusta -romaania. Tekee nimittäin mieli jo siirtyä näistä uudemmista kirjoista läpimurtoromaanien ja kiitellymmän tuotannon pariin.

Voisin kuvata Jää hyvästiä sanalla salaviisas, ellei siinä olisi vähän sellainen tuntu, että kirja on oikeasti liian suoraviivainen ja haluaisin sillä kovasti olevan joku syvempi taso. Voisin kuvata romaania sanalla kepeä, ellei eräs kirjailija olisi kertonut, että häntä harmittaa, kun hänen tuotantoaan aina kuvataan kepeäksi ja se on jotenkin latistava sana, jota käytetään yksinomaan naisten kirjoista – ei koskaan miesten kirjoittamista kirjoista. Voisin kuvata lukukokemusta kotoisaksi, ellen olisi jo kertonut, että luen Anne Tylerin kirjoja vain täällä Lapissa ollessani. Sana 'lämminhenkinen' vilahti myös sivujen sulkeuduttua mielessäni, mutta se nyt on kertakaikkiaan latteuden huipentuma, kun pitäisi kuvata kirjaa, joka on kyllä tavattoman hyvä mutta kieltämättä vähän tylsä.

Mutta silti kaikki nämä sanat vähän sopivat Jää hyvästi -romaaniin, ja toivon mukaan loppuosa bloggauksestani kertoo vielä hieman lisää.

Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen kustannustoimittaja, joka on onnellisesti naimisissa vaikeaselkoisen Dorothynsa kanssa, kunnes käsittämättömän onnettomuuden vuoksi jää leskeksi. Aaron Woolcott ei kuitenkaan vaikuta yhtään niin nuorelta, vaan hän on pikemminkin vanha kuin äijäraahus. Eikä hän varsinaisesti ole kustannustoimittaja, vaikka hän työskenteleekin perhekustantamossa. Kaikki kunnia palvelukustanteille, ei Aaron tee kirjoille juuri mitään, lisää ehkä pilkkuja paikoilleen, jos siihenkään kirjoittajat antavat luvan. Työ vaikuttaa melko tylsälle, vaikka kustantamon lippulaivasarja Aloittelijan oppaat siihen tähän ja tuohon kuulostavat välillä hyvinkin mielikuvituksellisille. Sarjan nimi on myös Tylerin romaanin alkuperäinen nimi. Tässä mielessä suomennos on melko kehno, vaikka se toisaalta kuvaa hyvin Aaronin menetystä ja niitä vaiheita, mitä hän käy vaimonsa kuoleman jälkeen.

Kaikki kirjan hahmot ovat melko tylsiä, eikä Aaronin ja Dorothyn liitossa tunnu olevan juuri mitään onnellista kitkaa tai jännittävää jännitettä. Kirjan juoni on ennalta-arvattava, sillä ainoa eriskummallinen puoli (joko yliluonnolliseksi laskettava tapaus tai luonnollisena osana Aaronin surutyöhön kuuluva Dorothyn kuolemanjälkeinen "ilmestyminen") paljastuu jo alkusivuilla. Loppuun asti odotin silti yllättyväni edes vähän.

Mutta juoni ja tapahtumattomuus eivät sinällään ole tärkeitä, sillä pidin kirjasta ja näistä erityisen tympeistä ihmisistä valtavasti. Tylerilla on taito kirjoittaa sellaisia vivahteita helppoihin kohtauksiin, että tarina pitää otteessaan eikä suuria muutoksia juuri kaipaa. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että hänellä on aiemmissa kirjoissaan vähän toisenlainenkin puoli ja että hän osaa kirjoittaa myös rohkeampaa ja ironisempaa keskiluokkakuvausta ja ihmissuhteita. Jotain tällaista jäin kaipaamaan, vaikka tähän mittaan aineksia riitti vähemmälläkin puhdilla.

Jää hyvästi kääntyy puutteistaan huolimatta hyvän lukukokemuksen puolelle, erityisesti siksi, että surutyöhön on kirjattu myös paljon huumoria ja pahantuulisuutta.

Kati Tervo: Sukupuu

Kati Tervo: Sukupuu. Wsoy, 2014. Kansi: Martti Ruokonen. 201 sivua. Oma ostos.

Täytyy myöntää, etten alkujaan uskonut, että Sukupuu on näin hyvä kuin mitä se on. Ajattelin, että teos on ironisen lämminhenkinen ja jotenkin arkiaskareista huumoria veistävä, sillä vähän tähän suuntaan viittaa Kati Tervon kirjailijaesittely etuliepeessä. Ystäväni kehui minulle kirjaa ja suositteli lukemaan, joten päätin sen ostaa, sillä meillä on hyvin samankaltainen kirjamaku. Kirja on todellakin kehunsa ansainnut, sillä näin pieneen pakettiin on saatu mahdutettua niin monta hienoa tarinalinjaa ja naishahmoa, ettei paremmasta väliä.

Sukupuu on kerrottu seitsemän naisen kautta. Tarinan aloittaa ja lopettaa Heidi Hukkanen, sukupuun nuorin. Alkulauseet jo hätkähdyttävät: "Mummu muuttuu sudeksi. Pelkään sen murinaa ja vieraskielistä rähinää." Kesti hetken päästä lauseiden rytmiin mukaan ja ymmärtää, millainen kertoja Heidi on. Seuraava osio on puolestaan vahvasti murteellinen. Kieli läpi kirjan on hyvin täsmällistä, lyhyttä lausetta ja vähän maalailua, ja samalla kaikilla kertojilla on omanlaisensa ääni ja persoona.

Lyhyet kohtaukset lomittuivat toisiinsa sujuvasti ja lukukokemus on intensiivinen, vaikka sivua kääntämällä siirtyisi välillä ajassa eteen ja taakse.

Tämä on sisarusten, anoppien, miniöiden ja äitien kirja. Kaksi sukua yhdistyy toisiinsa viime vuosisadan alkupuolella avioliiton kautta. Adele Schumacher rakastuu Johannekseen, kun poika asuu  Saksassa kahden kesän ajan Adelen perheen luona, ja kun sota Suomessa oli ohi ja valkoiset voittaneet, uskaltaa Adele matkustaa maahan, jota hän on oppinut ilman parempaa tietoa rakastamaan. Mutta uudessa kodissa odottaa myös hyvin vihainen anoppi, joka haluaisi niin monin eri tavoin päästää miniänsä hengiltä, ja mies, joka on sodan haurastama. Samaan aikaan Adelen siskot kulkevat kotoa hyvin eri suuntiin, kaikki kadottavat yhteyden toisiinsa mutta pitävät rakkaat sisaret lähellä muistoissaan.

Sukupuussa on paljon samaa kuin keväällä lukemassani Tommi Kinnusen hienossa esikoisromaanissa Neljäntienristeys. Molemmissa tapahtumia ja sukukertomusta lähestytään useamman sukupolven kautta. Molemmissa miehet ovat sodan lamauttamia, mutta Sukupuussa miehet ovat selkeämmin sivuosassa. Molemmissa näkyy, kuinka hankala on miniän ja anopin saman katon alla asua ja kuinka kauna ja lähelläolon vaikeus voi kiertyä ihmissuhteisiin vuosikymmenten ajaksi.

Jokaisella on oma tarinansa, mutta heistä valottuu jotain lisää muiden naisten kerronnan kautta. Jokaisella on myös oma totuutensa, mutta vain muiden kautta totuus täydentyy kiehtovaksi tarinaksi.

Hyvin taidokkaasti Tervo kertoo vähällä paljon.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta 
Tammi, 2014
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 809
Mistä: arvostelukappale

Luin Dickerin mahtiteoksen jo alkukesästä, mutta en ole ehtinyt blogata siitä aiemmin. Lukukokemus ei siis ole ihan tuoreena mielessä tätä kirjoittaessani, mutta toisaalta aika ei ole kullannut muistoja vaan olen ihan yhtä pettynyt kirjaan nyt kuin heti sen luettuani. Monet ovat ihmetelleet kirjan ilmestymistä nimenomaan Keltaisen kirjaston -laatusarjassa, ja kyllä se itseäkin vähän askarrutti, kun kääntelin alkuosassa sivuja eteenpäin ja epäröin jopa omaa makuani, sillä teksti oli melko kökköä -- näin terävän luonnehdinnan sitten keksin, pata kattilaa soimaa! -- ja tarina on aika puolivillainen dekkari. Mutta toisaalta iloitsen siitä, että sarja elää rohkeasti, vaikka tämän kirjan kohdalla mennäänkin mielestäni riman ali.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on ollut kuitenkin kirjakeskustelujeni kantava voima tänä kesänä, sillä niin monen eri ihmisen kanssa olen siitä jutellut ja olen saanut todella monipuolisesti puhua tarinan aukkoisuudesta, tasapaksusta kielestä, liian ilmiselvistä juonenkäänteistä, epäonnistuneesta intertekstuaalisuudesta, väärästä markkinoinnista, tarinavetoisuudesta ja vielä yksi sivu -ilmiöstä aina heitän kirjan nurkkaan -vihaisuuteen asti. Osa on omia fiiliksiäni, osa ystävieni.

Tällainen kirja tekee silti hyvää, vaikken pitänytkään siitä juuri yhtään -- ihan siitä syystä, että siitä on todella kiinnostava keskustella. Sivumäärä on kunnioitettava, ja vaikka tiivistämisen varaa olisi ollut rutkasti, tarinassa on silti senkaltaista imua, että ei tehnyt ollenkaan tiukkaa lukea teos loppuun hyvinkin nopeassa tahdissa. Suosittelisin kirjaa lukupiireihin, sillä oman kokemukseni mukaan vastaanotto on todella ristiriitainen ja keskustelut hersyviä.

Pakko vielä mainita yksi kirjan ärsyttävin piirre: Päähenkilön oppi-isä Harry Quebert on kirjailija, jonka bestseller-teoksen otteita on tässä kirjassa siellä täällä. Ne ovat niin kivualiaan vaivaannuttavan huonosti kirjoitettuja, etten voinut mitenkään ottaa tosissani sitä, että tämä kirja kirjan sisällä olisi ollut amerikkalaisten lukijoiden suosikki vuosikymmenten ajan. Tarinan kannalta sillä ei sinällään ollut merkitystä, mutta minulle lukijana tämä vain lisäsi epäuskoa Dickerin kykyyn kirjoittaa erilaisia tekstilajeja -- jota hän siis selvästi yritti.

