Taskunovellit

Vilja-Tuulia Huotarinen (toim.): Taskunovellit
Karisto, 2013
Kansi: Tommi Musturi
Sivuja: 137
Useiden kotimaisten kirjoittajien hyvin lyhyistä novelleista koostuva kokoelma. Kulkee kuitenkin näppärämmin laukussa kuin taskussa.


Sain tämän teoksen kirjabloggaajakollegalta "haluan muuten vain ilahduttaa kaimaa" -lahjaksi. Vilja-Tuulia Huotarisen toimittama Taskunovellit-teos on ollut jonkin verran muissa blogeissa esillä ja koska pidän muutenkin novelleista paljon, niin mielenkiinnolla tartuin teokseen, johon on kerätty hyvin lyhyet novellit yhdeltätoista kirjailijalta ja yhdeltä sarjakuvataiteilijalta. Taskunovellit liittyy Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -hankkeeseen, josta kirjoitin aiemmin otsikolla Oodi novelleille.

En täysin ihastunut kokoelmaan, sillä lukukokemus oli liian hajanainen. Välillä tuntui, että toive hyvin lyhyen tekstin kirjoittamisesta rajoitti liikaa, sillä osa novelleista oli melko täyteläisiä ja osa taas tuntui jäävän vähän kesken. Ja sitten on niitä, joissa on kutkuttava idea ja vähän naurattaakin, mutta silti lyhyt muoto jättää tarinan kuin kesken. Petri Tammisen "Erään ihailijan päiväkirjasta" on itseironiassaan herkullinen – fanaattinen ihailija kirjoittaa päiväkirjaansa rakkaudentunnustuksia kirjailijasta nimeltä Petri Tamminen ja välillä pohtii, että miksi kirjailija puhuu haastatteluissa aina vain ujoudestaan – mutta tarina olisi voinut vielä vähän kasvaa. Tuomas Kyrön "Kaksijakoinen Raimo" tuntui novellilta, joka kuin vähän nauraisi lukijalleen: luuletko, että tämä on tehty tosissaan. Ei se totinen tarina olekaan, enkä sellaista olettanutkaan, mutta kaikessa mahtipontisuudessaan novelli on kuitenkin aika lattea. Tiina Raevaaran "Puutarhurin tyttäret" oli lukujärjestyksessä ensimmäinen novelli, jonka luin heti uudelleen.

Mutta varmasti jokaiselle löytyy kokoelmasta suosikkinsa, niin erilaisia novellit keskenään ovat. Lyhyt muoto kannustaa lukemaan kiireisinäkin hetkinä. Kirja on kompakti, pidän kannesta, vaikka hämmästyin kovien kansien valintaa, sillä se tuntuu vähän kuin vesittävän idean siitä, että teos mahtuu taskuun.

Antologia-keskustelun kohdalla kiittelin sitä, että useiden kirjoittajien teksteistä kootuissa teoksissa on se hyvä puoli, että siten voi nopeasti tutustua itselleen uuden kirjoittajan tyyliin ja saada jonkinlainen ensikosketus uuteen tarinankertojaan. Opuscolon blogissa mainitaan myös, kuinka voi olla hankala hypätä tunnelmasta toiseen, jos novelleissa ei ole temaattista linkitystä. Mutta minun piti myös vähän ravistella näitä ennakko-oletuksiani pois, sillä voihan tekstin tosiaan lukea ihan yksittäisenä tekstinä eikä yrittääkään hakea kattoteemaa kaikille luetuille novelleille.

Olen samaa mieltä kuin Maria, että kokoelma on tervetullutta matalan kynnyksen novellilukemista ja kokoelma sopii erityisen hyvin nuorille lukijoille. Kirsi mainitseekin, että voisi ihan hyvin käyttää tekstejä kouluopetuksessa.

Kokoelman paras novelli oli Sirpa Kähkösen "Sorbettisydän". Pidin siitä, miten flip-flop-sanaparia toistelemalla tarinaan tuli kesää ja rytmiä.

