Vanhan kirjallisuuden päivät II

Lupasin kirjoitella tunnelmista Vanhan kirjallisuuden päiviltä. En ole aiemmin käynyt Vammalassa, mutta aion ehdottomasti mennä ensi vuonnakin vastaavaan tilaisuuteen. Tänä vuonna teemana oli rikos ja junamatkalla sopivasti lueskelinkin mielenkiintoista rikostrilleriä, josta myöhemmin enemmän blogissani. Alunperin meidän piti lähteä heti tilaisuuden päätyttyä takaisin Helsinkiin, mutta Vammalassa oli niin ihastuttava kävellä ja valokuvata. Nostan blogissani muutamia napsauksia esiin, lisää kuvia voi vilkuilla Marja-Leenan blogista. Hän on kuvannut mm. Herra Hakkaraisen taloa sekä Pukstaavia, Kirjan kulttuurihistoriallista museota. Nämä paikat olivat jo kiinni, kun itse eksyin paikalle, joten ensi vuonna täytyy käydä tutustumassa näihinkin kirjallisiin kohteisiin.

Päivä oli aivan tajuttoman kuuma ja ihan sääliksi kävi niitä antikvariaattimyyjiä, jotka joutuivat viettämään koko päivän saunankosteassa ja tunkkaisen kuumassa teltassa. Kirjoja oli valtavasti esillä ja minusta oli ihana selailla kirjapinoja. En vain ollut tajunnut nostaa käteistä mukaan, joten tällä kertaa kirjasaaliini jäi kovin laihanlaiseksi. Ostin ainoastaan yläkerrasta Atena-kustantamon pöydästä Noora Shinglerin Marjoja ja maskaraa. Siitäkin lisää sitten myöhemmin.

Vanhan kirjallisuuden päivien mielenkiintoisin anti oli kuitenkin paneelikeskustelut. Ehdin kuuntelemaan ennakkohaaveistani huolimatta vain kaksi keskustelua, Rikoksia Pohjolassa  ja Rikos kannattaa. Ensimmäisessä Jarmo Papinniemi haastatteli kahta rikoskirjailijaa Åke Edwarssonia ja Marianne Peltomaata ja jälkimmäisessä Paula Arvas (kuvassa pitää mikrofonia) haastatteli mm. Outi Pakkasta ja Harri Nykästä. (kuvassa)

Referoimatta sen enempää näitä paneelikeskusteluja, nousi yksi kiinnostava ajatus suomalaisten rikoskirjalijoiden puheenvuoroista esiin. Moni heistä paheksui sitä, kuinka suosittuja ruotsalaiset dekkarit ovat Suomessa ja kuinka heistä tuntui siltä, että ruotsista käännetään melkein jokaisen rikoskirjailijan tuotanto suomeksi, kun taas naapurimaa ei vedä samassa mittakaavassa suomalaisten kirjoja puoleensa. Outi Pakkanen moitti ruotsalaisia rikoskirjoja turhasta ryppyotsaisuudesta ja maailman tuskasta. Itse olen lukenut vähemmän suomalaisia dekkareita ja tunsin pienen piston sydämessäni, sillä kuulun nimenomaan näihin lukijoihin, jotka dekkarinälässään tarttuvat useammin käännöskirjaan kuin kotimaiseen tuotantoon.