Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema
Robustos, 2011
Kansi: Sára Köteleki
Sivuja: 151
Kiva tietää: Runeberg-palkintoehdokkaana 2012

Gisellen kuolema on koukuttava ja hyvin kauniisti kerrottu kirja, mutta en silti tiedä, mitä mieltä olen siitä. Sitä varten on onneksi tämä blogi, jonne saan ajatuksia kirjata. Jotenkin kirjoittamalla omatkin ajatukset selkiytyvät, vaikka yritänkin pitää tämän arvion aika kryptisenä, jottei vain juonesta paljastu liikaa.

Olen kuullut Siiri Enorannan teoksista paljon hyvää, mutta en osannut arvata, että kirja herättäisi näin paljon ajatuksia. Siitä on jonkin aikaa, kun luin kirjasta arvioita ja päätematiikka oli unohtunut, siksi en sitä mielelläni kerro, sillä kirjasta teki erittäin hyvän se, että uppoutuessani koko ajan enemmän tarinaan, minulle tuli välillä myös hyvin epämukava olo. Miten se voi olla hyvä asia? Kirja vain oli niin tiheä ja se, mikä teki oloni epämukavaksi alkoi jo aika varhain pienistä viitteistä.

Kirjan maailmassa suru on jähmettynyt normaaliksi olotilaksi. Linnea on palannut kotiin Ruotsista, jonne hänet on lähetettty hyvin nuorena lapsena balettikouluun ja asumaan tätinsä luokse. Alussa on pahaenteinen tunnelma, joka antaa vain viitteitä siitä, miksi Linnea on palannut kotiin ja miksi hänen vanhempansa antavat kaiken periksi ja ovat syyllisyydestä rampautuneet. He eivät osaa puhutella tytärtään, kuin vähän pelkäisivät tätä. Kaikki tämä välittyy lukijalle kertojan, Linnean veljen, Joelin kautta.

"Isä halusi meille nimet jotka lauloivat samaa laulua. Joellinea Linneajoel. Isän mielestä diftongit olivat kauneinta suomen kielessä. Linnean isä oli keksinyt ensin mutta he olivatkin saaneet pojan. Minä olen Joel koska Joel sopii Linneaan. En mistään itsestäni kumpuavasta tai Raamattuun pohjautuvast syystä. Minä olen Joel vain suhteessa Linneaan."

Sisarukset ovat toisilleen vieraita, mutta he ovat samalla tavalla kasvaneet ilman perhettä ja turvallista rakkautta. Joel on asunut kotona, mutta vaikka tarkkaan ei tiedä, millaista hänen kasvaessaan perheolot ovat olleet, niin hänen kylmä suhtautuminen vanhempiin ja ylisuojeleva suhde siskoon, antavat viitteitä siitä, kuinka kolkko on rakkaudeton koti.

Loppua kohden tahti nopeutuu makuuni liikaa, hypätään vuosia eteenpäin ja sisarukset kohtaavat viimein. He kantavat synkkää, yhteistä salaisuutta, mutta vieläkään he eivät osaa kohdata toisiaan. Jollain tapaa tarina on hyvin lohduton, mutta Enorannan kieli on niin taiten huoliteltu, että rumassa on paljon kaunista.

Ei voi kuin tyytyväisyydestä huokaista, että olen ollut kaukaa viisas ja ostanut hyllyyni Marjiksen hyvien arvioiden innoittamana myös Nukkuu lapsi viallinen -teoksen. Pääsen lukemaan sen syyskuun lukuhaasteeni aikana.

Sananen lukuhaasteesta: Eilen oli ihan hurja työpäivä ja sain luettua kirjaa aika pätkissä. Sivut kulkivat silti kuin siivillä, mutta tälle päivälle jäivät kuitenkin loppuluvut. Luin eilen hyvin paljon käsikirjoituksia ja oikoluin vielä illan erästä tekstiä, mutta silti harmittaa, että yöllä uni tuli ihan loppusuoralla.