Oodi novelleille

Minulle novellit ovat erityisen rakkaita, mutta olen usein kuullut, että niitä on vaikea myydä, niitä luetaan vähän ja moni vierastaa novellikokoelmien lukemista. Novellikokoelma pitää sisällään monta erilaista tarinaa, mailmaa, useita henkilöhahmoja, lähestymistapoja ja paikoin hyvinkin erilaisia tyylilajeja ja monipuolista kieltä. Sitten tämä kaikki täytyy saada sopimaan samojen kansien väliin niin että kokonaisuus toimii ja kokoelma muodostaa alusta loppuun jonkinlaisen kaaren. Yhden teoksen lukemalla saa niin paljon, siksi en ihan ymmärrä, miksi novellikokoelmia vältellään.

Lyhyiden tekstien kirjoittaminen on mielestäni hankalampaa kuin pitkien, näkeehän sen jo siinä, että jos tämänkin novellien ylistyspuheen pitäisi tiivistää pienempään merkkimäärään, niin kyllä siinä aika nokkelana saisi olla sanavalintojen kanssa. Onnistuneimmat novellit ovat todellisia taidonnäytteitä.

Nuoren Voiman Liitto aloitti nyt lokakuussa valtakunnallisen Novelli palaa! -hankkeen, jonka tarkoitus on saada novelleja näyttävästi esiin eri tavoilla ja nostaa novellin asemaa kirjallisuudessa. Olenkin jo lukenut hankkeesta jo monista eri lehdissä, viimeisimpinä uusimmassa Suomen Kuvalehdessä oli pieni juttu.

Eilen hain kaksi uusinta Matkaan-lehteä rautatieasemalta, sillä myös VR on mukana hankkeessa. Ilmaiseksi jaettavan lehden jokaisessa numerossa on matkanovelli tunnetuilta kirjailijoilta. Petri Tammisen novelli avasi sarjan, ja uusimmassa lehdessä on Juha Hurmeen Tivoli-niminen novelli. Muita tulevia novellisteja ovat muun muassa Riku Korhonen, Jari Tervo, Mikko Rimminen, Rosa Liksom, Katja Kettu, Monika Fagerholm ja Johanna Sinisalo. WSOY kokoaa novellit myöhemmin antologiaksi. Matkanovellit-sarja on osa VR:n 150-vuotisjuhlavuotta.

Novelli palaa! -hankkeesta löytyy lisätietoja novelli.fi-sivustolta. Helsingin kirjamessujen yhteydessä nauhoitettiin Yle Puheen ohjelma "Novellit nostavat päätään", jonka voi kuunnella vielä Areenasta.

Oletteko osallistuneet Novelli palaa! -hankkeen tapahtumiin? Minua itseäni harmittaa, etten ehtinyt viime viikolla Novelliprosakiin Korjaamolle, sillä matkustin samaan aikaan junalla Helsinkiin. Mutta onneksi novellitaiteen pariin voi tutustua kuka tahansa milloin vain. Minullakin on yöpöydällä jo pari kiinnostavaa kotimaista.

Toukokuun luetut + haasteasiaa

Toukokuu oli erikoinen lukukuukausi, sillä en ole aiemmin lukenut näin paljon yhden kuun aikana, vaikka loppukuusta keskityin lähinnä Downton Abbeyn ja Mad Men -sarjojen katsomiseen. Muhkea lukukuukausi johtuu kuitenkin siitä, että osallistuin kuun alussa Read-a-Thon-haasteeseen ja luin 24 tunnin aikana 9 kirjaa. Kiitos kaikille haasteeseen osallistuneille, kommentoijille ja tsemppaajille innostamisesta. Haaste oli mukava, ja aion jossain vaiheessa yrittää rikkoa oman ennätykseni. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia lukea yhtä vuorokautta (unet ja tauot kyllä nautin hyvillä mielin), mutta kuun loputtua huomaan sen vaikuttaneen siihen, etten niin paljoa jaksanut lukea ja katsoin mieluummin tv-sarjoja. Jotain tuli kuitenkin myös toukokuussa luettua, sillä sivumäärä kipusi itselleni ennätyksellisiin mittoihin (toisaalta en ole kuin parina kuuna laskenut sivuja yhteen): luin 5276 sivua, joista 884 sivua tuli kuvien kera. Luin kaikkiaan 20 kirjaa ja 3 sarjakuvaromaania. Kuuntelin loppuun yhden äänikirjan.


