Lotte & Søren Hammer: Yksinäisten sydänten kerho

Lotte & Søren Hammer: Yksinäisten sydänten kerho
Bazar, 2013
Ensomme hjerters klub, 2011
Suomennos: Sanna Manninen
Kansi: Peter Stoltze Design / Satu Kontinen
Sivuja: 448
Mistä: arvostelukappale

Lisäksi: rikosylikomisario Konrad Simonsen -sarjan kolmas osa
Tanskalainen dekkari

Sisarusparin Lotte & Søren Hammerin aiempia teoksia yhdisti ainakin se, että murhaajat ja motiivit tekojen takana ovat koko ajan lukijan ja rikoksia tutkivien poliisien tiedossa. Saastoissa hämmennettiin lukijan moraalia ja oikeustajua tappamalla pedofiileja, Kaikella on hintansa -romaanissa tekijä on epämiellyttävä vässykkä ja uhrit täysin syyttömiä.

Oletin, että Yksinäisten sydänten kerho on hyvin samantapainen, varsinkin kun heti romaanin alussa koulukiusattu poika menee oppitunnille konekiväärin kanssa ja ampuu sijaisopettajan ja uhkaa koulutovereitaan. Hyvin pian selviää kuitenkin, että pienempi juttu, jonka dekkarisarjan päähenkilö Konrad Simonsen saa sairauslomansa jälkeen tutkittavakseen, on paljon suurempi tapaus kuin mitä ennakolta näyttää. Koulukiusaaminen liittyy myös postinkantajan tapaukseen, joten alkuasetelma on eräänlainen avain ja lukutapa koko teokselle.

Totesin aiempien romaanien kohdalla, että henkilöhahmot todennäköisesti kasvavat sarjan edetessä, ja tässä teoksessa Konrad Simonsenin nuoruusmuistot ja ensirakkaus muodostavat eräänlaisen sivujuonteen tapahtumille ja niistä muodostuu pohja ja motiivi sille, miksi hän kiinnostuu niin intohimoisesti postinkantajan ullakolta löytyneistä nuoren tytön valokuvista. Tämänkin teoksen voi lukea ilman aiempiin osiin tutustumista, mutta minusta oli kiinnostava saada lisätietoa henkilöistä ja useammankin henkilön kohdalla viitattiin aiemman teoksen tapahtumiin.

Onhan se tietysti melko kaavamaista rakentaa sarja tällä tavalla, että henkilöhahmojen oma elämä alkaa viedä yhä enemmän tilaa varsinaisilta rikostapahtumilta tai että niistä tulee yksi pala lisää romaanin tapahtumien ratkomiseen. Tämä ei kuitenkaan haittaa, jos haluaa dekkarilta sujuvasanaisen, koukuttavan lukukokemuksen. Mie ainakin haluan ehdoin tahdoin lukea jotain oikein vetävää, niin että aika ja paikka ympäriltä katoavat. Yksinäisten sydänten kerho oli juuri tällainen; otin kirjan mukaani jopa lenkille ja saunaan, sillä en malttanut jättää lukemista kesken.

Hammereiden dekkarit ovat osoittautuneet erittäin koukuttaviksi, tarinavetoisiksi ja kiinnostaviksi, joten jatkan sarjan parissa niin pitkään kuin he jaksavat kirjoittaa ja pitää tason näin korkealla.

Vinkkaan lisäksi toisesta hyvästä tanskalaisesta rikossarjasta, jonka ensimmäinen osa Poika matkalaukussa on tänä syksynä ilmestynyt. Nina Borg -sarjan takana on kirjoittajakaksikko, Agnete Friis & Lene Kaaberbøll. Tuntuu siltä, että pohjoismaisia rikosromaanisarjoja taituroi usein kaksi kirjoittajaa.
 

Lotte & Søren Hammer: Kaikella on hintansa

Lotte & Søren Hammer: Kaikella on hintansa

Bazar, 2012 

Alting har sin pris, 2010 

Suomennos: Sanna Manninen 

Sivuja: 475 

Lisäksi: 

Toinen (itsenäinen) osa Rikosylikomisario Konrad Simonsenin -sarjaan. 

