Kiinnostava luentosarja: Kaksitoista tuolia – dialogeja venäläisestä kirjallisuudesta

Vinkkaan teille muillekin kiinnostavan kuuloisesta luentosarjasta. Aion itse käydä kuuntelemassa mahdollisimman paljon, mutta varmaan ihan jokaiselle luentokerralle en ehdi.

Helsingin yliopiston nykykielten laitos, venäjän kielen ja kirjallisuuden oppiaine järjestää ainutlaatuisen ja kaikille avoimen dialogisarjan venäläisestä kirjallisuudesta. Keskustelujen vetäjänä toimii emeritusprofessori Pekka Pesonen.

Hänen keskustelukumppaninsa ovat tunnettuja suomalaisia kirjailijoita. Keskustelujen lähtökohtana ovat kirjailijoiden valitsemat venäläisen kirjallisuuden teokset, dialogit käsittelevät venäläistä kirjallisuutta laajemminkin. Minua kiinnostavat erityisesti Saision, Arosen, Pelon, Mäkelän, Liksomin, Konkan ja Oksasen luennot. Teen mahdollisuuksien mukaan blogiini luennoista pienen koosteen niiden lukijoiden iloksi, joita luentosarja kiinnostaa, mutta jotka eivät itse pääse syystä tai toisesta paikalle.

Paikka: Helsingin yliopiston Metsätalo (Unioninkatu 40B), sali 1

Aika: Maanantaisin 16.9.–16.12.2013 klo 18–20

Tarkka ohjelma esiintyjistä ja aiheista:

• 16.9. Pirkko Saisio: Anton Tšehovin novellit
• 23.9. Ilpo Tiihonen: Vladimir Majakovskin Pilvi housuissa
• 30.9. Mikko Rimminen: Vladimir Nabokovin Läpinäkyväisiä
• 7.10. Pentti Linkola: Valentin Rasputinin Jäähyväiset Matjoralle
• 14.10. Eeva-Kaarina Aronen: Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan
• 21.10. Hannu Väisänen: Nikolai Leskovin Tuomiokirkon alttaripalvelijat
• 4.11. Riikka Pelo: Marina Tsvetajevan elämä ja tuotanto
• 11.11. Hannu Mäkelä: Aleksandr Puškin – elämä ja runous
• 18.11. Rosa Liksom: Vsevolod Garšinin Punainen kukka
• 2.12. Anita Konkka: Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus
• 9.12. Marja-Leena Mikkola: Hopeakauden runoilijat Anna Ahmatova, Osip Mandelstam, Boris Pasternak, Marina Tsvetajeva
• 16.12. Sofi Oksanen: Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristo

Siperian kansojen satuja (omatekoinen kirjatraileri)

Vuosi sitten julkaisin blogissani ensimmäisen kirja-aiheisen videon. Kirjanmerkkien pieni rakkaustarina oli kovin tykätty, ja sitä oli hauska tehdä. Nyt on vihdoin uuden videon aika.

Luin Idiootti-kustantamon julkaisemaa Siperin kansojen satuja ja mietin, että tästähän saisi aika kivan kirjatrailerin tehtyä ja olisi mukava lukea teille blogini lukijoille yksi satu ääneen. Onneksi Juri innostuu niin helposti tämmöisistä ideoista. ;)

Toivottavasti pidätte tästä omatekoisesta videosta, joka on tehty puhtaasti rakkaudesta hyvää kirjallisuutta kohtaan. Kannattaa katsoa tarina hd-laatuisena.

Siperian kansojen satuja tuo ensimmäistä kertaa suomenkielisen lukijan ulottuville lukuisten Venäjän alkuperäiskansojen myyttejä ja satuja. Lumi ja jänis on näistä yksi suosikkini.

Lisäksi: isälle hyvää syntymäpäivää!