Jotain Lolitaa, jotain Twin peaksia, jotain mysteeriä, jotain hukattuja mahdollisuuksia.

Gillian Flynn: Paha paikka

Gillian Flynn: Paha paikka
Wsoy, 2014
Dark Places, 2009
Suomennos: Maria Lyytinen
Sivuja: 381
Mistä: ennakkokappale
yhdysvaltalainen jännäri

Halusin lukea lomallani jotain oikein nopealukuista, ja kirjapinosta valikoitui Gillian Flynnin jännäri Paha paikka. Flynn on minulle tuttu kirjailija Kiltti tyttö -romaanista, josta tein viime kesänä jutun Olivia-lehteen, mutten koskaan ehtinyt sitten blogiin tehdä omaa juttua. Pidin tästä teoksesta vielä enemmän, vaikka Kiltin tytön juonikäänteet olivat yllätyksellisempiä minulle. Kummankaan loppuratkaisu ei täysin vakuuttanut, mutta muuten pidän kyllä oikein paljon Flynnin tavasta rakentaa koukuttavia käänteitä ja jännitettä tarinaan.

Pidin erityisesti siitä, että valtaosa henkilöistä oli jotenkin nyrjähtäneitä ja epämiellyttäviä.Varsinkin päähenkilö Libby Day, jonka perhe tapettiin raa'asti 25 vuotta aiemmin ja jonka veli istuu linnassa syyllisenä näistä teoista. Libbyn todistus seitsemänvuoden ikäisenä on ollut yksi merkittävä todiste siitä, että Ben on syyllinen. Vuosien kuluttua Libby alkaa tulla kuitenkin toisiin ajatuksiin, sillä hän tapaa Kill Club -nimisen, murhamysteereistä kiinnostuneen salaseuran jäseniä, jotka vakuuttavat, että tutkinnassa on tehty useita virheitä. Mutta voiko Libby luottaa enemmän tuntemattomien ihmisten tutkintoihin kuin itseensä ja muistoihinsa?

Murhamysteerit ovat aina jo omalta osaltaan kiehtovia kirjoissa ja hyvissä tv-sarjoissa, mutta vielä enemmän pidin siitä, mitä kaikkea muuta Flynn oli kehitellyt henkilöiden taustoihin. Kuinka Libby on elänyt vuosikaudet lahjoitusten avulla ja kuinka rahavirrat hupenevat vääjämättä, kun hän ei ole suloinen pieni lapsi, perhetragedian uhri, vaan tympeä ja työtävieroksuva aikuinen nainen. Kuinka Benin nuoruusajan tyttöystävä on rikkaan perheen ainoa lapsi, mutta joka käyttäytyy kuin "roskaväki". Kuinka Benistä on kiinnostunut loputon määrä naisia, jotka haluavat pelastaa murhaajapolon. Norkun lailla pidin synkkyydestä henkilöissä ja tarinassa.

Paha paikka oli loppua lukuun ottamatta erittäin mehevä jännäri, jonka luin nopeasti ja jonka jälkeen jäi oikein vauhtisokeus päälle. Haluan vain lisää lukusukkuloita. Kesällä minulle käy näin usein, mutta oikeastaan nyt haluaisin lukea oikein kunnon perinteisiä arvoitusdekkareita. Flynnin jälkeen luin nimittäin yhden tiiliskiven, joka koukutti yhtä lailla mutta joka oli valtaisa pettymys muuten. Koukuissakin on ansansa. (Tämmöisen latteuksen keksin sitten tähän loppuun, heh)

Ahmaisin kirjan parissa päivässä. Samoin kävi näköjään monille muillekin, ainakin Sonjalle, Kirjasiepolle ja Arjalle.

Sujata Massey: Rei Shimura Havaijilla

Sujata Massey: Rei Shimura Havaijilla
Gummerus, 2010, pokkaripainos
Shimura Trouble, 2008
Suomennos: Paula Korhonen
Sivuja: 349
Kansi: Sami Saramäki
Mistä: oma ostos
Kesäviihdettä rannalle

Olen lukenut ennen blogiaikoja kaikki aiemmat Sujata Masseyn Rei Shimura -sarjan teokset. Pidin niistä erityisen paljon silloin kun aloitin japanin kielen opinnot, ja tunnistin helposti niitä muutamia Masseyn käyttämiä japanilaisia sanoja. Sarjan alussa Rei asui vielä Japanissa, joten sekin toi teoksiin lisäviehätystä. Tämä päätösosa vain oli jäänyt syystä tai toisesta lukematta. Ehkä siksi, että se ei ollut "shimura-ahmintojeni" aikoihin vielä ilmestynyt ja sitten aivan kuin unohdin pitkäksi aikaa koko sarjan. En ole kyllä täysin varma, olenko lukenut tätä edeltävääkään teosta, mutta oletan nyt jostain hyvästä syystä, että olen.

Löysin sunnuntaina Hietsun kirpparilta Rei Shimura Havaijilla -pokkarin eurolla, ja se lähti sitten heti mukaani rannalle. Pokkarit ovat mahtavaa rantaluettavaa, varsinkin nopealukuiset dekkarit sopivalla fontilla. Ei haittaa hiekka ja merivesikään, kunhan vain silmät jaksavat tihrustaa tekstiä auringossa.

Nimensä mukaisesti tässä teoksessa Rei ratkoo pulmia Havaijilla. Hän on matkustanut sinne isänsä, serkkunsa ja setänsä kanssa sukujuhlien vuoksi. He eivät olleet aiemmin edes kuulleet tästä sukuhaarasta, mutta velvollisuudentunto ja uteliaisuus saavat heidät matkustamaan kuukaudeksi Havaijille. He halusivat matkalta sitä samaa, mitä miekin kesäiseltä rantapäivältäni, lepoa ja rentoutumista, mutta sukulaismiehellä on Rein varalle muita suunnitelmia. Ja kuin vahingossa Rei päätyy selvittämään hankalaa maanomistuskiistaa.

Rei Shimura Havaijilla on sujuvajuoninen teos, jonka ahmaisin kirjan melkein yhden päivän aikana. Väkisin silmät lipsuivat kiinni ja jotain jäi vielä seuraavalle päivällekin. Mutta jotain jäi myös tarinasta uupumaan, kuin yö olisi jännittävyyden varastanut, ja seuraavana päivänä kirjan loppuosa tuntui lattealta. Pidän viihdekirjoissani juuri mysteereistä, salaisuuksista, juonikudelmista, murhista ja selvitystöitä, mutta hohhoijaa-romantiikka, liian nopeasti ratkeava mysteeri ja henkilöiden yksiulotteinen kuvaus saavat aina muistamaan, miksi tämänkaltaisia kirjoja – vaikka niissä on selvästi hyvä tarinallinen imu ja lukemiseen oikein uppoaa – ei määräänsä enempää pysty lukemaan.

Rei ei ollut minusta tässä teoksessa niin kiinnostava kuin aiemmin muistin hänen olevan. Koko ajan kuvataan, kuinka hoikka ja hyvännäköinen hän on, kauniit kesämekot oikein hivelevät ja laskeutuvat kauniisti hänen treenatun vartalonsa päälle, Rei syö aina terveellisesti ja usein hänellä ei ole ruokahalua kuin muutamaan haarukalliseen salaattiannoksestaan. Ja maistuvia ruoka-annoksia kuvataan kirjassa usein, mikä haaskuu, että Reille ei ikinä ruoka maistu!

Ja kaikki miehet ihastuvat Reihin, totta kai!

Onneksi hän saa myös jotain aikaiseksi ja tutkimukset etenevät. Vaikka rakkauselämäkuvaus ja sitoutumiskammoinen eestaas-souvaaminen ovat ihan kiinnostaavaa luettavaa paikoin, niin niiden varassa tarina ei kanna. Typerin käänne on vielä, että Rein entinen poikaystävä käy Havajilla ehkä kolmen sivun verran. Ihan turha muistutus tästä juonikuviosta sarjan päätökseen.

Minulla on nyt kesähelteillä ihan mieletön tarinavetoisten kirjojen himo, joten Rei Shimura Havaijilla maistui puutteistaan huolimatta oikein hyvälle.

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
Tammi, 1986
Suomennos: Raija Mattila
Mistä: kirjastosta
novellikokoelma

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on juuri sellainen novellikokolma, josta pidän. Se on tasapainoinen, eheä, vahvasti tarinallinen ja tematiikka toistuu yllättävälläkin tavalla novellista toiseen, loput ovat avoimia ja tarinoissa riittää tasoja. Yllätyin kuitenkin, että tämä suomennettu teos ei olekaan ilmestynyt tällaisenaan alun perin, vaan Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt painos on kasattu kolmen Raymond Carverin teoksen teksteistä. Eli oikeastaan tässä pitää kiittää hyvästä kokonaisuudesta myös sitä henkilöä, joka on valinnut tekstit tähän teokseen.

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on nimensä mukaisesti kokoelma novelleja, jotka liittyvät rakkauteen. Romantiikkaa, vanhemman ja lapsen suhdetta, eroja, ystävyyttä. Yksi kiinnostavimpia tarinoita on niminovelli "Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta", jossa aviopari kuvaa ystävilleen vaimon entisen miehen käytöstä ja hurjaa tekoa. Vaimon mielestä tämä on osoitus suuresta rakkaudesta, miehen mielestä kyse on vain hulluudesta, jopa pahuudesta. Tälla tavalla asiaa pyöritellään ja on kiinnostava lukea kahdenlaista näkökulmaa, seurata keskustelua kuin oikeasti olisi huoneessa mukana.

Novelleissa on hypnoosia. Niitä tekee mieli lukea, ne ottaa omakseen ja silti suru ja ahdistus tarinoiden taustalla pakottaa laskemaan kirjan välillä käsistä ja antamaan sille aikaa. Luin kirjaa monta viikkoa. Ja loppua kohden novellit vain paranevat.

Alun perin nappasin kirjastosta mukaani sen siksi, että hyvä ystäväni kertoi luetuttavansa "Miksi, kulta?" -novellia oppilailleen. Halusin tietää, miksi se on oivallinen novelli nuorten lukea ja analysoida. Huikean hyvä se on. Ihan tekisi mieli lukea niitä oppilaiden mietteitä siitä, millainen suhde on novellin äidillä ja pojalla heidän mielestään. Ja mitä pitävä kirjetyylisestä novellista.

Erilaiset tyylit viehättivät tässä kokoelmassa. Yllä mainitussa kirjeen muotoon kirjoitetussa novellissa pidin minäkerronnasta, toisissa kesti hetken tottua siihen. Kolmannen persoonan kautta kerrotut novellit toimivat sen sijaan alusti asti.

