Taskunovellit

Vilja-Tuulia Huotarinen (toim.): Taskunovellit
Karisto, 2013
Kansi: Tommi Musturi
Sivuja: 137
Useiden kotimaisten kirjoittajien hyvin lyhyistä novelleista koostuva kokoelma. Kulkee kuitenkin näppärämmin laukussa kuin taskussa.


Sain tämän teoksen kirjabloggaajakollegalta "haluan muuten vain ilahduttaa kaimaa" -lahjaksi. Vilja-Tuulia Huotarisen toimittama Taskunovellit-teos on ollut jonkin verran muissa blogeissa esillä ja koska pidän muutenkin novelleista paljon, niin mielenkiinnolla tartuin teokseen, johon on kerätty hyvin lyhyet novellit yhdeltätoista kirjailijalta ja yhdeltä sarjakuvataiteilijalta. Taskunovellit liittyy Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -hankkeeseen, josta kirjoitin aiemmin otsikolla Oodi novelleille.

En täysin ihastunut kokoelmaan, sillä lukukokemus oli liian hajanainen. Välillä tuntui, että toive hyvin lyhyen tekstin kirjoittamisesta rajoitti liikaa, sillä osa novelleista oli melko täyteläisiä ja osa taas tuntui jäävän vähän kesken. Ja sitten on niitä, joissa on kutkuttava idea ja vähän naurattaakin, mutta silti lyhyt muoto jättää tarinan kuin kesken. Petri Tammisen "Erään ihailijan päiväkirjasta" on itseironiassaan herkullinen – fanaattinen ihailija kirjoittaa päiväkirjaansa rakkaudentunnustuksia kirjailijasta nimeltä Petri Tamminen ja välillä pohtii, että miksi kirjailija puhuu haastatteluissa aina vain ujoudestaan – mutta tarina olisi voinut vielä vähän kasvaa. Tuomas Kyrön "Kaksijakoinen Raimo" tuntui novellilta, joka kuin vähän nauraisi lukijalleen: luuletko, että tämä on tehty tosissaan. Ei se totinen tarina olekaan, enkä sellaista olettanutkaan, mutta kaikessa mahtipontisuudessaan novelli on kuitenkin aika lattea. Tiina Raevaaran "Puutarhurin tyttäret" oli lukujärjestyksessä ensimmäinen novelli, jonka luin heti uudelleen.

Mutta varmasti jokaiselle löytyy kokoelmasta suosikkinsa, niin erilaisia novellit keskenään ovat. Lyhyt muoto kannustaa lukemaan kiireisinäkin hetkinä. Kirja on kompakti, pidän kannesta, vaikka hämmästyin kovien kansien valintaa, sillä se tuntuu vähän kuin vesittävän idean siitä, että teos mahtuu taskuun.

Antologia-keskustelun kohdalla kiittelin sitä, että useiden kirjoittajien teksteistä kootuissa teoksissa on se hyvä puoli, että siten voi nopeasti tutustua itselleen uuden kirjoittajan tyyliin ja saada jonkinlainen ensikosketus uuteen tarinankertojaan. Opuscolon blogissa mainitaan myös, kuinka voi olla hankala hypätä tunnelmasta toiseen, jos novelleissa ei ole temaattista linkitystä. Mutta minun piti myös vähän ravistella näitä ennakko-oletuksiani pois, sillä voihan tekstin tosiaan lukea ihan yksittäisenä tekstinä eikä yrittääkään hakea kattoteemaa kaikille luetuille novelleille.

Olen samaa mieltä kuin Maria, että kokoelma on tervetullutta matalan kynnyksen novellilukemista ja kokoelma sopii erityisen hyvin nuorille lukijoille. Kirsi mainitseekin, että voisi ihan hyvin käyttää tekstejä kouluopetuksessa.

Kokoelman paras novelli oli Sirpa Kähkösen "Sorbettisydän". Pidin siitä, miten flip-flop-sanaparia toistelemalla tarinaan tuli kesää ja rytmiä.

Sinikka Nopola: Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia

Sinikka Nopola: Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia

WSOY, 2012

Sivuja: 140

Kansi: Anna Makkonen

Kotimainen lyhytproosakokoelma

Lisäksi: 

Kokoelman kirjoitukset on esitetty myös radiossa Erja Manton esittäminä

Olin viime viikolla kuuntelemassa Prosak-klubilla Sinikka Nopolan ja Tiina Raevaaran esiintymisiä. Olin ensimmäistä kertaa Prosakissa, mutta aion, ehdottoman ehdottomasti, mennä sinne vielä uudelleen. Minusta on upea kuunnella pidempiä kirjahaastatteluja ja lisäksi kirjailijoiden ääntä heidän lukiessaan omaa tekstiään, mitä kohtaa he painottavat ja miten lukemisensa rytmittävät. Nopola oli niin hauska esiintyjä, että nauroin rehellisesti vedet silmissä. Hän lopetti yhden lyhytkertomuksensa yhtäkkiä ja totesi, että nyt tiedän mitä tälle olisi pitänyt tehdä. "Tähän olisi pitänyt lisätä enenmmän yhteiskunnallisuutta. Eikö tämä olekin näin tällaisenaan aika lattea?" Itsekriittisyys lisäsi huumori esitykseen, vaikka koko ajatuksenjuoksu valmiin kirjan äärellä oli ihan absurdi. Niinpä kiitin lompakollani hyvää esitystä, sillä halusin päästä lukemaan heti lisää tarinoita.