Ivan Turgenev: Ensimmäinen rakkaus

Tunsin hänet heti, vaikka hän olikin kääriytynyt tummaan viittaan ja vetänyt hatun kasvoilleen. Varpaillaan hän kulki ohitseni. Hän ei huomannut minua, vaikken ollutkaan kätkössä; kyyristyin siinä määrin, että taisin olla aivan maan tasalla. Mustasukkainen, murhaan valmis Othello oli äkkiä muuttunut koulupojaksi... Säikähdin niin isän odottamatonta ilmestymistä, etten edes huomannut mistä hän tuli ja minne meni. Vasta hänen kadottuaan, kun oli jo hiljaista, ojentauduin suoraksi ja ajattelin: "Mitäköhän varten isä kuljeskelee yöllä puutarhassa?"

Minä tiedän!
Voi poikarukka, olet sotkeentunut "kauniisiin ja rohkeisiin" Ivan Turgenevin malliin. Ensimmäinen rakkautesi ei ole niin viaton, kun mitä haluaisit. Naapurintytön sulokkuus on huomattu myös muiden toimesta. Kilpakosijoista kertojalle vaarallisin on yllättäen se kaikkein läheisin. 16-vuotiaan päiväunelmointi näyttää lukijalle aluksi kaukaaihailevan ja alhaalta ylöspäin katsovan ihastuksen, mitä poika itse kutsuu ensimmäiseksi rakastumisekseen. Ensimmäinen rakkaus on kuitenkin jännittävimmillään kuvatessaan hyvin erilaisen, traagisemman, rakkaustarinan.

Kiiltomadon kritiikistä löysin tiedon, että: "Turgenev itse on sanonut pienoisromaania omaelämäkerralliseksi. Hänen isänsä oli komea ja rahasta naimisiin mennyt upseeri, joka omistautui seuraelämälle. Teos kuuluu Turgenevin myöhäisvaiheeseen, hän sanoi halunneensa palata siinä erääseen nuoruuden muistoon."

En voi sille mitään, että tuon tiedon jälkeen kirja tuntuu jännittävämmältä. Kävikö Turgenevin isä yöjuoksussa naapurin kaunottaren luona? Millaisen jäljen se jätti kirjailijaan hänen kuvatessaan myöhemmin rakkaustarinoita kirjoissaan? Tällaisen yksityiskohdan jälkeen Turgenev kiinnostaa minua vielä enemmän.

Ensiksi pidin Ensimmäistä rakkautta (WSOY, 1952. Suomennos: Juhani Konkka) melko tylsänä, eikä se koskaan miksikään "kiitoradaksi" muutu. Miljöö on kuitenkin kiinnostava. Teos sijoittuu 1830-luvun maaseutupitäjän aristokraattiseen huvilaympäristöön. Moskovalainen nuorimies toimii minäkertojana, hän valmistautuu laiskanlaisesti yliopiston pääsykokeisiin, viettää aikaa ystävien kanssa ja ujosti liehittelee naapuriin muuttanutta neitokaista. Neidon seurapiirileikkeihin kuuluu kiusoittelu ja suosionosoitusten vastaanotto oikealta ja vasemmalta, eikä poika näe tytössä mitään väärää. Kunnes näkee tämän liiankin hyvin.

Muutimme kaupunkiin. Irtautuminen entisestä ei tapahtunut heti, enkä myöskään päässyt heti työhön kiinni. Haavani parani hitaasti, mutta isää kohtaan en tuntenut katkeruutta. Päinvastoin: hän ikään kuin kasvoi vieläkin silmissäni...selittäkööt psykologit tämän ristiriidan miten parhaiten taitavat.

Minulla on selitys: isältään poika osasi odottaa petturuutta, mutta jalustalle nostamansa neito ei voinut ikinä saavuttaakaan niitä odotuksia, mitä hänen varalleen asetettiin.

Voi Turgenev, olisit kirjoittanut myös äidin ajatuksista. Naisesi jäivät etäisiksi, heidän tunteissaan olisi riittänyt ammennettavaa. Kiehtova kehä, mutta jäi lopulta liian umpinaiseksi.

