Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa

"Mamma OK"

 

Kiinnostuin Antti Tuurin matkakertomuksista, kun olin kuuntelemassa häntä alkukeväästä Otavan tilaisuudessa. Häneltä on aiemmin ilmestynyt matkakuvauksia Islannista (Pieni suuri maa, 1993) ja Saksasta (Neljännen valtakunnan vieraana, 1995), mutta uusin teos Matkoilla Euroopassa (Otava, 2011) vie lukijan ympäri Eurooppaa junan kyydissä, Tuurin muistellessa humoristisesti omia matkojaan. Myönnän, että teoksessa viehätti erityisesti se, että se on Tuurin kirjoittama, sillä muiden lomaruokailuja ja hotellikuvauksia en olisi varmaan yhtä myönteisellä otteella lukenut. Mutta kyllä kirjailija osaa myös naurattaa, pienistä tapahtumista isketään juttua oikein urakalla, kuten tässä esimerkissäni salkkuvarkaudesta.

"Kerron myöhemmin mielelläni, että Seitsemän veljeksen palautuminen salkun mukana takaisin minulle kuvaa hyvin, kuinka vaikeaa suomalaisen kirjallisuuden on löytää lukijoita ulkomailla ja kuinka vaikeaa suomalaisen kirjallisuuden leviäminen ulkomaille on: edes kaikkien aikojen paras suomalainen romaani Seitsemän veljestä ei kelvannut varkaille Genevessä."

Tuuri matkustaa ympäri Eurooppaa yksin tai vaimonsa kanssa, mutta useimmiten junalla. He ovat kyllästyneet lentokonematkustamiseen ja ainaiseen odotukseen terminaaleissa, kun junalla voi seikkailla vaivattomammin. He pysähtyvät sillä pysäkillä, mikä sattuu heitä junan ikkunasta miellyttämään. Majander moitti hesarin kritiikissä, että kirjailijan ajatukset mahtoivat olla jo seuraavassa kirjassa. Minua taas viehätti se, että Tuuri kertoo matkamuistojensa ohella kirjoitustyöstään ja niistä kirjoista, joita matkoillaan kirjoitti. Varsinkin kalastustarinoista hän mainitsee usein, että ne sisältävät koko joukon kalavalheita. Jäi välillä sitten olo, että kuinkahan monta valetta matkakertomukseenkin lopulta päätyi mukaan. Nopealukuisessa teoksessa sai monta kertaa nauraa, eikä sillä todenperäisyydelläkään ole lopulta niin väliä.

Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa
Otava, 2011
Sivuja: 222

Otavan kirjakevät 2011

Eilen aamuvarhaisella askeleeni kuljettivat minut Otavan kevään lehdistötilaisuuteen. Istuuduin kiltisti takapenkeille oikeiden toimittajien lomaan ja jätin kirjailijoiden valokuvaamisen paremmin osaaville. Omat otokseni ovatkin sitten melko blogimaisia napsautuksia mm. Otavan ulko-ovesta. heh.

Ennen kirjailijoiden puheenvuoroja meille esiintyivät Kalle Ahola, Marzi Nyman ja Arttu Takalo. Myöhemmin keväällä Aholalta ilmestyy albumillinen Arto Mellerin (1956-2005) runoihin perustuvaa musiikkia. Trio esitti biisit Viattomuus ja Putsipoika. Minulle Arto Mellerin runot ovat vieraita, mutta toimivat minusta hyvin biisien lyriikkoina. Tämä innokas kirjabloggaaja heräsi viimeistään siinä vaiheessa kun Ahola kiekaisi komeasti Putsipojan kertosäkeen ilmoille. Meller oli muutenkin esillä kevätpressissä, sillä Martti Anhava on toimittanut Arto Mellerin proosatuotannon yksien kansien väliin. Tämä muhkea noin 700 sivun teos on nimeltään Pääkallolipun alla ja saimme kaikki tämän teoksen arvosteltavaksi. Palaan teokseen blogissani myöhemmin.

