Otava 2012
Kansi: Piia Aho
Kotimainen esikoiskirja, chick lit
Sivuja: 319
Ei ole kirjan vika, jos lukija on väärä. Kokeilin, vaikka jo etukäteen epäilin. Keväällä kokeilin Jennifer Weinerin chick lit -romaania Hyvä sängyssä, enkä pitänyt siitä juurikaan. Mutta mietin ennen Laura Paloheimon Klaukkalaan tarttumista, että kyse ei välttämättä ole minulle epämieluisista lajikonventioista vaan jostain vieraasta "amerikkalaisuudesta", joten kotimainen vastaavanlainen teos sopisi minulle paremmin. Voin väittää, että omalla osallaan se sopikin, sillä pidin Paloheimon esikoisteoksesta enemmän, joskin Weiner on hauskempi tarinaniskijä. Laji on vain kertakaikkisen väärä minulle, enkä oikein tiedä, että miten tämän kaiken kanssa tulisi olla. Chick litissä on jotain hyvin vierasta minulle, naiskuva ei vastaa minäkuvaani, maailmankuva kulkee kaukana omasta arvomaailmastani, kepeä otekaan ei ole erityisen hauskaa. Kuin vahingossa yritän löytää tekstistä yhteiskuntakritiikkiä, yritän suhteuttaa sitä muuhun lukemistooni, yritän viihtyä, mutta tunnen oloni vaivaantuneeksi. Istun kirja kädessä ja hoen itselleni, että nauti ja viihdy, mutta kaikki stereotypiolla leikittely saa vain aikaan väristyksiä.
Haluan lukea erilaisia kirjoja, ihan jo työnikin vuoksi, mutta myös laajentaakseni makua ja oppiakseni itsestäni lukijana jotain. Ei ole kirjan vika, jos lukija on väärä. Mutta en tiedä johtuuko se tottumattomuudestani, mutta minusta tuntuu, että chick lit -kirjallisuus toistaa itseään liiankin kanssa. Tavallaan se mahdollistaa uusien lukijoiden löytymisen maiden rajojen ulkopuolelta, mutta tekee niistä myös hyvin vähän aikaa kestäviä. Onko tämä jonkinlaista fantasiaa naisille, joita merkkilaukkuja vähemmän tunteva naisihminen ei ymmärrä? Myönnän, että hyppäsin kerta kerran jälkeen ne kohtaukset yli, jossa kirjan henkilöitä verrattiin laukkuihin. Samalla annan tästä pisteet, sillä se oli minusta kekseliäs tapa lihottaa henkilökuvausta, vaikkakin vertailu ei juuri minua puhutellut.
Kun teoksen tavoitteena on tuoda suomalaisen viihdekirjallisuuteen reilusti lisää sydäntä, huumoria, blingiä ja merkkikäsilaukkua, niin kuin vahingossa sitä alkaa tarkkailla niitä piirteitä, mitkä tekevät teoksesta erityisen suomalaisen. Paloheimo kuljettaa tarinaansa luontevasti niin Helsingissä kuin Pariisissakin, mutta kiiltokuvamaisuus väistyy kuitenkin vasta Klaukkalassa. Helsinki ja Pariisi edustavat teoksessa pintapuolisuutta, unelmien syttymistä ja sammumista, keinotekoista fantasiaa. Klaukkala kotiseutua, juuria, todellista ystävyyttä ja rakkautta.
Teoksessa kaikki perisuomalainen tuntuu kuitenkin vähän junttimaiselta, suomenruotsalaisten rapujuhlinta ja rikkaus puolestaan mielikuvituksettomalta ratkaisulta, mutta toisaalta en ole koskaan näissä kemuissa ollut, joten voihan olla, että ihmisen arvottaminen asujen mukaan ja tietynlainen keskustelujen sieluttomuus on näille juhlille itseisarvo. Kepeä blingbling tuikkii kuitenkin tasavertaisesti kaikkialle, ja satoja kertoja toistettu faux pas kertautuu lopulta hyväntuuliseksi vitsiksi. Paloheimo on uskottava kertoja, joka varmasti tuntee muodin ja kirjoittaessaan päähenkilö Julian asu toisensa jälkeen eriskummallisiin tilanteisiin, hän on tarinoitsijana vahvimmillaan.
Kehys on chick litin kaaren mukainen: nuori, melko älykäs mutta tilanteesta toiseen kohkaava, nainen, joka haluaa naimisiin. Hän kohtaa rikkaan miehen, minkä ansiosta hänellä on mahdollisuus shoppailla mielin määrin merkkivaatteita. Rakkaus ei kuitenkaan kestää, ja lopussa kiitos seisoo. Huumori ja päättömien tilanteiden selättäminen kuuluu olennaisesti touhuun, ja juuri niiden ansiosta teoksen näennäisen kepeyden jaksaa.
Joku voi syyttää minua happamia marjoja syöväksi ketuksi, mutta oikeastaan kirjasta on vaikea pitää tai kirjoittaa analysoivaa kritiikkiä, jos ei vain yksinkertaisesti pidä sen lajista. Sama kun sanoisi dekkarin jälkeen, etten pitänyt siitä, että siinä ratkaistiin murha. Minä en pidä siitä, miten chick litit rakennetaan ja millainen naiskuva niissä tuntuu järjestään olevan. Puhumattakaan miehistä!!