Lukuhaasteen aikana luetut:

Taina Latvala: Paljastuskirja
Carlos María Domínguez: Paperitalo  
Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta 
Tuomas Kyrö: Miniä 
Kristín Steinsdóttit: Omaa tietä 
Maritta Lintunen: Sydänraja 
Sanna Eeva: Olot  
Simon Lelic: Katkeamispiste 
Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina 

Muut kuun luetut:

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus
James Franco: Palo Alto
Lotte & Sören Hammer: Kaikella on hintansa
Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä 
Patrick deWitt: Sistersin veljekset 
Chris Cleave: Little Been tarina

Sarjakuvat (näistä omat arviot tulossa):
Faith Erin Hicks: Friends with boys
Guy Delisle: Burma Chronicles
Guy Delisle: Jerusalem

Luetut, mutta ei blogattu:

Kirjablogisti Booksylla on mukava tapa kertoa kuun vaihteessa myös niistä kirjoista tarkemmin, joista hän ei muuten ole ehtinyt tehdä pidempää arviota. Mie ajattelin nyt napata häneltä tämän toimintavan, sillä muuten roikutan kuukausitolkulla kirjoja mielessäni, joista haluaisin kirjoittaa jotain, mutta ajan kuluessa se on aina vain vaikeampaa. En ehdi kuitenkaan kirjoittaa kaikista, joten Booksyn tapa on mielestäni mitä mainion, sillä haluan kuitenkin jotain kirjata itselleni muistoksi bloggaamattomistakin kirjoista.


Hugh Lupton: Tarinatie  (lastenkirja)

Tarinatie on suloinen lastenkirja, jonka tarinat tulevat kaikkailta maailmasta. Tarina kolmesta kilipukista ja sillan alla asustavasta peikosta oli tuttu, mutta en tiennyt sen olevan alkujaan norjalainen satu. Saksalainen satu ääriään myöten täynnä olevasta puuropadasta ja englantilainen tarina pienestä kirjavasta kanasta, joka pyytää jokaiseen pieneenkin työvaiheeseen apua naapureiltaan ja syö lopulta leivän itse, ovat minulle tutuimpia entuudestaan. Intialainen satu matkivista apinoista ja afroamerikkalainen tarina lumoavasta laulusta puolestaan oudompia. Luin teoksen yhden työasian vuoksi, mutta viihdyin kirjan parissa, vaikkei minulla ollutkaan etuoikeus saada lukea sitä jollekin lapselle ääneen. Hugh Lupton on kirjannut loppuun tiedot siitä, miten on törmännyt valikoituihin tarinoihin. Näihin on myös suomentaja tuonut osansa, sillä löysin esimerkiksi tiedon siitä, että kolmen kilipukin rohkeudesta on myös useita suomalaisia versioita.

Kuvitus on runsasta, mutta silti jokainen aukeama on oma rauhallinen saarekkeensa. En pitänyt valitusta comic sans -fontista, mutta antaahan se tarinaan oman pehmeän sävynsä. Fontti on vain niin loppuunkulutettu, että kavahdan sitä kaikkialla.

Ihan miellyttävä kosketus lastenkirjoihin, sillä en ole niitä nyt hetkeen lukenut.


Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki

Minua harmittaa, että tämä teos jätti lopulta hyvin lyhyen muistijäljen mieleeni. Olin etukäteen odottanut sitä, sillä kirjailija on minulle luentokursseilta tuttu opiskelukaveri, mutta valitettavasti kirkkain idealamppu jäi minulta tämän teoksen osalta huomaamatta. Teos on oikeastaan kertomuskokoelma koulurakennuksen ja -pihan tapahtumista yhden päivän aikana. Erilaiset kertojat tuovat moniäänisenä mittelönä päivän erilaisia kohtauksia näkyviin, mutta kokonaisuuden kannalta tässä häviää eniten lukija. Tai ainakin tämä lukija, sillä välillä on vaikea löytää yksittäisten tarinoiden johtoajatusta ja sopivuutta kokonaisuuteen. Tiedän, ettei aina ole tarviskaan, mutta jonkinlaisen koheesion kannalta kaipasin kädenojennusta suuntaviivojen määrittelyyn.

Riikonen on rohkea kirjoittaja, eikä hänen esikoiskirjansa ole ihan sellainen, mitä olen tottunut esikoiskirjoista etsimään. Kokonaisuus on yhtä aikaa armollinen ja raaka; teos ei moralisoi ja opeta, vaikka koulumaailmassa siihen voisi helposti sortua, mutta se ei myöskään peittele heikkouksia, himoja ja väkivaltaa.