Olin jo etukäteen tutkaillut Otavan kirjakevättä ja löytänyt kiinnostavan kuuloisia kirjoja, mutta kun kuulin kirjailijoiden esittelevän omia teoksiaan, niin tuntui että melkein jokainen kirja olisi luettava. Itse kammoksun esiintymistä ja tunsin sympatiaa niitä kirjailijoita kohtaan, jolle ensiesiintyminen toimittajajoukkion edessä ei ollut helppoa ja toisaalta oli mahtava kuulla konkareiden naurattavan isoa joukkiota. Suurelle kirjafanille kirjailijoiden ja kirjaihmisten tapaaminen rinnastuu tunnelmaltaan mahtavaan rock-keikkaan.

Ajattelin tähän listata niitä kirjoja, jotka jäivät mieleeni tapahtumasta ja joita todennäköisesti tulen keväällä lukemaan:

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri. Ilmestyy 23.3
Teos on kirjailijan esikoisromaani, mutta hän on julkaissut tätä ennen pari kertomuskirjaa. Kirjassa kiehtoo etukäteen se, että tapahtumat sijoittuvat Irlantiin ja kirjailijan mukaan kehitysvammaisuutta käsitellään kirjassa uudella tavalla. Hän nosti myös esiin sen, kuinka päähenkilöiden on teoksessa nopeasti sopeuduttava uuteen tilanteeseen, nopean päätöksen takia. Minua kiinnostaa erityisesti nuorten naisten esikoisromaanit, joten toivon tämän olevan hyvä.

Antti Tuuri: Matkalla Euroopassa. Ilmestyy 1.4
Olen lukenut Tuurilta tähän mennessä vain yhden teoksen, mutta hän oli esiintyjänä ihan yhtä hurmaava kuin ensimmäisellä kerralla, kun olin häntä kuuntelemassa. Tuuri on kerännyt teokseen havaintoja Euroopan matkoiltaan ja sitä muutosta, minkä hän on nähnyt Euroopassa vuosikymmenten aikana. Hän ei pidä kauheasti lentokonematkustamisesta ja maiden havainnointi on helpompaa junasta käsin Interrail-passin avulla, voi jäädä aina pois mielenkiintoisessa paikassa ja jatkaa matkaa vaikka seuraavana päivänä. Lukijalle hän jättää ratkaistavaksi sen, mikä teoksessa on totta ja mikä on ollut tarinankertojan mielestä vain mukava juttu kertoa.

Annakaisa Iivari: Tyttöministeri. Ilmestyy 18.3
Tämä kirja ei kiinnostanut minua etukäteen, mutta kirjailija oli niin hauska esittäessään kirjan juonirunkoa ja sieltä täältä teoksesta poimittuja aiheita, että nostin sen tähän virtuaaliseen luettavien pinoon. Jokin kirjan hullunkurisessa juonenkehittelyssä kiehtoi, vaikka olin vähän tuominnut kirjan pelkän nimen perusteella. Kirja kertoo tylsästä opettajasta, joka vastaa aina kuulumisia kysyttäessä kertomalla oman miehensä ja lapsensa tekemisistä. Hänelle kun ei itselleen kuulu koskaan mitään, kunnes hänestä tulee yhdessä yössä julkkis ja puolueiden kosiskelema kansanedustajaehdokas. Lopulta hän päätyy julkisen palvelun ministeriksi, jonka tehtävänä on siirtää kaikkien suomalaisten julkiset palvelut nettiin.

