Pirkko Saisio: Signaali

Pirkko Saisio: Signaali. Siltala 2014. Kansi: Elina Warsta. 296 sivua.

Saisio on lempikirjailijoitani. Olen opintojeni aikoihin ja blogini alkuaikoina kirjoittanut Saision luennosta pitkän bloggauksen, ja hän on tehnyt minuun selvästi suuren vaikutuksen myös puhujana ja esiintyjänä, vaikka tietysti tutuin hän on kirjojen ja teatteriesitysten kautta. Olen jopa lukenut muutaman näytelmän. Hän on kirjoittajana todella omaleimainen, joten tekstin kyllä tunnistaa hänen kirjoittamakseen monien tekstinäytteiden joukosta, jos sellainen "makutesti" joskus pidettäisiin.

Signaali on komea tarinakokoelma uusia tarinoita Pirkko Saisio -nimisen kirjailijan kertomana. Vaikka tarinat ovat uusia, tuntuu kuitenkin kuin lukisi tuttua, mielekästä tarinavirtaa. Jatkumoa monille lempikirjoille, mutta lisänä on enemmän lempeää ironiaa ja huumoria. Naurahdan usein lukiessani. Kertoja on niin tarkkanäköinen tarinoitsija, pirullinen ilman ilkeyttä ja hyvä suustaan.

Ilselän Minna on luonnehtinut teosta osuvasti: "Signaali on elämäkerrallinen mutta kronologiaa karttava ja erittäin kaunokirjallinen muistelo. Saisio tarinoi, vaihtaa suuntaa, pakittaa ja kääntyykin taas eri suuntaan, kysyy itsekin: mitähän varten minä tällaisia kirjoitan?"

Ja hän vyöryttää tarinaa eteenpäin, tuo lyhyisiin lauseiisin ja kohtauksiin paljon hauskuutta  ja näennäisen kepeää sanottavaa. Painokkuus voi löytyä vaikkapa siitä, että joku ajatelma on lukijallekin tuttu -- hän ei ole vain tajunnut sitä vielä niin ajatella tai havannoida. Herkullista luettavaa siis.

Signaali on mieleeni, ja luen sen vielä varmasti uudelleen.

Antti Arnkil: Lauantaiesseet

Antti Arnkil: Lauantaiesseet Siltala, 2014. Graafinen suunnittelu: Aleksi Salokannel. Sivuja: 175

Jos sinulla/teillä on jostain syystä aikaa vain yhteen esseeseen, niin suosittelen lukemaan Antti Arnkilin kokoelmasta Lauantaiesseet "Reko"-nimisen tekstin. Se on yhtä aikaa hauska, vähän nolo ja rehellisen surullinen. Ja lisäksi vielä inspiroiva, sillä minun oli pakko sen luettuani varata saman tien kirjastosta kaikki Reko Lundánin teokset. Yhden näistä ehdin jo lukeakin. Essee kiinnostaa minua myös ammatillisesta syystä, sillä harvemmin pääsee lukemaan kustannustoimittajan työstä ja siitä läheisestä suhteesta, mikä kirjailijan kanssa syntyy.

Essee on myös hyvä osoitus siitä, miten Arnkil kirjoittaa. Hän on samanaikaisesti pehmeä ja terävä, ja teksti on sujuvasanaista ja – saako näin edes sanoa kuulostamatta hupsulta – onnellista. Sillä ei tätä kokoelmaa missään nimessä kannata vain yhteen esseeseen jättää, niin lämminhenkisesti ja tarinallisesti Arnkil lähestyy kulttuurielämyksiä: kirjallisuutta, rock-musiikkia, elokuvia.

Joissakin esseissä on mielenkiintoista seurata Arnkilin mukana jonkin itselle tutun asian käsittelyä. Esimerkiksi Zaida Bergrothin Skavabölen pojat (2009) on jäänyt mieleeni hyvin vahvasti elokuvan jälkeen mieheni kanssa käydyn keskustelun tähden. Elokuva osui johonkin sielunsopukkaan niin, että siitä oli pakko puhua pitkään. "Äidin kuolema (24 kertaa sekunnissa)" kuvaa muun muassa sitä, miksi sitä on vaikea katsoa. Tunnistin ja nyökkäilin.

Mutta ei aiheen tarvitse olla tuttu, jotta sen lukemisesta nauttii. Vaikka erityisesti pidin kirjallisuuteen liittyvistä esseistä, niin yllätyin, kuinka paljon innostuin myös esseestä "Dave Grohlin taide", vaikken ymmärtänyt varmasti puoliakaan musiikkisanastosta. En tunne juurikaan bändin tuotantoa, muutamaa hittibiisiä lukuun ottamatta, enkä osaa itse soittaa mitään. Mutta minua nauratti, miten Arkil kuvaa vaikka, miten "Grohl ja Cobain ovat huutajina eri maata". Tai kuinka hän joutui puolustamaan loukkaantuneena baarikeskustelussa rakkauttaan Foo Fightersiin.

Esseekokoelmia on tänä syksynä yöpöydälle kertynyt useampi. Siinäkin mielessä Lauantaiesseet toimii hyvänä inspiraationa.

Eunsun Kim: Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Eunsun Kim: Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä
Siltala, 2014. Suomennos: Pirjo Thorel. 195 sivua.

Luin viime viikonloppuna tämän pienen mutta kovin ihmeellisen teoksen Pohjois-Koreasta. Eunsun Kim on kirjoittanut (Sébastien Falletti on teoksen toimittaja) vaarallisesta matkasta, jonka hän teki äitinsä ja siskonsa kanssa pois kotimaastaan. Aliotsikko jo kertoo, että kaikkinensa matka Kiinan ja Mongolian kautta Etelä-Koreaan kesti yhdeksän vuotta. Aihe on todella kiinnostava, Pohjois-Korea kiinnostaa minua loputtomasti, mutta ei tämä teos mikään kirjallinen elämys ole. En sellaista kyllä nyt kaivannutkaan, sillä tarina on kaikessa hurjuudessaan tärkeä.

Kirja alkaa Eunsun Kimin lapsuusvuosista, millaisia hänen koulupäivänsä ja perusarkensa on ennen kuin 1990-luvun suuri nälänhätä tappaa hänen isänsä ja isovanhempansa. Perheellä on jonkinlainen asema yhteiskunnassa, missä kaikkein heikoimmista ei välitä kukaan, ja he pystyvät pitämään itsensä hengissä vähän pidempään kuin muut. Mutta maine on katoavaista, ja lopulta Eunsunin äiti joutuu toteamaan, että ainoa mahdollisuus selvitä itse ja pelastaa lapsensa on yrittää mahdotonta ja karata rajan yli Kiinaan. Siellä on ruokaa, mutta maanpakolaisten asema paperittomina on ihan yhtä huono kuin aiemminkin. Selviytymiseen vaaditaan sinnikkyyttä ja kekseliäisyyttä – ja onnea.

Onnen merkitystä ei voi kieltää, sillä vaikka he kohtaavat hyväksikäyttäjiä ja hirviömäisiä ihmisiä, muutaman kerran olosuhteet ja oikeanlainen ihminen pelastavat mahdottomalla hetkellä.