Petri Tamminen: Piiloutujan maa ja Enon opetukset

Pidän valtavasti Petri Tammisen kirjoista, ainoastaan Enon opetukset oli vähän tylsempi tuttavuus. Toisaalta sekin saattoi johtua siitä, että kuuntelin sen äänikirjana, enkä välittänyt kauheasti kertojan tyylistä. (Hänestä huomasi heti, koska oli pitänyt tauon ja ääni kulki innokkaasti eteenpäin ja loppulukua kohti ääni jo vähän mateli ja hinkui.)

Piiloutujan maa muistutti minua suosikistani Muita hyviä ominaisuuksia, sillä kirja ei ole vain kirja, se on olotila. Olen ollut nyt jonkin aikaa sairaana ja vähäjaksoinen, joten Piiloutujan maa kolahti tähän oloon ja tilaan vaivattomasti. Teos on täynnä piilopaikkoja ja ihmisiä, jotka kaipaavat piiloon. Se ei ole kuitenkaan kokoelma toisiaan toistavia ujoustarinoita, vaan lyhyitä katkelmia arjesta. Piilo on olotila, joka kuvastaa meissä tarvetta olla näkymätön: Kun ei haluaisi soittaa puhelimella, mutta aina toisinaan on vain pakko. Kun pää on sekaisin monista yhtäaikaisista tunteista, on parempi mennä jonnekin rauhoittumaan, yksin olemaan ja selvittämään langanpätkiä. Kun hälyn keskellä paras paikka olla yksin on rauhallinen inva-vessa. Minulle luettiin tätä ääneen, kun kipuilin eniten, tuntui että pääsin niihin tarinoihin hetkeksi piiloon.

Tammisessa minua viehättää, että teksti on niin vaivatonta. Hän sanoo paljon kauhean yksinkertaisesti. Eikä tuhlaa sanoja.


Saija Nissinen: Sitomisen taito

Mitä jää mieleen novelleista monta viikkoa lukemisen jälkeen? Ensiksi katoavat novellien nimet, en taida muistaa niitä edes lukiessani. Niihin täytyy toki palata, että pystyy tarkentamaan lukemaansa - kuin pistäisi kartalle nastoja, että täällä ja täällä olen käynyt, niin myös novellien nimiä muistelemalla mieli pyrkii etsimään tiettyä muistikuvaa ja miitä yksittäisessä novellissa sanottiin.

En kirjoittanut ylös yhdenkään novellin nimeä, mutta Sitomisen taito edusti sellaisia novellikokoelmia, joista pidän. Tarinat ovat mahdollisia kuvauksia arjesta, mutta silti niin absurdeja ja järjettömiä, ettei niitä meinaa uskoa todeksi. Siitä se taika syntyykin, se voisi tapahtua minulle, mutta onneksi niin ei käy. Mies, joka elää Elviksen lauluista, pesee sairaalassa osastolle joutuneita mielenterveyspotilaita. Hän on onnellinen arjessa, se kulkee kuin tanssi tai pikemminkin kuin laulu. Mutta aina on oltava joku, jolle tämmöinen tavanomaisuus ei kelpaa. Novellin särmää kiristetään huippuunsa, kun mukaan otetaan ihminen, joka ei voi hyväksyä moiseen yksinkertaisuuteen tyytymistä. Onni ei saa olla myötäsyntyinen olotila, vaan jokin asia, mitä pitää jatkuvasti tavoitella.

Jotain outoa on siinäkin, että tämä novelli jäi parhaiten mieleen. Osa katoaa taustahyminäksi vahvistamaan parhaimpien novellien tehoa. Outotunnelmaisia tarinoita, jotka Nissinen on sitonyt yhteen taidolla (tiesitte kyllä, että käytän tuon kortin jossain vaiheessa).


Markus Leikola: Naamakirja

Naamakirjan varasin kirjastosta, kun olin lukenut arviot täältä, täältä, täältä. Luin sen lentokoneessa, kun käväsin pohjoisessa lumitöissä äitienpäivän aikoihin. Minusta oli miellyttävä lukea pitkästä aikaa runoja, joissa merkitystä ei tarvinut metsästää, enkä tarkoita sillä että Leikolan proosarunot olisivat kertakulutusta vailla mitään syvällisyyttä. Ainahan sanat ovat latautuneet jollakin merkityksillä ja arvoilla, mutta Naamakirjaa lukiessa tottumatonkin runonlukija saa heti jutun juonesta kiinni.

