Riikka Takala: Ole hyvä

Riikka Takala: Ole hyvä. Atena 2014. Kansi: Elina Warsta. 152 sivua.

Olen sen verran myöhässä monien näiden bloggausteni kanssa, että luin itse asiassa tämän Riikka Takalan teoksen aivan tammikuun alussa, kun matkustin junalla Lapista Helsinkiin. Ja nyt tämän kirjoituksen aikana olen uudemman kerran kotiseudulla käymässä. Joten ihan tuoreesta lukukokemuksesta ei ole kysymys. Halusin kuitenkin kirjasta jotain mietteitä blogiini kirjoittaa, sillä Ole hyvä oli miellyttävä matkakumppani ja nopealukuinen teos junamatkan aikana.

Pidän kirjan nimestä, sillä se viittaa kolmen päähenkilönaisen pyrkimykseen tehdä jotain hyvää vieraalle ihmiselle, vaikka heidän oma elämänsä on monella tapaa melko solmussa. Nimi viittaa myös kiitollisuuteen ja kohteliaisuuteen, joka näyttäytyy heissä kaikissa. Sain kirjasta vinkin yksillä syntymäpäivillä, kun tuttu suomentaja kiitteli teosta ja sanoi, että haluaisi tehdä siitä valitsemalleen kielelle näytekäännöksen. Ostin sitten kirjan seuraavalla viikolla, mutta en ihan heti kirjaa kuitenkaan ehtinyt lukea.

Pidin kirjassa enemmän teoksen henkilöistä ja siitä, miten Takala kirjoittaa arkisisten asioiden kautta syvemmistä tunnetiloista. Tarinasta en lopulta välittänyt niinkään paljon, enkä siitä hyväosaisuuden ja hyväntahtoisuuden painiskelusta. Naisystävykset ovat vähän erikoisia mutta kaikkiin heihin tutustuisin mielelläni, sillä heissä on niin paljon hyvää vaikka huolia riittää. Pidin myös ystäväkuvauksista, sillä he näkevät virheitä toisissaan ja osaavat arvostaa omia puoliaan ja vastaavasti taas nähdä toisissa arvokkaana niitä piirteitä, joita he itse eivät ehkä aina itsessään näe. Monipuolisia hahmoja, ja kiinnitin heihin enemmän huomiota kuin juoneen.

Viihdyttävä kirja, jossa oli paljon oivallisesti sanottuja sanoja ja kerrottuja kohtauksia.

Jari Järvelä: Särkyvää

Jari Järvelä: Särkyvää. Tammi 2014. Kansi: Markko Taina. 221 sivua.

Tyttö ja pommi oli todella päräyttävä jännäri, ja minulla oli valmiiksi paljon odotuksia tämän Jari Järvelän seuraavan, joskin tyyliltään ja tarinaltaan täysin erilaisen, romaanin suhteen. Kirjasta olin ennalta lukenut myös kiittäviä arvioita, siksipä teoksen joululoman lukupinooni mukaan valitsin.

Esimerkiksi Katjan todella hieno bloggaus loppukiteytyksineen vakuutti:
"Teemun ja Agnesin on the road -kertomus on tragikomediaa parhaimmillaan. Se on samalla kertaa hullu, absurdi ja lähestulkoon runollinen. Kokonaisuus naurattaa ja hirvittää, loppu saa täydellisyydessään miltei kyyneliin. Jos oppisin joskus jotain kiteyttämään, sanoisin että Särkyvää on ihan helkkarin hieno romaani."

Tiedän. Tuntuu aika typerryttävälle puhua joululomalla luetuista kirjoista maaliskuun puolivälissä, mutta näin vain olin kiireinen alkuvuoden, että pitkällä hännällä näitä blogijuttuja kirjoitetaan. En halunnut jättää kirjaa blogissani pimentoon,  sillä haluan lukea myös muutkin Järvelän teokset, joten mukava kerätä koko suora aikojen saatossa blogini historiaan. Heh.

Särkyvää on siis oiva kertomus onnesta ja sen puutteesta, mutta en voi silti väittää aivan täysin lumoutuneeni siitä. Varmasti pitkälti senkin vuoksi, että kirja vertautui mielessäni Petri Tammisen Mitä onni on -romaaniin. Lisäksi tarinan liftarityttö Agnes toi mieleen Tytön ja pommin tytön, mutta jotenkin valjumpana versiona.

Liikaa vertailua siis ja liian vähän itse tarinaan solahtamista.

Kirja koostuu osittain myös otsikoiduista tekstipätkistä, jotka on päähenkilö Teemu kirjoittanut omaan blogiinsa. En välittänyt näistä osioista niin paljon, vaikka tietysti bloggausten kautta saatiin kuvattua syitä siihen, miksi Teemu on niin hajalla. Ja miksi hän päätyy ajamaan ladallaan kohti Espanjaa aikomuksenaan päättää päivänsä mahdollisimman miehekkäällä tavalla: sonnilauman seivästämänä.

Lukukokemus jäi kuitenkin positiivisen puolelle, vaikka kirja ei täysin minua mukaansa saanut. Aihe oli mainio ja vähän hulvaton. Tekstissä oli myös hienoja kohtia, joita pysähdyin lukemaan tarkemmin. Niinkin pienistä asioista kuin vaikka, millä tapaa omena leikataan kahtia – mikä oivallus: vaakasuora leikkaus paljastaa omenan sisään kätketyn tähden.

Harri Sirola: Abiturientti

Harri Sirola: Abiturientti. Wsoy 1987, 3. painos. Koulun peruskirjasto -kirjasarja. 302 sivua.

Hyvä ystäväni, jolta sain Abiturientista lukuvinkin, kysyi minulta jo alkupuoliskon ohitettuani, onko kirja niin rivo kuin hän sen nuorena koki. Hänelläkin kirjan lukemisen jälkeen on kulunut useita lukuvuosia ja satoja kirjoja, mutta nuoruuden lukumuistosta kuultaa yhä jonkinlainen hauska ohostelu. Minulle lukukokemus oli mieluisin juuri siksi, että luin läheisen ihmisen nostalgiakirjaa. Hän on tosin niin lukenut ihminen, että näitä nuoruusajan kirjojakin on kertynyt lukuisia nostalgisointiin asti.

En enää oikein tarkkaan muista, miksi päädyimme puhumaan Harri Sirolan Abiturientista. Ehkä se johtui siitä, että Sirolan vuonna 1991 julkaistu Kaksi kaupunkia -teos on julkaistu tämän vuoden alussa uudestaan. Vai tulikohan meillä sittenkin puhe Anja Kaurasen (nyk. Snellman) omaelämäkerrallisesta Syysprinssistä, joka kertoo muun muassa Sirolasta. Tai sitten meidän keskustelumme kulki kirjoihin, joita on aikanaan pidetty riettaina tai muulla tavoin kohahduttavina, ja silloin hän ehkä mainitsi minulle Abiturientin samaan syssyyn kun puhuimme Sonja O. kävi täällä -romaanista, Tamarasta ja Jojosta.

No oliko kirja sitten rivo?

Oikeastaan taisin odottaa 18-vuotiaan abiturientti Ville Siikalan revittelevän vieläkin enemmän, mutta kyllä hän kiitettävästi hankki sekä naiskokemuksia että kuusi laudaturia viimeisenä lukiovuotenaan. Ville on mainio hahmo, sillä hän on niin itseriittoinen, fiksu mutta vaikka hän piti itseään kaikkia tyttöystäviään älykkäämpänä ja kokeneempana, eivät tytöt ole niin typeriä kuin hän olettaa ja antaa lukijankin kuvitella. Virkistävää lukea tietysti suorasukaisen nuorukaisen minäkerrontaa, jossa minä on aina edellä sinää.

Nimen mukaisesti kirjassa liikutaan koulumaailmassa ja siinä ajanjaksossa, jolloin vielä pinnataan tunneilta mutta samalla haaveillaan jo jatkokoulutuksesta ja hyvästä urasta. Ville lääkäriperheen kasvattina pähkäilee paljon myös oman tulevaisuuden urapolkunsa kanssa. Hän käy eliittikoulua ja paljolti kirjassa tietysti näytetään myös sitä, millaiset mahdollisuudet kyseisessä koulussa on ja miten se on poikkeuksellinen muihin kouluihin verrattuna, millaiset paineet siellä syntyvät jne. Paljon tässä on sellaista tuttua omiin lukiovuosiin, vaikka sitten toisaalta aika on nakertanut puitteita ja ajan ilmiöiden kritiikkiä. Mutta ihmisyys, nuoruus, unelmat, rakastuminen, himo, itsekkyys, laiskuus.. mikäpä näistä olisi koskaan vierasta.

Rivouden sijaan kiinnitin huomioni rajuun itsekritiikkiin, suoranaiseen inhoon jopa. Varsinkin kun se yhdistyi minäkeskeisyyden toiseen ääripäähän, kaikkivoipaisuuteen ja itserakkauteen. Herkullisia ajatusrakennelmia, kun mielialat päähenkilöllä heittelehtivät ja hän yritti oikeuttaa itselleen milloin minkäkin halun ja teon. Kypsymättömyys on kuvattu kirjassa hienosti.

Hyvä lukukokemus, vaikka välillä teksti puudutti ja kadotti teränsä. Mutta sitten yhtäkkiä tempauduttiinkin taas tunnemyrskyn voimalla vetävään kohtaukseen.

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan. Gummerus 1991. Stora världen 1991. Suomennos: Leena Vallisaari. 304 sivua.

Suureen maailmaan on ensimmäinen lukemani Ulla-Lena Lundbergin kirja. Finlandiavoittaja Jää on edelleen hyllyssäni lukematta, ja omistan myös muun muassa Leon, joka on tämän kyseisen teoksen edellinen osa. Työtehtävän myötä päädyin sitten aloittamaan Lundbergin tuotantoon tutustumisen vuonna 1991 julkaistusta teoksesta, joka nimensä mukaisesti vie lukijan kauas suureen maailmaan ja sitten niin lähelle, mutta ainakin minulle aina niin eksoottiseen Ahvenanmaahan.

Itse asiassa Suureen maailmaan on Ahvenanmaa-trilogian toinen osa, päätösosassa Mitä sydän halajaa eletään ilmeisesti jo kirjoittamisajankohdan nykyaikaa, 1990-luvun loppua. Leo sijoittuu 1800-luvulle, lukemani kirja lyhyempään ajanjaksoon mutta historiallisesti monella tapaa merkittävään murroskohtaan 1900-luvun alusta 30-luvulle asti.

