Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja
WSOY, 2013

Kansi ja kirjan kuvitukset: Elina Warsta

Sivuja: 134

Kotimaista huumoria, lyhytproosaa

Palaan blogin pariin parin viikon kirjoitustauon jälkeen vinkkaamalla Miina Supisen Orvokki Leukaluun urakirjasta. Tämä hyvänmielen teos on kokoelma fiktiivisen ammatinvalintapsykologin työelämään ja uranvalintoihin liittyviä neuvoja. Orvokki Leukaluu on Yleisradion sensuelliääninen juontaja, joka neuvoo radioon soittaneita ihmisiä oikean ammatin pariin. Tietysti ammattineuvot ovat ihan pähkähulluja, mutta parhaimmillaan niiden kautta esitetään mielenkiintoisia oivalluksia eri ammateista.

Monta juttua peräjälkeen luettuani huomasin, että vitsi väljähtää liika-annostuksella. Kirjailija pääsee minusta hyvin eri ammatteihin sisälle ja yliampuvat neuvot ovat silti yksityiskohdissaan tarkkoja ja uskottavia, mutta Orvokki ansaitsee taukoja, jotta uravinkit eivät mene läpilukemiseksi. Arvelin aluksi, että lukisin mieluiten niistä ammateista, jotka ovat minulle jollain tapaa läheisimpiä, mutta Orvokin meikkausohjeet maskeeraajille ja akvaarionhoitajan tai personal trainerin työpäivien kuvaus huvittivat yhtä lailla.

Kirjan sanoma tuntuu olevan, että hyvätkin neuvot ovat vain neuvoja ja jokaisella on oma viitekehyksensä ja elämänkokemuksensa, minkä varaan nämä neuvot rakentaa. Orvokki tarkoittaa hyvää, mutta neuvo neuvolta hänen oma itsekkyytensä ja tarpeensa saada kunniaa korostuu. Syvempi sanoma tuntuu vielä olevan, että uraa voi aina vaihtaa ja elämänsuuntaa muuttaa, jos on nykyiseen tilanteeseen tyytymätön.

Kirjan uraohjeista puolet on kuultu aiemmin radiokuunnelmina Miitta Sorvalin lukemina, mutta kirjan yhteydessä on julkaistu myös äänikirja, joten kaikki uraneuvot saa nautti Miitan kertomina. Varovaisesti (en ole siis äänikirjaa kuunnellut) kehottaisinkin tutustumaan näihin pakinoihin kuunnelmina, sillä uskoisin niihin tulevan ääninäyttelyn ansiosta lisäväriä ja -pontta. Lyhyitä uraneuvoja ehtii tosin lukaista lyhyemmissäkin pätkissä,vaikka työmatkoilla. Kuten niin monien muidenkin samantyyppisten, huumoripitoisten kertomuskokoelmien kohdalla olen aiemminkin todennut, vähemmän on enemmän. Pieninä paloina, hyvinä hetkinä, oivallinen lukuvalinta.

Supisen esikoisromaani Liha tottelee kuria on edelleen suosikkini, Apatosauruksen maa avautui uudelleenluettuna paremmin. Syksyllä ilmestyy seuraava romaani Säde, jonka aion ehdottomasti lukea.

Kirjaa on luettu Ilselässä, Kirjasfäärissä ja Kirjojen keskellä

WSOY:n kirjallinen ensi-ilta

Olin eilen kutsuvieraana WSOY:n uusissa tiloissa korkeavuorenkadulla tutustumassa kevään kirjauutuuksiin. Nyt kaikki Bonnierin kustantamot sijaitsevat samassa rakennuksessa, mutta vielä en päässyt kävelemään yhdyskäytävää pitkin, joka yhdistää Tammen ja WSOY:n tilat toisiinsa. Kustantaja Leena Majander kertoi tilaisuuden alussa muutosta, arkkitehtuurista ja siitä, kuinka olimme ensimmäiset vieraat uusissa tiloissa. Tilat haisivatkin uudelle, vaikka eihän sille mitään mahda, että vielä vähän harmitti, että Sanoma kaappasi hienot tilat bulevardilta.