Ministerijoukko, kasa toimittajia ja jäätikkötutkija ovat tulleet Grönlannin jäätikölle näkemään omin silmin, mitä tarkoittaa kun ilmasto lämpenee. Yhtäkkiä heidän silmiinsä osuu naisen ruumis, joka on ilmestynyt sulaneen jäälohkareen sisältä. Lähimpään asutukseen on satoja kilometrejä, paikka on keskellä ei mitään. Kun Konrad Simonsen murharyhmineen ryhtyy selvittämään juttua, on heillä käsissään klassinen suljetun huoneen arvoitus, päinvastoin käännettynä. Murha täysin avoimessa tilassa. Murhaaja on pian kaikkien tiedossa, ja hänen hirveät tekonsa paljastuvat vähitellen, mutta pitäviä todisteita on vaikea löytää. Motiivi, tekotapa ja ajankohta ovat pian selvillä, mutta miten saada kiinni murhaaja, joka on hämmentävällä tavalla etevä?

Lotte & Søren Hammer ovat kirjoittaneet yhteistyössä jälleen jännittävän dekkarin. Vakuutuin jo sisarusten yhteistyöstä ja epämiellyttävän nokkelasta mielikuvituksesta viime vuonna julkaistun Saastojen parissa, eikä tämä jäänyt missään nimessä esikoisen varjoon.

Molempia teoksia yhdistää se, että murhaajat ja motiivit tekojen takana ovat koko ajan lukijankin tiedossa, mutta siinä missä Saastoissa hämmennettiin lukijan moraalia ja oikeustajua tappamalla pedofiileja, Kaikella on hintansa tekijä on epämiellyttävä vässykkä, ja uhrit täysin syyttömiä. Teokset ovat nopeatempoisia palapeliromaaneja ja luvut lyhyitä, joten tarinassa on vahva imu. Tärkeintä ei ole selvittää, kuka teki, vaan miksi ja miten hänet saadaan kiinni. Takaa-ajo ei ole juoksemista rikollisen perässä, vaan tiivistä ajattelu- ja polisiityötä, joskin muutama sooloilija täytyy aina olla mukana ärsyttämässä ja aiheuttamassa ikäviä tilanteita. Ainoa miinus vetävälle dekkarille tuleekin ennalta-arvattavasta miltei-loppuratkaisusta. En sano loppuratkaisu, sillä tietynlainen tunnelman latistuminen tapahtuu hyvissä ajoin ennen loppua, mutta imu palaa oikeastaan juuri tämän aluksi ärsyttävän sankarileikin seurauksesta.

Henkilökuvailuihin ei vieläkään keskitytä liikaa, joten heidän ei tarvitse erityisesti kasvaa ja kehittyä yhden teoksen aikana mittaansa suuremmiksi. Uskon että näin tulee jatkumaan, eikä murharyhmä kulahda heti alkuunsa.Vaikka he päällisin puolin vaikuttavat paperinohuilta muutaman luonteenpiirteen kautta näyttäytyviltä henkilöhahmoilta, on dialogi sujuvaa, uskottavaa ja tarinavetoisuus puolustaa pitkin kirjasarjaa heidän paikkaansa.

Kiipivää jännitystä, alkulause toistuu teoksen viimeisellä rivillä: kaikella on hintansa. Suosittelen selvittämään, mitä kaikkea tämä kaikki sisältää.


P.S. Jos joku ihmettelee kuvaa, niin se on tosiaan otettu lumikasan päältä. Hei toukokuu, mikset sä jo tuu.

Lyhytarviot - lomalukemistoa

Kaikki kuvassa näkyvät kirjat on nautittu vuorokauden sisällä joululomallani. Makoilin sängyssä tai istuin takkatulen ääressä, mutta kirjat vaihtuivat nopeaan tahtiin käsissä. Olo oli levollinen, vaikka niin monta tarinaa tulikin ahmittua lyhyessä ajassa. Näistä kolmesta Hallandin murha oli paksuin, sillä siinä oli jopa 220 sivua. Varsinaisten pienoisromaanien kolmintaistelu ja palkkioksi eräälle joukosta erottuminen.