Välillä on ihana lukea novelleja, joihin mahtuu muutamiin sivuihin koko ihmiselo. Monien kohdalla ihailin, miten Carver osaa kuljettaa muutamilla lauseilla elämää ja vuosia eteenpäin, tarkkaan ja silti uuvuttamatta. Monen tarinan keskiössä oli hyvin lyhyt hetki elämässä, mutta "pohjustuksella" menneisyyteen henkilöt tulivat tutuksi ja kyseinen lyhyt hetki tuntui todella käänteentekevältä. Uskoin ja vaikutuin. Ja tunsin lukiessa surua, vaikken osaa paikantaa mistä syystä. Pidin novelleista vain niin paljon.

Minun lisäkseni Carverista ovat nauttineet ainakin: Leena, Linnea, Suketus, Jenni.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
Tammi, 2014
The Lowland, 2013
Suomennos: Sari Karhulahti
Sivuja: 438
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: oma ostos

Keltainen kirjasto täyttää tänä vuonna 60 vuotta, ja olin mukana kirjasarjan hienossa juhlassa, jossa Jhumpa Lahiri luki uutuuskirjastaan tekstikatkelman ja suomentaja Sari Karhulahti saman kohdan suomeksi. Maria on kirjoittanut juhlasta lisää, kannattaa käydä lukemassa bloggaus.

Ostin kirjan, sillä halusin päästä pian lukemaan sen kokonaan ja samalla sain kirjailijan omistuskirjoituksen. Jännitti, vaikka kohtaamisemme oli hyvin lyhyt ja rutiininomaisen asiallinen. Lahiri on silti yksi suosikeistani, kolme neljästä teoksesta on luettu ja Tuoremaa – kuulemma se kaikkein paras – odottaa jo hyllyssäni. Kaiman luin nyt yhtä aikaa Tulvaniityn kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Takakannessa on hieno lyhyt luonnehdinta: "Tulvaniitty on tarina veljeksistä, jotka maailma loitontaa toisistaan ja rakastavaisista, jotka kuolema erottaa." Subhash ja Udaya ovat kirjan alussa lapsia, he viihtyvät toistensa seurassa, ovat hyviä koulussa ja kiinnostuneita ympäristöstään. He ovat parhaat ystävät. Aika nopealla leikkauksella siirrytään aikuisuuteen ja niihin eroihin, minkä tähden toinen veljeksistä lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan ja toinen halusi jäädä Intiaan. Muuttaa Intian poliittisten ääritoimien avulla, hyvää tarkoittaen, keinoja kaihtamatta.

Alku on aika hidas, oikeastaan vasta joskus 150 sivun kohdalla tarina lähtee vetämään. Tämä varoituksena! Oli kiinnostava lukea Intiasta 60–70-luvuilla, mutta silti se kaikkein mielenkiintoisin tapahtuu Yhdysvalloissa, minne Subhash jäi asumaan. Hän ei pysty palaamaan lopullisesti kotiinsa Intiaan, vaikka niin oli ollut puhe alun alkaen perheen kesken. Elämä uudessa maassa on helpompaa ja sillä tavoin hän samalla saa etäisyyttä veljeensä ja kunnioittaa parhaalla mahdollisella tavalla tätä. En aio paljastaa, miksi ja miten hän sen tekee, sillä se on oikeastaan koko asetelman juju.

Kulttuurierojen ja perhesuhteiden kuvaajana Lahiri on kiitelty ja arvostettu, ja hän on erittäin taitava myös tässä kirjassa kuvaamaan sitä, miten lamauttava voi pienikin salaisuus olla. Lukiessa oli mielekästä pohtia, kuinka tarpeen näitä salaisuuksia oli kasata. Ja kuinka paljon kannattaa odottaa perheenjäseniltä ymmärrystä ja rakkautta, joka perustuu valheeseen.

Takakansi jatkaa vielä: "Vuosikymmenien ja maanosien läpi kulkeva vaikuttava romaani kuvaa, kuinka perhesiteet lopulta määrittelevät, keitä olemme." Aikajänne on tosiaan kirjassa pitkä, mutta päähenkilöiden kehittyminen tarinan aikana hämmentävän olematonta. Pidin siitä, että heidän valintoihinsa ja käytökseensä sai tuskastua. Itse en olisi toiminut samalla tavalla, mutta en haluakaan lukea kirjoja vain samankaltaisista ihmisistä kuin mitä itse olen. Hieno teos!

Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi

Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi
Gummerus, 2014
The Paris Wife, 2011
Suomennos: Irmeli Ruuska
Sivuja: 390
Kansi: Anna Bauer
Mistä: arvostelukappale

Tänä keväänä olen lukenut jo useamman viihteellisen historiallisen käännösromaanin. Muutama päivä sitten bloggasinkin Jo Bakerin Longbournin talossa -romaanista, joka oli onnistunut riskiluku, sillä siinä ei pilailtu Austenin klassikkokirjalla. Paula McLainin kirja valikoitui niin ikään luettavakseni samaisen lehtijuttutyypin vuoksi.

Kirjan nimi – Nuoruutemme Pariisi – viittaa vahvasti Ernest Hemingwayn muistelmateokseen Nuoruuteni Pariisi, mutta tämän kirjan kohdalla ei samanlaista riskiä minun kohdallani ollut, sillä en ole Hemingwayn kirjaa vieläkään lukenut. Omistan kirjan pokkarina, mutta pakko myöntää, että ostin sen elokuvan huumaamana. Woody Allenin Midnight in Paris hurmasi ja halusin lukea kaiken (kaiken!) Hemingwaylta, Fitzgeraldeilta – ja kuinkas sitten kävikään. Omistan kirjan, mutta en ole vielä saanut sitä luettua. Tämä tämmöisenä alustuksena sille, mitä vasten lähdin McLainin "Pariisin vaimoa" lukemaan.

Hadley Richardson on 8 vuotta miestään Ernest Hemingwayta vanhempi, mutta ikä ei ole mikään este silloin kun oikein toiseen hullaantuu. Avioliittoarki käynnistyy oikeastaan Pariisissa, sillä toimittajan ja aloittelevan kirjailijan työ vie pariskunnan sinne. Alku vei mennessään, ja minäkertoja-Hadley tuntuu aluksi niin raikkaalle ja kiinnostavalle henkilölle. Halusin ehdottomasti kuulla tämän puolen tarinasta, sillä faktapohjaisessa kirjassa lukija tietää jo, miten avioliiton lopulta käy.

Pohjatyö tuntuu perusteelliselta. Kirjailija on perehtynyt Richardsonin ja Hemingwayn kirjeenvaihtoon, kirjailijan tuotantoon ja muuhun aikalaisaineistoon ja tutkimukseen. En ole 1920-luvun pariisilaisen elämän asiantuntija, mutta levottomuus ja sulokas hällä väliä -asenne välittyy juuri niin kuin mielikuva ajasta etukäteen oli.

Pidin kirjasta pitkän aikaa todella paljon, mutta sitten jotain tapahtuu. Hadley, jonka kanssa minulla ei ollut mitään toraa, tuntuukin tylsältä hahmolta ja hengettömältä kertojalta. Tapahtumia luetellaan ja ymmärrän, että avioliiton tuho on tuloillaan, mutta tunnepuoli ja epätoivo tilanteesta eivät oikein välity.

Mutta yksi kohtaus jäi erityisen hyvin mieleen. Hadley matkustaa Ernestinsä luokse tämän esikoisromaanin käsikirjoituksen kanssa, mutta hukkaa sen vahingossa matkalla. Ihan hirveä tilanne, ettei tekstistä tietenkään ole "varmuuskopioita". Kohta jäi – paitsi sen kauhean traagisuuden vuoksi – mieleeni erityisen hyvin, sillä tämä on kuin ensimmäinen hetki, kun minulle lukijana tuli tunne, ettei liitto tule kestämään. Ehkä olisin jollain tapaa toivonut, että Hadley muuttuisi pirullisemmaksi ja väkivahvemmaksi, kun rouva Hemingway numero 2 saapuu kuvioihin mukaan.

Keväisen viehkona viihdekirjana tätä suosittelen. En ymmärrä, miksi kesken lukemisen aloin ladata kirjalle sellaisia odotuksia, joita se ei ole luvannutkaan täyttää.

En ole Pariisissa nyt, vaikka Euroopan turuilta ja toreilta tämän juttuni julkaisen. Sinne kuitenkin seuraavaksi kaipaisin, vaikka ajassa taaksepäin en voikaan matkustaa.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo:
Me tarvitaan uudet nimet
Gummerus, 2014
We Need New Names, 2013
Suomennos: Sari Karhulahti
Kansi: Eevaliina Rusanen
Sivuja: 288
Mistä: arvostelukappale
Zimbabwelais-amerikkalainen romaani

"He eivät koskaan enää palaa entiselleen, sillä se on kerta kaikkiaan mahdotonta sen jälkeen kun on jättänyt taakseen minuutensa, ominaislaatunsa.” 

NoViolet Bulawayo on saanut heti ensimmäisellä teoksellaan paljon positiivista huomiota. Me tarvitaan uudet nimet oli arvostetun Man Booker -palkinnon finalistien joukossa, ja täällä Suomessakin monet kirjabloggaajat ovat ihastuneet Bulawayon taidokkaaseen, kielellä leikittelevään teokseen.

Me tarvitaan uudet nimet on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa 10-vuotias Kulta asuu ystävineen slummissa. He eivät käy koulussa ja kuluttavat aikaansa keksimällä erilaisia leikkejä. Nälkää yritetään pitää loitolla varastamalla ruoaksi guavoja rikkaiden asuinalueelta. Väkivalta, köyhyys ja avustustyöntekijöiden läsnäolo ovat kaikille arkipäivää. Kulta on joukon ainoa, jolla on kuitenkin mahdollisuus muutokseen, sillä hänen tätinsä asuu Yhdysvalloissa. Romaanin toisessa osassa teini-ikäinen Kulta havainnoi terävästi amerikkalaista arkea ja yrittää sopeutua uuteen maahan parhaansa mukaan.

Kirja on asetelmaltaan tyypillinen maastamuuttoromaani. Köyhissä oloissa lapsuutensa viettänyt muuttaa länsimaahan suurten toiveiden saattelemana. Bulawayo onnistuu kuitenkin kerrontaratkaisuillaan tuomaan tarinaan jotain uutta.