Kirjan voi lukea kyllä täysin itsenäisenäkin, sillä minulle ei tullut juurikaan tunne, että pitäisi tuntea henkilöiden taustoja, mutta kiinnostuin heistä kyllä sen verran, että haluan lukea koko trilogian, ehdottomasti. Vaikka pakko kyllä myöntää, että luulen Lundbergin kehittyneen kirjoittajana ja tarinankertojana huimasti, sillä oletukseni muiden lukukokemusten perusteella on, että Jää on todella upea teos. Suureen maailmaan on kyllä hieno lukukokemus, mutta ei vielä mitenkään poikkeuksellinen historiallinen romaani. Tarina on monisyinen, sillä tietysti ajankohta tarjoaa jo jännitystä mutta lisäksi elämänmenon kuvaus neljän veljeksen ja yhden vävypojan kautta maalla, merellä ja usealla eri mantereella tuo väriä, tapahtumia ja uusia ajatusvirtoja tekstiin. Henkilöitä on heidän lisäkseen runsaasti muitakin, sukua, kyläläisiä – kateellisia ja myötämielisiä.

Pidin erityisesti liioittelevan ja vähän ilkikurisen Leonardin osuuksista. Hänen Amerikan-matkallaan teos myös alkaa, ja Suomessakin hän elää vielä kuin pieni amerikanherra taskussaan. Vakavamielisempi, itseään tuhlaajapojan veljeksi kutsuva pappismies Isidor on toinen suosikkini. Ja ihan päinvastaisesta syystä kuin Leonard. Hän on taas realistisempi toimisssaan mutta ei mitenkään synkkämielinen hahmo, jonka kerronta olisi tympeää tai valjua. Isidor joutuu pitämään monia lankoja käsissään ja silti tuntuu, että hän on tunteiden edessä saamaton nahjus. Merikapteenina toimivien kaksoisveljien tarinat ovat ihan mielenkiintoisia, mutta selvästi en niin laivan kyytiin halaja, sillä juuri heidän osuutensa olivat paikoin pitkästyttäviä.

Leonardin kautta tulee myös sisällissotakuvaukseen poikkeuksellinen näkökulma. Entä jos ei ole kenenkään puolella vaan oikeastaan viihtyy kaikkien seurassa työläisistä maanomistajiin. Tarvitseeko silloin pelätä ketään vai oikeastaan vähän kaikkia?

Kiinnostava teema, joka tuntuu taustalla ja henkilöiden puheissa on se, kuinka yhteisöllisyys ja kylämäisyys alkaa kadota ja ihmisiä riepottelee paitsi sodat ja muut yhteiskunnalliset murrokset, niin myös halu lähteä kotoa merta edemmäs.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Otava 2014. Kansi: Timo Numminen. 334 sivua. Finlandia-ehdokas.

Graniittimies on kirja, jonka haluaisin pitää omassa hyllyssäni ja antaa eteenpäin lahjaksi. Joulun alla halusin kuitenkin antaa sen serkulleni, jonka arvelin ihastuvan Kähkösen sumunkaihoisaan tarinaan. Minulle lukukokemus oli hyvin lähellä huippua, vain loppuosa rikkoi tunnelmaa liikaa – vaikkakaan en voi kieltää, etteikö siinä jotain kiehtovaa ollut, kun koko romaanin kerronta ja tyyli muuttuu. Lukemisesta on jo hyvä tovi, sillä arvioin kirjan lehteen, mutta hyvin vähän luetusta on mielestäni hälvennyt.

En ole lukenut Kähkösen romaaneja aiemmin, vain yhden novellin verran olen hänen teksteihinsä tutustunut. Graniittimies ei sinällään ole suoraa jatkoa Kuopio-sarjalle, mutta se on kuitenkin eräänlainen sivujuonne, sen huomasin, kun tämän teoksen innoittamana luin sarjan aloittavan romaanin Mustat morsiamet (Otava 1998). Lassi Tuomi -niminen sivuhenkilö yhdistää Graniittimiehen sarjaan. "Mustissa" hän ei taustoihin jää.

Minun oli hyvä lukea kovasti pitämäni Graniittimies ensin, sillä niin paljon taidokkaampi kielellisesti ja tarinankin kannalta se on. Onhan tässä vuosia ja kirjoja välissä, joten ei ole kovin reilua vertailla näitä kahta teosta keskenään eikä sille sinänsä ole edes tarvetta, mutta lisään silti, että uutuuden tähden jatkan sarjan parissa.

Kurjaa, kylmää, kosteaa ja uuvuttavaa on päähenkilön Klaran arki. Silti Suomesta Pietariin muuttaneen vaimon uutteruus ja pakottamaton innostuneisuus orpokodin toimessa tuovat tarinaan valoa. Ilja-miehen aatteenpalo on yrmympää, ja häntä kohtaan tunsin välillä jopa tylsäteräistä inhoa. Pietari on kuin toinen päähenkilö, Klaralle arvoituksellinen ja armoton vastapari, silti kiehtova ja ihmisiä yhdistävä. Niin tärkeä osa heitä kaikkia, että katulapsetkin haluavat tatuoida käsivarteensa Piterin nimen. Ja kuvattavaan aikaan ja aatteeseen kuin vääjäämättömästi liittyvään nurinkuriseen epätasa-arvoon viehtyy tarinan osana. Ehkä se on Kähkösen kieli, joka kaikkeen tuo niin paljon kaunista ja vaivatonta, että nautin kurjuuden kuvauksista näin. Tai se, kuinka monipuolinen tarina ja henkilöiden variaatio teoksessa on.

Lisäksi, minut valtasi kaiken tämän myötä halu matkata nyky-Pietariin.

Valloittava, koukuttava ja upea romaani. Yksi vuoden parhaista kotimaisista, ehdottomasti.

Vinkkaan lukemaan myös Ilselän arvion, sinne on arvion lomaan koottu hienoja otteita kirjasta. Kirsi ja Jaana ovat pohtineet kirjaa laajasti. Liisan niin ikään kiittävän arvion loppuun on listattu lisää blogijuttuja teoksesta.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi. Crime Time 2014. Kansi: Jussi Kaakinen. 261 sivua.

Jari Järvelältä on tänä syksynä ilmestynyt kaksi hyvin kiinnostavaa kirjaa, joista Särkyvää (Tammi) on yöpöydälläni mutta vielä lukematta. Ja tämä Tyttö ja pommi on luettu jonkin aikaa sitten, mutta blogin puolelle kirja ehti vasta nyt. Molemmat kirjat ovat saaneet paljon hyvää palautetta, ja tämän jännäriteoksen kanssa en voi kuin kehuihin yhtyä.

Päähenkilö, 19-vuotias Metro, tekee graffiteja poikaystävänsä Rustin kanssa. Turhantärkeät säännöt eivät heitä kiinnosta, eivätkä he lopeta, vaikka perässä on ilkeämielisiä ja tyhmänkankeita vartijoita, Rottia. Alkukohtaus lataa jo paljon, se on pitkä mutta hyvin sujuvasanainen käynnistys tapahtumasarjalle, joka pyörittää lukijaa mielin määrin mukanaan. Väkivallan kierre alkaa kostosta, pahin vihanpito vahingosta. Metro on mystinen voimanainen, joka vie sympatiat puolelleen vaikkei hänen tekojaan ja ajatuksiaan aina ymmärtäisikään.

Itse asiassa luin kirjan kahdessa otteessa, sillä teos oli aluksi minulla pikalainana ja jouduin palauttamaan sen keskeneräisenä kirjastoon ennen Lapin-lomaani ja sain uudelleen sen vasta parin viikon päästä luettavakseni. Yleensä tämänkaltainen lukutapa on jännitysromaanien lukuinnon surma, mutta Tyttö ja pommi ei latistunut tästä lainkaan. Alku oli edelleen hyvin muistissa ja pääsin heti juonesta ja tunnelmasta kiinni, minkä lasken kirjan ansioksi. Kostonkierre ja siitä seurannut ajojahti koukuttaa ja tarinan sysimusta vire viehättää.

Luin, että kirjasta on suunnitteilla elokuva. Odotan -- paitsi tarinan tuomista valkokankaalle -- millaisia graffiteja Metro ja Rust tekevät elokuvassa.

Heidi Köngäs: Hyväntekijä

Heidi Köngäs: Hyväntekijä (Otava 2006). Pokkari, elokuvakannellinen lisäpainos, 2014. 221 sivua.

Kirjaston kierrätyshyllystä käteeni osui oikein oivallinen saunakirja. Tykkään lukea kirjoja myös saunassa, mutta kirjan tulee olla oikea, että sen viittii saunottaa. Pokkari, mieluusti vähän isommalla tekstillä ja nopeasti juoksevilla sanoilla, mielekäs tarina ja oma lukurauha. Ai että!

Hyväntekijä on kuin pala kesää kesken talven. Siinä kuljetaan pyörällä läpi Helsingin lempiseutujeni ja samalla kun päähenkilön, Alman, tunteet syttyvät Juhani-nimistä lääkäriä kohtaan yhden yön jälkeen, kukkii myös kaupungissa kesä ja sivuilta aistii lämmön. Siinäkin toki sauna lukumiljöönä auttaa oman osansa.

Alma on mielenkiintoinen hahmo ihan alkusivuilta lähtien, sillä hän on niin suostuvainen ja vähään tyytynyt ja kuitenkin hän ostaa hurmosikävissään kalliit liput Juhanin luo Pariisiin, antautuu hetkelle. Ja sitten yhtä intensiivisesti paneutuu oman dementoituneen äitinsä hoitajaksi ja onnettoman ja uuteen rooliinsa sopeutumattoman isänsä tiuskimisten kuuntelijaksi.

Blogiystävä Sara kuvaa teosta ja erityisesti Almaa osuvasti: "Romaanin tunnelma on elävä ja intensiivinen alusta loppuun, ja sen henkilöhahmot ovat uskottavia ja elämänmakuisia. Päähenkilö Alman taustaa valotetaan juuri sopivasti, niin että hänestä rakentuu oikea ihminen, jonka tunteet ja ratkaisut tuntuvat luontevilta ja loogisilta hänen omaa menneisyyttään vasten peilattuina."

Juuri tästä pidin, kirja tuntuu hyvältä viihteeltä – ilman mitään vähättelevää klangia tässä! – ja tarina koskettaa elämän hauraudessa ja siinä, kuinka sitä voi joutua seisomaan hetkittäin oman elämänsä vieressä, antamaan ajan lipua ja toisten olla edellä. Unohtua kuin taustalle.

Aiemmin olen lukenut Köngäksen Finlandia-ehdokkaanankin olleen Dora, Doran, josta pidin niin ikään paljon. Komea kirja mutta vielä laajempi ja kulmikkaampi. Hyväntekijä kramppaa ja kipuilee, siinä on paljon rakkautta ja niin, sitä kaipaamaani kesää.