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Idiootti, 2012

Наши, 1983

Suomennos: Pauli Tapio

Sivuja: 154

Graafinen muotoilu: Varpu Eronen

Joseph Brodsky lupaa, että Dovlatov on "ainoa venäläinen prosaisti, jonka teoksia ei jätetä kesken". En tiedä tästä ainoasta, mutta ei tehnyt kyllä mieli jättää teosta kesken, päinvastoin, haluaisin lukea mahdollisimman pian lisää Dovlatovin teoksia. Onneksi syksyllä ilmestyy Matkalaukku saman kääntäjän ja kustantamon toimesta. Katselin jo muita teoksia englanninkielisinä, mutta toivon että lisää käännetään, teksti soljui suomeksi oivallisesti, ja mukana oli myös paljon suomentajan huomoita (enimmäkseen listana viimeisillä sivuilla), joiden avulla moni historiallinen asia tai sanojen kaksoismerkitys avautui. Näitä suom.huom.-pilkahduksia näkee nykyisin aika harvoin uusissa käännöksissä, mutta itse pidän niistä, sillä silloin tulee aina kiinnitettyä huomioita kääntäjän työhön ja varsinkin jos lähtökieli on itselle vieras, niin niistä saa olennaista tietoa, joka ei suomennoksessa voi aina välittyä.

"Silloin minua ällistytti tuo sekoitus jokapäiväisyyttä ja järjettömyyttä. Nyt tunsin suunnilleen samoin."

Meikäläiset on nimensämukaisesti kertomuskokoelma Dovlatovin "meikäläisistä", eräänlainen kirjallinen perhealbumi hänen sukunsa vaiheista. Yllä oleva lainaus kirjasta sopii hyvin tiivistämään koko teoksen idean, se on ällistyttävä sekoitus jokapäiväisyyttä ja järjettömyyttä. Tarinat voivat olla totta, mutta ovatko ne, siitä ei kai koskaan saa täyttä varmuutta. Oma suosikkini on Dovlatovin ja hänen vaimonsa kohtaamisesta ja liitosta kertova kertomus, mutta myöhemmin minulle selvisi New Yorkerin podcasteja kuunnellessa, että Dovlatov on kirjoittanut täysin erilaisen version tästä kohtaamisesta, joten kuka tietää, mikä on fiktiota ja mikä faktaa. Eikä minun kyllä tarvitsekaan sitä tietää. Tarina itsessään on niin kiehtova, että se riittää.

Meikäläiset on kuvaus Neuvostoliitosta Dovlatovin suvun kautta, vaikka teksti on yhteiskunnallista, jopa poliitista, se ei ole yhtään liian itsestääntietoista ja vakavaa. Huumori puree minuun, sillä tekstissä ei ole vahvaa tendenssiä aatteiden, oikeiden tai väärien, puolesta. Pilkka osuu omaan sukuun, mutta kaikkia perheenjäseniä kohdellaan silti rakastavasti. Ei tekstissä silti ole mitään hyssyttelevää ja syliinsäkapaloivaa, vaan nasevaa, osuvaa, kepeää ja absurdia.

"Luulen että tätini oli hyvä kustannustoimittaja. Niin minulle sanoivat kirjailijat, joiden kanssa hän työskenteli. Vaikka en täysin ymmärräkään, mihin kustannustoimittajia ylipäänsä tarvitaan.
Jos kirjailija on hyvä, on kustannustoimittaja oikeastaan turha. Jos hän on huono, ei kustannustoimittaja häntä pelasta. Mielestäni tämä on selvä juttu.
Tiedän miten tätini työskenteli kirjailijoiden kanssa. Olin joskus paikalla. Hän saattoi esimerkiksi sanoa:
- Jura, sinulla on tässä neljä kertaa sana "tunkkainen".
- Totta tosiaan, ihmetteli Juri Pavlovits German.
- Mitenkä en mokomaa pannut merkille?
Ja silti olen sitä mieltä, ettei kirjailja tarvitse kustannustoimittajaa. Ei edes hyvä kirjailija. Ja huono kirjailija sitäkin vähemmän."

Heh.