Muistelmien tarinallisuus ja vaihtuvien "juonikuvioiden" ihmeellisyys ovat teoksen parasta antia. Toisteisuus ja melko lapsellinen kerronta sen sijaan vievät paikoin liikaa huomiota. Esimerkki Eunsun Kimin elämästä kiinalaisessa kylässä:

"Olin saanut kylältä paljon ystäviä, jotka tulivat joskus talolle leikkimään. Useimmat olivat poikia, sillä kylässä oli hyvin vähän tyttöjä. Kiinahan oli aloittanut yhden lapsen politiikan välttääkseen ylikansoituksen. -- Koska enemmistö heistä halusi mieluummin pojan, lukemattomat äidit teettivät abortin jos odottivat tyttölasta. -- Kylässä oli siis vähän tyttöjä, kuten monissa muissakin kiinalaisissa maaseutukylissä."

Kaikki tämä yhden kappaleen aikana, vähemmälläkin selittämisellä asia olisi selvinnyt, mutta veikkaan, että näin on haluttu säästää koulunsa keskeyttämään joutuneen ja vasta aikuisiällä kouluun palanneen Eusunin ääni.

Pohjois-Korean lukee muutamassa tunnissa, mutta sen tarina jää mietityttämään pitkään. Se ei ole mikään sankaritarina, eikä kirjan motiivina ole oman sinnikkyyden kehuskelu, mutta se kertoo paljon siitä, kuinka suuren riskin ottaa ihminen, joka elää epätoivoisessa tilanteessa mutta jaksaa nähdä vielä vähän toivoa edessäpäin.

Pauli Kohelo: Kassan kautta

Pauli Kohelo: Kassan kautta
Siltala, 2014
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 112
Mistä: arvostelukappale
Kotimainen huumori

"Jos pääsemme lähtemään tolkuissamme, niin mihin suuntaan etenemme elämän ilmansuuntien jo kadotessa verkkokalvoiltamme? Niin monta neuvojaa, niin monia mahdollisuuksia. Tunnetko voimattomuutta, rapisteletko jo hermostuksissasi S-etukorttiasi? Minä autan, minulla on neuvo.
Rakas lukija, kävele kassan kautta."

Tutustuin Pauli Kohelon esikoisteokseen Ohessa tilinumeroni yliopistolla, kun eräs pätevä kirjallisuudenopiskelija teki kandiryhmässämme tutkimusta teoksen genreparodian rakentumisesta. Kovasti silloinkin ryhmässä spekuloitiin Kohelon henkilöllisyydellä, mutta minullapa on nyt kirjailijan omistuskirjoitus (todistusaineisto alla!), vaikka oma nimeni kirjailijalta menikin aluksi väärin.

En ole mikään elämäntaitokirjallisuuden suurkuluttaja, en ole käynyt halaamassa Äiti Ammaa, en ole lukenut Paulo Coelhoa, Tommy Hellsteniä, Jari Sarasvuota. Jonkun verran olen kyllä lukenut näitä niin sanottuja urheilu ja ruokavalio -itsehoito-oppaita. Ja olen käynyt Pekka Himasen luennolla, mutta en voi puhtaalla sydämellä väittää, että olisin siitä mitään sen kummempaa saanut irti. Saati ihan kauhean paljon ymmärtänyt.

Tunnistan silti sen, mille Kohelon molemmissa kirjoissa vitsaillaan. Ohessa tilinumeroni -teoksessa koko elämäntaitokulttuurin parodisointi oli tuoretta, eikä siinä irvailla ihmisille, jotka etsivät apua. Pilkka osuu siihen, miten fraaseja hokemalla ja kaiken konsultoimisella rikastuu enemmän palveluntarjoaja kuin ihminen, joka niistä hakee apua. Kassan kautta -pienoisromani laajentuu matkakirjallisuuteen, ja Kohelon esikuvina on todellisia ja mielikuvituksellisia matkakirjoja.

Teoksen mottokin "on" matkatoimistoyrittäjä Kalevi Keihäsen suusta kuultu: "Ei se, mikä olet, ei se, mistä tulet, vaan se, milloin lähdet?"

Kassan kautta on parhaimmillaan silloin, kun Pauli sanoo jotain korkealentoista, joka vesittyy seuraavassa virkkeessä saman tien. On mukava hymähdellä mukana, mutta ihan semmoista sanoilla ilakointia ja idealla leikittelyä en enää saanut kuin esikoisteoksen kanssa. Kohelon "nimidroppaus" on kyllä vertaansa vailla, hän onnistuu olemaan samanaikaisesti levollinen ja vaatimaton ristijärveläinen metsuri ja mies, joka tuntee kaikki suuret ajattelijat ja jolla ei ole mitään vaikeuksia soittaa vaikka Bonolle pikkuasian vuoksi. Hän on samalla ihanan vaatimaton ja hokee silti alinomaan minä, minä, minä.

Tämä on yllättävän hurmaavaa.

Omat suosikkikohtani löytyvät luvun "Muutama eteerinen lausahdus etenemismuodoistamme" -alaotsikon alta. Esimerkiksi purjehduksen kautta on sanottu niin paljon myös siitä, mitä aina korulauseillaan matkustamisesta ja perimmäisten asioiden löytämisestä:

"Purjehduksen ydin, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, on siinä hetkessä, kun palaat rantaan ja jätät taaksesi kaiken: meren, aallot, ulapat, saaret ja kaikenlaiset vetisen olomuodon arkiset, tympeät askareet. Rannassa tajuat, mikä elämässä oikeasti on tärkeää: perhe, ystävät ja maan kamara. Jo tämän yksinkertaisen oivalluksen takia kannattaa hankkia vene."

Juuri näin!

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Siltala, 2013
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 125
Kotimainen pienoisromaani, rakkaustarina, taideproosaa


On pakko aloittaa tämä arvio ihan ensimmäisenä nimestä: Se on niin nerokas. Suu ja sormet meinaavat väkisin muuttaa sen väärään muotoon, kirkkaat päivät ja illat, ja siksi nimeä on pakko makustella kunnolla. Tuntuu heti, että nimellä on joku erityinen merkitys ja lukiessa odottaa, koska merkitys selviää.

Romanttinen kohtaus juhannushäissä, päähenkilön, Iidan, paras ystävä vihitään, mutta Iidan ajatukset liitävät omiin toiveisin:

"Häät pidettin Kaarlon kotitilalla, kaikki ympärillä tuntui leijuvan, huntu ja sää ja ihmisten äänet. Varpu näytti siltä ettei hellittäisi Kaarlon käsikynkästä ikinä, ja kun pastori alkoi puhua, laskeutui Kaarlon päälaelle hetkeksi sudenkorento. Iida oli näkevinään miten se sulki ja levitti siipensä, tunsi liikkeen vatsassaan, sudenkorento sulki ja levitti siipensä hänen sisällään. Ja äkkiä hän irtosi ja kaikki oli niin kuin pitikin olla. Tänään Iida ja Elias aloittavat yhteisen elämän.
Hän vilkaisi Eliasta vierellään, se vilkaisi takaisin ja hymyili kerrankin ihan kunnolla niin että silmäkulmiin tuli pienet uurteet.
Seuratkoon onni polullanne, nouskoon elämänkaari korkeaksi kuin tämä hetki. Kestäköön rakkautenne läpi elämän...
– ... ja olkoot kirkkaat päivä ja ilta."