Mutta se siitä, kaikki on hyvin uusissa tiloissa ja hyvien kirjojen tekeminen on tärkeintä. Taulut ovat silti tallessa, vaikkakin Olavi Paavolaisen muotokuva on lainassa Amos Andersonin taidemuseossa, mutta hänkin palautuu aikanaan takaisin omiensa joukkoon.

Mikko Kuustonen oli illan hyväntuulinen isäntä, pidän hänen itseironiastaan ja siitä, kuinka hyvin hän oli tutustunut kirjoihin ja kirjailijoihin ennen haastatteluja. Jokainen haastattelu oli erilainen, ja vaikka esiintyjiä oli paljon, ei ilta tuntunut pitkäpiimäiseltä pönöttämiseltä. Trio Kolmihenkinen oli valmistellut jokaiseen teokseen sopivan musiikkiesityksen, tämä oli kirjailijoillekin yllätys, sillä he eivät tienneet etukäteen, että minkä kohdan kirjasta ryhmä oli valinnut esitykseensä.

Mikko Kuustonen ja Petra Lampinen esittävät Vilja-Tuulia Huotarisen runon Seitsemän enoa -kokoelmasta

Runoilijat Vilja-Tuulia Huotarinen ja Anja Erämaja esittivät runonsa kevään uutuusteoksista, kirjailijoita puolestaan haastateltiin. Tämä oli ajan säästämiseksi ihan hyvä ratkaisu, vaikka olisin halunnut kuulla iki-ihanan Vilja-Tuulian haastattelun. Erämaja lauloi Petra Lampisen kanssa tilaisuuden lopuksi omia runojaan, he ovat levyttäneet aiemman runokokoelman, ja Mikko Kuustonen veikkasikin, että tämä uusi Töölönlahti toimisi myös hyvin levynä.

Kirja tulee entistä lähemmäksi, kun siitä kuulee etukäteen, jonkun tarinan, joka jollain lailla koskettaa tai liittyy omaan elämänpiiriin. Virpi Pöyhösen esikoisromaani kiinnosti minua etukäteen, sillä minusta on huikeaa, että hän on tehnyt teosta samalla, kun on kirjoittanut väitöskirjaansa. Hän on aikaisemmin julkaissut myös lastenkirjan.

Mutta erityisesti kiinnostuin, kun kuulin, että kirja sijoittuu osin Japaniin ja Virpi on tutkinut hikikomori-ilmiötä kirjaansa varten. Kun vielä opiskelin japania pääaineenani, olin erittäin kiinnostunut näistä – yleensä nuoria miehiä – ihmisistä, jotka sulkeutuvat kotiinsa erinäisistä syistä. Usein heidän vanhempansa mahdollistavat eristäytymisen, kun tuovat ruokaa oven taakse. Osa voi viettää vuosiakin kotinsa suojissa, aktiivista passiivisuuttaa yhteiskunnan vaatimuksia vastaan. Hän rakastaa minua on siis ehdoton kevään tärppikirja minulle.

Mikko Kuustonen esittelee Virpi Pöyhösen. Anna-Riikka Carlson haastatteli.

Mooses Mentulan Isän kanssa kahden sijoittuu Lappiin, Sodankylään. Mentula on itse ollut paikkakunnalla opettajana, ja hän vähän vihjaisi, että kirjassa voi ehkä ollakin jotain yhteyttä hänen elämäänsä. Kirjassa on useampi päähenkilö, mutta hän samaistui kuitenkin eniten 8-vuotiaaseen Lenne-poikaan, jonka kerronnan kautta näytetään lapsen ajatukset vanhempien riitojen keskellä.

Olen kirjan lukenut ennalta, sillä kirjoitin arvion siitä nyt helmikuussa ilmestyvään Olivia-lehteen, ja en voi kuin suositella teosta. Olen yleensä aika kriitinen lapsikertojien suhteen, mutta Lenne on uskottava ja todentuntuinen kertoja. Pidin myös siitä, että murre on uskottavaa ja Lappia kuvataan muutenkin kuin räkäkännisten kautta. Kunnon arvion julkaisen maaliskuussa, kun kirja ilmestyy.

