"Sitten hän kysyy nimeäni. Sanon ensimmäisen, joka tulee mieleeni."
Iida Rauman Katoamisten kirja (Gummerus, 2011) on todella monitasoinen esikoiskirja. Nyt kun olen lukenut viime aikoina vanhempia 1800-luvun loppupuolen naturalistisia teoksia, niin Katoamisten kirja oli aika sopivasti lajisukulainen nykykirjallisuuden puolelta. Teos kuvailee elämän varjopuolia, eikä yksikään henkilö ole onnellinen saati tasapainoinen itsensä kanssa.
Kirjan nimi on enne. Päähenkilö, joka jää nimettömäksi, on kadoksissa itsensä, perheensä ja oman menneisyytensä kanssa, mutta virkistävästi hänen lesbosuhteitaan ei problematisoida. Seksuaalisuus onkin yksi vakaimmista asioista hänen elämässään, vaikka hänellä onkin vaikeuksia tunnetasolla vahvasti sitoutua muihin ihmisiin. Päähenkilön isä on kateissa ja äiti on kadonnut suruun ja menneisyyteen. Hän etsii punakaartilaisten jälkiä historiallisista arkistoista ja kaivamalla maaperästä.
Kirjan sanoma tuntuu olevan se, että olemme menneisyyden tapahtumien ja sattumusten jälkiä. Jokainen henkilö kärsi traumoista, joita ei ole osattu aikanaan työstää ja jäljelle on jäänyt vain kivulias sisin ja kuori, jonka avulla yritetään jaksaa.
Kirja kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyisyydessä päähenkilö työskentelee vanhainkodilla, tainnuttaa itsensä rauhoittavilla ja nukahtamislääkkeillä ja kärsii siitä klassisesta "kun mikään ei tunnu miltään"-oireesta. Välillä kerronta viipyilee pieniä hetkiä menneessä, kuin muistotakaumina päähenkilön ja tämän tyttöystävän Sofian kouluajoissa, jolloin he molemmat olivat sekä luokkakavereiden että opettajan silmissä hylkiöitä. Tästä tuntuu piirtyvän vahva syy-ja seuraussuhteen kehä. Kun pahoja asioita tapahtuu, pahoja asioita tapahtuu lisää. Parisuhteessa on ongelmia, kun kummallakaan osapuolella ei ole itsensä kanssa hyvä olla. Menneisyys ei jätä rauhaan, vaan se kummittelee selvittämättöminä tunteina ja psyykkeen murusina.
Aihe oli kiinnostava, mutta mielestäni teoksen ansiot olivat kuitenkin tunnelman luomisessa ja kielen soljuvuudessa. Voisin käyttää paljon tilaa teoksen naishahmojen kuvailuun, mutta lopulta pystyn sanomaan vain muutaman sanan. Jokaisella tuntuu olevan samanlainen kohtalon viiva käsissään. Mennyt ei jätä rauhaan ja tulevan varaan on vaikea rakentaa. Lopulta vain kosovolainen Zorka, päähenkilön työkaveri vanhainkodista tekee tiliä menneisyyden tunteiden kanssa ja uskaltaa kulkea eteenpäin. Hänessä näin vähän valoa teoksen muuten melko toivottomassa ilmapiirissä.
Ahdistavuudesta on kuitenkin tehty tässä jotenkin arkista. Välillä mietin, että onko tarpeen toistaa niin monessa eri hahmossa tätä samaa katoamisen kaavaa, mutta silti jokainen henkilöhahmo puolustaa paikkaansa. Uskon, että Iida Rauman Katoamisten kirja on ensi syksynä Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaana, sillä hän oli onnistunut kirjoittamaan arkisiinkin asioihin kiinnostavia koukkuja. Isän katoamista ei selitetä täysin auki, mutta pienen pienistä muistoista piirtyy hänestä kuva ja katoaminen tuntuu kiusallisen loogiselta.
Katoamisten kirja on teemaltaan ja tunnelmaltaan ehyt. Sitä ei ole kuitenkaan kiillotettu liikaa, vaan säröjä ja särmää löytyy. Vaikka olenkin nyt naturalismista saanut yliannostuksen, tunnistan teoksen ansiot. Odotan jo seuraavaa teosta.