Kohtaus on hyvin romanttinen ja toivon, että nuo viimeiset lauseet lausutaan myös omissä häissäni ensi kesänä. Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain kaunista, kirjallista ja lainattua. Ja jotain sinistä.

Kirkkaat päivä ja ilta -teoksen kannen tunnistaa Satu Ketolan tekemäksi. Se on utuisen kaunis, kuten Helmi Kekkosen teosten kannet. Sininen on pääväri, mutta kansi on silti lämmin, ja kun tarkemmin katsoo, pinta näyttää vanhalta valokuvalta. Sopii hyvin kirjan tunnelmaan ja Inka Nousiasen kuulaaseen kieleen.

Minulla kesti hetken tajuta, miten kirja oikein rakentuu. Kun keksin tunnistavan tekijän, millä erotan eri aikakaudet ja eri kertojien puheenvuorot, ratkaisu ihastutti. Tapahtumat sijoittuvat vuoroin 30-luvulle ja vuoroin nykyaikaan, päähenkilöt ovat monenikäisiä ja elävät keskenään hyvin erilaisessa elämäntilanteessa. Iida on nuori opettajatar, joka on paennut lapsuudenkotinsa tunnelmaa Helsingistä maaseudulle ja hänen elämäänsä kirkastaa ja varjostaa kielletty rakkaus salaperäiseen mieheen, jonka sukunimeäkään hän ei tiedä. Edla on vanha nainen, joka odottaa päivien kulumista samalla sitä peljäten. Viljamin on puolestaan vaikea käsitellä tulevaa isyyttään, sillä hän ei ole koskaan saanut tietää, millaista on edes olla isän poika. Kaikkien tarinat solmuttuvat jollain tavalla yhteen, ja jokainen heistä on yhtä tärkeä lukijalle.

Luin tätä teosta ennen Paula Havasteen Kolme käskyä -rakkausromaanin. Molempia näitä teoksia yhdistää rakkaus, joka täytyy pitää katseilta piilossa ja sota, joka tuntuu kirjoittavan ihmissuhteisiin aina saman katoamisen kaavan. Nousiaisen kirjassa kieli on vain niin erityistä. Siinä aurinko tanssii seinällä pitkäraajaisena hyönteisenä, kansakoulu uinuu hikisen hellepäivien tainnuttamana ja nimi pyörähtää kielen päältä kitalakeen pehmeästi kuin pallo.

Minulle Kirkkaat päivä ja ilta on hieno pienoisromaani rakkaudesta, hylätyksi tulemisesta, kateudesta ja sodasta. Ja leikillisestä sattumasta. Mitä olisi tapahtunut, jos kyy ei olisi purrut? Pienestä lähtee liikkeelle monia ihmisiä liikauttava tapahtumasarja, mutta hyvällä tahdolla ja merkittävillä teoilla liikeradan voi muuttaa positiiviseksi muutokseksi. Vaikka vuosikymmenten päästä.

Sara kirjoittaa omassa arviossaan tarkemmin teoksen ajankuvasta ja tarinasta. Hän piti laillani hyvin paljon kirjasta.

Haikuarviot – Haahtela, Hautala, Hotakainen

Poika kuuntelee

yhden päivän aikana

isän koettua

Taas se haahuaa:

mies, kertoja Haahtelan.

Lukijan tuttu.

 Nuori mies kertoo 
miltä näyttää Suomi nyt 
kuin pieni vitsi!

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala, 2012
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 141
Lisäksi: Teos on Finlandia-ehdokas ja voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon.

Kirjoitin blogiini aiemmin Aki Ollikaisen Nälkävuoden julkkareiden yhteydessä siitä, kuinka kirjan kaunis kansi teki minuun heti vaikutuksen. Tähän asiaan kiinnittää heti huomion, sillä kansi on minusta poikkeuksellisen upea. Se on kuin kirja itsekin, samanaikaisesti klassinen ja moderni. Elina Warsta on tämänkin upean kannen takana, hän on piirtänyt seesteisen otoksen suomalaisesta maisemasta, tuntemattomasta hahmosta. Piirroksen henki on ruman kaunis, jotenkin surumielinen. Tämä sopii teoksen tunnelmaan kuin feta salaattiin, sillä lukiessa tuntuu itku puristavan kurkussa samalla kun itse lukeminen on suuri ilo.

Ollikainen sai idean kirjaansa hautausmaalla. Hän oli katsonut nälkävuosina kuolleiden muistoksi pystytettyä kiveä ja miettinyt, että hän voisi kirjoittaa juuri näiden ihmisten tarinan. Ja minkä tarinan hän sitten kirjoittikaan.

Tiesin Suomen historian pahimmista katovuosista historian tunneilta jotain, mutta vasta Nälkävuoden lukiessa myös tunsin, kuinka julmaa aikaa tuolloin elettiin. En tiedä, miltä tuntuu olla oikeasti nälkäinen, mutta henkilöhahmojen hädän tuntee. Ollikainen on onnistunut kirjoittamaan väkevän tarinan hyvin vähäeleisesti ja tiiviisti.

"Nälkä on se kissanpentu, jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukuttiin avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle, ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen."

Valitsin tämän takakannessakin olevan kohdan kirjasta esimerksi siitä, miten Ollikainen kirjoittaa. Virke on kauniisti kuljetettu ja selkeäsanainen,  kielikuvat on niin todentuntuisia ja raadollisia. Nälkä on kuvattu samanaikaisesti kauniisti ja ahdistavasti.

Nälkä ajaa myös äidin lapsineen kerjuulle. Isä jää torppaan makaamaan, hän on niin nälkiintynyt, ettei hänestä ole enää kuin poisnukkujaksi. Ruokaa ei ole riittänyt pitkään aikaan kaikille, ja Juhani on säännöstellyt liian pitkään omaa annostaan lasten ja vaimonsa, Marjan, hyväksi. Tätä päätöstä Marja kiroaa tarpoessaan väsyneenä lumessa – tuntiessaan nälän ja vilun lisäksi turvattomuutta. Hän kohtaakin muiden kerjäläisten joukossa repivää pahuutta. Pettuleivän palasestakin tapellaan, eikä monikaan talo pysty ruokkimaan edes omiaan, saati sitten kerjäläisiä.