---

Pia Juulin Hallandin murha (Atena, 2011) kuuluu rikosromaanien genreen, mutta ei ole mielestäni sen tyypillisimpiä edustajia. Tarina alkaa kyllä murhalla, mutta teoksessa ei niinkään keskitytä selvittämään, että kuka on syyllinen, vaan murha tapahtumana ja läheisten reaktio ovat suurennuslasin alla. Murha näyttäytyi tavalla, jota en ennen dekkareita lukiessani ole kokenut.

Kirjan päähenkilö ei ole suinkaan murhaa tutkiva poliisi tai etsivä, vaan murhatun puoliso, jonka kautta tapahtumat lukijalle näyttäytyvät. Bess ei myöskään ole tyypillisimpiä leskiä, sillä hän ei tunnu osoittavan minkäänlaisia sovinnaisia tunteita murhan tapahduttua. Leena Lumi on kuvannut tätä tunteettomuutta omassa arviossaan kiinnostavasti: lukija tuntuu katsovan, kuten leskikin, tapahtumia kuin elokuvaa. Ajatus sopii teokseen, sillä Bess on melko passiivinen päähenkilö. Hän ei pyri mitenkään selvittämään asioita, eikä tunnu olevan kauhean kiinnostanutkaan syy-seuraus-suhteista. Lukija on hänen varassaan, eikä saa kuin puolivahingossa asioita selville. Tämä oli taitavasti toteutettu, mutta vaikka olenkin avoimien loppujen ystävä, myönnän kaivanneeni perinteisempää ratkontatyyliä paikoitellen.

Paljon kysymyksiä ja hienovaraisia vihjeitä, kiinnostavasti lukujen alkuun on upotettu sitaatteja muista teoksista kuin pieniä avaimia. Susan tapaan taisin ansioista huolimatta pitkästyä kesken lukemisen.

Lue, jos haluat hämmentyä ja lukea murhasta toisenlaisen näkökulman.
Älä vaivaudu, jos viimeinen asia, mitä haluat jäädä dekkarin lukemisen jälkeen miettimään on: kuka sen lopulta teki.

---

Elena Damianin kirjeet (Like, 2011) on matka Helsingin Olympiakesään, vuoteen 1952. Dokumentaristi Markus Lind haluaa tallentaa elokuvan ajasta ja tapahtumasta, josta hän jäi itse paitsi. Lapsena hän ei saanut jäädä Helsinkiin kisoista nauttimaan, vaan hänet siirrettiin maalle pois tieltä. Hänen isänsä oli tuolloin kisoissa urheilutoimittaja, joka ehti nauttia hurmoksesta myös kisojen ulkopuolella.

Erään Elena Damianin kirjeet vievät Markuksen konkreettiselle matkalle Italiaan, mutta ennen kaikkea sisimpäänsä. Ne herättävät ajatuksen aviorikosten toistuvuudesta, kuin tahrasta perimässä. Tässäkään romaanissa ei keskitytä Hallandin murhan tapaan tekoon, vaan jälkiseurauksiin. Mitä aviorikoksen jälkeen tapahtuu?

Sinisen linnan kirjastossa Jukka Pakkasen teoksen kuulasta tarinaa verrattiin Joel Haahtelan tuotantoon. Olen vasta toista "haahtelaani" parhaillani lukemassa, mutta en siltikään täysin tunnista tätä vertausta. Maria perustelee kyllä hyvin: "Tarinassa on paljon samaa kuin Joel Haahtelan romaaneissa: mies saa tietää vuosia salattuja asioita vanhemmistaan ja matkaa kirjeiden ja valokuvien avulla menneisyyteen. Kuten Haahtelan henkilöhahmot, myös Pakkalan kuvaamat ihmiset kantavat mukanaan historian rajujen käänteiden jättämiä traumoja."

Katoamispisteen jälkeen olin ihan kananlihalla, ymmyrkäisenä siitä, kuinka niin vähällä sivumäärällä voi saada niin paljon aikaan. Elena Damianin kirjeet oli puolestaan makuuni liian suoraviivainen ja tarinan eteneminen liian helpontuntuista. En kritisoi missään nimessä Pakkasen kieltä, enkä ideaa. Idea on aivan loistava, mutta asiat etenevät itse tarinassa hyvin nopeasti. Miksi lukiessa tuntui enemmän kiireenmaku kuin historian itsestään hitaasti muistuttava havina. Markuksen ja Elenan kohtaaminen ei kosketa, sillä henkilöihin ei ehdi sitoutua. Mutta Mari A. sen sanoi paremmin: "Paljon en voi kirjoittaa tai paljastaa kirjasta, sillä siinä tärkeää ei ollut juoni, vaan tapa kertoa tarina."