Perheenjäsenet ovat yhtä aikaa myyttisiä ja todentuntuisia. Isoisä "katoaa" mystisesti, huikean menestynyt ja älykäs serkku tuntee olevansa oma itsensä vain vankilassa, ainakin kolme sukulaista elättää itsensä oikolukijana, äiti halveksi Stalinia, isän mielestä Stalinia ei olisi pitänyt kuoleman jälkeen pitää ollenkaan kuolevaisena, vaan olisi pitänyt tiedottaa suuren legendan jatkaneen eloaan, sillä miksi Stalin olisi muka sitä yhtä nasaretilaisjuippia huonompi. Tädin miehessä Aronissa kuvastui puolestaan täydellisesti Venäjän historia: lukiolainen, vallankumouksellinen opiskelija, puna-armeijalainen, valkopuolalainen, jälleen puna-armeijalainen, tällä kertaa tietoisesti. Sergein omassa elämässä vaikutti kaiken aikaa kaksi keskenään kamppailevaa luonnonvoimaa: Vasemmalla pauhasi kasvavan nonkonformismin valtameri. Oikealla levittäytyi porvarillisen hyvinvoinnin peilityyli ulappa.

Pidän Meikäläisissä henkilökohtaisesta otteesta, kertojasta joka välillä puhuttelee lukijaa, huumorista, absurdista, arkipäiväisyydestä, lyhyistä virkkeistä, lakonisesta tyylistä, pienistä kommenteista siellä täällä, sydämellisimmistä tarinasta jonka hän kertoo koirastaan, kirjan ulkonäöstä. Pidän ja suosittelen.

Kirjallinen pääsiäinen

Hyvää kiirastorstaita kaikille!

Tänä pääsiäisenä lukupinooni oli kuin huomaamattaan valkkautunut venäläisiä tai Neuvostoliittoon sijoittuvia kirjoja. Minulla ei varsinaisesti ole nyt sen kummempaa pääsiäislomaa, sillä olen luvannut itselleni edistää gradua ainakin viiden sivun verran, mutta enemmäänkin olen tyytyväinen. Maaliskuussa kirjoitin gradua yhteensä 25 sivua, mutta lähinnä viikonloppuisin ja iltaisin. Olen tyytyväinen graduni edistymiseen, mutta ennen kaikkea olen nauttinut Rosa Liksomin Hytti nro 6:n analysoimisesta, lähiluvusta ja kirjoittamisesta. Saako näin ääneen sanoakaan? Varmasti vastonkäymisiä ja tahkoamista on luvassa, sitä en epäile, mutta selvästi minulle on nyt sopinut kiireinen kevät, jolloin monet asiat edistyvät yhtä aikaa. Kuvassa näkyy vähän käyttämääni värikooditusta, jolla olen merkinnyt kiinnostavat kohdat.

Hytti nro 6 on siis pääsiäisen ykköskirja, mutta en malta olla lukematta myös muita kirjoja.

****
Sergei Dovlatovin Meikäläiset ja Ljudmila Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa ovat molemmat kevään uutuuskirjoja, venäläistä nykykirjallisuutta, jotka luen huviksi ja hyödyksi. Ulitskajan Naisten valheet oli viime vuoden parhaita käännöskirjoja, ja olen odottanut tätä uutta kirjaa kuin takatalven taittumista. Ihana, että teoksen on suomentanut sama kääntäjä Arja Pikkupeura, sillä edellisen kirjan kohdalla hän oli tehnyt erittäin laadukasta työtä ja miettinyt suomalaista lukijaa ja yhdenmukaistanut henkilöiden nimiä, niin että samasta henkilöstä oli vain yksi nimi käytössä.

"Ljudmila Ulitskajan nyansoidussa, psykologisesti tarkkanäköisessä proosassa suvun jäsenten yksittäisistä onnellisista ja traagisista tarinoista muodostuu hieno kokonaiskuva niin Sinoplin suvun jäsenten kohtaloista kuin koko Venäjän ja Neuvostoliiton 1900-luvun historiasta. Medeia ja hänen lapsensa -romaani on kuin upea mosaiikkitaideteos."

****
Dovlatov on kiinnostava kirjailija, sillä kustantajan sivujen mukaan hän sai eläessään vain kaksi novellia Venäjällä julki.

"Synnyinmaataan laajalti nähnyt Dovlatov on erityisen kiinnostava juuri Neuvostoliiton kuvaajana, ja erityisesti juuri nyt, kun moni suomalainenkin kirjailija on kiinnostunut Neuvostoliitosta ja lähihistoriasta. Siinä missä kotimaiset kirjailijamme usein kuvaavat Neuvostoliiton sortokoneistoa dramaattisesti ja jopa melodramaattisesti, järjestelmän väkivallan omakohtaisesti kokenut Dovlatov näkee reaalisosialistisen todellisuuden ennen kaikkea absurdina. Myös itseään hän kuvaa ironisesti, vaikka olisi kokemustensa perusteella voinut helposti esiintyä toisinajattelun marttyyrina."