Ihastuin kirjassa erityisesti siihen, kuinka hyvin nämä kaksi osaa toimivat ja miten kirjailija on tavoittanut sekä lapsen että teini-ikäisen kielen ja maailman. Suomentaja Sari Karhulahti on tehnyt loistavan työn siinä, miten hän saa lapsen puhekielisemmän kerronnan soimaan. Minua aluksi häiritsi pilkuttomuus, mutta mitä pidemmälle luin, sen paremmalta rosoisuus ja lauseiden ketjuttaminen tuntui. Teini-ikäisen puheessa on asianmukaisesti enemmän uhmaa, ja kerrontatapa poikkeaa alusta juuri sopivasti.

On aina vaikuttavaa ja pökerryttävää lukea raadollisista asioista lapsen näkökulmasta käsin.Varsinkin, jos lapsen ääni kertojana toimii, eikä se etäännytä tilanteesta liikaa. Monta kertaa juuri epäonnistunut kertojaääni pilaa teoksen, varsinkin, jos lapsen älykkyys heittelee puolelta toiselle. Mutta kun kirjailija onnistuu lapsikertojan kanssa, tulee tarinaan hyvin koskettava taso. Pahat – ja tärkeät! – asiat tulevat kerrotuksi tavallaan vähän mystisemmin, ja hurja kohtaus on vieläkin voimakkaampi.

Mutta lapset ovat lapsia kaikkialla. Uhkarohkeiden leikkien seasta löytyy myös viatonta toivoa paremmasta. Tämä ilo on tärkeä, sillä henkilöihin ihastuu ja näille lapsille haluaa hyvää.

Minulle kirjassa on parasta se, kuinka saman tarinan sisään on mahdutettu kaksi todentuntuista mutta hyvin erilaista maailmaa.

Kulta tulee tutuksi lapsena ja nuorena, ja hänen jatkuva kaipuunsa kotiin, jota ei missään ole, pakahduttaa.

Kirjan on lukenut ainakin Katja, Karoliina, Mari A., Maija, Tiina, Krista.

Anne Tyler: Nooan kompassi

Anne Tyler: Nooan kompassi
Otava, 2010
Noah`s Compass, 2009
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Sivuja: 286
Kansi: Katja Kaskeala
Mistä: äidin kirjahyllystä

En ole aiemmin lukenut Anne Tylerin teoksia, mutta olen kuullut ja lukenut hänen kirjoistaan paljon hyviä arvioita. Olen aikonut lukea hänen kirjojaan jo pitkään, ja kun satuin huomaamaan pari hänen teostaan äitini kirjahyllyssä, ajattelin tutustua niihin vähän. Tämä kirja päätyi luettavakseni kuitenkin mitä kummallisemmasta syystä. Tarkistaessani kirjan ilmestymisvuotta copy-sivulta löysin huolimattomuusvirheen, joka jostain syystä hymyilytti minua niin paljon, että aloin lukea kirjaa sitten saman tien. "Lainauksen A. A. Milneltä sivulla xxx suomentanut Ville Repo." Tähän väliin on pakko tunnustaa, etten sitten muistanutkaan lukemisen aikana tarkkailla tuota mystistä kolmen äksän sivua, sillä kirjan hidastempoinen, vakavamielinen ja niin todellisen tuntuinen tarina vei mennessään.

Nooan kompassi muistuttaa lukemiani Carol Shieldsin kirjoja, sillä Tyler kuvaa yhtä tarkkanäköisellä lempeydellä ihmisiä ja perheitä. Päähenkilö Liam on koskettava henkilö. Ja niin monimuotoinen, vaikka hän onkin näennäisen tylsä hahmo. Arjen ja arkisten asioiden kuvaus on hyvää ja niin todentuntuista, etten osaa oikein edes sanallistaa, miksi pidin kirjasta niin paljon.

Liam on 60-vuotias opettaja, joka on saanut juuri potkut ja hän joutuu muuttamaan pienempään asuntoon laitakaupungille. Ensimmäisenä yönä hänen asuntoonsa murtaudutaan ja Liam pahoinpidellään niin pahasti, ettei hän muista tapauksesta mitään. Hän on ollut kahdesti naimissa, ensimmäinen vaimo teki itsemurhan ja toinen vaimo, Barbara, ja kolme tytärtä pitävät Liamista omalla tavallaan hyvää huolta. Liam kokee itsensä yksinäiseksi, ja tämän tunteen kuvauksessa kirjailija on erityisen taitava. Liam tuntuu minustakin yksinäiseltä ja tunsin sääliä tuota passiivista miestä kohtaan, vaikka koko kirjan aikana hän ei ole monellakaan sivulla yksin. Koko ajan hänen ympärillään on lauma naisia, ja vaatimuksia, läsnäoloa, ristiriitoja, rakkautta.

Kirja ei tarvinnut suuria juonenkäänteitä, dramatiikkaa, lukijaa yllättäviä kiepautuksia. Ihmissuhteet ja arkisuus tekivät kirjasta erikoisen kiehtovan. Kirjan takakanteen on lainattu ote jostain Turun Sanomien arvioista, jonka voin tämän kirjan perusteella allekirjoittaa täysin: "Anne Tyler kirjoittaa ihmisistä, jotka perheen parissa haaveilevat pois pääsemisestä ja poissa ollessaan potevat koti-ikävää."

Nooan kompassi sopii siinäkin mielessä lukutilanteeseeni ja loma-aikaan, että tavallaan mikään ei ole ihanampaa kuin viettää vähän enemmän aikaa perheen kanssa, mutta kuitenkin kaikki kaipaavat myös niitä omia rutineitaan ja rauhaansa. Liamin yksinäisyys on tämänkaltaista, hän haluaa olla perheensä kanssa, mutta samalla se on niin kovin uuvuttavaa. Hänellä on painolastinaan vielä vanhat huonot päätökset, jonka vuoksi hänellä on kaikkiin tyttäriinsä erillä tavalla vaikea suhde. Liam kärsii myös pahoinpitelyn aiheuttamasta traumasta. Mutta kun hän rakastuu naiseen, joka toimii toisen miehen apulaisena ja muistina, alkaa hän hahmottaa elämästään monia asioita, jotka ansaitsevat hänen huomionsa ikävää tapausta enemmän.

Nooan kompassi on arkisen kaunis perheromaani. Tarina käsittelee myös ikääntymistä, työelämän muuttumista, avioeroja sekä muistin ja muistojen tematiikkaa. Aion ehdottomasti lukea Tylerin kirjoja tänä vuonna lisää.

Lukumaraton mökillä

Pakko se oli taas tähän ryhtyä, kun tuntui, että tekee mieli lukea monta monituista kirjaa ja nollata niin sanotusti päätä. Minulla on niin mukava olo, että voisin toisaalta katsoa vaikka mitä hömppää telkkarista mutta enemmän tekee mieli silti lukea.

Olen kantanut puut sisällä, käynyt lenkkeilemässä ja saunonut hyvin. Minulla on paljon teetä, poronkäristystä ja salaattitarpeet. Olin koko lokakuun lihattomalla ruokavaliolla ja itse asiassa miltei kokonaan siitä asti, kun palasin Berliinistä Suomeen. Poro on kuitenkin hyvää, eettisempää lihaa ja minut on poronkäristyksellä kasvatettu, sopii siis oikein hyvin näihin maisemiin, tunnelmiin ja maratoniini tämä ruokavalio.

Mökkilomani (ensimmäinen) lukumaraton alkaa siis N-Y-T. Nyt! Kello on nyt 14.15.

Ensimmäisenä lukupinosta valikoitui japanilaista lyyristä proosaa. En ole lukenut aiemmin Yasunari Kawabatan teoksia, vaikka erityisesti Lumen maa on kiinnostanut pitkään. Kirjahyllystä löytyi kuitenkin Kioto, joka vaikuttaa myös hyvältä ja sen vuoksi olen sen itselleni eurolla ostanut (hinta näkyy etusivulla, en muuten tällaisia muistaisi). Kawabata on ensimmäinen japanilainen Nobelin voittanut kirjailija, joten samalla saan luettua myös luettua lisää nobelkirjailijoiden teoksia.

Aah, pakko vielä hihkaista. Ikkunan vieressä lentelee ja pomppii isoja, paksuja kuukkeleita. Oih ja voih, lempilintujani!

16.30

Kawabatan teoksista Lumen maa olisi varmaan sopinut tähän vuoden aikaan paremmin, mutta keväinen Japani 50–60-luvun vaihteessa tuntui lämpimältä ja sopivan etäiseltä. Kawabatan käyttämä kieli on niin maalauksellista, joten välillä tuntui ettei kirjaa edes lukenut – tarinaa katseli. Kirsikankukkien kukoistuksen olen aina halunnut nähdä omin silmin, ja nautin aina siitä, kun löydän kirjasta kunnon kevään, kukkien loiston ja sen juhlavuuden, joka Sakuraan liittyy.

Ihan hyvä, että luin Kioton ensimmäiseksi, sillä se on lukupinoni pisin, 196 sivua, mutta ennen kaikkea siksi, että se vaati aikaa ja keskittymistä. Kuvainnollisuus, vanha Japani, murrosaika yhteiskunnallisissa oloissa ja perhesuhteissa kiinnostavat mutta väsyneenä sivulauseissa näkyvät vivahteet jäisivät varmasti tajuamatta. Tuntui toisaalta, että jäivät vähän nytkin. Tunnen jonkin verran japanilaista kulttuuria, mutta lukemalla kirjoja oppii aina lisää ja aiemmin kuultu vahvistuu. Ehkä jotain ymmärtääkin paremmin, kun sen lukee fiktiomuotoisena.

Silti paljon tuntuu käsittämättömältä, epätodelliselta. Miten löytölapsena kasvaminen voi olla hävettävä asia, samalla tapaa kuin olla kaksonen. Päähenkilö Chieko on näitä molempia, ja hänen kasvattivanhempana kertovat mieluummin ryöstäneensä tytön vauvana kuin hennovat kertoa totuutta. Chieko tapaa kuitenkin sisarensa viimein, ja heidän uutta suhdettaan kuvataan hellästi.

Kiinnostavampaa kirjassa minusta oli kuitenkin se, millainen Japani tuolloin oli ja millä tavalla lapset ja vanhemmat keskustelevat, miten luontokuvaus liittyy tarinaan ja ihmisluonteiden kuvaukseen, millainen suhde sodan jälkeisellä Japanilla on ulkomaailmaan, ihmisillä vaikkapa Amerikan dollariin, mitä raha ja kasvu voisivat tuoda yksilölle, maalle ja mitä ne toisaalta mukanaan vievät.