Nyt odotellessa kannattaa katsoa kirjasta tehty traileri, se näytettiin myös tilaisuudessa yleisölle.


 

Miina Supisen Orvokki Leukaluun urakirjan olisin ostanut samantien, jos se olisi jo ilmestynyt, sillä olen pitänyt Miinan aiemmista teoksista ja hän on mielestäni Suomen hauskimpia naiskirjailijoita, kuin Tuomas Kyrön ja Sinikka Nopolan sekoitus (jos sallitte tämmöisen lemmenlapsen).

Kirjan uraohjeista puolet on kuultu aiemmin radiokuunnelmina Miitta Sorvalin lukemina, mutta kirjan yhteydessä julkaistaan myös äänikirja, joten kaikki uraneuvot saa nautti Miitan kertomina. Lyhyitä uraneuvoja ehtii lukaista lyhyemmissäkin pätkissä, joten toivon, että mielensäpahoittajat nauravat keväällä Orvokin parissa bussimatkoilla.

Katja Ketulta ilmestyy keväällä novellikokoelma Jäänsärkijä, hän on kyllä tuottelias kirjoittaja, sillä vastahan Kätilö hurmasi Suomen. Vaikka moni novellin hahmo esiintyi jo Kätilössä, painotti Kettu, ettei kyse ole mistään jämäpaloista, jotka on sellaisenaan siirretty novellikokoelmaan, kun ne eivät romaaniin mahtuneet.

Muita illan esiintyjiä olivat Panu Rajala, ruotsalainen dekkaristi Viveca Sten, luontokuvaaja Pekka Tuuri ja hauskan kuuloisen Pätkärunoilija-teoksen kirjoittanut Sami Rajakylä.

Mukava kirjallinen ilta, sillä kirjailijoilla oli kuitenkin ihan hyvin aikaa puhua ja vaihteleva ohjelma elävöitti tilaisuutta.

Kirjojen yö

Olin perjantaina Akateemisen Kirjojen Yön paneelikeskustelussa kirjabloggaajan ja tavallisen lukijan roolissa puhumassa mitä tapahtuu, kun kirjallisuus valtaa verkkoa. Miten netti, kirjablogit, sähkökirjat ja muut uudistukset vaikuttavat kirjoihin, kirjailijoihin ja lukemiseen. Paneelikeskustelua veti Pekka Hiltunen, Imagen toimituspäällikkö ja esikoiskirjailija – Vilpittömästi sinun ilmestyy Gummerukselta 5.9. Näyteikkunan lämmössä ja tiiviissä tilassa seuranani olivat myös ihana kirjailija Miina Supinen ja Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi. Kaikilta muilta keskustelijoilta tulee tai on jo ilmestynyt tänä syksynä kirja. Supisen ja Anne Leinosen yhteiskirja Rautasydän on ilmestynyt Helsinki-kirjoista ja sitä on kehuttu monissa blogeissa. Papinniemen Sävelten siivilä ilmestyy puolestaan Otavan kustantamana ensi kuussa. Mie olin siis tosiaan ihan tavallisen lukijan roolissa ja jännitin esiintymistä todella paljon. Onneksi kokeneet toimittajat ja esiintyjät osasivat vähän ennen keskustelua minua tsempata.

Keskustelun asetelma oli kiinnostava, oli kirjailijaa, toimittajaa, kriitikkoa ja sitten ihan tavallinen lukija. Ennen paneelia mietin paljon, mitä haluaisin kirjablogeista välittää kuuntelijoille, koska minulle itselle oli tärkeä kertoa tästä yhteisöllisestä lukemisesta ilman, että siihen tulisi ikävä hömpähtävä katku. Tänne kirjablogeihin on melko helppo uppoutua, lukemista ylistetään ja kommentointi voi liidellä aasinsiltojen kautta ties missä. Silti. ja Siksi. Kirjablogeissa on paljon analyyttisia arvioita, kirjallisuuskeskusteluun on nostettu tekijän ja teoksen lisäksi lukija esiin, verkkokirjoittaminen lisää lukemista, tuo kirjavinkkejä uusille lukijoille, ja monien taitavien kirjoittajien blogiarviot eivät häpeä ammattikriitikoiden tekstien rinnalla. Ylipäänsä en ymmärrä tätä rajankäyntiä kritiikin ja blogiarvion välillä, lehti tavoittaa varmasti suuremman yleisön, mutta muodoltaan erilainen blogiarvio mahdollistaa kirjakeskustelun heti arvion jälkeen. Kumpikin palvelee erilaisia tarpeita, erilaisia ihmisiä. Ei erikseen, vaan yhdessä.