Nälkävuoden keskeiset hahmot edustavat joko köyhää rahvasta tai pulskeampaa eliittiä. Ei ole mitenkään epätavallinen ratkaisu korostaa puutteessa olevien hätää pistämällä heille epäoikeudenmukaiseksi peilikuvaksi säätyläisten pyöreät vatsat, mutta juuri tästä syystä jännite toimii ja lukeminen tuntuu niin tärkelle, tunteet nousevat pintaan ja ajatukset kulkevat yhteiskunnallisiin asioihin. Millaista aikaa kirja kuvaa, mutta mitä se sanoo myös meidän omasta ajastamme? Pidin kirjan naturalistisesta otteesta, mutta se on myös monien tarinallisten ratkaisujensa vuoksi hyvin moderni teos.

Nälkävuosi kestää myös aikaa ja useita lukukertoja, siksi olen erityisen onnellinen, että se voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja on myös ehdolla Finlandia voittoon.

Kirja Adlibriksessä ja kustantamon sivuilla.

Raimo Pesonen: Automies

Raimo Pesonen: Automies
Siltala, 2012
Kansi ja kuvat: Jussi Karjalainen
Sivuja: 148
Kotimainen kaunokirja, taideproosaa

Automies tarkkailee maailmaa ratin takaa. Hän ajaa läpi Suomen, tuntee ihmisiä monesta pitäjästä, jonkin verran itsetuntemustakin hänelle on vuosien vieriessä siunaantunut. Hän on tottunut kymmenien tuntien työrupeamaan, ajamiseen, pimeyteen ja yksinoloon. Puhelimessa hän antaa vastakaikua useamman naisen tunteille. Hän vaikuttaa päällepäin yksinkertaiselta mieheltä, ainakin hyvin yksinäiseltä, jonka läheisin kontakti on auton navigaattori, mutta on oikeastaan hyvin sympaattinen hahmo.

Raimo Pesosen Automiehen kertojaääni on erityisen hyvä. Usein nämä pienet-suuret miehet, jotka kommentoivat yhteiskuntaa ja maailmanmenoa ovat vähän sellaisia muka-nokkelia. Parhaimmillaan he saavat sarkasmillaan lukijan miettimään, joka on aina hyvän kirjallisuuden merkki, noloimmillaan he ryhtyvät saarnaamaan ja osoittelemaan. Automiehen ääntä on puolestaan rakennettu huolella, sillä se on hauska, lempeän sympaattinen ja hyvin todellinen. Henkilö on hyvin läsnä siinä, mitä jotkut kutsuvat suomalaiseksi mielenmaisemaksi.

"Taru kehottaa kääntymään kolmensadan metrin jälkeen oikealle, sitten sadanviidenkymmenen ja vielä viidenkymmenen metrin jälkeen, minä sanon etei minulle tarvitse jankuttaa, eikä siellä edes ole risteystä, vain vähän jyrkempi mutka ja minun on pakko kivahtaa mitä tämä hölmöily nyt oikein on. Taru vaikenee. Kulta, anon sille pienen tauon jälkeen, tehtäisiinkö sovinto ja mentäisin sen kunniaksi Heinolassa ABC:lle syömään seisovasta pöydästä, lämmintä ruokaa ei ole nautittu moneen päivään. Gps-signaali on kadotettu. Taru väittää, ja se tuntuu melkein iskulta palleaan. Noh noh, sanon ja väännän hymyn kasvoilleni. Pyydän sitä lopettamaan mököttämisen ja myöntämään että se tykkää minusat kuitenkin, ainakin vähän. Gps-yhteys muodostettu uudelleen, Taru ilmoittaa ja minä muiskautan pusun puhelimen näyttöruudulle."

Kertojaäänen taidokkuus on lukiessa tärkeää, sillä teos on tiivis, eheä, monologin varaan rakennettu. Repliikkiviivoja ei löydy, eikä suoraa kommentointia juurikaan, mutta ei Automiehen tarvitse koko kirjaa kannatella vain omien mietteidensä voimalla. Henkilögalleria on laaja, Hullu-Hannasta Puntti-nimiseen ystävään. He tulevat kuitenkin eläviksi kertojan ajattelun, muistojen ja takautumien myötä. Takaumilla rikotaan muuten kronologisesti etenevää kertomusta, ja siellä täällä on vihjeitä rikosjuonen ratkaisuun. Myönnän, että harhauduin vähän, keskityin muihin asioihin ja vihjeitä jäi huomaamatta. Kuten monissa hyvissä kirjoissa, lopussa kaikki paljastuu ja kuitenkin jää täysin auki.

Erityiskiitos kannesta ja kirjan valokuvista. Graafinen ilme on upea!

Helsingin kirjamessujen teemamaa: Unkari

Tänä vuonna Helsingin kirjamessujen teemamaaksi on valittu Unkari, ja minulla on itsellänikin ollut eräänlainen Unkari-vuosi, sillä en ole aiemmin lukenut (tai aikonut lukea) unkarilaista kirjallisuutta näin paljon. Tässä muutamia tärppejä tänä vuonna ilmestyneistä tai syksyllä ilmestyviin unkarilaisiin kirjoihin. Olen ollut Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskuksessa kahdessa eri tilaisuudessa tutustumassa tämän vuoden tarjontaan. Ensiksi aivan vuoden alussa kustantamon edustajat kertoivat tulevista kirjoista. Jenni kirjoitti tilaisuudesta tuoreeltaan. Olin itse puhumassa György Spirón Kevätnäyttelystä kääntäjä Juhani Huotarin kanssa.

Toinen tilaisuus järjestettiin aivan kesän korvilla. Silloin Ylen kulttuuritoimittaja Seppo Puttonen teki kirjallisuusohjelmaa uusista unkarilaisista käännöksistä ja tilaisuus nauhoitettiin. Vielä en tiedä, milloin ohjelma on kuunneltavissa, mutta ilmoitan siitä blogissani tarkemmin, kunhan asiasta jotain kuulen. Tilaisuudessa haastateltiin kääntäjiä (Juhani Huotari, Hannu Launonen), Leena Lehtolaista ja Anna-Riikka Carlsonia (joka puhui Café Voltaire -kirjasarjasta ja erityisesti unkarilaiseen nykykirjallisuuteen keskittyvästä Ristiaallokoissa-osasta).

Hannu Launonen, Juhani Huotari, Seppo Puttonen

Lehtolainen oli juuri ollut Unkarin kirjamessuilla puhumassa depyyttiromaanistaan Ensimmäinen murhani, sillä se oli ensimmäinen hänen teoksensa, joka on nyt julkaistu myös unkariksi. Hän on käännetyimpiä kirjailijoitamme ja kulkenut maailman turuilla ja toreilla puhumassa dekkareista. Haastattelua varten hän oli lukenut Vilmos Kondorin (taiteilijanimi) Budapest Noir -dekkarisarjan ensimmäinen osan Budapestin varjot (en löytänyt tietoa kääntäjästä), joka sijoittuu 1930-luvun Unkariin ja ilmestyy Tammen kustantamana pian. Unkarissa ei ole kovin pitkä dekkariperinne, mutta Lehtolainen lupasi, että teos väistää sujuvasti kaikki dekkareiden kliseekarikot. Hienoa, että sarjan myötä pääsemme tutustumaan unkarilaiseen rikoksien ratkaisijaan. Jenni lisää vielä, että kysessä on klassinen dekkari film noir -hengessä; Budapest katuineen ja kahviloineen on suuressa roolissa.