Kirjaan ovat ihastuneet myös muutama muu bloggaaja: Susa, Katja/Lumiomena, Morre, Mari A, Susan kirjasto, Sanna, Zephyr ja Laura
Iida Rauma: Katoamisten kirja
Gummerus, 2011
Sivuja: 377
| Kuva |
Kirjan nimi on enne. Päähenkilö, joka jää nimettömäksi, on kadoksissa itsensä, perheensä ja oman menneisyytensä kanssa, mutta virkistävästi hänen lesbosuhteitaan ei problematisoida. Seksuaalisuus onkin yksi vakaimmista asioista hänen elämässään, vaikka hänellä onkin vaikeuksia tunnetasolla vahvasti sitoutua muihin ihmisiin. Päähenkilön isä on kateissa ja äiti on kadonnut suruun ja menneisyyteen. Hän etsii punakaartilaisten jälkiä historiallisista arkistoista ja kaivamalla maaperästä.
Kirjan sanoma tuntuu olevan se, että olemme menneisyyden tapahtumien ja sattumusten jälkiä. Jokainen henkilö kärsi traumoista, joita ei ole osattu aikanaan työstää ja jäljelle on jäänyt vain kivulias sisin ja kuori, jonka avulla yritetään jaksaa.
Kirja kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyisyydessä päähenkilö työskentelee vanhainkodilla, tainnuttaa itsensä rauhoittavilla ja nukahtamislääkkeillä ja kärsii siitä klassisesta "kun mikään ei tunnu miltään"-oireesta. Välillä kerronta viipyilee pieniä hetkiä menneessä, kuin muistotakaumina päähenkilön ja tämän tyttöystävän Sofian kouluajoissa, jolloin he molemmat olivat sekä luokkakavereiden että opettajan silmissä hylkiöitä. Tästä tuntuu piirtyvän vahva syy-ja seuraussuhteen kehä. Kun pahoja asioita tapahtuu, pahoja asioita tapahtuu lisää. Parisuhteessa on ongelmia, kun kummallakaan osapuolella ei ole itsensä kanssa hyvä olla. Menneisyys ei jätä rauhaan, vaan se kummittelee selvittämättöminä tunteina ja psyykkeen murusina.
Aihe oli kiinnostava, mutta mielestäni teoksen ansiot olivat kuitenkin tunnelman luomisessa ja kielen soljuvuudessa. Voisin käyttää paljon tilaa teoksen naishahmojen kuvailuun, mutta lopulta pystyn sanomaan vain muutaman sanan. Jokaisella tuntuu olevan samanlainen kohtalon viiva käsissään. Mennyt ei jätä rauhaan ja tulevan varaan on vaikea rakentaa. Lopulta vain kosovolainen Zorka, päähenkilön työkaveri vanhainkodista tekee tiliä menneisyyden tunteiden kanssa ja uskaltaa kulkea eteenpäin. Hänessä näin vähän valoa teoksen muuten melko toivottomassa ilmapiirissä.
Ahdistavuudesta on kuitenkin tehty tässä jotenkin arkista. Välillä mietin, että onko tarpeen toistaa niin monessa eri hahmossa tätä samaa katoamisen kaavaa, mutta silti jokainen henkilöhahmo puolustaa paikkaansa. Uskon, että Iida Rauman Katoamisten kirja on ensi syksynä Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaana, sillä hän oli onnistunut kirjoittamaan arkisiinkin asioihin kiinnostavia koukkuja. Isän katoamista ei selitetä täysin auki, mutta pienen pienistä muistoista piirtyy hänestä kuva ja katoaminen tuntuu kiusallisen loogiselta.
Katoamisten kirja on teemaltaan ja tunnelmaltaan ehyt. Sitä ei ole kuitenkaan kiillotettu liikaa, vaan säröjä ja särmää löytyy. Vaikka olenkin nyt naturalismista saanut yliannostuksen, tunnistan teoksen ansiot. Odotan jo seuraavaa teosta.
Kirjaan ovat ihastuneet myös muutama muu bloggaaja: Susa, Katja/Lumiomena, Morre, Mari A, Susan kirjasto, Sanna, Zephyr ja Laura
Gummerus, 2011
Sivuja: 377