Lue, jos haluat tietää enemmän ainoista Suomessa järjestetyistä kesäolympialaisista.
Älä vaivaudu, jos et ymmärrä miksi isä antaisi kuolinvuoteellaan pojalleen entisen rakastajattarensa kirjeet, kuin näyttääksen kuinka tunteeton mies hän lopulta oli. Sillä siitä tarina saa alkunsa.

---

Pasi Lampelan esikoisromaani Kiusaajat (Wsoy, 2011) on vain 123-sivuinen, mutta hyvä esimerkki siitä, kuinka pieni on kaunista. Päädyin ostamaan teoksen Parnassossa olleen erittäin hienon kritiikin tähden. Suosittelen kritiikin lukemista yhtä lämpimästi kuin siinä käsiteltävän romaaninkin. On oikeastaan vaikea kirjoittaa omaa arviota teoksesta, kun mieleen on jäänyt jälki sekä Lampelan teksistä että Tapion kritiikistä.

Teoksen nopealukuisuus hämää, sillä näennäisesti melko yksinkertaiseen tarinaan kirjautuu paljon merkityksiä yksinäisyydestä, kelpaamattomuudesta ja kasvukivuista. Jorin tapaan en malttanut laskea kirjaa lukujen välillä käsistäni.

Päähenkilö, Tuomas, kärsii kiusaamisesta ja itsetuhoisista ajatuksista. Hän saa mahdollisuuden vetäytyä omaan rauhaan kesän ajaksi, kun hänen holtiton enonsa pyytää tätä huvilansa vahdiksi. Muutamien pikkupuuhien ohessa Tuomas tappaa aikaa kiertelemällä ympäriinsä - ja itseensä.

Tuomaksen tunteet etsivät kohdettaan ja seksuaalinen turhautuminen tuntuu kiusaavan häntä siinä missä enonsa tehtaalta poispotkittu raivoisa mies, joka tunkeutuu huvilalle syyttelemään. Kun Tuomas piirtää serkkutyttönsä sängyn patjaan kirkkoveneen ja repii siihen viillon yhtymistarkoituksessa, tuntuu ahdistus kiusalliselta.

Lopussa jännite vähän lässähtää, mutta teos on kuitenkin näistä kolmesta se, joka eniten jäi mielenpäätä vaivaamaan.

Lainaan kriitikkoa: "Kukaan ei ymmärrä, mikä Tuomasta vaivaa, ei äiti, ei eno, ei kertoja, eikä Tuomas itse. Jos romaani alkaa matkalle lähdöstä, päätyy se oivallukseen, että perilläolo on aina illuusio."

Lue, jos aikaa on rajallisesti ja pidät vetävästä tekstistä.
Älä vaivaudu, jos sen ajan käytät mieluummin muuhun kuin nuoren miehen eksistentiaalisen kriisin seuraamiseen.

---

Lotte & Søren Hammer: Saastat

Olen lukenut töissä paljon tekstejä, mutta olen kaivannut myös vapaa-ajalla lukemista ja näiden pienten kirja-arvioiden tekemistä. Tuntuu valitettavasti siltä, kuin olisin pahastikin blogiruosteessa ja kirjoittamisen aloittaminen takkuaa. Kiireiden keskellä rentouden parhaiten lukemalla kirjoja, enkä olisi voinut valita viikonloppuna rentoutumistarkoitukseen viihdyttävämpää rikoskirjaa. Tanskalaisen sisarusparin Lotte ja Søren Hammerin esikoiskirja Saastat (Bazar, 2011) piti koko 445 sivun ajan otteessaan.