Kati Tervo: Sukupuu

Kati Tervo: Sukupuu. Wsoy, 2014. Kansi: Martti Ruokonen. 201 sivua. Oma ostos.

Täytyy myöntää, etten alkujaan uskonut, että Sukupuu on näin hyvä kuin mitä se on. Ajattelin, että teos on ironisen lämminhenkinen ja jotenkin arkiaskareista huumoria veistävä, sillä vähän tähän suuntaan viittaa Kati Tervon kirjailijaesittely etuliepeessä. Ystäväni kehui minulle kirjaa ja suositteli lukemaan, joten päätin sen ostaa, sillä meillä on hyvin samankaltainen kirjamaku. Kirja on todellakin kehunsa ansainnut, sillä näin pieneen pakettiin on saatu mahdutettua niin monta hienoa tarinalinjaa ja naishahmoa, ettei paremmasta väliä.

Sukupuu on kerrottu seitsemän naisen kautta. Tarinan aloittaa ja lopettaa Heidi Hukkanen, sukupuun nuorin. Alkulauseet jo hätkähdyttävät: "Mummu muuttuu sudeksi. Pelkään sen murinaa ja vieraskielistä rähinää." Kesti hetken päästä lauseiden rytmiin mukaan ja ymmärtää, millainen kertoja Heidi on. Seuraava osio on puolestaan vahvasti murteellinen. Kieli läpi kirjan on hyvin täsmällistä, lyhyttä lausetta ja vähän maalailua, ja samalla kaikilla kertojilla on omanlaisensa ääni ja persoona.

Lyhyet kohtaukset lomittuivat toisiinsa sujuvasti ja lukukokemus on intensiivinen, vaikka sivua kääntämällä siirtyisi välillä ajassa eteen ja taakse.

Tämä on sisarusten, anoppien, miniöiden ja äitien kirja. Kaksi sukua yhdistyy toisiinsa viime vuosisadan alkupuolella avioliiton kautta. Adele Schumacher rakastuu Johannekseen, kun poika asuu  Saksassa kahden kesän ajan Adelen perheen luona, ja kun sota Suomessa oli ohi ja valkoiset voittaneet, uskaltaa Adele matkustaa maahan, jota hän on oppinut ilman parempaa tietoa rakastamaan. Mutta uudessa kodissa odottaa myös hyvin vihainen anoppi, joka haluaisi niin monin eri tavoin päästää miniänsä hengiltä, ja mies, joka on sodan haurastama. Samaan aikaan Adelen siskot kulkevat kotoa hyvin eri suuntiin, kaikki kadottavat yhteyden toisiinsa mutta pitävät rakkaat sisaret lähellä muistoissaan.

Sukupuussa on paljon samaa kuin keväällä lukemassani Tommi Kinnusen hienossa esikoisromaanissa Neljäntienristeys. Molemmissa tapahtumia ja sukukertomusta lähestytään useamman sukupolven kautta. Molemmissa miehet ovat sodan lamauttamia, mutta Sukupuussa miehet ovat selkeämmin sivuosassa. Molemmissa näkyy, kuinka hankala on miniän ja anopin saman katon alla asua ja kuinka kauna ja lähelläolon vaikeus voi kiertyä ihmissuhteisiin vuosikymmenten ajaksi.

Jokaisella on oma tarinansa, mutta heistä valottuu jotain lisää muiden naisten kerronnan kautta. Jokaisella on myös oma totuutensa, mutta vain muiden kautta totuus täydentyy kiehtovaksi tarinaksi.

Hyvin taidokkaasti Tervo kertoo vähällä paljon.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
Otava, 2014
Sivuja: 348
Mistä: ennakkokappale kustantamosta
Kotimainen dekkari

Yllätyin erittäin positiivisesti tämän uutuusdekkarin kanssa, sillä sen luettuani olisin voinut saman tien jatkaa seuraavaan osaan. Ihan harmitti, etten päässyt etenemään tarinassa tämän enempää, niin oivallinen dekkarisarjan avaus tämä oli. Oikein klassinen murhamysteeri menneessä, 1920-luvun Helsingissä.

Kalle Björk on ministeriön virkamies, mutta töissä hän ei paljon taida viihtyä, sillä rikostutkimus ja poliisien kanssa murhien ratkominen vie suurimman osan päivästä. Ilta-aikaan Kalle pyörittää useampaa naista, mutta kaikkia eri syistä ja melko kunniakkain elkein. Tämä puoli päähenkilöstä on erittäin kiinnostava, sillä hän tavallaan myös vähän ajautuu näihin tilanteisiin naisten kanssa -- osin sukulaissuhteiden velvoittamana, osin rikosten vuoksi ja osin himon ja velvollisuudentunnon sekoituksesta. Nämä tarinanjuonteet antavat osviittaa siitä, että ehkä seuraavissa osissa näillä suhteilla on enemmänkin merkitystä, mutta tämä ensimmäinen osa on kyllä puhtaanmehevä salapolisiiromaani.

Sisällisodan jännitteet tuntuvat joka käänteessä, samoin säätyerot. Kalle kulkee molemmissa rajavedoissa keskellä. Se sopii hänen rauhaa rakastavaan ja ratkaisukeskeiseen luonteensakin hyvin. Tarmonpesä miettii mieluummin, kuka murhasi August Siltalan, kuin keskustelee sodasta, sankaruudesta ja kuka kuuluu pettureihin. Päähenkilö on mielenkiintoinen, hänestä paljastuu tarinan aikana uusia puolia ja voi vain arvailla, miten tuleva häntä muuttaa.

Yön sydän on jäätä -dekkarin lopussa on mielenkiintoinen lista vanhoista ja nykyisistä kadun- ja paikannimistä. Lukiessani olinkin välillä ihan ymmälläni, sillä en ollut aiemmin täällä Helsingissä törmännytkään sen ja sen nimisiin paikkoihin.

Taustatyö on tehty huolella, muttei tarina ja henkilöhahmojen rakentaminen ole onneksi jäänyt historian havinan jalkoihin. Vetävä, jollain sellaisella salakapakkamaisella röyhkeydellä ja viettelevyydellä. Aiemmin en ole Hämeen-Anttilan kirjoista niin paljon perustanut, mutta tämä teos toimi mulle kuin luoti. Onneksi hän on tuottelias kirjailija, ja toivon, että jo keväällä sarja saa jatkoa!

Pauli Kohelo: Kassan kautta

Pauli Kohelo: Kassan kautta
Siltala, 2014
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 112
Mistä: arvostelukappale
Kotimainen huumori

"Jos pääsemme lähtemään tolkuissamme, niin mihin suuntaan etenemme elämän ilmansuuntien jo kadotessa verkkokalvoiltamme? Niin monta neuvojaa, niin monia mahdollisuuksia. Tunnetko voimattomuutta, rapisteletko jo hermostuksissasi S-etukorttiasi? Minä autan, minulla on neuvo.
Rakas lukija, kävele kassan kautta."

Tutustuin Pauli Kohelon esikoisteokseen Ohessa tilinumeroni yliopistolla, kun eräs pätevä kirjallisuudenopiskelija teki kandiryhmässämme tutkimusta teoksen genreparodian rakentumisesta. Kovasti silloinkin ryhmässä spekuloitiin Kohelon henkilöllisyydellä, mutta minullapa on nyt kirjailijan omistuskirjoitus (todistusaineisto alla!), vaikka oma nimeni kirjailijalta menikin aluksi väärin.

En ole mikään elämäntaitokirjallisuuden suurkuluttaja, en ole käynyt halaamassa Äiti Ammaa, en ole lukenut Paulo Coelhoa, Tommy Hellsteniä, Jari Sarasvuota. Jonkun verran olen kyllä lukenut näitä niin sanottuja urheilu ja ruokavalio -itsehoito-oppaita. Ja olen käynyt Pekka Himasen luennolla, mutta en voi puhtaalla sydämellä väittää, että olisin siitä mitään sen kummempaa saanut irti. Saati ihan kauhean paljon ymmärtänyt.

Tunnistan silti sen, mille Kohelon molemmissa kirjoissa vitsaillaan. Ohessa tilinumeroni -teoksessa koko elämäntaitokulttuurin parodisointi oli tuoretta, eikä siinä irvailla ihmisille, jotka etsivät apua. Pilkka osuu siihen, miten fraaseja hokemalla ja kaiken konsultoimisella rikastuu enemmän palveluntarjoaja kuin ihminen, joka niistä hakee apua. Kassan kautta -pienoisromani laajentuu matkakirjallisuuteen, ja Kohelon esikuvina on todellisia ja mielikuvituksellisia matkakirjoja.

Teoksen mottokin "on" matkatoimistoyrittäjä Kalevi Keihäsen suusta kuultu: "Ei se, mikä olet, ei se, mistä tulet, vaan se, milloin lähdet?"

Kassan kautta on parhaimmillaan silloin, kun Pauli sanoo jotain korkealentoista, joka vesittyy seuraavassa virkkeessä saman tien. On mukava hymähdellä mukana, mutta ihan semmoista sanoilla ilakointia ja idealla leikittelyä en enää saanut kuin esikoisteoksen kanssa. Kohelon "nimidroppaus" on kyllä vertaansa vailla, hän onnistuu olemaan samanaikaisesti levollinen ja vaatimaton ristijärveläinen metsuri ja mies, joka tuntee kaikki suuret ajattelijat ja jolla ei ole mitään vaikeuksia soittaa vaikka Bonolle pikkuasian vuoksi. Hän on samalla ihanan vaatimaton ja hokee silti alinomaan minä, minä, minä.

Tämä on yllättävän hurmaavaa.

Omat suosikkikohtani löytyvät luvun "Muutama eteerinen lausahdus etenemismuodoistamme" -alaotsikon alta. Esimerkiksi purjehduksen kautta on sanottu niin paljon myös siitä, mitä aina korulauseillaan matkustamisesta ja perimmäisten asioiden löytämisestä:

"Purjehduksen ydin, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, on siinä hetkessä, kun palaat rantaan ja jätät taaksesi kaiken: meren, aallot, ulapat, saaret ja kaikenlaiset vetisen olomuodon arkiset, tympeät askareet. Rannassa tajuat, mikä elämässä oikeasti on tärkeää: perhe, ystävät ja maan kamara. Jo tämän yksinkertaisen oivalluksen takia kannattaa hankkia vene."

Juuri näin!