Vahva, lempeä ja unettavakin kirja lukumaratonin alkuun. Nyt seuraavaksi jotain kotimaista.

19.30

Tuhkat on heitetty pihalle toisesta takasta. Sain pellin kiinni samalla, käytän vain toista takkaa, koska en paljon sen edestä liiku. Mitä nyt välillä tähän kirjoittamaan tätä lukumaraton-päiväkirjaani. En ole kyllä niin hyvä tarinoimaan kuin Kristina Carlson, mutta haluan ehdottomasti lukea lisää hyviä fiktiivisiä päiväkirja- ja kirjemuotoon kirjoitettuja romaaneja. Vinkatkaa kommenttilootan, jos satutte pyyntöni lukemana. Voisin joulukuussa tai marraskuun loppupuolella pitää teemaviikon ja lukea vain kirjeromaaneja.

William N. päiväkirja on ihan mahtava kirja. Sen lukee nopeasti, se on ihanan kokoinen kädessä, taitto on onnistunut. Tarina on kiinnostava, William N. kiehtova historiallinen hahmo, jonka päiväkirja on toki fiktiivinen mutta aivan mielettömän todentuntuinen. Tuli ihan sääli, kun miesriepu kirjoittaa päiväkirjaansa, kuinka viluinen on, kun itselläni oli lukiessa niin lämmin ja mahakin oli täysi kaikesta herkuttelusta.

"2.11.1898 Viimein kirje Eliseltä, mutta hän vähättelee sitä, mitä silmilleni tapahtui, käsittämätöntä, että hän arvelee ilmiön johtuneen minun hermoistani! -- Yksimielisyys! Se lienee "seuraelämän" avainsana! Erilaiset ja eri mieltä olevat jäävät ulkopuolelle, hyvä on, minä jättäydyn ulkopuolelle vapaaehtoisesti, niin olen aina tehnyt. -- Jos tietäisin, miten jäkäliä käytettäisiin polttoaineena, ruoaksi tai kauneudenhoidossa, ack, sinkoaisin "seurapiireihin" kuin ilotulitusraketti!"

Sama päivä kuin tänään, ja miekin haluan olla kaukana seurapiireistä. Silti olen seurallinen, koska on tämä ihana blogistania ja sosiaalinen media, jonka avulla voin olla poissa ja läsnä, ihan miten haluan ja koska vain. On ihana lukea kirjaa, joka herättää näin paljon ajatuksia. Miksi William N. on niin yksinäinen ja kärttyinen, miksi hänelle ei ruoka oikein maistu ja hän elää mieluummin köyhyydessä ja omassa erinomaisuudessaan kuin on osa aktiivista tiedekenttää. Onko hän taiteilijaluonne, kuten hän itse välillä pohtii, ja mikä on edes taiteilijuutta ja taiteilijoiden luonteenpiirteille ominaista? Miksi olen aloittanut kirjan joskus ja pitänyt lukemastani, mutta jättänyt kirjan kesken? Mikä ihme sattui tuolloin, että kirja meni takaisin hyllyyn, jotta voisin aloittaa kaiken alusta ja lukea kirjan nyt osana lukumaratonia? Miksi kirja on niin taitava, vaikka siinä ei tapahdu oikein mitään ja silti siinä sanotaan niin paljon?

Tarkemmin pitäisi kirjasta kirjoittaa, mutta pidän siitä, kuinka näiden lukumaratonien aikana myös oma bloggaus liikahtelee lähemmäs päiväkirjatyyliä. Tajunnanvirtamaista luonnehdintaa omasta lukukokemuksesta ja kaikesta siitä muusta, mitä lukemisen ympärillä ja aikana tapahtuu. Lukemisen flow tarttuu kirjoittamiseen, hyvä, hyvä teos, ja niin kovin kaunis esineenäkin.

Jäkälätutkijan päiväkirjan jälkeen maistuu yksi murhaohjelma. Sen jälkeen luen keltaiseen kirjastoon kuuluvan pienoisromaanin.

22.00  

Sattumalta olen valinnut luettavakseni kirjoja, jotka käsittelevät yksinäisyyttä ja erakoitumista. Kirjan päähenkilö halusi vielä katsoa vuorokauden ajan yksin videoteosta Psykosta, mie mieluummin käytän tuon ajan eri kirjoihin. Yhtäläisyyksiä tilanteeseeni on, kirjat paljastavat lukijansa, ja jättävän niin paljon auki, että välillä ihan huvittaa tämä touhu. Kaikenlaista sitä mielessä pyöriikin niillä hetkillä, kun kirja menee käsittämättömäksi tai tarinan maailmassa tapahtuu tavattoman pitkä hidastus. Silti tai ehkä juuri siksi, lukeminen on kaikkein paras tapa ajatella jotain uutta.

 Don DeLillon Omegapiste ei ollut mikään huikaiseva mestariteos mutta sen verran erityinen ja erikoinen, että annan itselleni luvan olla ymmärtämättä kaikkea. Päähenkilö, nuori elokuvantekijä, on pakkomielteisen kiinnostunut elokuvaideastaan. Hän haluaa tehdä elokuvan Richard Elster -nimisestä henkilöstä, joka on entinen puolustusministeriön neuvonantaja. Hän haluaa tehdä sen yhdellä otolla ja mahdollisimman pelkistetyllä taustalla. Elokuvaa ei kuitenkaan päästä vielä tekemään, mutta miehet viettävät aikaa Elsterin erakkomökissä ja keskustelevat asioista. Elsterin tyttären katoaminen saa lopulta miehet poistumaan mökistä ja palaamaan New Yorkiin. 

Kirjan alussa ja lopussa on kohtaus, jossa mies, todennäköisesti elokuvaohjaaja katselee taidemuseossa Douglas Gordionin videoteosta 24 Hour Psycho. Mies pohtii eri kohtauksia, mutta paljon myös sitä, kuinka hän haluaa tulla uudestaan ja uudestaan katsomaan videon. Koska valitsen kohta neljännen päivän kirjan, tunnistan jotain tuossa pakkomielteessä, vaikka yksinäiseksi en itseäni koekaan.

En ole lukenut aiemmin DeLillon kirjoja, mutta olen tämän antikvariaatista ostanut 12 eurolla juuri sitä varten, että jotain häneltä lukisin. Vielä en ihastunut, täytyy lukea joku parempi häneltä. Ehdotuksia? 

Aamulla 

Nukahdin yöllä kesken Sudenmorsiamen. Aino Kallaksen kieli tuntui unettavalta. Olen lukenut teoksen aiemmin kirjallisuusopintojeni alussa, ja taisin silloin olla tarkkaavaisempi ja innostuneempi, sillä nyt teksti tuntui kauhean takkuavalta. Ei niin mahtipontinen, laulavainen lukukokemus.

Kompastelin sanoihin, esimerkiksi seuraava kohta nauratti minua jostain syystä ihan tavattomasti: "kuin Saatana oli ulosfundeerannut". Mietin myös jostain syystä paljon kirjabloggaajakollega Morrea, jonka gradu liittyy myös vähän Kallaksen ihmissusimaailmaan. Ajattelin, että kirja olisi hyvä luettava ennen nukahtamista, koska tarina on tuttu, mutta tällä kertaa lukemisesta tuli liian koomista ja sitten vain unettavaa.

Mielessä pyöri myös paljon kaikki, mitä tiedän kirjasta, ei niinkään itse teos. Kai Laitisen tutkimus, Eino Leino, muiden arviot. Aamulla loppuun lukiessani luonnonhurmokseen pääsi jo paremmin sisälle.

Seuraavaksi minulla on jo käännöskirja vuorossa, päivitän enemmän, kun saan kirjan luettua loppuun.

Olen maratonin suorittanut jo useamman kerran, joten tällä kertaa ei haittaa, vaikka menee hivenen lönkyttelyksi.

Lukumaraton keskeytyi, koska mökkirauhani rikkoutui. Vanhempani halusivat yllättää ja touhuta myös mökillä. Olen ihan tyytyväinen silti, sain luettua neljä pientä kirjaa.

Yasunari Kawabata: Kioto (Suuri suomalainen kirjakerho, 1972. Suomentanut: Eeva-Liisa Manner. 196 sivua)
Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Otava, 2011. 159 sivua)
Don DeLillo: Omegapiste (Tammi, 2011. Suomentanut: Helena Bützow. 124 sivua)
Aino Kallas: Sudenmorsian (Otava, 1979. 141 sivua)

Yhteensä 393 sivua. En siis ehtinyt lukea juuri mitään, mutta se selittyy paljolti sillä, että luin vuorokaudesta oikeastaan vain yhdeksisen tuntia. Olen kokenut lukumaratoonari, enkä tämmöisestä pety. Joskus menee nämä matkat vähän lönkyttelyksi. 1801 sivua on ennätykseni, enkä usko, että sitä koskaan lyön, sillä siihen sai jo aika lailla ahkeroida.

Tänään on ollut rauhallinen päivä, kun olen ottanut hyödyn luonnonvalosta ja kuvannut ulkona kirjankansia tulevia bloggauksia varten. Olen myös kylvänyt pullanpalasia kuukkeleita varten, mutta talitintit taisivat syödä jo kaikki isompien edeltä. Nyt alkaa jo olla niin hämärä, että puhun illasta, vaikka kello on vähän yli kolme. Illemmalla ehdin lukea sitten jo uusia kirjoja.

Leela Corman: Unterzakhn

Leela Corman: Unterzakh

Schocken Books, 2012

Sivuja: 208
Kansi: Leela Corman

Lyhyesti: Sarjakuvaromaani

Sain Karoliinalta lainaan eilen Leela Cormanin Unterzakhn-sarjakuvaromaanin ja luin sen saman tien. Kirja sijoittuu 1900-luvun alkuvuosikymmenten New Yorkiin, ja se kertoo kaksostyttöjen Esther ja Fanya Feinbergin tarinan. Ajassa hypätään aika ajoin eteenpäin, joten lukija näkee, millainen kohtalo seuraa jo nuorena tehdyistä valinnoista. Se, mikä tuntuu väärälle, voi sattuman oikusta kääntyä hyväksi. Ja toisin päin. Tarinan paras anti onkin sen sattumanvaraisuus, eikä ennalta tiedä, miten kaikki lopulta päättyy.