Aktiivinen facebookin käyttäjä tunnistaa ne monet äänet, jotka hakevat kirjan sivuilta huomiota. Niissä on samaan aikaan huumoria ja traagisuutta, eikä lukiessa välttämättä tiedä uskaltaisiko niille antaa iloisen peukun. Ymmärtääkö ihan, mitä runon kulloinen puhuja etsii. Huumorin seassa on juuri se traagisuus, hetken aikaa on näytöllä yksittäisen ihmisen huomiota kaipaava kirjoitus. Pitääkö siihen jotenkin reagoida?

Jos mä laitan tähän että Ellu ja Jari on suhteessa
niin pitääkö sitten kun ero tulee niin
ensin olla että hieman epäselvää
vai ajaako saman asian että vaan poistaa sen kavereista
kuka tänkin osais kertoa
kun en mä edes tiedä paljonko se musta tykkää
ja sais ne menkat jo pikkuhiljaa alkaa

---

Sitten haasteasioihin.

Vastasin toukokuussa 11-kysymyksen haasteisiin, joka kiersi tiuhaan ainakin kirjablogeissa. Sain haasteen neljä kertaa, joten keräsin kaikki hyvin kirjapainotteiset kysymykset yhteen, mukava haaste, ja vastauksiani voi käydä vilkaisemassa tästä linkistä.

Sain pari päivää sitten Marjikselta Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen, jonka otan nyt ilolla vastaan. Hän on aiemminkin suositellut minulle Maria Turtschaninoffin Arra-kirjaa, mutta nyt haasteen myötä tartun kesällä tähän fantasiakirjaan. Yritän lukea mahdollisimman monipuolisesti erilaisia teoksia, mutta fantasian olen jättänyt hyvin vähälle huomiolle. Tämän myötä tulee korjattua tämäkin erhe.

Haasteen tarkoitus on kiertää eteenpäin ja vähän taaksepäinkin, sillä saan haastaa Marjiksen lukemaan oman suosittelemani kirjan. Hän tiesi jo haastaessaan minut, että sarjakuvan hän saa luettavakseen. Mutta tiedän, että hän tulee pitämään valitsemastani kirjasta. Sain joululahjaksi Craig Thompsonin Habibin, ja se on yksi kaikkien aikojen parhaista lukemistani sarjakuvista. En edes osannut sanoiksi pukea, mutta nyt luen mielelläni Marjiksen arvion teoksesta.

Haastan myös Kirjavan kammarin Karoliinan lukemaan Sergei Dovlatovin Meikäläiset, sillä odotin kovasti hänen lukevan sen maratoninsa aikana. Haastan myös Luettua-blogin Sannan lukemaan Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia. Minua kiinnostaisi kovasti tietää, mitä mieltä hän olisi näistä novelleista, sillä hän on ennen inhonnut novelleita, mutta nyt selvästi lämmennyt niille kirja kerrallaan. (Päivitys: Hups. Karoliina oli haastettu jo, joten siirrän tämän haasteen sittenkin Jaanalle Täällä toisen tähden alla -blogiin. Hän on ainakin ilmaissut kiinnostuksensa kirjaa kohtaan.)


Haasteen säännöt tiedoksi myös haastetuille:
Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.


Entä muut haasteet sitten? Tuntuu, että minun pitää näin kesän ja tulevan kesäloman (iiih, ensimmäiseni) kunniaksi vähän tarkistaa, että mikä tilanne on vuosihaasteissa, jotta tiedän vähän suunnitella tulevia lomapäiviä kirjamielellä. Tilanne vaatii tarkempaa valmistautumista ja teen haastetilanteesta erillisen postauksen lähipäivinä, sillä tämä bloggaus uhkaa karata nyt käsistä pituudellaan.

Antti Leikas: Melominen

"Sitten Jaakkola painaa otsansa Kukkoahon olkapäälle ja kertoo että korppi osaa laskea seitsemään, se on enemmän kuin mihin hän itse juuri nyt pystyy.”