Leena Lehtolainen, Seppo Puttonen

WSOY:n julkaisemaa Vilmos Csaplárin Hitlerin tytärtä (käännös: Outi Hassi) odotan myös. Teos sijoittuu ensimmäisestä maailmansodasta vuoden 1956 kansannousuun saakka käsitellen näin useita ajan kipukohtia. Nimikin jo viittaa siihen, että teos sotkee totta ja tarua, ja luulen, että kiinnostavalla tavalla.

"Kerran Münchenissä nuori Adolf Hitler törmää kurpitsaa kantavaan unkarilaistyttöön. Tuleva Kolmannen valtakunnan johtaja häikäistyy keittiöapulaisena työskentelevän Fanni Kucorin arjalaisen puhtaista piirteistä ja palaa myöhemmin availemaan neidon paidannappeja. Fannille syntyy tytär, Jolán. Ironista kyllä Führerin geenejä kenties kantava tyttö päätyy juutalaisen kirjoihin ja on vuosia myöhemmin Budapestissa joutua Auschwitzin-junaan. Hänet pelastaa kohtalon kolhima santarmialikersantti Elias Kujeda, mutta aika ei ole idealistien." (kirjaesittelystä WSOY:n sivuilta)

Péter Esterházyn Pitkin Tonavaa eli kreivitär Hahn-Hahnin katse -teoksesta (käännös: Hannu Launonen) otetaan syyskuussa uusi julkaisu ja lokakuussa WSOY julkaisee vielä Sándor Weöresin koottuja runoja. Kokoelma kantaa nimeä Kadonnut päivänvarjo (käännös: Hannu Launonen)

Siltala julkaisee lokakuussa Sándor Zsigmond Pappin teoksen Mitättömät elämät (käännös: Juhani Huotari). Teos on kiinnostava, sillä se ei sisällä vain yhtä kertomusta, vaan useita peräkkäisiä ja rinnakkaisia tarinoita, jotka valaisevat koko Romanian lähimenneisyyttä. Tarinat liittää yhteen vanha kerrostalo asukkaineen, joista jokaisella on oma henkilökohtainen historiansa, mutta jotka historiat kuitenkin punoutuvat köyden säikeiden tavoin yhteiseksi kertomukseksi. Varmasti huipputeos tulossa!!

Kansi: Timo Mänttäri

István Örkényltä ilmestyy 100 minuuttinovellia (Atena. Käännös: Juhani Huotari), joka on toinen, laajennettu painos vuonna 2002 ilmestyneestä kirjasta. Tänä vuonna István Örkényn syntymästä on kulunut 100 vuotta ja tästä syystä nyt teosta on laajennettu sisältämään 100 novellia. (STT) Örkényn groteski tyyli ja lyhyet vitsit kiehtovat. Kääntäjällä on näiden kanssa ollut haastetta, että hän saa välitettyä vitsit myös unkarilaista kulttuuria ja historiaa tietämättömälle suomalaislukijalle. Tätäkin teosta pitää odottaa syyskuuhun asti.

Lokakuussa ilmestyy tärkeä teos erittäin laadukkaassa Café Voltaire -sarjassa (Avain). Jos et ole tutustunut aiempiin osiin, joissa on esitelty brittiläistä, saksalaista ja ranskalaista nykykirjallisuutta, niin nyt on aika aloittaa. Tänä syksynä ilmestyy Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta (toim. Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri) ja Ristiaallokoissa. Esseitä unkarilaisesta nykykirjallisuudesta (toim. Juhani ja Olga Huotari).

Kansi: Anna Virtanen

Tämä on häpeämätön mainos, sillä olen itse kirjoittanut yhden esseen Krisztina Tóthista tuohon Unkari-osaan. Tóthin ensimmäinen ja lisäksi ainoa suomennettu proosateos Viivakoodi (Avain, 2009) on uskomattoman taidokas novellikokoelma. Suosittelen varauksetta.

Café Voltairella on myös oma blogi, josta löytää ajankohtaisia kirjallisuusuutisia ja asiantuntevia kirja-arvioita.

Lapsillekin on tulossa kaksi unkarilaista teosta, molemmat uusintapainoksia: Karoly Reichin iloisesti, retrotyyppisesti kuvittama Hassut aakkoset -tietokirja (WSOY) ja  Ferenc Molnárin Koulupoikia (Otava).

Paljonpaljon unkarilaisia teoksia on jo julkaistu tai ilmestyy syksyllä ennen kirjamessuja. Itse asiassa ainakin 12. Lisäksi ainakin Vilmos Csaplár, Sándor Weöres ja György Spiró ovat tulossa messuvieraiksi.

2 x ranskalainen välipalakirja

Sain Claire Castillonin Kuplissa-teoksen (Gummerus, 2012. Suomennos: Lotta Toivainen) hyvältä ystävältäni lainaan, sillä kaipasin jotain kevyttä ranskalaista kevääseen. Novellit olivat kepeän pirullisia ihmissuhdemonologeja, muutama sivu per puhuja. Niiden tyyli muistuttaa minua vähän aikaa sitten lukemistani jäähyväiskirjeistä, samanlaisella mustalla huumorilla näissäkin käsitellään uusi ja vanha rakkaus.

"Mies sytytti takkaan tulen. Mies ja nainen rakastelivat lampaantaljalla, joka oli tuota kuusi vuotta aiemmin Himalajan huipulta. He todistivat toisilleen, että heillä molemmilla oli jonkin verran kokemusta rakkaudesta, mutta he suosivat perinteisiä asentoja, jotta eivät olisi näyttäneet toisen silmissä irstailijoilta."

Kuplissa on hienosta ideastaan ja raikkaudestaan huolimatta minun makuuni sopiva välipalakirja, sillä se ei mielestäni sovellu kerralla luettavaksi. Monet muutkin bloggaajat ovat maininneet tämän saman asian: novellit ovat kuitenkin liian samankaltaisia, ne on nimetty tekstissä keskiössä olevan henkilön mukaan, joten nimetkään eivät riitä erottamaan tarinoita tarpeeksi toisistaan. Jos malttaisi lukea novellin sieltä täältä eri kirjojen välissä, teos toimisi olettamukseni mukaan silloin parhaiten.

"Kun mieheni ja sisareni saivat sisarenpoikani, he palauttivat minulle loputkin tavarani. Katsoin pussin pohjalle, josko he olisivat sujauttaneet sinne ohimennen pikku viestin, jossa ilmoitettaisiin, että minä olen lapsen äiti."