Nämä eivät ole mielestäni ristiriidassa, enkä pidä mielekkäänä edes pohtia sitä, että vaikuttavatko blogit kriitikoiden teksteihin. Ei kukaan elä umpiossa ja blogeihin varmasti törmää googlettamalla kirjoja, mutta harvassa on varmasti ne toimittajat, jotka eivät haluaisi kirjoittaa tekstiään ihan omien ajatustensa kautta. 
Blogit ovat osa median kirjakritiikkejä – vaikka ovatkin erilaisia kuin perinteisemmät kirjakritiikit.

Eikä itseään kannata ottaa liian vakavasti, vaikka tässä mielipiteiden kakofoniassa tuntuukin pieneltä, pidän blogiani rakkaana harrastuksena ja tapana yhdistää lukeminen kirjoittamiseen. Näissä ajatuksissa lähdin sitten paneeliin Inan pyytämänä mukaan.

Paneelissa blogeihin suhtauduttiin kuitenkin myönteisesti. Miina Supisella on oma kirjailijablogi Sokeripala ja Papinniemen kirjallisuusblogi Parnassossa on maan luetuimpia. Paneelissa keskusteltiin sähkökirjoista, Miina ennusti niiden yleistyessä tekstin pituuden muuttuvan tiiliskiviromaaneista kohti flash fictionia. Jarmo kehui sähkökirjoista kirjan hankkimisen nopeutta, mutta uskoo vahvasti paperikirjoihin, sillä niihin sitoudutaan enemmän, kirja luetaan helpommin siten loppuun. Mie olen kaikkiruokainen, käytän lukulaitetta työssäni paljon, mutta olen maaninen kirjojen keräilijä ja hipelöijä. Rakastan nähdä kirjojen selät hyllyssä ja lukiessa tunnistaa konkreettisemmin kirjan käsissäni. Lisäsin joukkoon vielä äänikirjat, sillä ne ovat oivallinen tapa nauttia kirjojen tarinoista "yövaloterroristin" kanssa. ;)

Olen onnellinen, että lähdin mukaan, vaikka esiintymisestä en pidäkään. Harva siitä kuitenkaan täysin nauttii.

Lilystä löytyy Kirjojen yöstä lisää asiaa.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

"Hulluilla ei ollut varsinaista lempilaitetta.."

.. Eikä minulla varsinaista lempihahmoa Miina Supisen Liha tottelee kuria teoksessa. Pidin niistä kaikista ja erityisesti siitä, kuinka luvuttain käsiteltiin eri Silolan perheenjäsenen tarinalinjaa. Lukujen otsikot oli otettu jostain luvussa olevasta tekstinpätkästä ja tämä tyyli viehättää minua, sillä itse käytän samanlaista tapaa blogini otsikoinnissa.

Tarkemmat muistiinpanoni teoksesta ovat jääneet näköjään kirjan väliin minun palauttaessani sitä viime tingassa kirjaston tiskille eilen. Kaikki ne herkulliset lainaukset, jotka olisivat sopineet niin otsikkoon kuin tekstinäytteeksi ovat nyt mitä ilmeisemmin kirjastovirkailijan roskiksessa. En siis voi todistaa kuinka hauskaa kielellistä ilottelua Supisen teksti on, mutta ronski meno ja absurdit tapahtumat on kuvattu niin hersyvästi, että tämän 335 sivuisen romaanin hotkaisee melko nopeasti. Uskokaa pois.