Alue, missä tytöt elävät, on kuin kulttuurien ja rotujen sulatusuuni. Kovalla työllä ja sopivalla onnenpotkulla kuitenkin jopa vähäosaisilla on mahdollisuus selvitä. Tämä kuulu amerikkalainen unelma. Juutalaiskaksoset ovat pohjasakkaa myös New Yorkissa, mutta Corman on sijoittanut välille toisen tarinalinjan, joka vie ajassa taaksepäin Venäjälle, jossa juutalaisia vasta huonosti kohdeltiinkin. En pitänyt tätä kuitenkaan mitenkään alleviivaavana, varsinkin, kun loppua kohden selvisi myös syy, miksi välillä ajassa hypättiin taaksepäin.

Tarina on hyvä, mutta Cormanin piirrosjälki oli paikoin niin villiä, että oli vaikea saada selvää, että kuka onkaan kulloinkin äänessä. Ymmärrän, että kaksoset näyttävät samalta, mutta heidän piirteensä toistuivat myös muissa keskeisissä hahmoissa niin vahvana, että välillä en ihan varma voinut olla hahmoista. Värin käytössä kirjailija on hyvä, sillä vaikka kyseessä on musta-valkosarjakuva, varjostukset elävöittävät kuvaa hyvin.

Lapsuuden ja aikuisuuden käsite on tuohon aikaan hyvin erilainen kuin nykyisin, joten 12-vuotiasta himoitseva ukonkäppänä ei ole pedofiili vaan ihan normipervo. Cormanin tarinassa on mielenkiintoisia tapahtumapaikkoja, huorintalosta kartanoon ja ihmisiä eri yhteiskuntaluokista. Sisaruksetkin elävät monta elämää etsiessään paikkaansa. Välillä erossa ja välillä hyvinkin tiiviisti yhteyksissä. Sivujakin on riittävästi, niin tarina ehtii syventyä ja hahmoihin tavallaan kiintyä.

Vaikka en aivan Cormanin piirtojäljen ystävä ole, niin kekseliään tarinan vuoksi voisin lukea hyvinkin häneltä lisää. Suosittelen muillekin, joita maahanmuuttotarinat, naishistoria, kehityskertomukset ja onnistuneet sarjakuvaromaanit kiinnostavat.

Kuva

Melissa Bank: The girls guide to hunting and fishing

Melissa Bank: The girls guide to hunting and fishing
Penguin Books, 1999
Julkaistu suomeksi samana vuonna nimellä Nyt nappaa!
Sivuja: 274
Mistä: Oma ostos
Luettu: aloitettu Berliinissä ja lopetettu ensimmäisenä Kirja päivässä koko kuukauden -lukuhaasteen päivänä
Lyhyesti: Romaani, joka koostuu muutamista kertomuksista, jotka pääosin liittyvät päähenkilö Janen elämään.


Ensiksi on pakko sanoa, että onpa tällä kirjalla nimi. Se on paljon kiinnostavampi kun kannen kumisaapas hyppelehtijä, mutta en olisi kyllä osannut kirjaan tarttua ilman kirjabloggaajien arvioita. Yllätyin, kun etsin kirjaa Goodreadsista, että se löytyy myös sivuston The Worst Books of All Time -listalta (sijalta 57/5318). Kirjaa on kuitenkin kiitelty paljon arvioissa, joten tuo huono sijoitus täytyy johtua myös siitä, että kirjaa on luettu hyvin paljon, myötä- ja vastakarvaan. Wikipedia osasi kertoakin, että kirja oli 16 viikkoa New York Timesin Best seller -listalla.

Melissa Bankin teosta on jossain luonnehdittu chick lit -kirjallisuudeksi, mutta minusta ei oikein istunut tähän genreen kauhean luontevasti. Kyllä päähenkilön rakkauskiemuroita käydään läpi kertomus toisensa perään, mutta Jane ei etsi rakkautta, aviomiestä, onnea auvoisaa, hänellä vain sattuu olemaan eri elämänvaiheissa poikaystävä. Kertomuskokoelma alkaa Janen ollessa 14-vuotias ja seuraavassa kertomuksessa hän on 20+ jotain ja hänellä on ensimmäinen kunnon poikaystävä.

Suhteita siis on, mutta kertomusten tekstityyli vaihtelee ja Jane on päähenkilönä samalla kertomus toisensa jälkeen tutumpi mutta pysyy myös arvoituksena. Hän on älykäs ja hän lukee paljon, hän ei unelmoi satuhäistä eikä oikeastaan missään vaiheessa edes hänen kauttaan kuvata suhteita siten, että niiden tulisi johtaa jonnekin. Enemmän hän on läsnä aina siinä kulloisessa hetkessä ja suhteiden päättyminenkin tuntuu luontevalta Janen eri ikävaiheissa. Eron syyt ovat itsellänikin olleet täysin erilaisia nuorempana kuin mitä ne olisivat ehkä nyt jos tuoreena vaimona ottaisin ja lähtisin. (En ole eroamassa!)

Jane on ennen kaikkea kiinnostava päähenkilö, vaikka hän ei aina toimikaan kertojana, niin hänen kauttaan tarinoita pääasiallisesti fokalisoidaan. Yksi kertomus tekisi mieli lukea myös suomennettuna, sillä kiinnostaa lukea, miten se on saatu suomeksi toimimaan. Siinä kertoja puhuttelee lukijaa, vaikka hän tarkoittaa, että you on Jane. Koko tarina kulkee tähän tapaan:

"On your first date, he will pick you up on his motorcycle, and bring a helmet for you. He nods his big helmet head when he's ready for you to get on. He fastens your hands around his waist like a seat belt. You sense that he's dangerous but don't know why – and wonder if it's because he makes you feel sater than you've ever felt."

Loppua kohden Janesta paljastuu jotain surullista, joka tuntuu vähän kuin se olisi myös omaa suruani, koska koko tarinan ajan minua on puhuteltu kokemaan sama kuin mitä Jane kokee. Hyvin tehokasta.

Pidin Nyt nappaa! -teoksen huumorista, sillä se ei ole mitään vitsi toisensa perään hekotusta, vaan jotain herkkävireisempää. Janen melankolisuus (en oikein tiedä nyt parempaa sanaa kuvaamaan häntä, sillä hän ei ole surullinenkaan ja hänellä on asiat hyvin, mutta jostain syystä kuitenkin tulee tunne, että hän on sielultaan surullinen ihminen) tekee kirjasta joillekin chick lit -tyyliä odottaville varmasti synkkätunnelmaisen luettavan. Tai ainakin näin päättelen monien pettyneiden arvioiden lukemisen jälkeen. Minusta se tekee hänestä hyvän veturin tarinoita kuljettamaan. Hän on mielenkiintoinen, eikä pelkästään siksi, että hän työskentelee kustannusmaailmassa ja pohtii välillä samoja ajatuksia siitä vastuusta, joita itsekin olen saattanut kirjan parissa tuntea. Hän on mielenkiintoinen, koska niin vähällä hänestä välittyy niin paljon.

En millään nyt malta lopettaa tätä juttuani, sillä pidin kirjasta hyvin paljon. Bankin kirja oli sujuvalukuinen ja kiinnostava päähenkilö teki kertomuksista kiinnostavaa luettavaa. Arvostan myös, että kertomuksissa tyyli vaihteli ja kirja tuntui silti yhtenäiseltä romaanilta (vaikka yhtä hyvin sen voi lukea novellikokoelmana).

Sananen Kirja päivässä koko kuukauden -lukuhaasteesta: Hyvin sujuu tähän mennessä. Eilen oli kiireinen vapaapäivä, mutta koska olin aloittanut Bankin teoksen aiemmin, ehdin sen hyvin lukea loppuun. Nyt on sen verran töitä, että tämän päivän kirjan lukeminen menee iltaan, mutta olen sen jo kuitenkin valinnut.

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?
Gummerus, 2013
Suomennos: Outi Järvinen
Sivuja: 319
Mistä minulle: Arvostelukappale
Lyhyesti: Kevyt mutta nokkela satiiri täydellisistä naisista

Maria Semplen hersyvän kipakan romaanin päähenkilö Bernadette on omalaatuinen henkilö. Hän on palkittu ja arvostettu arkkitehti, joka on viimeiset parikymmentä vuotta surrut tärkeimmän projektinsa epäonnistumista ja sulkeutunut miltei kokonaan kotinsa suojiin. Hän on jopa palkannut intialaisen assistentin hoitamaan netin kautta kaiken matkajärjestelyistä reseptien uusimiseen. Microsoftilla huippuvirassa työskentelevä mies on lannistuneen tottunut vaimonsa oikkuihin. Hän ei tiedä Bernadetten ongelmien laajuutta, eikä tarkkaan vaimonsa kuulumisten perään kysele. Älykkötytär Beelle äiti on kuitenkin paras ystävä.

Eliittiperheen ongelmia on kuvattu ennenkin, mutta niissä yleensä aina pinnan alla kuohuu ja ulkokuoresta pidetään tarkkaan kiinni. Bernadette ei tunnu välittävän, vaikka on seattlelaisten kotirouvien jatkuvan pilkan ja kummastelun kohde. Siitä rehellisyydestä ja uhmakkuudesta pitää väkisinkin, vaikka juonikuviot eivät muuten viihdyttäisi.
 
Missä olet, Bernadette? -romaani ei etene perinteiseen tapaan kertojan varassa. Romaani rakentuu sähköposteista, kirjeistä, raporteista ja monista muista dokumenteista. Aluksi olin epäileväinen rakenteen suhteen, sillä tuntui, että tarina jäi muodon jalkoihin. Nopeasti tyyliin kuitenkin tottui ja se toi lukemiseen vaihtelua ja jännitystä. Tirkistelynhalukin tyydyttyy juorunnälkäisten kotirouvien sähköpostikeskusteluiden myötä. Nämä itsekkyydestä sokeutuneet sivuhenkilöt tekevät lukemisesta hauskaa. Jopa niin hauskaa, että heidän keskinäiset välinsä kiinnostivat paikoin enemmän kuin Bernadetten perheen kuviot.

Missä olet, Bernedette? onnistuu olemaan samanaikaisesti viihdyttävä lukusukkula ja älykäs sosiaalinen satiiri. Torikammoinen Bernadette on surkuhupaisa keulakuva toisen ihmisen kohtaamisen vaikeudelle. Hän osaa kuitenkin olla sen verran kipakka hulluttelija, joten missään nimessä lukiessa ei tarvitse säälitellä.

Ei hömppää, ei painavaa yhteiskuntakritiikkiä, eikä kirjaa tarvitse lukea uudelleen muistaakseen, että se oli nokkelasti kirjoitettu.