Joel Haahtela: Elena

Joel Haahtela: Elena
Otava, 2003
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 126 (2 cd-levyä)
Mistä: kirjastosta ja oma ostos
Kotimainen pienoisromaani

Joel Haahtelan Elena on sopivan pituinen äänikirja kävelyretkille, sillä pitkälle lenkillä sen kuuntelee kokonaan. Äänikirjakävelyissä on hyvää se, että mielellään haluaa ulkoilla pitkään ja pysyä tarinan maailmassa samalla kun nauttii keväisistä päivistä. Mutta toisaalta ajatus lähtee helposti harhailemaan, ja lempeä-ääninen kerronta rentouttaa niin, ettei luetulla tarinalla ole niin väliä. Mieleen jää kauniita kohtauksia, fragmentteja, jotka yhdistyvät siihen hyvään oloon, kun on oikein tyytyväinen itseensä, päivään, hyvään säähän ja elämään.

Siispä Elena alkoi minulle äänikirjana mutta loppui kirjana, minulla kun sattui olemaan teos omassa kirjahyllyssänikin. Ihan hyvä näin, sillä kirjan kanssa pystyy paremmin pysähtymään niihin kohtiin, jotka syystä tai toisesta oikein paljon viehättävät.

"Tiedän ihmisiä, jotka rakkaus on tuhonnut. Heidän epätoivollaan ei ole rajoja ja lopulta he ovat hukkuneet siihen. Maailma on täynnä sellaisen rakkauden tunnusmerkkejä. Tunsin kerran miehen, joka sanoi: rakkaus on kaikki."

"Tämä kaupunki on lavastettu kesää varten."

En kehdannut tänään lenkillä aloittaa kuitenkaan uutta äänikirjaa, kun tästä oli vielä bloggaamatta, joten aloitin jälleen uudelleen jostain sieltä keskeltä – hyvin toimi vieläkin.

Teoksen minäkertoja on mies, joka on kuukausien ajan lähes obsessoitunut tummahiuksisesta ja kalpeaihoisesta naisesta, jonka nimen hän saa selville naisen omistamasta kirjasta. Huomaamattaan nainen unohtaa Dostojevksin Idiootti-romaaninsa, ja häntä alati tarkkaileva mies lukee alkusivuilta nimen Elena. Mies kuvailee kaikkea niin kauniisti, mutta samalla tilanteessa on jotain pahaenteistä. Kuin hän olisi vähän huteramielinen tai hauras. Kirja ei lopulta ole sillä tavalla säröinen kuin tarinan alussa luulin, mutta pidin siitä, että tämä mahdollisuus obsession ylivaltaan oli kaiken aikaa läsnä.

Äänikirjana tuntuma siihen, mitä mies ajattelee ja kokee, tulee hyvin lähelle ja sekoittuvat omiin ajatuksiin, kun tarinaan lopulta pääsee mukaan. Mies on tarkkailija, minusta tuli kuuntelijana samankaltainen. Seurasin kaupungilla käveleviä ihmisiä ja heidän tekemisiään, kuulin kertojan äänen tämän kuvaillessa hyvin tarkkaan Elenan eleitä ja liikkeitä, sitä, miten laukku osuu naisen lanteille, millainen on ympäristö, puisto, sää ja miten vanhukset istuivat kuumalla säällä puiston penkeillä, eivätkä liikkuneet mihinkään. Ja millaisia tauluja, aivan liian isoja, miehen ystävän tekee. Entä millainen on saari, jonne mies matkaa Elenan perässä.

Loppu on juuri sellainen hyvä, vähän yllättäväkin, sellaista osasin odottaa, koska Elena on niin kovin pidetty kirja. Teos oli Finlandia-ehdokas, ja se on saanut monelta ystävältäni kehuja osakseen. Pidin kyllä Elenasta, mutta se ei ollut niin hyvä kuin Katoamispiste (joka minun pitäisi lukea ja arvioida uudelleen!).

Tunnistan kuitenkin pitämäni haahtelaismin tästäkin kirjasta. Elenassa on semmoista eleganssia, rauhallista kerrontaa, päähenkilön mielenliikkeiden vihjailevaa kuvausta, joka on kuitenkin niin tarkkaa ja osuvaa, että semmoisen yksinäisyyden ja alakulon ottaa hänestä omakseen, ja moni asia on sillä tavalla hyvin sanottu.

Tove Jansson: Reilua peliä

Tove Jansson: Reilua peliä
WSOY, 1990
Rent spel, 1989
Sivuja: 139
Suomentanut: Kyllikki Härkäpää
Mistä: kirjastosta
Suomenruotsalainen autofiktio

Tove-kevääni on edennyt hyvin, vaikka se ei ihan kauhean hyvin ole vielä täällä blogin puolella näkynyt. Aktivoitumisen ja ajankäytönhallinnan paikka siis minulla. Vietin viime viikolla kokonaisen päivän Toven parissa, minulla oli ystäväni kanssa makoisa brunssi ja keskustelimme kuusi ja puoli tuntia (!) lukemistamme teoksista, katsoimme yhden Tove-aiheisen dokumentin ja suunnittelimme pari kevätreissua, joihin yhdistämme juhlavuoden vieton. Minulla on niin makoisia kuvia päivästä, joten täytyy blogata siitä vielä erikseen ja nostaa muutamia huomioita.

Reilua peliä on eräänlainen romaani. Kirja koostuu itsenäisistä novellimaisista luvuista, mutta päähenkilöinä ovat läpi kirjan taiteilijapari Mari ja Jonna. Teoksen lukee väistämättä autofiktiivisenä, sillä mitä enemmän Janssonin kirjoja lukee, sen enemmän alkaa nähdä samoja teemoja – ja jopa täysin samoja aiheita! Mari on kuin Tove, Jonna kuin Tuulikki. Teoksessa on myös Victoria-niminen vene, juuri sellainen Tovella ja Tuulikillakin oli Haru-saarella. Sen näin Haru – yksinäisten saari -dokumentissa.

Mutta näitä todistuksia elämäkerrallisuuksista on kaikkialla. Nostan huomioni esiin siksi, että tämä elämäkerrallisuuden arvointi ja yhdyslankojen etsiminen vaikuttivat omaan lukukokemukseeni kuitenkin hyvin vahvasti. Mietin, pidinkö kirjasta nimenomaan siksi, että se on Toven teos. Ja siksi, että vähäjuoninen vatulointi sekä pienten kohtausten tunnelmointi muistuttivat minua siitä Tovesta, jollainen hän mielikuvissani on.

Reilua peliä on toki hyvä, vähäeleisenä huomiota vaativa, mutta huomaan olevani myöhässä tämän arvion kanssa. Luin teoksen tammikuussa, ja nyt minulla on hyvin vähän "oikeaoppisia" sanoja kuvaamaan luettua teosta. Pidin ja väsähdin, näin tiivistetysti.

Olen lukenut peräjälkeen useamman Toven teoksen, ja huomasin nauttivani toisten teosten yksittäisistä novelleista Reilua peliä -teoksen episodeja enemmän. Pidän hitaudesta ja vähäeleisyydestä, kavahdan turhaa mahtipontisuutta ja asioiden puhkiselittämistä, mutta Reilua peliä oli kyllä kieltämättä myös vähän tylsä ja ponneton. Mielikuvia ja mielikuvitusta Jansson onnistuu silti herättämään toteavilla ja aluksi näennäisen merkityksettömillä lauseilla, sitä ihailin. Vähästäkin syntyi yhteisymmärrys kirjan henkilöiden kanssa ja sen arjen, jossa he elävät.

Huomasin, että sama kohta oli vaikuttanut Saran ja minut:
He kokivat verkkonsa kotimatkalla; tulos oli yksi vaivainen särki ja pieni simppu, kumpikin sai jatkaa uimistaan. Kissa istui rannalla vastassa. 
Kyllä tuli hiljaista, sanoi Jonna. Mitä sanot, eikö vain ollutkin aika hieno ukonilma? 
Hyvin hieno, sanoi Mari. Paras mitä meillä on ollut.

Aika lempeän viisasta.

Tove Jansson: Muumit – sarjakuvaklassikot V

Tove Jansson: Muumit – sarjakuvaklassikot V
Wsoy, 2012
Mumintrollet 8 & 9
Kuvat ja teksti: Tove ja Lars Jansson, 1959
Suomennos: Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen, 1991
Mistä: oma ostos
Kotimainen sarjakuva-albumi

Muumit – sarjakuvaklassikot V pitää sisällään kolme tarinaa: "Muumitalvi", "Muumipeikko merillä" ja "Hosulin kosinta". Nämä olivat viimeiset Tove Janssonin kuvittamat sarjakuvat, sillä hän oli lopen kyllästynyt sarjakuvien piirtämiseen ja siihen, että tiukka aikataulu vei ajan muulta luovalta työltä. muumisarjakuvat mahdollistivat paremman elintason ja säännölliset tulot, mutta Tove mielsi itsensä kuitenkin kuvataiteilijaksi ja halusi saada enemmän aikaa maalaustöille ja kirjoittamiselle.

Omistan kaikki viisi sarjakuva-albumia, joissa kaikissa on Toven piirtämiä muumiseikkailuja, mutta aion kyllä jatkaa kokoelman keräämistä ja ostaa myös Toven veljen Lars Janssonin kokonaan kirjoittamat ja kuvittamat teokset omakseni. Hän ahkeroi muumisarjakuvien parissa vielä 15 vuotta Toven lopetettua. En ole (muistini mukaan) lukenut koskaan näitä Larsin teoksia.

Luen Tuula Karjalaisen uutta tietokirjaa Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta samalla kun ahmin läpi Toven novellikokoelmia ja sarjakuvia. On kiinnostava saada lisätietoa ja taustoja teoksille, varsinkin kun nyt on Toven juhlavuosi ja haluan paneutua kunnolla erityisesti hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Jälkiviisaana on helppo todeta hämmästelevänsä sitä, että muumisarjakuvat eivät alkujaan Suomessa saaneet kovin hyvää vastaanottoa. Vaikka Tovea juhlittiin maailmalla ja sarjakuvat olivat hitti, menestyksestä ei kotimaassa osattu aluksi olla ylpeitä ja iloisia. Olisin toivonut, että tätä nihkeyttä olisi enemmänkin Karjalaisen kirjassa pohdittu, sillä ei kai syy voi olla vain se, jonka eräs toimittaja vuonna 1956 esitti: "Kai muumit ovat liian fiksuja suomalaisille, meille eivät kelvanneet kuin prinssi ja prinsessa -asetelmat, karmeat noita-akka-kertomukset ja sovinnaiset eläinsadut..."