Jaakko Hämeen-Anttila: Tuhannen ja yhden yön erotiikka. Ilmestyy 24.3
Hämeen-Anttila haastaa teoksellaan kaikki kirjoja lukemattomat teinipojat kirjansa äärelle. Kirja kertoo nimensä mukaisesti Lähi-idän eroottisista tarinoista, mutta käsittelee myös muuta kulttuurihistoriaa avioliitosta, avioeroista, lääketieteestä ja kulttuurista. Kirjasta voi poimia eroottisia lukuvinkkejä ja päästä kauniiden kuvien kautta Lähi-idän flirttailevampaan maailmaan. Kirja on kevyt versio akateemisemmasta teoksesta ja tutkimuksesta, joka on vasta tuloillaan. Mielenkiintoni herätti kuitenkin se, että Hämeen-Anttila kertoo kirjassaan haastavansa länsimaalaisten mielikuvia Lähi-idästä ja kuinka ajattelemme olevamme aina kulttuurisesti toistemme vastakohtia.

Elisabeth Aro: Sisar. Ilmestyy 16.3
Kirja on historiallinen tarina sisällissodan melskeistä Helsingissä. Se on samalla myös päähenkilö Ellenin kasvukertomus, sillä vaikka hän työskentelee Diakonissalaitoksella, hän ei ole mikään tyypillinen sisar-oppilas. Kirjailija kertoi kirjoittaneensa teokseen myös lapsen näkökulmaa ja kiinnostaa lukea, että miten tämä toimii. Toisena päähenkilönä on sisällissodan aikainen Helsinki ajankuvauksineen.

Toki minua kiinnostaa myös käännöskirjallisuus ja muutama muukin kirja, mutta nämä nostin esiin, koska kirjailijat olivat itse paikalla. Lukemisiin. :)

Antti Tuuri: Vuodenajat maaseutukaupungissa

"Juttujen aiheita on vaikka kuinka paljon, eri asia taas on se, mitä kannattaa kirjoittaa"

Antti Tuurin Vuodenajat maaseutukaupungissa (Otava, 1979) oli paljon parempi kuin etukäteen kuvittelin. Tuuria on luonnehdittu insinöörikirjailijaksi ja sen tyyppinen kirjallisuus ei kuulosta minun korvaani kiinnostavalle. Kirja oli todella helppolukuinen veijariromaani ja kerronnan lakoninen tyyli teki tässä tapauksessa tarinasta melko hauskan. Ilmeisesti kirja on kuitenkin tyylillisesti melko poikkeava Tuurin muusta tuotannosta ja luennoitsijamme Juhani Sipilä, joka on tehnyt Tuurista väitöskirjan, kertoi sivuhuomiona Tuurin tuotantoa esitellessään, mikäli Tuuri olisi tehnyt tämäntyylisiä kirjoja lisää, hän olisi pärjännyt huumorissa myös Arto Paasilinnalle. Tähän en osaa ottaa kantaa, koska en ole Paasillinnaa lukenut. Eikä osannut ilmeisesti Tuurikaan, koska ei kommentoinut asiaa mitenkään.

Vuodenajat maaseutukaupungissa kertoo kahdesta toimittajasta (Kallio ja Mäkinen), jotka joutuvat työttömiksi saatuaan helsinkiläisestä lehdestä potkut. He päättävät lähteä kiertämään Suomen maakuntia etsien sieltä jutunaiheita ja lehtiä, mihin voisivat toimittaa pakinoita ja juttuja. Mäkisellä on paljon suhteita armeija- ja sota-ajoiltaan, joten hän hankkii ympäri Suomea yhteystyökumppaneita, sekä ihmisiä, jotka kertovat paikkakunnan juoruista kuin myös lehtiä, jotka haluavat julkaista näitä juttuja. Itseasiassa hän hankkii niin paljon töitä, että he joutuvat palkkaamaan avustajia pientä korvausta vastaan tekemään juttuja veijaritoimittajien "tekstitehtaalle".