****
Aika hyviä lisälukemistoja gradun oheen, kun tarkoitukseni on analysoida nimenomaan neuvostonostalgiaa Liksomin kirjassa. Ostin teekaupasta kolmea eri laatua vihreää teetä, joilla hemmottelen itseäni pääsiäisen kunniaksi.

Lukulepoisaa pääsiäistä!

Vera Brogsol: Anya´s Ghost

Vera Brogsol: Anya's Ghost
First Second, 2011
Sivuja: 221
Genre: Moderni kummitustarina
Kiva juttu: Neil Gaiman lupaa: "A Masterpiece!"(Tätä lupausta kannattaa uskoa.)


Vera Brogsolin Anya's Ghost on sarjakuvakertomus venäläistaustaisesta koulutytöstä Anyasta, joka opiskelee yksityiskoulussa Yhdysvalloissa. Hänen yksinhuoltajaäitinsä haluaisi, että hänen lapsensa olisivat ylpeitä juuristaan ja kulttuuriperimästään, mutta Anya yrittää parhaansa mukaan sopeutua koulumaailmaan ja on opetellut puhumaan englantia ilman aksenttia. Hän ei halua osallistua muiden maahanmuuttajien toimintaan, ja hänen inhokkinsa on toinen venäläistaustainen poika, jota kiusataan koulussa. Olen lukenut nyt putkeen monta sarjakuvakertomusta, jotka sijoittuvat kouluhelvettiin, joten itsessään tällainen miljöö ja nuoruudentuskaisuus eivät jaksa sävähdyttää. Anya's Ghost on kuitenkin suloisen kammottava, hivenen julma ja se on uskomattoman vetävästi ja kauniisti piirretty. Jälki muistuttaa jollain tapaa rakastamaani Persepolista, mutta on Satrapin tyyliä pyöreämpää, täyteläisempää ja ruuduissa on enemmän täytettä.

Anya on melko yksinäinen, hänellä on vain yksi kaveri, irlantilaistaustainen Siobhan, mutta tytöillä on omat vaikeutensa. Anya on luokattoman rakastunut koulun komistukseen (heh, kuinkas muuten), mutta ei kuulu suosittuihin oppilaisiin ja vetäytyy tapettiin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Anya kohtaa sattuman oikusta Emilyn, kummituksen, jonka seurassa Casperikin ryhtyisi ryyppäämään.

Yksinäinen, huonolla itsetunnolla varustettu maahanmuuttajatyttö on otollinen maaperä testata hyvän ja pahan taistelua. Millainen vaikutus on oikeasti huonolla seuralla? Onko tärkeämpi saada kuin tehdä hyvää? Mikä on suosion hinta? Näitä peruskysymyksiä pyöritellään angstisen teinin mielessä, joka haluaa vain löytää oman paikkansa tässä yhteiskunnassa. Tuttua meille kaikille.

Emily muuttuu fyysisesti (tai voiko näin edes sanoa kuolleesta henkilöstä?) eniten tarinan aikana, mutta luonnollisesti tämä on Anyan kasvutarina. Anyan Via Dolorosa on täynnä pettymystä, taistelua ja itsensä hyväksymistä. Jokainen meistä lopulta ymmärtää, että me kaikki olemme eri tavalla erilaisia. Vaikka Anya's Ghost on kertomus teini-ikäisestä tytöstä ja hänen kummitusystävästään, on se myös viihdyttävän opettavainen tarina selviytymisestä läpi angstisten päivien.


 Loppuun pieni video, jossa esitellään Anya's Ghostia enemmän:

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

Gummerus, 2012

Kamera obskura, 1933

Sivuja: 194

Suomennos: Eila Pennan ja Juhani Jaskari

Kansi: Jenni Noponen

Lyhyesti:

 "Elipä kerran Berliinissä, Saksassa, Albinus-niminen mies. Hän oli rikas, arvossapidetty, onnellinen; päivänä muutamana hän hylkäsi vaimonsa nuoren rakastajattaren tähden; hän rakasti; ei saanut vastarakkautta; ja hänen elämänsä päättyi turmioon."