Mutta kyllä muumisarjakuvien lukija saa olla fiksu, vaikka toki näitä saa lukea millä tavalla vain haluaa. Minua viehättää muumien nyreys aivan vietävästi: muumipeikon mustasukkaisuus ja impulsiiviset kostoreissut, muumitalon väen ylenpalttinen vieraanvaraisuus ja sitten totaalinen kyllästyminen itsekkäisiin vieraisiin, muumipapan seikkailuntarve, niiskuneidin tarve olla rakastettu, kaunein ja himotuin, hänen tarpeensa esittää laihduttavansa, vaikka samalla hän ahmii tyynyliinaan piilotettuja herkkuja, muumimamman penseys. Kaikki se hyvä ja lämpökin, totta kai, mutta muumit osaavat kärtytä niin taidokkaasti. Ja rrrrakastan näitä hienoja seinämiä ja välipalkkeja, joilla Tove jakaa tilaa. Niiden kekseliäisyys jaksaa aina ilahduttaa.

Muumit – sarjakuvaklassikot V on sivuhenkilöiden juhlaa. Tahmatassu on yhtä suorasukainen kuin Pikku Myy, mutta hänellä ei ole mitään muuta elämää kuin roikkua toisten perässä ja kiusata typeryyksillä. "Muumitalvessa" hänen tehtävänsä on paljastaa kaikkien salaiset paheet ja huonot tavat, mutta ihan alussa hänen epämiellyttävyytensä paljastuu, kun Tahmatassun oma äiti lähettää lapsena postipaketilla muumitaloon hoidettavaksi. Muumimamma yrittää tarjota lasta muillekin hoidettavaksi, mutta kukaan ei halua lasta vaivoikseen. Tahmatassussa on jotain surullista, sillä hän koettelee kaikkien hermoja, mutta mamma ei kuitenkaan voi hylätä tätä lastenkotiin. "Muumipeikko merillä" -tarinassa Tahmatassu syö kalosseja, tuhoaa yhden merirosvoaluksen, mutta on enemmän osa koko muuta porukkaa.

"Hosulin kosinnassa" nimihenkilö Hosuli, erikoinen tohtori Schrünkel ja Mymmeli vievät tarinasta tilaa perusmuumeilta, mutta kertomus päättyy hienosti. Tove on päättänyt aiemmin, että kertomus jää hänen viimeisekseen, ja viimeisessä ruudussa Muumipeikko uhkaa kutistua olemattomiin. Tarina jää täysin auki, ja jos Lars ei olisi jatkanut tarinoiden kertomista, olisi muumipeikko kadonnut kokonaan.

Kyllästymistä sarjakuvien piirtämiseen näistä tarinoista en osaa lukea, mutta ehkä sivuhenkilöiden suuresta roolista johtuen jäi tämä kokoelma vähän haljummaksi kuin aiemmat lukemani. "Muumipeikko merillä" -kertomuksessa on tosin niin muikean huvittava runoilijahahmo, että naurahdin ääneen moisen egosentrisen taiteilijahaahuilijan ajatuksia lukiessani. Hänessä on paljon tuttua...

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
Wsoy, 2014
Sivuja: 269
Kansi: Anna Makkonen
Mistä: ennakkokappale
Kotimaista proosaa

Yleensä prologit menevät vähän sumussa ohi ja niihin tulee palattua sitten joko kirjan lopetettua tai kesken lukemisen, kun on jo vähän kärryillä siitä, mitä tarinassa tapahtuu. Laura Lähteenmäen uutuusteos alkaa kuitenkin niin jännittävästi, että kiinnostuin tarinasta välittömästi. Se oli myös hyvin erilainen tyyliltään kuin mitä kirja lopulta oli, mutta sen parempi lopulta. Alkutarinassa nuori nainen luottaa liikaa kirjoitusryhmässä tapaamaansa mieheen ja tulee tapetuksi. Ikkunat yöhön ei ole kuitenkaan dekkari vaan hyvin kiehtova ja kulkeva perhedraama kolmen sukupolven salaisuuksista.

Sukusolmujen hiertyessä auki myös alussa murhatun naisen henkilöllisyys paljastuu. Kaikki kirjan tapahtumat liittyvät sukutilaan, Niittyyn, missä sisarukset kahehtivat toisiaan, lapset ovat usein aikuisten tiellä ja kaikkia äitejä vaivaa jokin. Perintöoikeus katkeroittaa, ja liian moni laskee tulevaisuutensa metsistä saatujen tuottojen varaan. Tilalla sattunut vanha tragedia langettaa varjonsa kaikkeen, ja tätä salaisuutta tulee arvuuteltua läpi kirjan.

Minulla meni aluksi samankaltaiset nimet sekaisin, henkilöitä on aika paljon ja huomasin pitäväni eniten menneestä. Nykyaikaan sijoittuvat tapahtumat kiinnostivat eniten silloin, kun saavuttiin Niittyyn. Kaupunkilaisarki jäi tälla kertaa valjummaksi, kun tarjolla oli kunnon perhemystiikkaa menneessä.

Teoksen moniäänisyys on kuitenkin rakennettu sen verran onnistuneesti, että lukemisen aikana koko ajan rakentaa ja täydentää tarinallista tilkkutäkkiä, jossa jokainen kertojaääni saa painonsa ja elämäntarina taustansa. Kirja etenee sujuvasti, mutta kaikki ei selity hetkessä ja osa mystiikasta jää arvailujen varaan.

Rakastan kunnon perhedraamaa kirjallisuudessa, joka on taiten tehty. Ne ovat loputtoman kiehtovia.
Kaikista suvuista löytyy erimielisyyksiä ja ihmisiä, joiden tekemisiä on vaikea ymmärtää. Hyvä romaani saa arvostamaan myös epämiellyttävien henkilöiden näkökantoja.

Lähteenmäki kuvaa vahvasti, miten trauma jättää jälkensä ja miten vaikutus siirtyy vuosikymmenten päähän. Vanhan tragedian varjo tuo tarinaan koukkua ja pohtimisen aihetta. Kuinka moneen sukupolveen yhden polven trauma koskee? Onko ketjua mahdollista murtaa?
 
”Kaikista naisista ei ollut äideiksi, jotkut heistä toivoivat elämältä muuta.” 

(Teksti muokattu oman lehtiarvion pohjalta)

Lisää blogiarvioita:
Karoliina
Minna
Maria
Susa
Kirjabrunssi
Kirjosieppo

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu. Päiväkirja
Schildts & Söderströms, 2013
Oktober i Fattigsverige. Dagbok, 2012
Suomennos: Katriina Huttunen
Kansi: Emma Strömberg
Sivuja: 329
Mistä: kirjastosta
Ruotsinsuomalainen tunnustuskirja

Susanna Alakosken Köyhän lokakuu kiinnosti alun alkaen aiheensa ja rakenteensa vuoksi. En ole lukenut häneltä aiemmin mitään, vaikka kovin kehuttu ja palkittu esikoiskirja Sikalat löytyy pokkaripainoksena hyllystäni. Se pitäisi kyllä pian lukea, niin paljon pidin tästä Alakosken esseen ja päiväkirjan tyylejä sekoittavasta teoksesta. Rakenne viehätti koko teoksen ajan, vaikka pakko myöntää, että ihan alussa kesti hetken päästä tekstin rytmiin mukaan. Keskittyminen kannatti, sillä aihe on hurja, omakohtaisuudessaan erityisen koskettava ja sain tietää ilman tirkistelyntunnetta asioita, jotka jäävät varmasti mietityttämään pitkäksi aikaa.

Ensin kuitenkin rakenne: Teksti kulkee kuin tajunnanvirta, lyhyet kappaleet pirstaloivat kerrottua, mutta vaikka samassa luvussa on sitaattilainoja muista teoksista, muistoja lapsuudesta, nykyhetkessä piipahtamista, otteita vanhempien potilaskertomuksista, sosiaalitoimiston raportteja Alakosken perheestä, runoja, aforismintapaisia lyhyitä lauseita, ei kokonaisuus ole kuitenkaan mitenkään sekava. Yllättävänkin luontevasti pääsee mukaan taas kulloiseenkin kertomukseen, vaikka välissä on sivukaupalla muunlaista pohdintaa. Kirja on taidokas, intensiivinen ja ryöppyävä kokonaisuus.

Siinä on myös toistoa. Hokemia, joita Alakoski on varmasti lapsesta asti miettinyt. Köyhän sieluntilan sanallistamista, joka vaivaa ja hapottaa myös hyväosaisen mutta alati syyllisyyttä potevan lukijan mieltä.

Ja sitten aihe: Susanna Alakosken vanhemmat muuttivat Ruotsiin Ystadiin Fridshemin alueelle 1960-luvun puolivälissä. Teostaan varten kirjailija on käynyt läpi satoja sosiaalitoimen, sairaalan ja poliisin kirjaamia dokumentteja hänen lapsuusaikansa tapahtumista ja perheestään. Niitä lukiessa ihan tyrmistyy. Miten asioita on voitu kirjata näin tarkasti, muttei lapsia ole otettu huostaan. En ole tarpeeksi ammattilainen tietääkseni, olisiko heidät pitänyt ottaa huostaan tai mitä oikeasti olisi pitänyt tilanteelle tehdä, mutta kyllä kylmää lukea otteita siitä, kuinka pienet lapset käyvät kertomassa viranomaisille, että isä kuristaa äitiä ja molemmat vanhemmat ovat humalassa kotona. Toiset viranomaiset vievät vaikka pölynimurin, koska perheellä ei ole varaa maksaa laskuja.

”Minä tiedän jotakin köyhyydestä. Vanhempani kävivät töissä. Olimme silti köyhiä. Olimme maahanmuuttajia, elimme minimipalkalla. Molemmat vanhempani tekivät pimeästi töitä saadakseen rahat riittämään. Aina väsyneitä. Aina kipeitä.
Silti emme koskaan käyneet lomalla.”

Rahaa tulee siis myös työn kautta, mutta köyhyydestä ei pääse eroon millään. Köyhän lokakuu käsittelee myös vierautta, kieliasioita, maahanmuuttajuutta, suomalaisuutta Ruotsissa. Ja vaikka tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, yhtä hyvin Alakosken kirja voisi kertoa Suomesta. Koruton totuus länsimaisen hyvinvointivaltion toisesta puolesta, joka on helppo kuitata paheksumalla ja vähättelemällä. Kuitenkaan kukaan ei ole köyhä vapaaehtoisesti.

Alakoski kirjoittaa myös siitä, miten hänestä tuli kirjailija ja miten hänet on otettu kirjailijana vastaan. Kuinka hänet aina halutaan kuvata mahdollisimman rumaa taustaa vasten ja korostaa jotain lähiötunnelmaa. Hän myös miettii, kuinka kirjailijat kirjoittavat yleensä useamman teoksen samasta aiheesta, ja niin hänkin on tehnyt. Sikalat ja Hyvää vangkilaa toivoo Jenna näkyvät myös tässä teoksesssa otteina tai Alakoski kertoo, miten joku tapahtuma tai ajankohta on vaikuttanut niihin teoksiin. Näiden teosten lisäksi minua kiinnostaa lukea Mathias Rosenlundin Vaskivuorentie 20, kunhan kirjaston pitkääkin pidempi jono antaa myöten.