Antti Leikaksen esikoisromaanissa Melominen (Siltala, 2011) univajeesta kärsivä yhteyspäällikkö Jaakkola torkahtelee läpi työpäivän, mutta hänen mielensä kulkeutuu mielenkiintoisiin sfääreihin. Kirja on jaettu kahteen osaan, ensimmäisessä kuvataan erään toimiston päivärytmiä ja jälkimmäisessä puolestaan Jaakkolan perhearkea. Kirja on yhdenpäivänromaani, jossa aluksi kellonaika vaihtuu tarkasti kymmenen minuutin välein, toisessa osassa puolestaan vaihtelua on enemmän. Ennen alkua kuitenkin varoitellaan: ”Kaikki kirjassa esiintyvät kellonajat ovat kuvitteellisia”. Tätä voi käyttää myös vihjeenä tarinan aikatasoja avattaessa. Yö ja päivä menevät sekaisin.

Melomisen tyyli muistuttaa Petri Tammisen lauseen lakonisuutta, ja huumori syntyy arjen outouden ja normaaliuden leikkauspisteestä. Konttorinaturalismi naurattaa, koska siinä tuntuu olevan jotain hyvin tuttua, vaikkei toimistotyöstä olisikaan muuta kokemusta kuin The Officen katsominen. Toimiston päivä koostuu aamupalavereista, pullakahvitteluista, lounastauosta, sähköpostien lähettelystä, jatkuvasta hälinästä ja keskeytyksistä. Tehokkuudesta puhutaan, kuten jokaisessa itseään kunnioittavassa firmassa, mutta käytännössä työaika kuluu työpaikkakepposiin ja juoruiluun. Leikas arvottaa mielenkiintoisesti kotityöt ja konttorin arjen päälaelleen. Kotona on valvottava vastasyntyneen lapsen kanssa, työpaikka puolestaan näyttäytyy aikuisten leikkikehänä.

Jaakkolan työkavereilla on kaikilla jokin komealta kuulostava titteli ja he ovat kaikki jonkin alan päälliköitä. Minua nauratti kovasti tämä, sillä minusta tuntuukin että monien työtä on pintasiloteltu näyttävällä tittelillä. Koskaan ei kuitenkaan selviä, mitä tuotteita toimistossa myydään. Kirjan mielenkiintoisin piirre on kuitenkin siinä, että toimiston arjen kuvaus katkeaa alinomaa Jaakkolan torkahteluun. Kursivoiduissa tajunnanvirtamaisesti kulkevissa unissa käsitellään muun muassa myrkkysammakkoja, korpin älykkyyden tutkimista, ilmastonmuutosta, yleistä filosofointia. Unessa luontoa koskevat pohdiskelut liittyvät arkielämän tapahtumiin, ja työyhteisön tavat rinnastuvat eläimiin. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen ja se kantoi hyvin tämän mittaisessa teoksessa. Pitemmälle vietynä, saman toisto olisi voinut käydä puuduttavaksi.

Melomista voi tulkita aika monelta kantilta ja Jaakkolan unikuviin sisältyy aika paljon yhteiskuntakritiikkiä. Pidin silti myös itse tarinasta ja perheen arjen näyttämisen romanttisena, vaikka se olikin puuduttavaa ja kaoottista sähellystä. Ei silti missään nimessä masentavaa tai rappiollista. Erityismaininta hienosta kannesta ja monta kysymystä herättäneistä pisaroista pitkin kirjaa.

Antti Leikas: Melominen
Siltala, 2011
Sivuja: 190

Lyhytarviot - poimintoja muutamasta kirjasta

Olen lukenut tänä keväänä paljon sellaisiakin kirjoja, joista en ole ehtinyt tehdä blogiini arvioita. Haluan kuitenkin sanoa niistä jotain lyhyesti lukukokemusta kuvaillen.

Petri Tammisen Mitä onni on (Otava, 2008) ei kolahtanut niin hyvin kuin aiemmin lukemani Muita hyviä ominaisuuksia, mutta löysin kyllä tästäkin teoksesta paljon huumoria. Tammisen tyyli kirjoittaa lakonisesti arjesta huumoria viehättää minua. "Kun riita sitten päättyy, on mahdotonta sanoa kumpi oli kohtuuton. Sillä ei ole merkitystä, riittää että saa levätä." Teoksen päähenkilö on masentunut kirjailija, joka aloittaa kuvataiteilijaystävänsä kanssa projektin. He haluavat kirjoittaa kirjan onnesta, mutta työtä jarruttaa koko ajan se tosiasia, ettei päähenkilö itse ole onnellinen. Hän ylenkatsoo vaimoaan ja lapsiaan ja haaveilee löytävänsä onnen Tanskasta, vanhan heilan luota. Miehet ja naiset ovat teoksessa kaukana toisistaan, mutta miesten välistä ystävyyttä kuvataan hauskasti ja lempeästi. Huvittavin teoksessa oli silti takakansi, sillä siinä on kuva Tammisesta ja teksti: "Hän on Petri Tamminen, tämän kirjan kirjoittaja. Hän ei ole kuitenkaan kirjan päähenkilö." Onneksi ei, sillä päähenkilö on varsinainen vätys.