Lolitan sisarteoksena tunnettu, mutta paljon aikaisemmin kirjoitettu Naurua pimeässä on kaiken kaikkiaan briljantti teos. En ole vielä lukenut Lolitaa, joten varsinaisesti en voi ottaa kantaa siihen, että kuinka paljon kirjat todellisuudessa muistuttavat toisiaan, mutta koska Lolita on klassikkoteos, josta lukemattakin tietää väistämättään jotakin, tuntuu että Nabokovilla on joku "juttu" kirjoittaa vanhemman miehen ja nuoren naisen välisistä suhteista. Ainakin hän asettaa hyväksikäytön, röyhkeyden ja häikäilemättömyyden tapettiin kiinni suloisimmalla nastalla. Kuka oikeasti on syyllinen, kun kaikki särkyvät palasiksi?

Aluksi tuntuu epämiellyttävälle nuoren tytön puolesta, sitten säälittää vanha mies, sitten tuntuu että he ansaitsevat toisensa, lopulta näkee hyväksikäyttöä, joka ei katso ikää eikä asemaa. Nerokasta hämmentää henkilöhahmoilla ja samalla kuljettaa tarinaa melko pienellä vaihteella eteenpäin. Kierroksia nostetaan tuomalla kuvioon ylimääräinen mies Rex –  täydellinen pari manipuloivalle Margotille – joka nauttii pelaamisesta ja juonittelusta. Voihan Albinus-parka, mikä mahdollisuus hänellä on näiden kahden mestarillisen rahanlypsäjän kanssa. Hän on täydellisen tossukka, nuoren naisen viehkeydestä ja vartalosta hullaantuneena ja vietävissä, eikä käy edes vilkaisemassa taakse jättämäänsä perhettä. Mikä vääryys! Vaikka toisaalta siinä käy himoon lankeemus ja synninpalkka käsi kädessä.

Huomaan nyt tätä kirjoittaessani, että minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista mielikuvaa siitä, miltä Margot oikeastaan näyttää. Tiedän vain hänen olevan upea ja kiitän siitä, että kerronnan soljuvuus on vienyt minut niin tarinan imuun, etten muista missään vaiheessa lukeneeni tarkkoja ulkonäkökuvauksia. Hän on mielikuvissani vapaasti juuri niin narttumaisen näköinen kuin vain osaan kuvitella. Olen lukiessa rakentanut vapaasti henkilöhahmojen ja miljöön mielessäni, enkä muista että itse teos olisi kuvailullaan minua tähän lopputulokseen johdatellut. Muistan tunnelman ja lukemisesta heränneet tuntemukset, mutta olen mielikuvitus apukeinonani rakentanut eräänlaisen Naurua pimeässä -elokuvan lukemisen aikana. Rex mielikuvissani muistuttaa silti erehdyttävästi Nabokovia itseään.

Jenni Noponen on tehnyt tähän uusintapainokseen kiinnostavan kannen, se viehättää kädessä heti, mutta lopulta vasta teoksen lukemisen jälkeen sen kuvallisuus myös avautuu. Gummerus panostaa usein kauniiseen ulkoasuun, joka ulottuu myös teosten sisuksiin. Sisältä löytyy heti Nabokovin hurmurikuva ja tietoa kirjailijasta.

Suosittelen teosta niille, jotka haluavat nauttia hyvästä tarinasta, häikäilemättömistä henkilöhahmoista, pettymyksen ja kiihkon salaliitosta, pakkomielteen ympärille kierretystä huumorista, sokeaksi tekevästä rakkaudesta, uudelleen järjestetystä vallanjaosta ja ennen kaikkea loistavasta kirjallisuudesta.

Leo Tolstoi: Anna Karenina

Halusin jakaa tämän sisareni tekemän piirustuksen Anna Kareninan henkilöhahmoista muillekin. Luin realismi ja naturalismi-tenttiin 1800-luvun kotimaisia ja ulkomaisia klassikoita ja tämän sain muistin tukemiseksi. Minusta se oli herttainen. Nyt toivun tenttiurakasta ja alan pääsiäisenä purkamaan lukemiani kirjoja tänne blogiinkin.