Kirjasta ovat vaikuttuneet myös Karoliina, Omppu ja Alma Kalma.

Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi

Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi
Tammi, 1971, 5. painos vuodelta 2000
Suomennos: Pentti Saaritsa
Sivuja: 216
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: oma ostos
Kotimainen tunnustuskirjallisuuden klassikko

"En usko että henkilökohtaisten ja "häpeällisten" salaisuuksien salassa pitäminen olisi jotenkin rakentavaa tai merkityksellistä. Minä uskon päinvastoin että henkilökohtaisten ja "häpeällisten" salaisuuksien salassa pitäminen on repivää ja merkityksetöntä. Jokainen ihminen on mitä hän on tai luulee olevansa, mutta salailemalla salaisuuksiaan, oman itsensä osia, käy tarpeettoman suureksi ero sen välillä mitä hän on itselleen ja mitä hän teeskentelee olevansa muille."

Itsenäisyyspäivän kirjaksi valitsin Christer Kihlmanin omakohtaisen teoksen Ihminen joka järkkyi. Harmittelin vähän aikaa sitten, etten omista kirjaa, mutta onnekseni löysin sen kolmella eurolla divarista. Minulla on selvästi suomenruotsalaisen kirjallisuuden himo, sillä ostin samalla reissulla myös Tove Janssonin Kunniallisen petkuttajan ja Märta Tikkasen runoteoksen Pimeys ilon syvyys.

Itsenäisyyspäiväni täyttyi siis tarinoista alkoholismista, irtosuhteista, seksuaalisen identiteetin pohdinnoista ja avioliittoelon kivikoista. Itsenäisyyspäiväjuhlissa esitettiin otteita kirjallisuushistoriamme merkkiteoksista, ja samalla myös lukemistossani oli yksi kotimaisen kirjallisuuden klassikko. Ihminen joka järkkyi mainitaan useissa kirjallisuuden yleisopuksissa, ja siitä puhutaan usein Märta ja Henrik Tikkasten ja Jörn Donnerin teosten yhteydessä ja tunnustuskirjallisuutta käsittelevissä osioissa. Olen lukenut kirjan aiemminkin tenttiä varten, mutta jotenkin se oli mielessäni sekoittunut erityisesti Henrik Tikkasen juopottelutarinoihin.

Kihlman ei kirjoita yhtä lennokkaasti kuin Tikkanen, mutta hän on jotenkin rehellisempi kertoja. Muistelisin, ettei hän edes pitänyt itseään niinkään tunnustajana vaan paljastana – kaiken kertojana. Tikkasen kirjoissa on enemmän tarinallista imua, mutta hän leikittelee paljon totuudella, kuten kirjoitin vähän aikaa sitten Kulosaarentie 8 -romaania arvioidessani.

Kihlman kirjoittaa onneksi enemmän itsestään kuin toisten luurangoista. Vuosikymmenien kuluessa monien ihmisten paljastustarinoista on kadonnutkin eräänlainen shokkiarvo, enkä valitettavasti tunnista moniakaan henkilöistä, joita nimeltä mainitaan. Parempi siis, ettei kirja keskity liiaksi repimään auki toisten ihmisten haavoja. Kiinnostavampi on Kihlmanin yksityinen tai hänen huomionsa yhteisöstä, ajasta, yhteiskunnasta.

Kirja on jaettu neljään osaan: Johdannoksi, Alholisti, Homoseksualisti ja Eräs avioliitto. Aiheella ei oikeastaan ollut minulle niin suurta väliä, sillä eniten nautin lukiessani siitä, miten kirjailija tunnustaa kokemansa, oppimansa, erheensä, kaipaamansa. Miten hän pukee sanoiksi kaikki ne ajatukset, jotka myöhemmin muisteltuna tai vaikka viimeisimpiä vedoksia lukiessaan on halunnut vielä tekstin sekaan lisätä.

Naisten ja miesten homoseksuaaliset teot kriminalisoiva laki astui Suomessa voimaan vuonna 1894, ja se kumottiin 1971, samana vuonna kuin Ihminen joka järkkyi ilmestyi. Kaivelin Parnasso-arkistojani, mutta harmikseni en löytänyt numeroa, jossa olisi arvioitu Kihlmanin teos. En myöskään onnistunut löytämään muita vanhoja arvioita, sillä minua jäi kiinnostamaan, miten homoseksuaaliset tunnustukset on otettu vastaan aikana, jolloin kirjan aihe oli hyvinkin tulenarka. Nyt toivon, että minulla olisi Helsingin Sanomien verkkolehtien tunnukset, jotta pääsisin lukemaan muutaman vuoden vanhan jutun kirjailijasta, joka on otsikoitu "Tunnustuskirjailija vasten tahtoaan". Ylioppilaslehden juttu sen sijaan on kaikkien luettavana.

Lukukokemus on vähän pirstaleinen, ja kaikkea lämmittää tirkistelynhaluni yhdistettynä siihen, että nautin siitä, kun joku arkinen asia on erittäin hyvin sanottu. Näistä tietysti kuuluu kiitos myös Pentti Saaritsan suomennokselle, sillä en lukenut kirjaa ruotsiksi. Avioliitto-osuus muistutti Tikkasten vuoropuhelua, vaikka vaimolle ei tässä annettu omaa suunvuoroa, käy Kihlman itsensä kanssa dialogia, syyttää välillä itseään kuin kuvittelisi vaimon hänestä nyt ja ennen näin ajatelleen. Takakannessa puhutaan epäonnistuneesta avioliitosta, mutta pari oli kuitenkin yhdessä 51 vuotta, vaimon kuolemaan saakka.

"Niin että kun minä tulin takaisin ja sinä epäröit ottaa minua vastaan, sinun epäröintisi ei ollut vakuuttavaa. Sillä meille molemmille avioliitto oli jotain mikä oli vielä kesken. Se oli liitto joka oli täynnä tuskaa mutta ei välinpitämättömyyttä. Ja molemminpuolisessa itsepäisyydessämme ei kumpikaan meistä halunnut vapaaehtoisesti luopua siitä mikä oli vielä kesken."

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa
Tammi, 1998
Kansi: Saku Heinänen
Sivuja: 205
Mistä: kirjastosta
Kotimaista proosaa

"Kun ihminen syntyy hän ei tiedä mitä on tulossa, ja kuollessa on samalla lailla tuntemattoman edessä. Salaisuus kantaa ihmistä tästä hetkestä toiseen, sekunnista sekuntiin, minuutista minuuttiin, tunnista tuntiin, päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen. Jäljet kulkevat eteenpäin ja peittyvät uusiin jälkiin, mutta ne ensimmäiset eivät lakkaa olemasta vain sen tähden että uusia tulee päälle."

Suosittelisin lukemaan Riitta Jalosen Todistaja Britigin talossa -teoksen jo pelkästään viimeisten sivujen takia, jotta niiden ilmavan syvät sanat ymmärtää oikein kunnolla.

Kirja oli matkalukemisenani marraskuussa, kun käväisin Kuopiossa, ja voi kuinka seesteinen ja lempeä seuralainen se oli junassa. En matkannut Irlantiin, kuten kirjan päähenkilö Iiris, enkä vuokrannut huonettani Brigitiltä, mutta silti pieni maisemavaihdos ja lainavuoteessa uinuminen sopivat tämän kirjan lukutunnelmiin oivallisesti.

Kirjan idea on viehättävä. Toimittajan töitä tekevä Iiris matkustaa vuodeksi Irlantiin, ja hänen vuokraemäntänsä Brigit asettaa vain yhden ehdon vuokralaiselleen: jokaisena sunnuntaina Iiriksen täytyy osallistua teehetkeen, johon saapuu myös seurakunnan katolinen pappi.

Papin tarinat pyhistä hahmoista ja tarinoista, erityisesti Pyhästä Brigitistä sävyttävät teeseremonian tunnelmaa, tai oikeastan sähköistävät sitä entisestään. Jotain hyvin kaunista on siinä varovaisessa rakkaudessa, joka ei koskaan voi vapaasti kukoistaa. Iiris on tarkkailija, esiliina ja lukijan silminnäkijä. Ja hänen myöhemmän avioeronsa kautta valottuu vielä kerran tämä erityinen seremoniallisuus, joka sitoi heidät kaikki kolme yhteen joka sunnuntai.

Valitsin kirjan kirjastosta siitä syystä, että pidin niin paljon Kuka sinut omistaa -pienoisromaanista ja sanoin tuolloin, että haluan lukea kirjan, koska viehätyin tästä Marian arviosta. Marialla on sana hallussa, ja hänen arvioistaan löydän usein hyviä, itselleni sopivia kirjavinkkejä, ja tämä kohta hänen tekstissään on jäänyt erityisen hyvin mieleeni, vaikka se on kirjoitettu jo jokin aika sitten:

"Todistaja Brigitin talossa on hyväätekevän hidas ja lempeä romaani. Se ei ole kuitenkaan siloiteltu ja makea, vaan pikemminkin yksinkertainen ja harmaa kuin pellavaliina. Jokainen sana on tarkkaan harkittu, ja kirjan ajatukset ovat pieniä helmiä. Pinnalta katsoen rauhallinen kerronta vie kipupisteisiin."

Olisinpa sanonut tuon itse, sillä juuri tällainen kirja on. Se johtuu tuosta pellavaliinavertauksesta, koska se kuvaa niin osuvasti oikeanlaista arkisuutta ja harmautta. Kirja ei ole junnaava ja typerryttävä, vaikka se on hidas ja siinä tapahtuu lopulta melko vähän.
 
Ilselän Minna puolestaan kirjoittaa hyvin kirjan kaksijakoisesta rakenteesta. Minuakin se aluksi hämmensi, vaikka se tulee tosiaan perustelluksi. Irlantiin olen halunnut pitkään, mutta olen päässyt vasta kirjojen myötä sinne. Jalosen kirja on mieleeni enemmän kuin Hanna Tuurin Orapihlajapiiri, joka sijoittuu myös Irlantiin. Kirjojen ja matkajuttujen avulla pääsee tutustumaan kuitenkin itselle uusiin alueisiin. Sara puhuu omassa arviossaan myös tästä matkakaipuusta. Mutta tosin kuin minä, hän tosiaan toteutti haaveensa.
 

Maria Vaara: Annansilmät

Maria Vaara: Annansilmät
Gummerus, 1977
Sivuja: 168
Kansi: Pekka Nissinen
Mistä: kirjastosta
Kotimainen nuortenkirja, omakohtainen

Luin pari viikkoa sitten Sarianna Vaaran esikoisteoksen Huomenkellotyttö, jonka jälkeen kiinnostuin kovasti hänen äitinsä kirjoista. Erityisesti tästä nuortenkirjasta Annansilmät, joka on kuin eräänlainen teospari vuosien takaa.