Jutun pohjana toimi Olivia-lehteen kirjoittamani arvio. Kuvituksena kesä.

Alkuvuoden luetut – listausta ja lyhytarvioita

Eilen kirjoitin alkuvuoden luettujen tilastoista ja blogini tapahtumista enemmän. Tänään on vuorossa sitten itse asia, eli alkuvuoden luettujen tarkempi ruotiminen.

Facebookin 13 uuden kotimaisen kirjailijan haasteeni on edennyt ihan hyvin: olen lukenut ensimäistä kertaa Mooses Mentulan, Päivi Kanniston, Sisko Istanmäen, Asko Sahlbergin, Eeva Joenpellon ja Eeva Tikan teoksia. Huonosti olen näistä ehtinyt silti bloggaamaan, joten alla miniarvioita osasta. Mentulan kirja julkaistaan 8.3., jolloin olen ajastanut myös teoksen arvion. Miina Supinen ei ole minulle uusi tuttavuus, mutta Orvokki Leukaluun urakirjasta on luvassa oma arvio myös myöhemmin. Mutta ihan hyvin haaste on edennyt, olen lukenut itselleni kuuden uuden kotimaisen kirjailijan tuotannosta teoksen. Päivi Kanniston Elämäni nomadina -teoksen tosin kuuntelin samalla äänikirjana.


Alkuvuoden luetut, joista olen blogannut: 
1. Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
2. Tarquin Hall: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus
3. Grace McCleen: Ihana maa
4. Melanie Gideon: Vaimo 22
5. Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta
6. Antonio Tabucchi: Taivaanranta
7. Yiyun Li: Kulkurit
8. Julie Kibler: Matkalla kotiin

12 tunnin lukuhaasteen aikana luin vielä:
9. Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus
10. Maxence Fermine: Lumi
11. Asko Sahlberg: Yhdyntä
12. John Steinbeck: Helmi
13. Amelie Nothomb: Samuraisyleily

Alkuvuoden luetut, joista en ole blogannut erikseen:

Postmoderni kirjallisuus on upea teos, jonka lukemista en voi suositella tarpeeksi. Vaikka olen toimittanut teoksen, aion myöhemmin poikkeuksellisesti tehdä teoksesta pienen jutun blogiini, sillä kirja on todellinen kulttuurityö Pekka Vartiaiselta. Lähes tuhatsivuinen tietokirja on helppolukuisesti kirjoitettu ja kiinnostava katsaus länsimaiseen postmoderniin kirjallisuuteen. Olen kirjaa lukiessani tehnyt itselleni listan kiinnostavista klassikoista ja mietin jopa lukuhaasteen väsäämistä aihealueen tiimoilta. Lasten ja nuorten jatko- ja sarjakirjat on teosluettelo ja tarkoitettu kirjaston ja aiheesta kiinnostuneiden apuvälineeksi. Hakusanat auttavat löytämään mieleisestä aiheesta lisää teoksia. Tätä en ole toimittanut mutta olen saanut taittaa sen. Opettelen nykyisin myös kirjojen taittamista, ja projekti toisensa jälkeen taidot karttuvat. Seija Vilénin Mangopuun alla -teoksen olen jo lukenut aiemmin, mutta nyt myös toisen työprojektin vuoksi luin ja kuuntelin sen jälleen. Nämä siis työkirjoja. Käsikirjoituksia en luonnollisesti laske luettuihin, mutta valmiit teokset olen ennenkin listannut blogiini, vaikka en työprojekteista muuten arvioita tee.

 Sinikka Nopolan kirjoituskokoelmat Teepussit (Gummerus, 2010) ja Miksi emme totu pystyasentoon (WSOY, 2007). Teepussit on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1987, ja se on Nopolan esikoisteos. Tähän uuteen painokseen on lisätty kirjailijan kattava Lukijalle-teksti, joka oli – ehkä valitettavastikin – kokoelman hauskinta luettavaa. Nopola jopa itse kehottaa lukijaa jättämään yhden kertomuksensa kokonaan lukematta, niin huonona hän sitä pitää. Jotain kertoo siitä, että mieleeni onkin jäänyt parhaiten tämä aloitusluku, niin hauskasti Nopola muistelee esikoisteoksensa kertomusten syntyprosessia, itseään nuorena kirjailijana ja mitä mieltä hän on nykyisin näistä tarinoista.

Eipä sillä, ihan kiinnostavia tarinat olivat, kuten myös Miksi emme totu pystyasentoon -teksit, jotka ovat ilmestyneet aiemmin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä, mutta ehkä kuitenkin petyin niihin vähän, sillä luin ne niin pian uutuusteoksen, Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia, jälkeen. Tekstit ovat tarkkanäköisiä, mutta vähän vanhahtavia: hämmästellään kuinka internetin käyttö kiihtyy ja sähkölaitteiden määrää kummastellaan. Mutta pidän Nopolan tyylistä kuitenkin niin paljon, että luen ehdottomasti seuraavan tuoreen teoksen.

Jim Dodgen Fup (Basam Books, 2004) -pienoisromaanin takakansi lupaa vauhdikasta juonta, mutta en voi väittää mitenkään kovassa kyydissä sen kanssa olleeni. Teos kertoo 99-vuotiaan kärttyisen pelurin ja alkoholistin Jake-vaarin ja hänen tyttärenpoikansa Kirpun tarinan heidän löydettyään pienen linnunpoikasen, Fupin, josta kasvaa lentokyvytön naarassorsa. Ei minua jaksanut tämmöinen moderni faabelointi nyt kiinnostaa, jossa käydään sorsan kanssa elokuvissa ja sikajahdissa.

Oikeastaan kirjan hauskin kohta oli pieni sanamuunnosleikki, joka syntyy linnun nimestä Fup Duck = Fucked Up. Kääntäjä Tero Valkonen oli lisännyt tekstin, että hän ei voinut suomentaa sanaleikkiä, sillä kirjailija on vaatinut, että kirjan nimi on oltava kaikilla kielillä Fup.

Sisko Istanmäen Liian paksu perhoseksi (Kirjayhtymä, 1996) ei valitettavasti täyttänyt niitä odotuksia, jotka sille olin asettanut. Olen nähnyt tarinan joskus elokuvana ja muistelisin, että siitä olisin silloin jopa pitänyt, mutta nyt tarina tuntui hyvin väljähtäneeltä. Sivuhenkilöt tuntuivat todella litteiltä, pahat ihmiset ovat pahoja kaikkina hetkinä, eikä näitä inhottavia tekoja sen kummemin motivoida. Päähenkilö Kaisun epätavallisen suuri koko oli kiinnostava lähtökohta rakentaa konfliktitilanteita, mutta siihenkin lopulta olisin kaivannut jotain vaihtelevuutta.

Teosta kuvataan surumielisen huumorin sävyttämänä tragikomediana, mitä se kyllä on, mutta toivoin koko ajan, että tarinaan tulee napakampi ote ja ihmissuhdekritiikki syventyy. Kirja oli aikanaan Finlandia-ehdokkaana, mutta en usko, että kirja menestyisi samalla tavalla, jos se ilmestyisi nyt. Tiedän monien pitävän tästä kirjasta yhä edelleen, mutta minun odotukseni olivat liian korkealla eikä kirja koskaan kavunnut niitä sieltä mukaansa noutamaan.

Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies (WSOY, 1994) käynnistyi hitaasti mutta veti lopulta puoleensa. Nolosti edennyt Finlandia-haasteeni saa vihdoin teoksesta yhden pisteen, sillä Joenpelto voitti tällä vuoden 1994 Finlandian.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Vuorotellen kerronta kulkee menneen ja nykytilanteen välillä. Teos alkaa siitä, kun kunta, joka käänsi aikanaan tuomari Müllerille selän erinäisistä syistä, haluaa lunastaa leskirouva Meeri Mülleriltä mukamas arvottoman maapläntin. Meeri asuu jo Helsingissä, eikä ole aikoihin käynyt entisessä kotipaikkakunnassaan, mutta ei kiusallaankaan suostu maata myymään. Hänellä on tuoreessa muistissa kunnanpäättäjien hänen perhettään kohtaan osoittama nöyryytys. Vuorottelu toimii, sillä on erityisen kiinnostava lukea näistä taustoista ja tuomari Müllerin elämästä. Kirja lähtee todella vetämään kun ensimmäisen kerran siirryttään ajassa taaksepäin.

Tuomari Müller, hieno mies on tarkkasilmäinen kuvaus ahneudesta ja vallanhimosta. Suuruudenhullu herraklikki vastaan pieni mutta sinnikäs leskirouva. On päivänselvää kenen puolelle lukijan myötätunto kääntyy, vaikka kukaan ei lopulta olekaan syytön.

Johan Bargumin uusin teos Syyspurjehdus oli viime vuoden parhaita kotimaisia. Halusinkin pian lukea lisää kirjailijan vanhempaa tuotantoa ja valitsin kirjastosta blogeissa kovasti kehutun Syyskesän (Tammi, 1993). Kirja on niin hyvä, että ihan harmittaa, etten ehtinyt kunnon bloggausta siitä tehdä.

Lisää arvioita löytyy todella paljon: Kirjava kammari, Luetut, lukemattomat, Luettua, Sinisen linnan kirjasto, Kirjoihin kadonnut, Täällä toisen tähden alla, Lumiomena, Sanasulkia, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä.

Vanhemmistakin teoksista voi löytää runsain mitoin blogiarvioita, varsinkin jos kirja on näin hyvä kuin mitä Syyskesä on. Pidin teoksen surumielisestä tunnelmasta ja siitä, että koko ajan tuntui että pinnan alla värähtelee jotain salaisuuksia. Kirjassa on niin vähäeleisesti osattu kertoa kaikki oleellinen, hyvä tarina ei tarvitse kymmenittäin erilaisia juonikuvioita, riittää oikeastaan vain yksi, jos se on taiten tehty. Melankoliassakin pitää olla sykettä, muuten kirjan kanssa nukahtaa, ja tässä kirjailija on mielestäni parhaimmillaan. Aion ehdottomasti lukea Bargumia lisää.

Eeva Tikkaa minun on pitänyt lukea jo niin pitkään, sillä hän on yhden parhaimman ystäväni lempikirjailijoita. Alumiinikihlat-novellikokoelma (Gummerus, 1984) valikoitui kirjastosta takakansitekstinsä yhden kohdan vuoksi: "Ja aina on kyse myös läheisistä ihmissuhteista, sillä Tikan henkilöt eivät ole yksin". Tähän oli sisällytetty luonnehdinta kirjailijan koko tuotannosta, mutta lisäksi lämpö ja lempeys, jota kaipasin sillä hetkellä.