Minusta rikoskirja parhaimmillaan saa lukiessa viihtymään sujuvuudellaan ja tietyllä genrerakenteellaan, mutta silti herättää ajatuksia yhteiskuntakriittisellä otteellaan. Saastoissa perusasetelma on tavattoman kiinnostava, vaikka samalla luotaantyöntävä. Kirja alkaa, kun koululapset löytävät liikuntasalista viisi silvottua miestä. Miehet osoittautuvat pedofiileiksi ja tämä raaka joukkomurha saa koko kansakunnan huomion. Saastat näyttää sekä pedofiilimurhaajia jäljittävät poliisit omatunnontuskineen kuin lynkkaysmielialan vallassa vyöryvän kansan. Teos ei arvota, eikä kritisoi, vaan tarjoaa tilanteen lukijalle tarjottimella. Onko oikein vastata pahuuteen pahuudella? Saako pedofiilin murhata? Raa'asti?

Uhreja teoksessa on enemmän kuin syyllisiä, mutta mikä on lopulta oikea tapa toimia syyllisten kanssa. Lain tapa? Moraalinen voitto? Eettinen suopeus?

Pohjoismaisessa rikoskirjassa täytyy olla myös työhönsä uponnut, eronnut, kaiken nähnyt rikosylikomisario, joka ei osaa huolehtia itsestään ja suhtautuu ympäristöön vähän epäluuloisen penseästi. Sellainen on myös Saastojen päähenkilö Konrad Simonsen, joka johtaa ryhmäänsä kovan luokan murhatutkinnassa omavaltaisella tyylillään. Esikoiskirjan tapaan esiin marssitetaan koko joukko henkilöitä, jotka tulevat näyttäytymään myös tulevissa sarjan kirjoissa. Pidin silti siitä, että henkilöiden ulkonäkökuvailuun ja luonteenpiirteiden seikkaperäiseen tulkintaan käytetään sivumäärään nähden hyvin vähän tilaa, ja mielikuvien annetaan syntyä pikkuhiljaa tarinan edetessä.

Ehkä minulle on jäänyt kammo lapsuuden Neiti Etsivä -kirjoista, joissa mysteerien selvittäminen tuntui jäävän melkein toiselle sijalle päähenkilöiden iänikuisen ulkonäkökuvailun ja selittelyn ottaessa kerronnassa vallan. Tiedän. Neiti Etsivät ovat nuortenkirjoja ja niihin pätevät eri taiteenlait kuin aikuisten rikosromaaneihin, mutta arvostan silti tavattomasti sitä, kun kirja on vapaa turhalta selittelyltä ja esittämiseltä. Haluan tuntea, kokea ja eläytyä, en nähdä kaikkea valmiiksi pureskeltuna. En edes henkilöitä. Tessa koki kuitenkin arvionsa perusteella hahmot pinnallisiksi, enkä täysin kiellä tätä. Onhan juuri Simonsen melkoinen rikoskirjojen karikatyyri. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että Saastat aloittaa kirjasarjan, joten henkilöt saavat varmasti myös kuvailun lihallisuutta luidensa päälle matkan varrella. Kiinnostavaa on silti, että mikä toiselle on pintapuolista kuvailua, on toiselle hengittävää vapautta. Tämä tuntuu kiehtovan minua eritysesti dekkareissa, muissa teoksissa pidän tarkkapiirteisimmista luonnehdinnoista.

Jori puhuu arviossaan siitä, kuinka teoksen jakaminen moniin eri lukuihin vaikutti lisäävän lukuhimoa. Tilanteiden vaihtuvuus ja lukujen lyhyys (kaikenkaikkiaan niitä on teoksessa 72 kappaletta) synnyttivät minussa ahmismis-efektin, enkä halunnut millään lopettaa lukemista. Susa lukee paljon psykologisia jännäreitä ja kehaisee, ettei Hammereiden tarvitse nöyristellä pitkän linjan kirjailijoiden edessä, sillä Saastat on tehty hyvin ja taustatyöhön on paneuduttu. Olen täysin samaa mieltä, sillä tarina tuntuu ikävän aiheensa takia  valitettavan todenmukaiselta, ja kirjan toimivuuden ja lukukokemuksen kannalta perehtyneisyys antaa sille kiitettävää uskottavuutta.


************

Lotte & Søren Hammer: Saastat
Bazar, 2011
Sivuja: 445
Suomentanut: Sanna Manninen

Viereinen kuva on otettu Helsingissä keväällä 2011, kun kirjailijat olivat Bazarin kevät-tilaisuudessa puhumassa teoksistaan. He ovat tehneet jo kolme rikoskirjaa yhdessä. Seuraava kirja suomennetaan ensi vuonna.