Maria Vaara oli kirjailija, joka kirjoitti omasta sairaudestaan, skitsofreniasta. Annansilmät teoksen päähenkilö on Anna-niminen reipas 11-vuotias tyttö, joka kantaa vastuuta ja huolta viisihenkisestä perheestä. Isälle ja äidille on tullut avioero, isä ei juurikaan lapsia näe eikä ruokkojakaan juuri maksa. Äidin sairastuminen on kuitenkin vielä suurempi tragedia perheelle, ja pieni Anna huolehtii veljistään ja monin tavoin perheen arjesta. Hän käy äitiään myös sairaalassa katsomassa, miettii perheen toimeentuloa ja jopa sitä, kuka hoitaa kirjastotyöt sillä aikaa kun äiti on sairaana.

Anna on hyvin sankarillinen hahmo, ehkä vähän liiankin. Kyllä äiti kirjoittaa tyttärelleen roolin, jossa on hyvin vähän liikkumatilaa kapinalle. Sarianna kirjoittaa teoksessaan hyvin kiinnostavasti siitä, miltä tuntui lukea äidin kirjoittama kirja heidän perheestään:

"Olin lukenut äitini kirjoittamista kirjoista vain ensimmäisen runokirjan josta en ollut tajunnut juuri mitään, ja sitten sen joka kertoi minusta.  Sen olin lukenut tarkasti ja moneenkin kertaan, nuortenkirjan joka kertoi pienestä urheasta tytöstä. Olin pyytänyt äitiä kirjoittamaan kirjan minulle. Minulle, ei minusta. Ja äiti kirjoitti, tuosta vain, ja se julkaistiin. En kertonut koskaan äidille että en olisi halunnut siitä sellaista kuin siitä tuli. En olisi halunnut että meidän asioita kerrotaan, että tyttö siinä kirjassa on ihan kuin minä. On ja ei ole. En minä tosielämssä ollut ollenkaan niin kiltti ja ymmärtäväinen, kirjan Annan ajatukset olivat puhtaampia kuin minun. Mutta ei sellaista voi sanoa, ei tietenkään. Tai ehkä kirja ei kertonutkaan minusta?"

En voi sille mitään, että lukiessa mietin hyvin vahvasti nimenomaan tyttären ja äidin oikeaa suhdetta, enkä niinkään kirjan tarinaa. Oliko kirjan tarkoitus olla myös samalla äidin kiitos tyttärensä ponnisteluista? Tai anteeksipyyntö siitä kaikesta, jonka lapsi on joutunut kestämään? Vai ajatteliko äiti Annan olevan erityisen sinnikäs? Päädyin siihen, että kirja on ollut varmasti kaikkea tätä.

Kun tytär teoksen sivuilla parahtaa siitä, miksi juuri tyttöjen tulee kantaa vastuu, tuntuu se erityisen painokkaalta ja merkittävältä. Anna saa liiankin vähän mahdollisuuksia kertoa, kuinka väärin koko asetelma on. Mutta välillä kuori murtuu.

Toisaalta juuri tämä on osoitus siitä kuuliaisuudesta, josta Sariannakin omassa kirjassaan puhuu. Hän kirjoittaa vain paljon rehellisemmän tuntuista tekstiä.

Totta kai laji on eri. Samoin aika. Myös näkökulma, vaikka molemmissa teoksissa seurataan tapahtumia Annan kautta. Sillä on silti suuri merkitys, kumpi oikeasti tietää, mitä Anna ajatteli.

Annansilmät-teoksen takakannessa mainitaan siitä, kuinka rohkea aihevalinta äidin mielenterveysongelmat tuon ajan nuortenkirjalle ovat. Tunnen vähemmän nyky-nuortenkirjojen aiheita, mutta minulla on hyvin vahva mutu sille, että myös vanhempien mielensairauksista uskalletaan tai uskallettaisiin kirjoittaa. Ehkä myös monipuolisemmin.

Loppuun on selvästi haluttu saada paljon lämpöä. Onnellinen perhe muuttaa uuteen kotiin äidin eläkerahojen turvin. Toimeentuloasioista kirjoitetan vähän turhankin tarkasti, mutta ainakin koko joukko on vihdoin yhdessä ja ilmaan jätetään tuntu siitä, että pahin on takana.

Teoksesta en löytänyt muita blogiarvoita, mutta Likaisista legendoista ovat kirjoittaneet ainakin Susa ja Annami.

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö
Like, 2013
Kansi: ?
Sivuja: 253
Mistä: kirjastosta
Kotimainen esikoiskirja

Minulle tuli Sarianna Vaaran esikoisromaanista päänsärky. Ja vaikka päänsärky on ikävä asia, tällä kertaa se johtui siitä, että kertoja-Annan ääni ja tarinankuljetus liikauttivat jotain minussa. Minulla ei ole edes omakohtaista kokemusta skitsofreenisen tai muuten henkisesti sairaan ihmisen lähiomaisena, mutta kerronta sai minut tuntemaan ahdinkoa, surua, ärtymystä – ja yllättäen iloakin.

Eikä hyvän tarinan tarvitse aina liittyä lukijan omaan kokemuspiiriin, eikä oikeastaan edes millään tavalla koskettaa tai henkilöistä löytää samastumiskohteita. Mutta ei myöskään haittaa, jos kirja herättää ajatuksia ja tunteitakin. Siksi minulle tuli päänsärky. Mutta en voinut lopettaa lukemista tykytyksestä ja pääsirinästä huolimatta.  

Huomenkellotyttö ei ole mikään väkevä kirja. Eikä turhan vakava. Eikä se kikkaile millään. Erikoista, ettei se selvästä autofiktiivisestä otteestaan huolimatta tunnu edes tunnustus- saati paljastuskirjalta. Se on "vain" hyvä tarina tyttärestä, jolla on sairas äiti. Tekstin rehellisyys tekee kirjasta voimakkaan, ja monille samankokeneille myös voimaannuttavan. Näin uskoisin.

Äiti on kirjailija, hermoheikko, joka tarvitsee ja käyttää liikaa lääkkeitä ja on aina aika ajoin osastohoidossa. Tytär on kuuliainen, kiltti ja rakastaa äitinsä kanssa käytyjä hyviä keskusteluja. Lapsuutta varjostaa ainainen pelko siitä, muuttuuko äidin mielentila liikaa ja osaako tytär tarpeeksi hyvin olla tukena ja turvana. Sisar on etääntynyt perheestä jo aikaa. Anna on tavallaan ihan yksin.

Annalla on äidin kaikki kirjat, mutta vasta omien opiskelujensa myötä hän kuulee eräässä kirjallisuuskatsauksessa opiskelijatoverin kertovan, mitä oikeasti yksi äidin kirjoista käsittelee.

"Ei se noin mennyt, ei se ollut tuollaista! Ei minun äitini ole noin sairas, ei hän kuule ääniä eikä kamppaile noin pahojen voimien kanssa. Ei tuo ole totta!"

Sarianna Vaara on Maria Vaaran (1931–1992) tytär. En ole lukenut vielä äidin teoksia, mutta kiinnostuin erityisesti hänen tunnetuimmista teoksistaan Likaiset legendat ja Kuuntele Johannes. Mutta kaikkein eniten haluaisin nyt lukea hänen nuortenkirjansa Annansilmät, joka kertoo 11-vuotiaasta Annasta, perheen vastuunkantajasta, jonka äiti on sairas ja isä alkoholisti. Sarianna on nimennyt omaan kirjaansa päähenkilön myös Annaksi. Hyvin mielenkiintoista!

Lue lisää: Anna minun lukea enemmän, Marjatan kirjaelämyksiä, Kirjasähkökäyrä, Tuijata.

Lukumaraton mökillä

Pakko se oli taas tähän ryhtyä, kun tuntui, että tekee mieli lukea monta monituista kirjaa ja nollata niin sanotusti päätä. Minulla on niin mukava olo, että voisin toisaalta katsoa vaikka mitä hömppää telkkarista mutta enemmän tekee mieli silti lukea.

Olen kantanut puut sisällä, käynyt lenkkeilemässä ja saunonut hyvin. Minulla on paljon teetä, poronkäristystä ja salaattitarpeet. Olin koko lokakuun lihattomalla ruokavaliolla ja itse asiassa miltei kokonaan siitä asti, kun palasin Berliinistä Suomeen. Poro on kuitenkin hyvää, eettisempää lihaa ja minut on poronkäristyksellä kasvatettu, sopii siis oikein hyvin näihin maisemiin, tunnelmiin ja maratoniini tämä ruokavalio.

Mökkilomani (ensimmäinen) lukumaraton alkaa siis N-Y-T. Nyt! Kello on nyt 14.15.

Ensimmäisenä lukupinosta valikoitui japanilaista lyyristä proosaa. En ole lukenut aiemmin Yasunari Kawabatan teoksia, vaikka erityisesti Lumen maa on kiinnostanut pitkään. Kirjahyllystä löytyi kuitenkin Kioto, joka vaikuttaa myös hyvältä ja sen vuoksi olen sen itselleni eurolla ostanut (hinta näkyy etusivulla, en muuten tällaisia muistaisi). Kawabata on ensimmäinen japanilainen Nobelin voittanut kirjailija, joten samalla saan luettua myös luettua lisää nobelkirjailijoiden teoksia.

Aah, pakko vielä hihkaista. Ikkunan vieressä lentelee ja pomppii isoja, paksuja kuukkeleita. Oih ja voih, lempilintujani!

16.30

Kawabatan teoksista Lumen maa olisi varmaan sopinut tähän vuoden aikaan paremmin, mutta keväinen Japani 50–60-luvun vaihteessa tuntui lämpimältä ja sopivan etäiseltä. Kawabatan käyttämä kieli on niin maalauksellista, joten välillä tuntui ettei kirjaa edes lukenut – tarinaa katseli. Kirsikankukkien kukoistuksen olen aina halunnut nähdä omin silmin, ja nautin aina siitä, kun löydän kirjasta kunnon kevään, kukkien loiston ja sen juhlavuuden, joka Sakuraan liittyy.

Ihan hyvä, että luin Kioton ensimmäiseksi, sillä se on lukupinoni pisin, 196 sivua, mutta ennen kaikkea siksi, että se vaati aikaa ja keskittymistä. Kuvainnollisuus, vanha Japani, murrosaika yhteiskunnallisissa oloissa ja perhesuhteissa kiinnostavat mutta väsyneenä sivulauseissa näkyvät vivahteet jäisivät varmasti tajuamatta. Tuntui toisaalta, että jäivät vähän nytkin. Tunnen jonkin verran japanilaista kulttuuria, mutta lukemalla kirjoja oppii aina lisää ja aiemmin kuultu vahvistuu. Ehkä jotain ymmärtääkin paremmin, kun sen lukee fiktiomuotoisena.