Melkein kaikissa tarinoissa on kyse ihmissuhteista, tässäkin kokoelmassa novellien päähenkilöt ovat kaikenikäisiä ja he ovat jossain elämänvaiheen taitekohdassa, jossa tapahtuu muutos suuntaan tai toiseen. Juuri sillä hetkellä on hyvä saada toisenlainen näkemys läheisiltä. Joten tällainen lempeä lähestymistapa toimii: "Tikan henkilöt eivät ole yksin".

Äiti, joka hakee kehitysvammaisen poikansa kotiin osastohoidosta, huomaa muun perheen häipyneen omille teilleen ikävän tilanteen ja velvollisuuksien tieltä ja on hetken aikaa hyvin yksinäinen. Mutta onhan hänellä silti tämäkin lapsi, poika, jonka kanssa hän ei varmaan pärjää tätä yhtä iltaa kauempa, silti mikään ei saa tällä hetkellä tulla yrityksen tielle. Tai poika, jonka isä on aina matkoilla ja joka tuntuu hyvin etäiseltä, uskaltautuu viimein yhteisellä retkellä näyttää vihansa, pettymyksensä ja pelkonsa. Isä osaa olla oikealla hetkellä seurana, vaikka niin usein onkin poissa.

Tämän takakannen pienen luonnehdinnan jälkeen oli ihana tutustua Tikan novelleihin, se oli kuin oikeanlainen lukuohje ja lyhyisiin novelleihin jäi yhdenmukainen tunnelma, vaikka tarinat aina lopulta unohtuvat.

Joenpelto, Bargum ja Tikka ehdottomasti parhaat tästä sakista.

Julie Kibler: Matkalla kotiin

Julie Kibler: Matkalla kotiin 
Gummerus, 2013
Calling Me Home, 2013
Suomennos: Riie Heikkilä
Kansi: Anna Gorovoy ja Eevaliina Rusanen
Sivuja: 504
Yhdysvallat

"Sydän on vaativa vuokralainen; se pullikoi usein voimakkaasti maalaisjärkeä vastaan."

Joskus tuntuu, että on ihan sattumankauppaa, mihin kirjaan sitä ihastuu. Julie Kiblerin juonivetoisen esikoisromaanin Matkalla kotiin luin melkein kerralla, vaikka kyseessä on yli 500-sivuinen teos. Lukeminen tuntui miltei elokuvan katsomiselta, sillä tarina on senkaltainen, joita nyt myös mielellään valkokankaalla halutaan esittää. Kahden naisen tarina, jota kerrottaessa vuorotellaan menneen ja nykyisyyden välillä: Valkoihoinen, hyvin iäkäs nainen on ystävystynyt tummaihoisen parturinsa kanssa ja pyytää tätä mukaansa hautajaisiin vanhaan kotikaupunkiinsa. Naisten ajaessa syvemmälle etelään, yli tuhannen kilometrin päähän kotikaupungistaan, Isabelle kertoo Dorrielle pala palaselta, millaista elämä oli hänen lapsuutensa Kentuckyssa 40–50-luvuilla. Dorrie toimii puolestaan nykyaikaan sijoittuvissa kohtauksissa kertojana.

En ollut ihan alussa vakuuttunut tarinasta, sillä aluksi olin kiinnostuneempi nykyajasta ja Isabellen tarina tuntui liian tutulle ja moneen kertaan esitetylle, mutta aika nopeasti vaakakuppi kääntyi niin, että halusin tietää enemmän Isabellen ja Robertin rakkaustarinasta kuin Dorrien huolista avioerolasten, rahavaikeuksien ja sitoutumispelkojen sekasotkussa.

Isabelle on lääkäriperheen ainoa tyttölapsi, isänsä silmäterä äidin suosiessa kurittomia poikia. Perheessä on tummaihoisia palvelijoita, ja Isabelle ei ole ymmärtänyt aiemmin tarkastella kriittisesti kaupungin järjestyssääntöjä, muun muassa sitä, että tummaihoisilta on kielletty liikkua auringonlaskun jälkeen kaduilla. Vasta kun hän rakastuu Robertiin, hän havahtuu pohtimaan pienoisella maailmanparantaja-asenteella näitä oikeita ja vääriä tapoja kohdella toista ihmistä. Isabellen kerronta on teoksen alkuosassa vähän naiivia, mutta sen antaa anteeksi, sillä kyseessä on kuitenkin teini-ikäinen, jonka kuuluukin kertojana vähän julistaa. Loppua kohden kerrontaa tulee enemmän rosoja – tai ainakin tarinassa on tällöin jo niin paljon imua, että kerrontapaan ei kiinnitä enää samalla tavalla huomiota.

Suuria tunteita, rasistista järjettömyyttä, kielletty rakkaus, uhkarohkea silloista lakia rikkova avioliitto, normeja häpäisevä raskaus, kasvojen menettämisen pelko, syyllisyys, viha, intohimo. Lista on loputon, sillä näiden piirteiden tähden kirja on mitä parhainta viihdettä. Asiat, joista normaalisti olisin moittinut, tuntuvat vähäpätöisiltä silloin kun teos nappaa koukkuunsa. Vaikka osasin ennalta arvata tärkeitä juonenkäänteitä, esimerkiksi sen, kenen hautajaisiin naiset ovat matkalla, ei sekään häirinnyt lukukokemusta.

Teksti on suoraviivaista, eikä suomennokseenkaan ole liiemmin pilkkuja lisätty. Kirja, joko herättää tunteita tai sen tyyli jättää kylmäksi, jolloin todennäköisesti kirjan jättää kesken. Minusta oli kiinnostava lukea näistä ulkopuolisista esteistä, jotka rasittivat Isabellen ja Robertin suhdetta, sillä vaikka nykyisin on luvallista erirotuisten mennä keskenään naimisiin, niin syrjintää tapahtuu edelleen. Kävin DocPointissa tammikuussa katsomassa muutamia dokumentteja, jotka sivusivat myös tätä aihetta ja sitä, miten huono-osaisuus periytyy niin Yhdysvalloissa kuin täällä Suomessakin. Näin räikeästä rotusyrjinnästä, josta Matkalla kotiin kertoo, on niin vähän aikaa, joten monet nyky-yhteiskunnan yhteiskuntaluokkien eriarvoisuudesta johtuvat ongelmat juontavat juurensa näihin asenteisiin.

Suosittelen kirjaa hyvää, juonivetoista lukusukkulaa kaipaaville ja romantiikan nälkäisille, jotka haluavat vähän nyyhkiä.

Yiyun Li: Kulkurit

Yiyun Li: Kulkurit
Tammi, 2013
The Vagrants, 2009

Suomennos: Seppo Lopponen
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 431
Kiina, Keltainen kirjasto

Kiinassa syntyneen ja sittemmin Amerikkaan muuttaneen Yiyun Lin esikoisromaani Kulkurit on kyllä hyvin mielenkiintoinen teos. Se on samanaikaisesti kaunis kertomus suhteista, jotka kestävät ja vahvistuvat kovan paineen alla, ja rankka tarina kyläyhteisöstä, jota järjestelmän brutaali ote kuristaa.

Kirjassa on myös sellaisia kohtauksia, jotka jäävät kyllä mieleeni hyvässä ja pahassa pitkäksi aikaa, mutta joiden vuoksi en kirjaa voi sen vaikuttavuudesta huolimatta suositella ihan kaikille. Lapsiin ja eläimiin liittyvät kohtaukset pysäyttävät, vaikka niitä ei mitenkään erityisen raa'asti ole kirjoitettu, kirjan tunnelma ja sen todenmukaisuus vaan saa hetkittäin nieleskelemään. Mutta jopa nämä syyt vetävät kirjassa puoleensa, niin oudolta kuin se kuulostaakin.

Kirja sijoittuu kuitenkin niin toisenlaiseen aikaan ja aate- ja arvoympäristöön, että on kiinnostava peilata lukemaansa omaan aikaan ja siihen, miten itse toimisi yhteiskunnassa, jossa ei ole juurikaan sananvapautta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1979, Kurajoki-nimiseen kylään, jossa nuori nainen, Shan Gu, teloitetaan vastavallankumouksellisen toimintansa vuoksi. Työläiset, koululaiset ja monet muut kyläläiset pakotetaan paikalle, jotta he näkisivät, mitä tapahtuu niille, jotka vastustavat yhteiskuntajärjestelmää ja lakeja. Edes Shan Gun vanhemmat eivät saa julkisesti surra tyttärensä kohtaloa, heidät jopa käsketään maksaa teloitusta varten tarvittavat patruunat.

Pinnan alla kuitenkin kuohuu, vaikka ääneen järjestelmänvastaisia mielipiteitä harva uskaltaa lausua.

Kulkurit on rakennettu erittäin taidokkaasti: se ei sisällä vaan yhtä kertomusta vaan useita rinnakkaisia tarinoita, jotka piirtävät mielenkiintoisella tavalla Kiinan lähimenneisyyden lukijan eteen. Moniäänisyys auttaa myös ymmärtämään tätä aatteen värittämää punaista arkea ja päähenkilöiden yritystä selviytyä tässä sääntöjen ja kieltojen viidakossa. Näissä kohdin sitä tulee huomanneeksi ristiriitaisuuksia oman arvomaailmansa ja henkilöiden tekoihin kohdistuneen ymmärryksen välillä. Miten voin sympatiseerata jotain niin väärää, vaikka pelkkä sen lukeminenkin värisyttää?

Teoksen päähenkilöt ovat kiinnostavan eriskummallisia. Teloitus sähköistää koko kylän, ja jokaisella on kuitenkin siitä oma mielipiteensä, vaikka sen pitäisi pysyä visusti omana. Kuoleman tuhovoimaisuutta tarkastellaan niin ramman pikkutytön, irstaan haudankaivajan, nuoren kylähullun, vakaumuksellisen uutistenlukijan, teloitetun erimielisten vanhempien kuin hylättyjä tyttövauvoja adoptoineen kerjäläisparin kautta.

Kiinan (kommunistinen) historia on kiinnostava, vaikka sitä on niin kovin vaikea ymmärtää. Lukemalla pääsee kuitenkin jonkin verran lähemmäksi historiaa – vaikka tarina onkin lähtökohtaisesti fiktiivinen.