Kallio toimii kirjassa kertojana ja ainoana fokalisoijana. Hän kommentoi Mäkisen touhuja, mutta häntä ei tunnu silti mikään Mäkisen touhuissa ihmetyttävän, vaikka he ovat parivaljakkona varsin erilaiset. Kallio ei koske alkoholiin, eikä käy naisissa, eikä tunnu myöskään innostuvan ikinä mistään. Hän toimii kuten Mäkinen neuvoo ja kulkee kaupungista toiseen etsien juttuja. Kun Itä-Suomen avustajat liittoutuvat ja vaativat enemmän palkkaa, lähtee Kallio Mäkisen kanssa sovittelemaan tilannetta ja päätyy joukkotappeluun. He törmäävät eri kaupungeissa varsin erikoisiin ihmisiin ja matkaavat junalla läpi Suomen. Pakinat syntyvät ihmisiä juottamalla ja haastattelemalla, ainoana teknillisenä apuvälineenä toimii kirjoituskone.

Vuodenajat maaseutukaupungissa ei ole kuitenkaan puhdas seikkailutarina ja kirjan päähenkilöt ovat pikemminkin antisankareita kuin voitosta toiseen ratsastavia urhoja. Toimittajakaksikko on alusta alkaen yhteiskunnan ulkopuolella, koska he ovat joutuneet työttömiksi, mutta he yrittävät kaikkensa etsiessään töitä ja toimeentuloa itselleen. Heistä vain tulee ahneita, sillä he joutuvat hankkimaan paljon apulaisia, joille he maksavat kuitenkin huonosti. He ovat ahkeria yksityisyrittäjiä, mutta apulaisten liittoutuessa ja vaatiessa oikeuksiaan, tulee Mäkisestä melko itsekäs ja kostonhimoinen.

Yksi veijariromaanin eli pikareskin piirteistä on päähenkilöiden jatkuva liikkeelläolo ja matkustaminen. Löysin netistä väitöskirjan tiivistelmän , joka avaa pikareskin lajia lisää: "Pikareskiromaanin perimmäinen tarkoitus on arvostella aikansa yhteiskunnallisia epäkohtia. Menetelmänä voi olla epäsuora satiiri, jolloin kirjailija vain vihjaa epäkohdista ja jättää lukijan tehtäväksi itse keksiä kritiikki." Mielestäni Tuuri käyttää tätä menetelmää, sillä kirjan voi lukea ilman että yhteiskunnallinen satiiri osuisi silmään ollenkaan. Oletan, että tässä on haluttu esittää, kuinka helposti alistetusta tulee alistaja. Pikareskiromaanit leikittelevät pseudoautobiografian konventioilla. Vuodenajat maaseutukaupungissa on ikään kuin Kallion muistelma elätystä elämästään, jota hän kuvailee lakonisesti, kuin sivullisena, onnistumiset ja hairahdukset. Kerronta tapahtuu imperfektissä, joka luo vaikutelman muistelmakirjasta.

Minua viehätti kirjassa sen helppous, se oli luettu sukkelasti, mutta olisin voinut silti jatkaa, varsinkin Pohjois-Suomen kaupunkien parissa.

Antti Tuuri: Vuodenajat maaseutukaupungissa
Otava, 1979
Sivuja: 191

Pitkän linjan kirjailija kertoo..

En päässyt tällä viikolla seuraamaan dekkarikirjailijoiden luentoa, josta olen viikoittain kirjoittanut blogiini muistiinpanoja. Sen sijaan kävin kuuntelemassa Antti Tuuria hänen puhuessaan omasta tuotannostaan väljällä otsikolla "Lukemiseen pakottava näkemys". Tuurin tuotanto on niin laaja, että hän ei sen vajaan kahden tunnin aikana päässyt kuin pintaraapaisemaan kirjojaan, mutta hän oli mitä valloittavin esiintyjä. Hän oli todella hauska ja kertoi aika mielenkiintoisia tarinoita kirjojensa ideointivaiheista. 