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

"Se oli kuin haamusärkyä amputoidussa jalassa, jota ei ollut olemassa. Asianlaita oli jopa hullummin: sitä kaikkea ei ollut milloinkaan ollut olemassa."

Kuva

Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet (Siltala, 2011) on aivan uskomattoman eheä, yhtenevä ja soljuvasti kulkeva novellikokoelma. Minusta tuli kerralla kirjailijan fani ja toivon, että hänen teoksiaan käännetään lisää suomeksi. Huomasin, että Tammi on julkaissut kirjailijalta aiemmin teoksen Iloiset hautajaiset (2002). Ulitskaja on muutenkin kiehtova kirjailija, sillä hän kirjoitti esikoisensa vasta 50-vuotiaana. Tätä teosta ei ole kuitenkaan vielä suomennettu, mutta se oli Venäjän Booker-palkinnon ehdokkaana ja on ollut myös maailmalla kiitelty lukijoiden ja kriitikoiden keskuudessa. Toivon tosiaan, että Siltala jatkaa Ulitskajan teosten julkaisemista. Naisten valheiden etuliepeessä sanotaan kirjailijasta: "Hän on yksi maansa arvostetuimpia nykykirjailijoita ja on koulutukseltaan biologi, erikoisalueenaan perinnöllisyystiede."

Naisten valheet käsittää kuusi novellia, joissa kaikissa keskushahmona ja tarinoiden linkkinä esiintyy hyväsydäminen ja auttavainen nainen Ženja, joka on valheellisten naisten ympäröimä. Tarinat koskettavat laajaa aihepiiriä, mutta valhe esiintyy niissä kaikissa kaikkein kepeimmässä ja harmittomimmassa muodossaan: elämää kaunistava. Ystävätär valehtelee Ženjalle värittääkseen omaa historiaansa ja saaden myötätuntoa, samasta syystä valehtelevat myös ilotytöt antamissaan haastatteluissa. Pikkutyttö valehtelee luodakseen itselleen yhteyden perheeseensä. Valheet tulevat kuuluviin melkein ohimennen, kuin niillä ei olisi mitään sen suurempaa motiivia, mutta todellisuudessa keskeinen motiivi on kyllästyminen omaan elämään ja halu värittää sitä, edes vähän. Kirjailija itse toteaa tästä valheen täyttämästä novellikokoelmastaan: "Kaikkein hupaisinta on se, että tämä valheesta kertova kirja on totuudenmukaisempi kuin yksikään muu kirjoittamani kirja."


Ženja on miellyttävä hahmo, älykäs, kouluttautunut, hyväsydäminen ja hän antaa aikaa ja rahaa huonompiosaisille. Hän ei silti missään nimessä ole tylsä, särmätön hahmo ja nautin tästä epäluotettavien tarinoiden täytteisestä matkasta juuri hänen kauttaan kulkien. Teoksen valheet eivät ole pahuudella väritettyjä, vaan juuri näitä valkoisia, harmittomia valheita, mutta jotka kuitenkin muuttavat kaiken. Välillä on vaikea uskoa enää mitään. Joitakin valheita ymmärtää, sillä niiden taustojen selvittyä, tuntee myötätuntoa ja kiinnostusta valehtelijaa kohtaan. Osa valheista on typerryttäviä ja turhanpäiväisiä, päivän piristystä ja kyllästyneen naishupakon leuan louskutusta. Naisten valheet on hieno realistinen kuvaus valheista postmodernistisessa paketissa tarjoiltuna. Tämähän on totta, valheita on kaikkialla.