Katjan lisäksi teoksen ovat lukeneet ainakin Susa (joka muistuttaa, että näitä erilaisia kuplia lukiessa saattaa kokea hämmentäviä kurkistuksia johonkin tuttuun ja tunnistaa tarinoista heijastumia omista läheisistä), Morre (jonka mieleen ei jäänyt novelleista jälkikäteen mitään ja kehottaa lukemaan myös lyhytnovellit pieninä annoksina), Jenni (joka moittii sitä, että kokoelmasta puuttuu samankaltaisen iskevyyden takia rytmi), Kaisa (joka oli lukemisen jälkeen sekä surullinen että ärtynyt, mutta myös vaikuttunut), Noora (joka kuvaa tekstejä osuvasti: "[ne] ovat kuin sammakoita, jotka pompsahtavat ilmoille puhujan huulilta ennen kuin ajatus on ehtinyt kunnolla mukaan"), Erja (jonka mielestä novelleissa on jotain periranskalaista, että pohjoismainen nainen voi nauraa niille vapautuneesti), Sonja (joka kokee, että novelleissa on jotain sellaista, joka pitää itse lukemalla todeta, joista ei toisten tekstien kautta saa kunnon kuvaa), Päkä (joka koki, että novellit ovat riemustattavan ilkeitä luettavaksi), Aamunkajo (joka kuvaa kokoelmaa näin: "älykästä, mutta silti hyvin maanläheistä luettavaa"), Minna (kuvaa teosta pieneksi helmeksi), Rva Kepponen (jonka mielestä kirjailijan aiempi teos Äidin pikku pyöveli oli tätä teosta parempi), Maija (joka kehuu vielä erikseen kirjan hienoa kantta), Marissa (joka piti kokoelmasta, mutta kaipasi vaihtelua ja variaatiota monologeihin).

Kuten listasta huomaa, teos on ollut hyvin esillä blogeissa, useimpien kanssa lukukokemukseni oli hyvin samankaltainen. Pirullisuus viehätti, vinksahtuneisuus ja tiivis kerronta ovat teoksen parhainta antia, mutta monologien samankaltaisuus tylsistytti terävyyden ja se, mistä aluksi lukiessa kiittelee kääntyy loppua kohden kokoelmaa vastaan.

---

Toinen ranskalainen, jonka luin tänä keväänä (tiedän, nyt on jo kesä) ja jonka lukaisi nopeasti paksumpien romskujen välissä on Jean-Louis Fournierin Isi, mihin mennään? (Siltala, 2009. Suomennos: Ville Keynäs ja Anu Partanen.)  Kirjoittaja käy monia tunteita läpi kirjoittaessaan eräänlaisia tunnustuskirjeitä kahdelle kehitysvammaiselle pojalleen. Kirjeitä hän ei kuitenkaan pojilleen anna, vaan hän kirjoittaa niitä kuin terapiana itselleen ja noh, meille tuhansille lukijoille.

Ei ole mikään ihme, että isä on hyvin pettynyt ja katkera kun selviää, että hänen esikoispoikansa on kehitysvammainen, ja kun hänen toinen poikansakin todetaan myöskin sairaaksi: se on koko perheen maailmanloppu.

"Käsi pystyyn kaikki, jotka eivät ole koskaan pelänneet saavansa epänormaalia lasta.
Kenenkään käsi ei nouse. Kaikki ajattelevat sitä niin kuin ajatellaan maanjäristystä tai maailmanloppua, jotakin sellaista, mikä sattuu vain kerran.
Minulla on ollut kaksi maailmanloppua."

Se, mikä tekee kirjasta erityisen, on isän rehellisyys. Hän moittii ja haukkuu poikiensa käytöstä, älykkyyttä ja ulkonäköä, mutta kaikissa sanoissa kuultaa silti rakkaus läpi. Hän sanoo jotain sellaista, mikä tuntuu rikkovan sovinnaisuuden sääntöjä, mutta tyylin antaa hänelle anteeksi. Mutta kuten Castillonin kirjan kohdalla, niin myös tämän kirjan paras puoli kääntyy lopulta sitä vastaan. Kirjassa on valtavasti toisteisuutta, mutta jo tämän sanominen kaduttaa, sillä se on kuitenkin omaelämäkerrallinen teos yhden perheen arjesta. Totta kai siinä on silloin toistoa, mutta jos ajattelen teosta puhtaasti vain lukukokemuksen kannalta, niin jokin jää puuttumaan, että tämä nousisi erinomaiseksi. Mieleenpainuva se kyllä on, varsinkin kun en ymmärtänyt kuinka rehellinen Fournier sanavalinnoissa onkaan. Mutta sopiva välipalakirja, joka herättää ajatuksia. En mie ainakaan jaksa lukea vain lukemisen vuoksi, haluan tulla herätetyksi monenlaisin keinoin. Fournierin kirja pisti kyllä miettimään myös omaa suhtautumista kehitysvammaisiin lapsiin.

"Teidän ansiostanne sain tiettyjä etuja, joita normaalien lasten vanhemmilla ei ole. Minun ei tarvinnut huolehtia opiskelustanne tai ammatinvalinnastanne. Meidän ei tarvinnut valita luonnontieteellisen ja humanistisen uran välillä. Meidän ei tarvinnut pohtia, mitä te tekisitte myöhemmin, sillä me tiesimme sen jo: ette mitään. Ja ennen kaikkea sain monen vuoden ajan nauttia autoveron puuttumisesta. Teidän ansiostanne olen voinut ajaa isoilla amerikkalaisilla autoilla."

Musta huumori on Fournierin selviytymiskeino, mutta hän myös esittää hyviä kysymyksiä: Miksi kehitysvammaiselle lapselle ei saa nauraa tilanteissa, jotka terveemmän lapsen kohdalla aiheuttaisivat suun nykimistä? Mikä on oikea tapa selvitä yksinhuoltajana kahden kehitysvammaisen pojan kanssa, eikö jokainen tee omanlaisia ratkaisuja, jotta arjessa jaksaa? Saako olla välillä itsekäs ja miettiä vain omia tarpeitaan?

Hreathmus  olisi halunnut lukea kirjaa vielä toiset sata sivua lisää. Erja muistuttaa, että vaikka huumori on mustaa, se ei ole halventavaa.

"En pidä ranskankielen vammaista tarkoittavasta sanasta handicapé. Se tulee englannista ja kuulotsaa siltä kuin se tarkoittaisi 'käsi hatussa'. En myöskään pidä sanasta epänormaali, varsinkaan lapsista puhuttessa. -- Kun puhun lapsistani sanon, että he 'eivät ole kuten toiset'. Se jättää sijaa epäilykselle."

Patrick deWitt: Sistersin veljekset

Patrick deWitt: Sistersin veljekset. Suomennos: Tero Valkonen. Sivuja: 346.

"Patrick deWittin jäljiltä western ei ole enää entisensä."
Ei ainakaan oma suhteeni villi länsi -kirjoihin, sillä Sistersin veljekset (Siltala, 2012) nojaa klassiseen westerniin, mutta tuo siihen oman uuden, tuoreen mausteensa: minäkertoja Eli on toinen Sistersin veljeksistä, hän on palkkamurhaaja, jonka kerronta on myös empaattista ja herkkää. Ammattitappaja, joka ei hätkähdä raakuuksia, mutta kaipaa silti läheisyyttä, rakkautta ja hyväksyntää.