Ritva Hartzell: Roskankerääjän päiväkirja

Viime viikonloppuna kohtasin lenkilläni maahan kyyristyneen naisen, joka keräsi lasinsiruja. Hän oli ollut koiransa kanssa kävelyllä ja huomannut rikotun lasin maassa. Keräsimme yhdessä loput sirut pois ja päivittelimme, miksi kaikki paikat täyttyvät roskista, miksi roskiksia on liian vähän ja miten ne vähäisetkin ovat aina täynnä. Sain kiitokseksi kutsun naisen palstalle poimimaan vadelmia. Hyvä seurasi hyvää. Hän kertoi, että kerää aina liikkuessaan roskia, eikä ole raskinut palstallakaan tuhota muurahaisia kuin kevytkolalla. Hän toi mieleeni kirjahyllystäni löytyvän ympäristöteoistaan palkitun kansalaisaktivisti Ritva Hartzellin teoksen Roskankerääjän päiväkirja (Robustos, 2011).

"Miksi en poimisi roskia, puuttuisi ympäristöni epäkohtiin? Sehän on ilmaista, mielihyvää tuottavaa, laillista, positiivista kansalaisaktiivisuutta, jota lainsäädäntö ja järki tukee, omatunto velvoittaa."

Näin pohtii Hartzell teoksensa takakannessa, ja tämä ajatus johdattaa lukijan päiväkirjamaiseen juoksukirjaan. Roskankerääjän päiväkirjan fokus ei ole kuitenkaan kilometreissä ja juoksijuudessa, vaan se on henkilökohtainen kannanotto puhtaamman luonnon puolesta. Niin, että juoksijan ei tarvitsisi törmätä kaiken aikaa ja kaikkialla rutistettuihin tupakka-askeihin, karkkipapereihin, hylättyihin huonekaluihin ja niihin lasinsiruihin.

"Kaikki voi alkaa yhdestä roskasta. Katsot ympärillesi, ettei kukaan näe. Kumarrut nopeasti ja koukkaat roskan maasta. Etsit katseellasi lähintä roskista. Sellaista ei näy, joten pistät roskan taskuusi tai kuljetat sitä kädessäsi. Jos onnistut salakuljettamaan sen kotiisi asti, olet jo koukussa. Et voi ohittaa roskia enää, kuten ennen. Roskat alkavat hallita ajatuksiasi, maisemaa, jossa liikut.
--
Puet päällesi lenkkivaatteet, otat ensimmäiset juoksuaskeleet, ja pian kumarrut jo ensimmäisen roskan nähtyäsi. Päätät jatkaa juoksemista, mutta et pääse kovin pitkälle. Koukistat selkääsi vähän väliä, vilkuilet taaksesi, harpot tien sivulta toiselle. Et välitä enää vastaantulijoista. Tunnet suorittavasi tärkeää elämäntehtävää. Sinusta on tullut juokseva roskankerääjä."

Lainauksen sinä-passivista huolimatta teos on kirjoitettu päiväkirjaperinteen mukaisesti minä-muodossa. Lyhyet luvut on sidottu kronologiseen aikajärjestykseen. Teos alkaa erään vuoden ensimmäisestä päivästä, ja vuoden ajan lähes päivittäin Hartzell kirjaa ajatuksiaan lenkkipolulta. Valitsin tuon lainauksen, sillä se kuvastaa minusta yhtäaikaa kirjan hyväntahtoista huumoria, Hartzellin intohimoista suhtautumista ajamaansa asiaan ja sitä hullutusta, jonka hän käy läpi joka kerta. Roskia etsivät silmät tarkkailevat ympäristöä, eikä hän välttele reitiltä poikkeamista, kumartumista, kiipeilyä nähdessään roskan, jonka voi siivota pois näköalaa pilaamasta. Hän on valmis soittamaan rakennusvirastoon, jonottamaan tuntikausia yrittäessään tavoittaa oikean henkilön, joka voisi tuoda maastoreitin viereen roskiksen. Hän "juoksee" pitkin byrokratian rappusia roskien takia.

Jotain inspiroivaa tässä kaikessa on. Siksi on pakko itsekin kumartua ja tunkea ikävä roska taskuun. Kirja on sympaattisen omakohtainen, mutta myös informatiivinen ja herättää ajatuksia siitä ympäristöstä, jossa itsekin päivittäin liikun. Joka aamu työmatkalla näen, kuinka paljon vaivaa ja rahaa kuluu siihen, että Rautatieasema saadaan illan ja yön jäljiltä säädylliseen kuntoon. En ymmärrä, miksei satsata suurempiin roskiksiin, sillä ne harvat, jotka vielä ovat ehjiä, ovat aina täynnä roskia. Huomaan ajattelevani nykyisin usein roskia ja tiedän, että ainakin yksi hyvä puoli kesän päättymisessä on. Roskien määrä pienenee, kun ihmiset eivät pakkasen tähden jaksa riekkua kaupungilla yökaudet mäkkipapereita sinne tänne heitellen.

