Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sinnemäki Anni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sinnemäki Anni. Näytä kaikki tekstit

24.1.2012

Anni Sinnemäki: Sokeana hetkenä




Kuulin eilen huhun Ultra Bran paluukeikasta, joka vahvistettiin tänään todeksi. Eilen enteellisesti kuuntelin Sinä päivänä kun synnyin -levyä ja tänään luin Anni Sinnemäen esikoiskokoelmaa Sokeana hetkenä (Nemo, 2003). Kokoelma sisältää Ultra Bran ja Kerkko Koskisen levyiltä tunnettuja sanoituksia, mutta lisäksi 30 ennen julkaisematonta runoa. Kuvat Milka Alanen.

Olen niin onnellinen, mikäli saan liput ensi maanantain konserttiin, sillä pidän Ultra Bran musiikista valtavasti, erityisesti sanoituksista ja tunnelmasta. Olen pitänyt tätä Sinnemäen teosta aarteenani ja käyttöjälkiä siinä näkyykin. Välillä on vaikea lukea runoja kuulematta musiikkia, sillä huomaan toistavani tiettyjä säkeitä uudelleen kuin se olisi kertosäe. En osaa sanoa, että käykö tämä oikean runokirjan lukemisesta, koska pidän näitä niin vahvasti lyriikoina, mutta onko sillä lopulta niin väliä. Sanat joka tapauksessa merkitsevät pieniä tarinoita, muistoja ja tunnelmia. Kuvat yhdistettynä sanoihin tuovat kuitenkin tähän sydämelliseen liittoon jotain ihan uutta. Kirja on kuin musiikki, mutta myös erillinen, visuaalinen teos.


Luin Mervi Kantokorven kritiikin teoksesta, sillä hänelle ei musiikki ollut etukäteen tuttua, joten lukiessaan hän tarkasteli kokonaisuutta nimenomaan runoteoksena, ei lyriikkakirjasena:

"Sävellettäväksi
aiotut runot poikkeavat usein muusta lyriikasta. Jo silmämääräisesti vertaillen havaitsee, miten säe ja säkeistörakenne, kertosäkeestä puhumattakaan, saavat laulurunoudessa toisenlaisia tehtäviä.
Tästä syystä Sinnemäen runot luettuina teksteinä vaikuttavat muotoratkaisuiltaan toisteliailta ja muutamat musiikillisesti välttämättömät kertosäkeet tuntuvat pelkästään jankkaamiselta.
Sitä vastoin niukka kuvallisuus, esimerkiksi metaforien täydellinen poissaolo, ei tee tästä kokoelmasta mitenkään "vähemmän" runoutta. Sinnemäen poetiikka varaa puheenomaisuudelle, ja hänen ilmaisunsa selkeä viittaussuhde ympäröivään maailmaan on tärkeä osa tätä dialogisuutta."





Sieltä täältä napsin hyviä sanontoja, jotain naiseudesta, jotain vastuusta, jotain rohkeudesta ja tietysti rakkaudesta. Oudoimmissa runoissa on helpompi keskittyä, lukea sanoja kuulematta musiikkia. Runot lähtevät liikkeelle jostain tavanomaisesta, arkisesta havainnosta ja kulkevat johonkin suurempaan. Kertovat enemmän kuin pelkästä hiihtoretkestä Seurasaaressa tai eri kaupungeista. Kuvien ansiosta teos saa mahdollisuuden toimia itsenäisempänä, sillä taitavasti sommiteltu kuvien ja tekstin harmonia tuo uuden tulkinnan runoon. Muutakin kuin upea, mahtipontinen laulu tarjoaa.

Onko teillä lukijoilla tapana lukea sanoituksia, vai vaatiiko lyriikaksi tarkoitettu teksti aina musiikin rinnalleen?