Silti paljon tuntuu käsittämättömältä, epätodelliselta. Miten löytölapsena kasvaminen voi olla hävettävä asia, samalla tapaa kuin olla kaksonen. Päähenkilö Chieko on näitä molempia, ja hänen kasvattivanhempana kertovat mieluummin ryöstäneensä tytön vauvana kuin hennovat kertoa totuutta. Chieko tapaa kuitenkin sisarensa viimein, ja heidän uutta suhdettaan kuvataan hellästi.

Kiinnostavampaa kirjassa minusta oli kuitenkin se, millainen Japani tuolloin oli ja millä tavalla lapset ja vanhemmat keskustelevat, miten luontokuvaus liittyy tarinaan ja ihmisluonteiden kuvaukseen, millainen suhde sodan jälkeisellä Japanilla on ulkomaailmaan, ihmisillä vaikkapa Amerikan dollariin, mitä raha ja kasvu voisivat tuoda yksilölle, maalle ja mitä ne toisaalta mukanaan vievät.

Vahva, lempeä ja unettavakin kirja lukumaratonin alkuun. Nyt seuraavaksi jotain kotimaista.

19.30

Tuhkat on heitetty pihalle toisesta takasta. Sain pellin kiinni samalla, käytän vain toista takkaa, koska en paljon sen edestä liiku. Mitä nyt välillä tähän kirjoittamaan tätä lukumaraton-päiväkirjaani. En ole kyllä niin hyvä tarinoimaan kuin Kristina Carlson, mutta haluan ehdottomasti lukea lisää hyviä fiktiivisiä päiväkirja- ja kirjemuotoon kirjoitettuja romaaneja. Vinkatkaa kommenttilootan, jos satutte pyyntöni lukemana. Voisin joulukuussa tai marraskuun loppupuolella pitää teemaviikon ja lukea vain kirjeromaaneja.

William N. päiväkirja on ihan mahtava kirja. Sen lukee nopeasti, se on ihanan kokoinen kädessä, taitto on onnistunut. Tarina on kiinnostava, William N. kiehtova historiallinen hahmo, jonka päiväkirja on toki fiktiivinen mutta aivan mielettömän todentuntuinen. Tuli ihan sääli, kun miesriepu kirjoittaa päiväkirjaansa, kuinka viluinen on, kun itselläni oli lukiessa niin lämmin ja mahakin oli täysi kaikesta herkuttelusta.

"2.11.1898 Viimein kirje Eliseltä, mutta hän vähättelee sitä, mitä silmilleni tapahtui, käsittämätöntä, että hän arvelee ilmiön johtuneen minun hermoistani! -- Yksimielisyys! Se lienee "seuraelämän" avainsana! Erilaiset ja eri mieltä olevat jäävät ulkopuolelle, hyvä on, minä jättäydyn ulkopuolelle vapaaehtoisesti, niin olen aina tehnyt. -- Jos tietäisin, miten jäkäliä käytettäisiin polttoaineena, ruoaksi tai kauneudenhoidossa, ack, sinkoaisin "seurapiireihin" kuin ilotulitusraketti!"

Sama päivä kuin tänään, ja miekin haluan olla kaukana seurapiireistä. Silti olen seurallinen, koska on tämä ihana blogistania ja sosiaalinen media, jonka avulla voin olla poissa ja läsnä, ihan miten haluan ja koska vain. On ihana lukea kirjaa, joka herättää näin paljon ajatuksia. Miksi William N. on niin yksinäinen ja kärttyinen, miksi hänelle ei ruoka oikein maistu ja hän elää mieluummin köyhyydessä ja omassa erinomaisuudessaan kuin on osa aktiivista tiedekenttää. Onko hän taiteilijaluonne, kuten hän itse välillä pohtii, ja mikä on edes taiteilijuutta ja taiteilijoiden luonteenpiirteille ominaista? Miksi olen aloittanut kirjan joskus ja pitänyt lukemastani, mutta jättänyt kirjan kesken? Mikä ihme sattui tuolloin, että kirja meni takaisin hyllyyn, jotta voisin aloittaa kaiken alusta ja lukea kirjan nyt osana lukumaratonia? Miksi kirja on niin taitava, vaikka siinä ei tapahdu oikein mitään ja silti siinä sanotaan niin paljon?

Tarkemmin pitäisi kirjasta kirjoittaa, mutta pidän siitä, kuinka näiden lukumaratonien aikana myös oma bloggaus liikahtelee lähemmäs päiväkirjatyyliä. Tajunnanvirtamaista luonnehdintaa omasta lukukokemuksesta ja kaikesta siitä muusta, mitä lukemisen ympärillä ja aikana tapahtuu. Lukemisen flow tarttuu kirjoittamiseen, hyvä, hyvä teos, ja niin kovin kaunis esineenäkin.

Jäkälätutkijan päiväkirjan jälkeen maistuu yksi murhaohjelma. Sen jälkeen luen keltaiseen kirjastoon kuuluvan pienoisromaanin.

22.00  

Sattumalta olen valinnut luettavakseni kirjoja, jotka käsittelevät yksinäisyyttä ja erakoitumista. Kirjan päähenkilö halusi vielä katsoa vuorokauden ajan yksin videoteosta Psykosta, mie mieluummin käytän tuon ajan eri kirjoihin. Yhtäläisyyksiä tilanteeseeni on, kirjat paljastavat lukijansa, ja jättävän niin paljon auki, että välillä ihan huvittaa tämä touhu. Kaikenlaista sitä mielessä pyöriikin niillä hetkillä, kun kirja menee käsittämättömäksi tai tarinan maailmassa tapahtuu tavattoman pitkä hidastus. Silti tai ehkä juuri siksi, lukeminen on kaikkein paras tapa ajatella jotain uutta.

 Don DeLillon Omegapiste ei ollut mikään huikaiseva mestariteos mutta sen verran erityinen ja erikoinen, että annan itselleni luvan olla ymmärtämättä kaikkea. Päähenkilö, nuori elokuvantekijä, on pakkomielteisen kiinnostunut elokuvaideastaan. Hän haluaa tehdä elokuvan Richard Elster -nimisestä henkilöstä, joka on entinen puolustusministeriön neuvonantaja. Hän haluaa tehdä sen yhdellä otolla ja mahdollisimman pelkistetyllä taustalla. Elokuvaa ei kuitenkaan päästä vielä tekemään, mutta miehet viettävät aikaa Elsterin erakkomökissä ja keskustelevat asioista. Elsterin tyttären katoaminen saa lopulta miehet poistumaan mökistä ja palaamaan New Yorkiin. 

Kirjan alussa ja lopussa on kohtaus, jossa mies, todennäköisesti elokuvaohjaaja katselee taidemuseossa Douglas Gordionin videoteosta 24 Hour Psycho. Mies pohtii eri kohtauksia, mutta paljon myös sitä, kuinka hän haluaa tulla uudestaan ja uudestaan katsomaan videon. Koska valitsen kohta neljännen päivän kirjan, tunnistan jotain tuossa pakkomielteessä, vaikka yksinäiseksi en itseäni koekaan.

En ole lukenut aiemmin DeLillon kirjoja, mutta olen tämän antikvariaatista ostanut 12 eurolla juuri sitä varten, että jotain häneltä lukisin. Vielä en ihastunut, täytyy lukea joku parempi häneltä. Ehdotuksia? 

Aamulla 

Nukahdin yöllä kesken Sudenmorsiamen. Aino Kallaksen kieli tuntui unettavalta. Olen lukenut teoksen aiemmin kirjallisuusopintojeni alussa, ja taisin silloin olla tarkkaavaisempi ja innostuneempi, sillä nyt teksti tuntui kauhean takkuavalta. Ei niin mahtipontinen, laulavainen lukukokemus.

Kompastelin sanoihin, esimerkiksi seuraava kohta nauratti minua jostain syystä ihan tavattomasti: "kuin Saatana oli ulosfundeerannut". Mietin myös jostain syystä paljon kirjabloggaajakollega Morrea, jonka gradu liittyy myös vähän Kallaksen ihmissusimaailmaan. Ajattelin, että kirja olisi hyvä luettava ennen nukahtamista, koska tarina on tuttu, mutta tällä kertaa lukemisesta tuli liian koomista ja sitten vain unettavaa.

Mielessä pyöri myös paljon kaikki, mitä tiedän kirjasta, ei niinkään itse teos. Kai Laitisen tutkimus, Eino Leino, muiden arviot. Aamulla loppuun lukiessani luonnonhurmokseen pääsi jo paremmin sisälle.

Seuraavaksi minulla on jo käännöskirja vuorossa, päivitän enemmän, kun saan kirjan luettua loppuun.

Olen maratonin suorittanut jo useamman kerran, joten tällä kertaa ei haittaa, vaikka menee hivenen lönkyttelyksi.

Lukumaraton keskeytyi, koska mökkirauhani rikkoutui. Vanhempani halusivat yllättää ja touhuta myös mökillä. Olen ihan tyytyväinen silti, sain luettua neljä pientä kirjaa.

Yasunari Kawabata: Kioto (Suuri suomalainen kirjakerho, 1972. Suomentanut: Eeva-Liisa Manner. 196 sivua)
Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Otava, 2011. 159 sivua)
Don DeLillo: Omegapiste (Tammi, 2011. Suomentanut: Helena Bützow. 124 sivua)
Aino Kallas: Sudenmorsian (Otava, 1979. 141 sivua)

Yhteensä 393 sivua. En siis ehtinyt lukea juuri mitään, mutta se selittyy paljolti sillä, että luin vuorokaudesta oikeastaan vain yhdeksisen tuntia. Olen kokenut lukumaratoonari, enkä tämmöisestä pety. Joskus menee nämä matkat vähän lönkyttelyksi. 1801 sivua on ennätykseni, enkä usko, että sitä koskaan lyön, sillä siihen sai jo aika lailla ahkeroida.

Tänään on ollut rauhallinen päivä, kun olen ottanut hyödyn luonnonvalosta ja kuvannut ulkona kirjankansia tulevia bloggauksia varten. Olen myös kylvänyt pullanpalasia kuukkeleita varten, mutta talitintit taisivat syödä jo kaikki isompien edeltä. Nyt alkaa jo olla niin hämärä, että puhun illasta, vaikka kello on vähän yli kolme. Illemmalla ehdin lukea sitten jo uusia kirjoja.