Kristina Carlsonin kieli ilahdutti Herra Darwinin puutarhurissa (Otava, 2009). Pidin myös sen erikoisesta rakenteesta.Se muistutti runokirjaa "säkeen ylityksineen" ja outoine välimerkkiratkaisuineen. Paljon huutomerkkejä, vähän pilkkuja ja pisteitä. Minäkertojien vaihtuvuus ja soljuvuus aluksi hämmensivät, mutta puhujan paikallistamisella ei lopulta ollut mitään merkitystä. Moniäänisyys vahvisti yhteisöllisyyden ja kylän jakaman epäluuloisuuden tematiikkaa. Kyse oli kuitenkin 1870-luvun Kentin kylän asukkaista, ihmisistä Darwinin aikana. Mielenkiintoinen ratkaisu oli pitää itse Darwin melko etäällä, sillä kyläläiset suhtautuivat hänen tutkimuksiinsa ja ajatuksiinsa epäluuloisesti. Saman epäluulon kohteeksi joutuu teoksessa myös puutarhuri, sillä hän uskoo isäntänsä luonnontieteellisiin tutkimuksiin ja on ateisti. Ihastuin teokseen niin, että hankin itselleni myös Carlssonin romaanin Maailman ääriin.


Maria Jotunin yhdenpäivänromaani Arkielämää (SKS, 1994), jossa tapahtumat sijoittuvat ihan tavalliseen päivään. Juhani Aho tiivistää Jotunille kirjoittamassaan kirjeessä 13.12.1909 hyvin myös oman lukukokemukseni:
"Paitsi tyyppeihin nähden on uusi kirjanne minusta mestariteos tekniikkaan nähden. Se on siinä aivan uusi ja rohkea. Ei mitään varsinaista juonta, ei mitään teennäistä kompositsionia, ja kuitenkin tuo kokonaisuus. Monta ihmiselämää, kokonainen yhteiskunta vaan muutamissa kohtauksissa, yhtenä ainoana päivänä, niin kuin sen tarkka silmä voi nähdä yhtä lyhyessä ajassa. Se on aivan omaanne tuo tekniikka /--/"

Jotuni eli aikana, jolloin keskustelu naisen roolista ja seksuaalisuudesta kävi vilkkaana. Pyrittiin rajaamaan ja määrittelemään naisen halua, modernit naiset halusivat etsiä sille tilaa ja toteutumisen mahdollisuuksia.Porvarillinen kasvatus korosti, ettei ihminen voinut saavuttaa todellista onnea hetkellisten nautintojen kautta. Minua kiinnosti erityisesti lukea naishenkilöiden mielipiteitä seksuaalisuudesta ja rakkaudesta.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

"Onneksi kirjoittaminen ei ole puhumista"

Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia (Otava, 2010) on ollut listahitti kirjablogeilla jo jonkin aikaa ja samasta kirjasta luettuja hehkutuksia voi olla vähän turhauttavaa lukea. Yrittäkää kestää, sillä yhdyn kuvainnollisesti ilahtuneiden lukija-arvioitsijoiden kastiin. Olen nyt pitkin syksyä lukenut paljon enemmän novelleita, kuin koskaan aikaisemmin, joten olen oppinut rakastamaan näitä minitarinoita ja niiden nerokkuutta sulkea sisäänsä kolahduttava sanoma muutaman sivun voimalla. Tarpeeni lukea samasta aiheesta satoja sivuja väistyy, kun olen pikkuhiljaa oppinut lukemaan näitä enemmän kokoelmana ja yksittäistä tarinaa hyvän novellikokoelman osana.