Aluksi epäilin: onkohan tämä joku äijäily-kirja, jossa seikkailaan siellä täällä päättömänä, ammutaan ja sikaillaan. Kuin huomaamattani olin lukenut lentokoneessa puolet, kirja on taitettu jännittävästi, teksti on sujuvaa, tarina on erilainen, puoleensavetävä ja minulle lukijana myös jotain ihan uutta.

"Mutta he ovat tappajia", hän kuiskasi.
"Niin olen minäkin!" kuiskasin takaisin.
"Miten niin?"
Hänen katseessaan, kalpeudessaan ja epävarmuudessaan oli jotain mikä villitsi minut; minut valtasi jonkinlainen julmuus tai eläimellisyys. Nousin seisomaan ja huusin: "Kuolema vaanii meitä kaikkia!" En tiedä mistä sanat tulivat, mutta ne innostivat minua karmeasti - nousin sängystä, nappasin pistoolin ja ammuin lattialautoihin. -- Kymmenen minuutin päästä arvelin että turkismetsästäjät eivät olleet kuulleet laukausta. He eivät olleet huoneessaan tai minä olin ampunut johonkin toiseen huoneeseen. Hylkäsin seikkailuni, lopullisesti. Harjasin hampaat ja menin nukkumaan.

Eletään vuotta 1851 Oregonissa. Eli ja Charlie Sisters ovat saaneet kommondorilta käskyn tappaa eräs Hermann Kermit Warm. Heidän sukunimensä tuo kirjaan enteen huumorista, sillä he ovat oikeasti veljeksiä, kohtalon kuljettamia palkkamurhaajia. Teoksen alkuperäinen nimi kantaa vitsin vähän paremmin: The Sisters Brothers. Luvassa on siis seikkailua, huumoria, pyssynpaukutusta. Road trip villin lännen tapaan.

Charliella on enemmän tappajan temperamentti ja taito joutua vaikeuksiin, Eli on siellä, missä veljensäkin. Hän on lukijan näkökulmasta kertojana johtotähti, mutta todellisuudessa hän on vähän veljensä käskyläinen. Keskinäinen luottamus ja toistensa luonteenpiirteille naureskelu kuitenkin näyttää sen, että kiintymys on molemminpuolista, vaikka Charlie on brutaalimpi kaksikosta. Eli on roteva ja suurisydäminen, kiintyy tahtomattaan "huonoon" hevoseen, rakastuu kohtaamiinsa naisiin, etsii suuntaa elämässään, mutta toistaiseksi ei vain tiedä muunlaisesta elämästä. Charlie on taas veljeään komeampi, mutta hidastaa matkantekoa ainaisella ryyppäämisellään. Romaani on samaan aikaan eheä tarina, joka kulkee alusta loppuun kuin junan vessa, mutta samalla se on eräänlainen kertomuskokoelma pieniä tarinoita ja sattumuksia, joihin veljekset törmäävät matkalla kohti Kalifornian kulta-apajia ja Hermann Kermit Warmin olinpaikkaa.

Veijariromaani, jonka miellyttävä kertoja on sopivan rikkinäinen. Hänen sisäinen maailmansa kuvastuu hyvin myös pienissä askareissa. Eli joutuu epäonnekseen hammaslääkäriin, jossa kivualiaan toimenpiteen aikana häneltä poistetaan pari mätöä hammasta. Hammaslääkäri opettaa hurjan lännenmiehen käyttämään harjaa ja pulveria, jottei sama vaiva toistuisi enää. Mitä enemmän Eli hammasharjaansa ja puhtaaseen tunteeseen suussa ihastuu, sitä enemmän hän kokee myös työnsä sellaisenaan tulleen määränpäähän. Yhtä aikaa tarinassa on komiikkaa, mutta myös syvempää symboliikkaa.

Teos oli lukuelämys erilaisuutensa vuoksi, mutta myönnän ettei viskinjuonti bordelleissa ja lainsuojattomien elämä aavikolla kiinnosta niin paljon, että himoitsisin tämän enempää western-kirjoja. Pidin vakavan ja kevyen yhdistelmästä, sympaattisesti kertojasta, veijaroinnista. Suosittelen kirjaa erityisesti niille lukijoille, jotka kaipaavat Tex Willeriä korkeampaa jännitystä.

Nälkävuoden julkkareista

Olin tiistaina juhlistamassa Aki Ollikaisen Nälkävuosi-esikoiskirjan (Siltala, 2012) julkistusta. Ollikainen oli minulle etukäteen melkein tuttu, sillä hän on kotipaikkakuntani paikallislehden, Luoteis-Lapin kuvaaja ja toimittaja, mutta olen muutenkin kiinnostunut tästä teoksesta. Se on aiheeltaan erikoinen, sillä suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole juuri yhtään käsitelty nälkävuosia. Touko Siltala muisteli onnittelupuheessaan, että Sillanpää ja Linna mainitsivat Hurskaassa kurjuudessa ja Pohjantähdessä nälkävuosista, mutta vain ohimennen, yhtenä ajanjaksona. Erikoinen aihevalinta teokselle, mutta vielä ihastuttavampaa, että siihen tarttuu esikoiskirjailija.

Aihe oli tullut kirjailijalle mieleen ensimmäisen kerran hautausmaalla vieraillessa. Hän oli nähnyt hautakiven, joka oli pystytetty nälkävuosina kuolleille, ja kiinnostunut tutustuman aiheeseen enemmän. Ihmisten kohtalot jäivät kiehtomaan kirjailjan mieltä, ja hän luki tutkimuksia tietääkseen enemmän tuosta ajasta ja niistä ihmisistä, joiden kohtalo tuntui melkein unohdetulta.

Kirjailija näkee teoksensa ensimmäisen kerran

En ole vielä ehtinyt lukea teosta, sillä haluan lukea sen yhdeltä istumalta, niin paljon olen jo nyt kuullut kehuja teoksesta. Vaikka yksi ystäväni ehti nimen perusteella jo vitsailla, että kirjan täytyy olla pitkä kuin nälkävuosi, se on kuitenkin enemmän pienoisromaani kuin tiiliskivi, joten se on mahdollista lukaista kerralla. Erityismaininta kirjan upeasta ulkoasusta. Pidän siitä kuinka teos voisi sujahtaa klassikoiden keskelle ylpeänä, sillä sen perusilme on klassisen koristeellinen tai karu, mutta Elina Warsta on lisäksi piirtänyt päällyspaperiin kauniita otoksia suomalaisesta maisemasta, tuntemattomasta hahmosta, kauniista kurjuudesta.

Nälkävuodet ja ruokavuoret

Odotan kirjan lukemista, sillä Ylen Aamun kirjassa Seppo Puttonen ja Nadja Nowak kehuivat teoksen maasta taivaisiin. Ovat todella vaikuttuneita, Nowak oli lukenut teoksen jopa kaksi kertaa. Palaan blogissani teokseen, kunhan saan sen myös itse luettua.