Hän on tehnyt 54 kirjaa ja sen lisäksi näytelmiä, tv-sarjoja, kuunnelmia, oopperalibrettoja, artikkeleita, juttuja, käännöksiä ja kolumneja. Hänen kirjoistaan on filmatisoitu mm. Lakeudun kutsu, Talvisota, Rukajärven tie, Ameriikan raitti ja Pohjanmaa. Hän sai Finlandia-palkinnon vuonna 1997 Lakeudun kutsulla, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985 Pohjanmaalla jne. Itse en ole lukenut Tuurilta kuin yhden kirjan, Vuodenajat maaseutukaupungissa vuodelta 1979, joka sijoittuu kirjailijan alkupään tuotantoon ja on mitä ilmeisimmin tyyliltäänkin ihan erilainen kuin valtaosa hänen teoksistaan. Bloggaan tästä ihan erillisen kirja-arvion myöhemmin.

Tuuri on koulutukseltaan diplomi-insinööri, mutta vapaaksi kirjailijaksi hän siirtyi 1983 Pohjanmaan menestymisen myötä. Hänen tuotantonsa jatkuu yhä sillä nyt syksyllä 2010 ilmestyi uusin teos Rata, joka jatkaa Rukajärvi-sarjaa. Viime vuonna häneltä ilmestyi 3 teosta, joten kirjailija on edelleen varsin aktiivinen kirjoittaja. Hän myös lukee erittäin paljon ja on aina lukenut, ennen esikoiskirjansa tekoakin. 

Tuuri kertoi varsin painokkaasti meille kirjallisuudenopiskelijoille, että mikäli mielimme kirjoja kirjoittamaan, kannattaa lukea monipuolisesti ja paljon. Sillä hänen mielestään lukemalla paljon, voi oppia näkemään ja tuottamaan kirjojen eri tasoja. Itse kertomustasossa ei saa olla virheitä, sillä lukija menettää muuten uskon muihinkin teoksen tasoihin. Materiaalia koostettaessa alkaa teoksen ympärille muodostua laajempi kuvio. Sitten tulee sosiaalinen taso, yhteiskunnallinen taso ja kaikista ylimpänä mystinen taso, jossa jokaisen kirjailijan oma elämänfilosofia tulee onnistuessaan piilotettuna, eikä liian opettavaisena. Lukemalla oppii muodostamaan kirjoitutetusta tekstistä mielikuvan, joka alkaa sitten toimimaan myös kirjoittaessa toisinpäin. Hän sanoi, että ainakin hänen sukupolvensa kirjailijat rakastavat kirjoja ja lukevat paljon, mutta hän ei tiedä miten nykyisin aloittelevat kirjailijat toimivat. 

Tuuri kertoi niin paljon hauskoja tarinoita, mutten voi niitä tähän kirjoittaa, koska tästä postauksesta tulisi luvattoman pitkä. Mutta yksi mielenkiintoinen tarina liittyy Rukajärvi-sarjan syntyyn. 14.divisioonan historiikkitoimikunta pyysi monta kertaa Tuurilta, että tämä kirjoittaisi heidän historiikkinsa. Tuuri ei ollut aluksi innostunut, koska hän ei ole historioitsija, mutta häntä houkuteltiin ja imarreltiin niin paljon, että hän esitti kirjoittamiselleen yhden pyynnön. Hän saisi itse kirjoittaa 100 kysymystä, jotka kysyttäisiin 200 sotaveteraanilta ja nämä haastattelut litteroitaisiin kirjailijalle. Häntä kirjailijana ei kiinnostanut kysyä juurikaan rintaman liikkeistä, vaan yksittäisten ihmisten asiat askarruttivat päällimmäisenä mieltä. Esimerkiksi missä itse kukin oli silloin kun kutsu rintamalle tuli ja mihin työhön tartuttiin ensimmäisenä kotiin palattaessa. Historiikkitoimikunta innostui tehtävästään niin, että he haastattelivat itseasiassa yli 600 veteraania ja siitä tuli yli 10 000 liuskaa materiaalia kirjailijalle. Nämä haastattelut on lahjoitettu SKS:lle tutkijoiden käyttöön. Materiaaleista Tuuri on sittemmin koonnut useamman kirjan. Hän kuvaili kirjojaan kreikkalaisena murhenäytelmänä, jossa suuri kuoro laulaa anonyymina.