Lukiessa kuitenkin mietin suomennostyötä. Käännettynä teos on melkein poikkeuksetta kirjakielisempi kuin alkuperäinen versio. Olisin kaivannut dialogeihin väritystä, jotain tunnetta siitä että puhujat ovat eri kansankerroksista. Suomeksi tätä voi olla vaikea toteuttaa, mutta rakastan sitä kun huomaan sellaista suomennoksissa tapahtuvan. Suomennosta en siis tässä teoksessa missään nimessä moiti, mutta ylipäänsä tuntuu että kaunokirjallisuus on kovin yleiskielistä nykyisin. Lisäplussa kirjailijalle ja kääntäjälle siitä, että vanhemmista venäläisistä teoksista tuttu pakurikääpä oli tuotu esiin myös tässä teoksessa, sillä nautin sitä itsekin teenä terveyssyistä.

Kiinnostuin venäläisestä nykykirjallisuudesta ja jos teillä on antaa hyviä kirjallisia vinkkejä, niin otan niitä ilomielin vastaan.

Ljudmila Ulitsaja: Naisten valheet
Siltala, 2011
Sivuja: 207
Suomentanut: Arja Pikkupeura

Fjodor Dostojevski: Krokotiili

"Ne ovat krokotiilin kyyneleitä, eikä niihin ole oikein uskomista"

Fjodor Dostojevskin Krokotiili on pieni kertomus miehestä, joka tulee krokotiilin nielaisemaksi. Hän ei kuitenkaan kuole, vaan jää asumaan krokotiilin mahaan. Kertomuksen kummallisuus tulee siitä, että kukaan kertojaa lukuun ottamatta eivät tunnu ajattelevan, että mies täytyisi pelastaa krokotiilin sisuksista. Se on taloudellisesti kannattamatonta tappaa paljon arvokkaampi ja tuottavampi krokotiili kuin juuri lomalle lähtenyt virkamies. Talouden prinsiipit ovat vastaan myös siinä määrin, että krokotiili kuuluu saksalaiselle miehelle ja juuri ulkomaalaista rahaa haluttaisiin Venäjälle. Uhrikaan ei pistä pahakseen elämää krokotiilin sisällä, sillä siellä on runsaasti tilaa, hän saa elinvoimaa krokotiilista ja hän uskoo tulevansa kuuluisaksi ja voivansa vetää massoittain ihmisiä kuuntelemaan omia ajatuksiaan. Harmillisesti tarina jää kuitenkin kesken, eikä se koskaan saa jatkoa, sillä Dostojevski kirjoitti sen osa kerrallaan omaan ja veljensä pitämään Epoha-lehteen vuonna 1885, mutta kun lehti kaatui taloudellisiin vaikeuksiin, kertomus jäi kesken.

En ole lukenut Dostojevskilta loppuun asti vielä mitään muuta kertomusta, sillä Rikos ja rangaistus on kesken, samoin esikoinen Köyhää väkeä. Krokotiili olikin lyhyt teos ja oivallinen tapa saada hänen teoksistaan luettua edes joku loppuun, vaikka se edustaakin aika epätyypillistä lajia Dostojevkskin tuotannossa. Tämä ilkikurinen satiiri oli vain 52 sivua pitkä ja mielestäni hauska. Tietynlaista karnevalisointiakin voi aistia, koska kaikki asiat käännetään päälaelleen ja päivänselvältä tuntuva asia, ihmisen pelastaminen ei tunnukaan teoksessa olevan mitenkään läpihuutojuttu. Kertomuksen voi ajatella irvailevan vaikka julkkiskulttia, sillä uhri itsekin ajattelee, että hän on nyt jotain erikoista ja korkea-arvoisempaa ja että hänestä tulee heti seurapiirien kermaa ja hänen ajatuksiaan kuunnellaan ihastuneina. Oman aikansa taloudelliset ihanteet ja muutokset ovat myös tapetilla, kun länsimaista kapitalismia ihannoidaan ja rahan ansaitseminen on kaikki kaikessa.

Luin kertomuksen Avaimen klassikkokokoelmasta, jossa oli valikoima myös muita venäläisiä novelleja. Kirjailijoista ja kertomuksista löytyi kiinnostavia taustatietoja. Samasta kokoelmasta löytyy myös mm. Gogolin, Turgenevin ja Tolstoin novellit. Varsin oivallinen tapa tutustua venäläisiin mestareihin heidän lyhyempien tarinoidensa kautta.

Toim. Vappu Orlov: Venäläisiä kertojia
Avain, 2010
Kokoelmassa sivuja: 388