Tamminen ruotii itseään hyvin itseironisesti ja vaikka en ole kirjailija, enkä mies, löydän silti teksteistä itseeni hyvin paljon tarttumapintaa. Samalla lailla itse nuorempana uppouduin kirjojen maailmaan, kun en osannut oikeassa elämässä olla. Tekstejä voisi lukea kirjailijaidentiteetin problematisointina, mikä tuntuu olevan varsin yleinen teema syksyn kotimaisten kirjasadossa, mutta omassa luennassani esille nousi tätä vahvemmin ujous ja oman itsensä hyväksyminen. Miltä tuntuu olla yksin ihmisten joukossa tai millaista on epäillä itseään liiallisuuksiin asti, jolloin etsii toisten ilmeistä pettymyksen ja kyllästymisen merkkejä.

Ensimmäisessä novellissa Ystäväni Erik Hansen kertojaminä asuu Tanskassa ja toivoisi, että hän olisi yksi niistä monista Erik Hanseneista, jotka ymmärtävät sanan hygge- kodikas ja sanan kodikkuuden eri muodot kuten vain tanskalaiset sen pystyvät ymmärtämään ja jotka saavat passiinsa syyttömyyden leiman, jotta heidät voidaan erottaa siitä yhdestä novellin rikollisesta Erik Hansenista. Novellikokoelma alkaa jo vahvasti tunnelmoiden vieraalla maaperällä, yksinäisenä suomalaisena, joka janoaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja hyväksyntää.

Muita hyviä ominaisuuksia etenee ujouden kuvailusta mieheyden pohtimiseen. Ovatko kaikki miehet ympärillä oikeasti niin machoja kuin kertojaminä sen kokee, vai onko kokemus vain osa fokalisoinnin harhoja. Lukiessa tunnistin ajattelukehän, jossa toisille ihmisille voi asettaa mielettömiä rooleja ja täten etäännyttää heidät omista luonteenpiirteistä. Sillä lailla yksinäisyyden kokemus tahtomattaan vain vahvistuu. Mutta toisaalta silloin tuntee olevansa jotain erikoista ja erilaista, ei kuten NE muut miehet ja naiset. Stereotypiat mielessä voi ujo ja arka ihminen saada ylitsepääsemättömiltä odotuksiltaan rauhan, alentaessaan itsensä niin alas, että siitä tulee jo jotain erikoista. Tammisen kirja ei kuitenkaan ole itsesäälittelyä, vaan humoristista itseironiaa, siksi sen lukeminen ei tunnu samalta kuin omien nuoruusajan päiväkirjatekstien. Ironia on ihastuttavan puhdistavaa ja tekstistä löytyy sekä hauskojen ja että syvällisten kerrosten alta se vaihe, jolloin huomaa lukevansa tekstin vielä uudelleen, koska siitä saa silti vielä jotain irti.

Tamminen mainitsee useamman ihailemansa kirjailijan nimen, mm.Tuurin, Hyryn ja Meren. Näiden kirjailijoiden teoksia olen lukenut viime aikoina itsekin luentoja varten, mutta pidän kyllä silti Tammisen lakonisesta tyylistä eniten. Näiden kirjailijoiden teoksista kirjailijaminä on löytänyt pakopaikan ujoudessaan ja yksinäisyydessään. Tämän toisen todellisuuden hän tuntee hyvin ja kirjojen maailmassa hän on vahva. Tekstinäytteeksi valitsin kohdan, jossa yhdistyy minusta huumori ja erilaisuuden kokemus.


Tekstinäyte:
"Viimeistään armeijassa huomasin, että kokemukseni joiltakin käytännön alueilta olivat jääneet vajavaisiksi. Seistiin kolmirivissä ruokalan edessä, armeijan männyt humisivat armeijan taivasta vasten ja alikersantti sihtaili muodostelmaa: "Tämä rivihän on käyrä kuin Holmesin kyrpä!" Nauroin ensimmäistä kertaa koko alokasaikana, en ääneen mutta mielessäni, alikersantin odottamaton vertaus tuli elämänpiiristä jonka hyvin tunsin. "Mistä se sen Holmesin jutun keksi", kysyin myöhemmin tuvassa, "miten niin Sherlock Holmesilla oli käyrä?" Pilkanteosta ei tullut loppua viikkokausiin, kaikki muut näyttivät tuntevan pornoelokuvien tähdet nimeltä."

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
Otava, 2010
Sivuja: 144