Kirjan päähenkilöinä ovat Silolan perheenjäsenet, poissaoleva, herkkäuskoisen hölmö kapellimestari isä Launo,  sisustuksen ammattilainen ja tuurijuoppo äiti Katriina, s-m seksistä innostunut, syömishäiriöinen perheen esikoistytär Astra, kehoaan salilla rääkkäävä ja steroideja vetävä poika Silmu ja kuopuksena ja iltatähtenä päiväkodin lattialle päivittäin pissaava Pelagia.

Kirjassa seurataan heidän ongelmaista elämäänsä hyväntuulisesti. Supinen osaa kirjoittaa kohtauksia, jotka tuntuvat tutulle ja lukija ajattelee, et olipa hyvin sanottu ja just noin oikeassakin elämässä voitaisiin sanoa, ilman että kukaan muu olisi näin aiemmin kirjoittanut. Hänen sanallinen arkkunsa on pullollaan täynnä hauskaa suomenkieltä, joten on erittäin kunnioitettavaa, että tämä on kirjailijan esikoinen. Luin jostain, että Supisen tyyli muistuttaa ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin tyyliä kirjoittaa ja kun tarkemmin mietin, niin samanlaista groteskia otetta löytyy Ajatussulttaanista, joskin en pitänyt siitä tarinasta yhtä paljon kuin tästä kirjasta.

Pidin kirjasta, mutta en varauksetta, sillä monella tapaa kirjassa häiritsi sama kuin monessa monessa monessa aiemmin lukemassani tarinassa, jossa kuvaillaan moniongelmaisia perheitä ja ihmisiä, ilman koskaan paljastamatta, että miten kaikilla voi ollakin niin paljon vakavia ongelmia ja mistä ne johtuvat. En nyt väitä, että ylipäänsä elämässä kaikkien ongelmien taustat ovat päivänselvästi nähtävissä, mutta lukiessa sitä toivoisi löytävänsä syitä näille ihmisyyttä rikkoville sairauksille, syömishäiriölle, ääribodaamiselle, alkoholismille ja muuten perhettä tuhoaville tragedioille kuten syrjähypyille, itsemurhille ja mihinkään kuulumattomuuden tunteille. Tässä toisaalta Supisen teoksen hienouskin piilee, sillä nämä aiheet eivät tunnu raskaille, vaan jopa groteskilla tavoilla hauskoille. Kirjan sivuilta on löydettävissä aiheita, teemoja ja motiiveja kerroksittain, kuin sipulia kuorisi, mikäli ahmimiselta malttaa jäädä pohtimaan. Minulle kirja toimi aivot narikkaan- kokemuksena, enkä jäänyt analysoimaan sen kummemmin, sillä halusin vain nauttia vauhdista, niin kuin vuoristoradan etummaisessa vaunussa istuessa. 

Kirja on ollut nyt pinnalla kirjablogeissa senkin takia, että Supinen on julkaissut tänä syksynä toisen teoksensa Apatosauruksen maa, josta olen aiemmin tehnyt bloggauksen. "Liha-kirjasta" ovat tehneet arvion ainakin Marjis ja Jenni.

Tuleeko teille mieleen muita suomalaisia naishumoristeja kuin Supinen ja Sinikka Nopola?

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit

"Meri välkehti ja mies mietti, miten onnellinen täällä voisikaan olla, jos vain olisi onnellinen"

Poikkeuksellisesti valitsen blogiini kuvaksi kirjan oman kannen, koska yleensä yritän otsikoida ja "kuvittaa" blogaukseni vastaamaan omia lukutunnelmia. Nyt kuitenkin tartuin Eeva Rohaksen esikoiseen Keltaiset tyypit (Otava, 2010) nimenomaisesti kannen takia. Se vetosi minuun ja nappasi sen uutuushyllystä luettavakseni. Teos pitää sisällään 8 novellia, pidempää ja lyhyempää. Itselle jäi parhaana mieleen novellit: Keltaiset tyypit, Mustalaisen päiväkirja, Aprikoosit ja Posliinikana.