Olen suomalainen: kotini on suurin ostos, minkä olen elämäni aikana tehnyt. Siksi pyrin olemaan kotona niin paljon kuin mahdollista. Jos en ole kotona, olen tuhlaaavinen ihminen: en käytä täydellä teholla sitä, mistä olen maksanut. -- Makuuhuoneessa nukun. Kuluja säästääkseni pidän siellä matalaa lämpötilaa. Huone tuntuu päivisin melko kylmältä, joten sinne ei voi mennä lepäämään. Se on hyvä asia. Haluan olla asunnossani toimelias ja pirteä, en veltto löhöilijä. Olenhan asuntolainoitettu suomalainen – onnellinen ja kunniallinen ihminen.

Pidin eniten kokoelman Käytännön ihminen -sarjasta. Kirsi tiivistää blogissaan tämän henkilöhahmon hyvin: "Nopolan jonkinlainen alter ego lienee Käytännön ihminen, joka pähkäilee monenlaisissa tilanteissa. Käytännön ihminen asuu, kierrättää, käy hautajaisissa, on avainvastaavana, nimeää asioita ja ilmiöitä, elää täysillä, osallistuu pihatalkoisiin, rakastuu ja kuolee. Kaikki tapahtuu hämäläisellä hötkyilemättömällä ja huomiokammoisella asenteella".

Pidin siitä toteavuudesta, miten Käytännön ihminen ajattelee ja asioita selostaa. Hän on hahmo, jossa tunnistaa itsensä ja monet muut kanssaeläjät, mutta jonka itsessään kieltää. Absurdi syntyy tavanomaisuuden korostamisesta, kaiken käytännöllisyyden liioittelusta. Minua huvitti, sillä kuvittelin koko ajan Käytännön ihmisen puhumassa Nopolan äänellä, halusin niin kovasti että nämä pienet kohtaukset olisivat kirjailijan havaintoja omasta käytöksestään. En tiedä, miksi se teki minulle levollisen olon.

Minna oli nostanut esiin arviossaan Nopolan tarkkanäköisyyden sanojen merkitysten paisuttelussa, joka huvitti myös minua. Melkein-sanalla voisin kuvata myös itseäni: olen melkein kasvissyöjä, melkein kansalaisaktivisti ja teen melkein vaikka mitä muuta tärkeää. Pidän siitä, miten Nopola kirjoittaa monta tärkeää teemaa auki pienten sanojen ja esineiden kautta. Esineet – kuten haarukka, kauha, slipoveri, henkari, kahva, minibaari – saavat tekstissä ja otsikoissa syvemmän merkityksen.

Henkari minä-kertojana vertailee itseään design-henkareihin tai laihoihin rautalankarimpuloihin, joista ei ole mitään hyötyä, vanhan kunnon puuhenkarin mielestä, mutta erityisesti hän kaipaisi talon poikien huomaavan hänen olemassaolonsa. Hän kutsuu poikia "läjäsukupolveksi", sillä pojat eivät ymmärrä henkareiden arvokkuutta, jättävät vaatteet lattialle siihen paikkaan, johon ne putoavat. Vaikka tämäkin pieni tarina on näennäisen kiva ja lempeä kertomus henkarista, arkipäiväisten asioiden tarkasteleminen huumorin avulla, syventää pieniä vivahteita ja teemoja. Henkari on lopulta kuin äiti, joka toivoisi kovasti pojiltaan huomiota heidän kasvaessaan oman elämänsä kiireisin.

Haluaisin kuunnella näitä kertomuksia, sillä selvästi niiden huumori kipinöi kuultuna pontevammin kuin luettuna. Monta upeaa kertomusta, mutta ne kärsivät mielestäni, jos koko kokoelman lukee kerralla. Vivahteet väljähtävät, sillä teksti on helppo harppoa nopeasti läpi. Kulkeudun jatkossakin Käytännön ihmisen ajatuspolkuihin ja tarinoiden esinesymbolikkaan.

Aion ehdottomasti lukea Nopolan kirjoituksia lisää.

Kirja Adlibriksessä ja kustantamon kotisivuilla