Ahon aikalaiset kiittelivät esikoisromaania Rautatietä ja Papin tytärkin sai myönteistä palautetta. Aho oli kiinnostuneempi pohjoismaisesta ja ranskalaisesta naturalismista kuin idealistisesta kansakuvauksesta. Yksin-pienoisromaanin bordellikohtaus oli vuonna 1890 Suomessa suuri skandaali ja kirjasta ja Ahon taiteilija-apurahasta keskusteltiin valtiopäivillä asti. Myös Papin rouva sai julkisen tuomion.
Nykyään on vaikea nähdä Yksin-teoksessa mitään paheksuttavaa, Pariisi ei näyttäydy kovinkaan vaarallisena, eikä vapaus ja erotiikka turmelevana. Konservatiivit onnistuivat kuitenkin painostamaan Ahoa aikanaan ja hänen ylioppilasromaaninsa huonomaisessa työläis- ja satamakaupunginosassa prostituutioineen, sukupuolitauteineen ja kosteine iltoineen typistyi lopulta pienoisromaaniksi Helsinkiin (1899), jossa näihin paheisiin vain kainosti viitataan. Aho halusi suojatun idyllin ja onnellisten hetkien sijaan kuvata "elämän varjopuolia", modernin elämän vaikutusta ihmisen psyykkeeseen ja arjen harmautta. Jokin tässä asetelmassa puhuttelee nykyäänkin.
Mie olen jotenkin ihastunut Ahoon. Tätä on vaikea selittää, mutta minulla on vahva mielikuva, että hän olisi ihana mies, jonka kanssa olisi mukava itkeä, nauraa ja puhua kirjoista. Vaikka Aholla oli yhtä aikaa suhde vaimoonsa Vennyyn ja tämän sisareen Tillyyn. Vaikka Aho oli rakastunut Aino Järnefeltiin ja myöhemmin myös tämän äitiin Elisabeth Järnefeltiin. Silti minusta tuntuu, että hän on ihana mies. Kirjoissa liikutaan niin hienovaraisesti erotiikan parissa, ihmisen syvissä tunnoissa ja syvissä vesissä. Minuun tämmöinen romanttinen rappiollisuus ilman "huutoa ja räkää" tehoaa. Yksin sisältää kaunista alakuloa, Helsinkiin puolestaan fuksien viatonta turmelusta.
Yksin innoitti hankkimaan myös Mika Waltarin Fine van Brooklyn luettavaksi, sillä Yksin oli kuulemma Waltarin lempikirjoja.
Suosittelen kurkkimaan Sallan lukupäiväkirjasta enemmän tietoja: Yksin ja Helsinkiin. Hän on pohtinut teoksien sisältöä minua laajemmin.
| Kuva |
Lisäksi Ahon Yksin-teosta on näin kauniisti ja rohkeasti kuvannut kriitikko Savo-lehdessä 9.12.1890:
Semmoisille, jotka kirjallisuudessa etsivät vain pelkkää hauskuutta ja huvia, ei tämä kirja ole aijottu. Mutta ne pitemmälle kehittyneet ja kypsyneet henkilöt, jotka kirjallisuutta lukevat myöskin oppiakseen siitä ja joutuakseen sen avulla ajattelemaan todisista ja jokaista ihmistä koskevista asioista ja aatteista, ne ovat kirjan luettuaan tyytyväisiä. Eikä heitä ole juuri sanottavasti vaivannut tuo kirjan lopussa kuvattu kurjuuskaan, sillä he tuntevat, kuinka todellista semmoinen on ja kuinka se on surkuteltavaa, mutta kuitenkin peittelemättä tunnustettavaa. He myöskin tuntevat kirjan hengestä, ettei tekijä pienimmälläkään piirteellä puollusta tuommoista kurjuutta; päinvastoin vaikuttaa kirja inhoa siinä kuvattuun inhimilliseen heikkouteen. Ne kirjan arvostelijat, jotka muka siveellisessä innottelussaan sanovat ”viskanneensa kirjan pois luotaan kuin mädänneen omenan”, ne ovat sillä näyttäneet, etteivät ymmärrä kirjailijan tarkoitusta.
Vielä hienommin kriitikko puhuu lukemisesta ja kirjoen tehokuluttamisesta, mihin itse syyllistyn.
Lopuksi tässä johtuu mieleemme se tapa, millä kirjoja tavallisesti luetaan. Niitä ahmitaan vaan lehti lehdellä saadakseen vaan tietää niitten sisältö ja miten sitte lopulta kävi. Siinä kiireessä ei joudeta useinkaan ajattelemaan kirjan opettavaista puolta ollenkaan eikä kaikkea, mitä siihen on syvemmälle kätketty, joka ei hutiloimalla lukiessa tartu mieleen, vaan jääpi kokonaan huomaamatta, menee aivan hukkaan. Ja tuo juuri, tuo ydin olisi kaikkein tärkein puoli kelvollisissa kaunokirjallisissa teoksissa. Niissä kerrotaan aina pala omaa elämäämme, omia tunteitamme, niistä lennähtää vasten silmiämme joukko omia vikojamme ja heikkoja puoliamme, ne panevat meidät ajattelemaan, miettimään tosi teolla omaa tilaamme.
Sen tähden olisi hyviä kirjoja luettava hitaasti ja tarkalla ajatuksella. Ne olisi luettavat useampaan kertaan. Eikä niinkuin tavallisesti, että lukasee läpi ja heittää unhottumaan. Niitten johdosta olisi ajateltava, otettava ne yhä uudelleen käsille, keskusteltava niistä seuroissa, sanalla sanoen annettava niille todellista arvoa. Sitten vasta hyvät kirjat täyttävät tarkoituksensa."