Kantavana yhteisenä teemana tuntui olevan nuorten kasvukipuilu, voimasuhteiltaan epätasapainoiset suhteet, erityisesti naisten rakastuminen renttuihin. Näitä asioita ei nostettu kuitenkaan tapetille, ei kummasteltu, ei tarjottu ratkaisua, ne vain kulkivat tarinan mukana. Perusvire oli jollain tasolla surumielinen, koska tuntui että ihmiset vähän ajautuivat vaikeisiin tilanteisiin. Sellainen elämä kuljettaa- vire, mutta loppujen lopuksi hyvää tuoden. Parhaat novellit olivat minusta sellaisia, joista olisin mielelläni lukenut kirjankin verran. Samoin kävi Miina Supisen novellikokoelman Apatosauruksen maa:n kanssa, josta blogasin aiemmin. Olen ehkä sinällään huono lukemaan novelleita, koska aina jään janoamaan lisää, enkä anna ehkä novellille sen ansaitsemaa omaa paikkaansa. Toisaalta voidaan ajatella, että novelli on onnistunut hyvin, koska se jättää nälkäisen olon ja seuraavaan novelliin tarttuu hyvin odotuksin.

Eeva Rohas on kanssani samanikäinen, kirjallisuustieteiden tutkija Jyväskylän yliopistossa ja tämä ajatus pyöri päässäni, kun luin teosta. Tunsin alemmuudentunnetta, koska novellikokoelma oli huikaisevan taitava. Vähän hakemalla hain yhden ärsytyksen, joka toistui joka novellissa. Vaikka novellit olivat pääasiassa dialogimuotoisia ja niitä oli helppo seurata, välillä tuli pidempiä pätkiä, joissa ei ihan pysynyt kärryillä, että kuka puhui. Teos oli kuitenkin sujuvasti kirjoitettu ja henkilöiden sen hetkisiä tunnelmia ja tekoja kuvattu mielenkiintoisesti, ei liian tarkasti eikä maalaillen.

Olisi hienoa, jos tämä esikoiskirja nostettaisiin Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon finalistiksi.


Päivitystä 30.10: Kuinka ihanaa olikaan tänään nähdä Eeva Rohas Helsingin kirjamessujen Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnon finalistina. YES!

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

"Tytöt laittavat barbit aina lujille"

Ennen kuin sain Miina Supisen Apatosauruksen maan (Wsoy, 2010) käsiini, olin lukenut kirjasta 3 kirja-arvostelua. Ina antoi kirjalle 4 staraa, Kirjasieppo puolestaan julisti sen olevan syksyn hauskin kirja, Jennin blogissa oli kuitenkin ehkä eniten omaan arviooni sopivia ajatuksia. Kaikki olivat hyvin myönteisiä ja odotin kirjalta paljon.

Pidin teoksesta, mutta valitettavasti en saanut kaipaamiani "röhönauruja". Apatosauruksen maa huvittaa, sillä se on kirjoitettu ovelasti ja arjen asioita tarkastellaan tarkkanäköisesti. Alku oli kankeaa ja vasta Vaari-novellissa teos sykähti kunnolla eteenpäin. Tarina oli kuitenkin minun makuuni liian lyhyt ja jäin kaipaamaan sille jatkoa. Myös novellista Pue vähemmän olisin voinut ammentaa vielä vähän lisää.

Bloggauksen myötä lähdin kuitenkin lukemaan teosta uudelleen ja aloin ymmärtää Apatosauruksen tiivistetyn nokkeluuden salat. Hotkaisin kirjan ensimmäisellä lukukerralla liian nopeasti, koska kieli miellytti ja teos oli helppolukuinen. Nopeasti luettuna itselleni jäi juuri sen suuren yhteisen tarinan nälkä ja odotin pidempiä kertomuksia. Kun taas toisella kertaa lukiessa luin vain novellin sieltä täältä, pystyin paremmin keskittymään niihin kummallisuuksiin, humoristisiin sanavalintoihin ja älykkään älyvapaaseen kerrontaan.

Lempinovellini olivat ehdottomasti: Vaari ja ravintola, Norsu! Norsu!, Yliponin valtakunta, Tämä ei ole lukusali, Pue vähemmän, Suuhygienisti ja taitelija, Apatosauruksen maa ja Elinvoimakakku. (Voi hyvänen aika kuinka upeita nimiä)

Miina Supinen: Apatosauruksen maa
Wsoy, 2010
Sivuja: 212