"Roskan matka jäteastiaan on asenteiden pituinen."

Maria Syvälä: Koti

"Kodin ymmärtää vasta, kun joku himottee sitä, valtaa sen ja ottaa kodin pois."

Maria Syvälän Koti (Robustos, 2010) on pienisuuri kirja. Luku-urakka ei ollut järkälemäinen, koska teos on varsin lyhyt, mutta tunnelmaltaan sen verran suuritöinen, että tunsin lukeneeni viime yönä suuren sukuhistorian. Minulla on vieläkin vähän surumielinen olo kirjasta, kun tätä arviotani kirjoitan, vaikka kirjassa lopulta käy hyvin. En osaa edes sanoilla kuvata, miten tämä vahva tunnelma kirjassa rakentui. Lukiessani sekoitin aikatasoja ja henkilöhahmoja toisiinsa, mutta silti olin tunnelmassa jatkuvasti läsnä.

Koti on Syvälän trilogian päättävä teos, mutta sen pystyy lukemaan itsenäisenä teoksena. En ole lukenut näitä aiempia osia Älä sylje minua syliisi (2005)  ja Onnen tyttö (2007). Tavallaan olisin silti halunnut lukea aiemmatkin teokset, sillä olisin ehkä pysynyt paremmin selvillä näistä henkilöistä, mutta kuten sanoin vahva tunnelmalataus kantoi näiden epäselvien kohtien yli. Pidin myös siitä, että en lukiessani ajatellut kirjoittajan olevan nainen, sillä teos olisi voinut olla myös miehen kirjoittama.

Teoksessa seurataan yhden hämäläisen suvun ja perheen elämää kotonaan Kaukolassa ja miten yhteiskunnan nousu- ja laskukaudet näkyvät perheen arjessa ja kuinka rakas koti joudutaan lopulta jättämään naapuriperheen ja vihollisten hallintaan. Kodin menettäminen lähentää Siitajoen perheenjäseniä enemmän kuin mitä noususuhdanteen rikastuminen. 1990-luvun lama teki hallaa perheen elinkeinolle ja isän riskinotto kostautui perheelle mitä pahimmalla tavalla, sillä he joutuivat myymään kotitilansa naapurille, joka käytti heidän hyväuskoisuuttaan häikäilemättömästi hyväkseen. Naapuri toimi kuitenkin marionetti-nukkena sisarenpoikansa, kauppatietelijä Tero Salmen johtaessa tapahtumia taustalla. Salmi unelmoi Kaukolan modernisoimisesta ja tilan muuttamisesta yritysten virkistyskohteeksi. Lukija voi silti hymähtää vahingoniloisesti Salmen investoidessaan suuren omaisuutensa islantilaisiin pankkeihin. Paha saa lopulta palkkansa.

Tapahtumien kulku tulee lukijalle alussa jo selväksi, sillä aikataso vaihtelee takaumien, tulevien ja nykyisyyden välillä. Juoni tuntui omassa luennassani kuitenkin toissijaiselta, sillä tuttujen tapahtumien ja suomalaisen lähihistorian kaiku koskettivat. Pidin teoksesta paljon, vaikka en aina pysynytkään kärryillä. Niin paljon kirja minua kannatteli.


Tekstinäyte:
"Äidin jaloissa kiemurtelevat sinertävät suonikohjut. Koti on pakannut äidin jalat tukoksia täyteen. Tukokset ovat nousseet myös aivoihin estämään sanojen muodostumista. Mutta äidin kädet ovat kannatelleet isää ja minua laihjoen vuosien yli. Ilman äidin käsiä ja hänen ahkeruuttaan, mukautumisen uutteraa ja periksiantamatonta taitoa, olisimme maanneet kyljellämme monta sataa päivää"

Maria Syvälä: Koti
Robustos, 2010
Sivuja: 141