Lisäksi kolarilaiset ja muut, jotka Kolarin kirjastoon tuolloin pääsevät:

****
29.3. klo 17.30 Aki Ollikaisen romaanin Nälkävuosi julkistamistilaisuus. Thomas Brunnsteiner keskustelee Akin kanssa kirjoittamisesta.
Tilaisuudessa avataan myös Akin Armenia- valokuvanäyttely. Kahvitarjoilu. Tervetuloa!
****

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Die Unmöglichkeit der vierhändigen Spiels, 2009
Siltala, 2011
Suomentaja: Helen Moster
Sivuja: 526
Kansi: M-L Muukka
Lyhyesti: Mahtipontinen, monikerroksinen romaani musiikista, eriytymisestä ja jälleenlöytämisestä, pysähtymisestä ja pakenemisesta. Kasvaa loppua kohden lunastamaan kaikki odotukset, eikä psykologinen tarkkuus lässähdä lukijan toiveita täyttäessä. Kertakaikkisen ihana!

”Eikö olekin kaunista? sanoi Madeleine.
Surullista.
Kirjallisuudessa se on sama asia.
Vain surullinen on kaunista?
Niin. Ei. En tiedä. Tai voihan sen sanoa että: vain surullinen lohduttaa.”

Kirjoitin aiemmin kirjallisuuden tuomasta lohdusta ja millainen merkitys lukemisella on itselleni. Lukunautintoa edesauttaa moni asia, mutta teoksen tuoma lohtu on itselleni yksi merkittävimmistä. On oikeasti sisintä lämmittävää löytää tässä kirjojen suurkulutusvimmassa teos, joka oikeasti pysäyttää ja koskettaa. Pidän hyvin laajalla skaalalla erityylisistä kirjoista, olen helposti mukautuva lukija ja kuuntelija eri tarinoiden äärellä. Janoan silti aina uudelleen sitä tietynlaista kosketusta tekstiin, tunnetta, että jokin todella sisimmässä liikahtaa. Näin käy onneksi silloin tällöin ja koska olin niin vaikuttunut Nelikätisen soiton mahdottomuudesta, pystyn purkamaan lukukokemusta blogiini vasta kuukauden lukemisen jälkeen.

Suomalaisen kirjallisuuden saksantajan Stefan Mosterin esikoiskirja on monimerkityksinen jättiläinen. Se kasvaa lukiessa vielä kokoaan suuremmaksi, isoksi risteilyalukseksi, jossa mukana matkustaa koko nyky-Saksa pienoiskoossa. Kuten jättimäisessä laivassa on lukuisia erilaisia hyttejä ja sokkeloisia käytäviä, niin myös teos on täynnä päällekäin rakentuvia merkityksiä.

On päätarinalinja, joka kertoo äidistä ja pojasta. On sivujuonteita, joissa kommentoidaan yläluokan ja alaluokan oloja laivan eri kerroksissa. On taso, jossa yhdistyy vanha DDR modernimpaan Saksaan. On musiikki, kirjallisuus ja kulttuurihistoria. On teoksen sisäinen maailma, sen moraalinen ja empaattinen taso, joka kommentoi henkilöhahmojen kautta kaikille tuttuja, riipiviä tunteita, vaikeutta päästä toista ihmistä lähelle, vieraantumisen ja uudelleenlöytämisen kaihoa, tuskaa. Sitten on vielä lukijan oma lataus, kaikki ne merkitykset, joita Mosterin tarkka kuvaus herättää. Miten tekstin ääreltä ei voi paeta, vaikka juuri se teema toistuu ja toistuu aaltojen iskiessä risteilyaluksen kylkiä pitkin.

Almut ja Sebastian Schäfer ovat äiti ja poika. He vuorottelevat tarinan kertojina, mutta tahtipuikkoja taustalla heiluttelee entinen Stasi-upseeri ja risteilyaluksen henkilöstöpäällikkö Bernd Gaus, joka on kutsunut nämä toisistaan vieraantuneet perheenjäsenet samaan laivaan töihin. Almut toimii laivassa psykologina ja Sebastian pianistina. Äidin sairaanloinen takertuvaisuus tukahdutti pojan, joka on lähtenyt kotoaan pakoon kiinnikasvamista.

Moster yhdistää upeasti musiikin kolmen keskushenkilön luonteenpiirteisiin. Almut ei ymmärrä Sebastianin halua soittaa kurittomasti, rajoja rikkoen, nuottien ulkopuolelta. Hänen oma soittonsa on hallittua, Sebastianin irtautumista konventioista. Bernd Gausin päivittäinen soitto Almutin työhuoneessa on pöyhkeää, tilansa ottavaa ja täynnä tarinoita, joiden yksityiskohdissa toistuu vaatimus säntillisyys ja tarkkaavaisuus. Hän voi jopa esittää Almutille kompakysymyksiä tarkistaakseen, että häntä todellakin kuunnellaan.

Palaan alun lainaukseen. Vain surullinenko kirjallisuudessa lohduttaa? Minua lohduttaa yhteiskuntaa arvottava kommentointi, joka ei sorru paasaukseen. Kaunis, ihmisyyttä inhimillistävä tarina, joka ei sorru sosiaalipornoon. Tarkasti kuvaileva kieli, joka on yhtä aikaa kaunista, mutta niin todellista, ettei tekstin ääreltä pääse irtoutumaan. Ajatuksia herättävä, maailmaa selittävää, tärkeää. Lukeminen tuntuu lukemiselta, eikä teoksen parissa viihtyminen vertaudu helppolukuisuuteen, sanan ikävässä merkityksessä. Missään nimessä Mosterin kirja ei ole raskassoutuinen, vaan paatti kulkee aalloilla kuin teoksen pianonsoitto. Almutin käsissä varmemmin, Sebastianin myötä uhkarohkeammin.

Kuten Ilse, myös minäkin haluaisin vain lukea vain tällaisia kirjoja. Kuten Katja, koin tämän olevan ihmisarvoa kunnioittava romaani. Kuten Arja, ajattelin, että äidin ja pojan väistämättä tapahtuva kohtaaminen lopussa oli kirjan huippukohta, johon koko alku tähtäsi ja jota loppu selitti.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kari Hotakainen: Ihmisen osa. Siltala, 2009. Sivuja: 276 (6 cd-levyä). Kansi: Elina Warsta.

Kuuntelin Kari Hotakaisen Ihmisen osaa (Siltala, 2009) järjestellessäni kirjahyllyä, ennen nukkumaanmenoa ja kävelylenkeillä. Pidin teoksesta niin paljon, että päätin ostaa sen myös kirjana itselleni, jotta voin palata hyvien kohtausten ja sitaattien pariin. Kuunnellessa teosta monta kertaa tuli tunne, että huh, olipa hyvin sanottu tai osuvasti ilmaistu. Nauhalta on kuitenkin paljon vaikeampi ottaa mietteitä muistiin, joten halusin lopulta saada myös kirjan itselleni.

Ritva Valkamalan ääni antaa teokselle vielä aivan toisenlaisen ulottuvuuden, ja ymmärrän äänikirjojen hienouden. Kun lueskelin kirjan loppua uudelleen, kuulin edelleen kerronnan Valkaman äänellä. Samalla tavalla kuin Antti Litja oli Mielensäpahoittajassa ihan lyömätön, on Ihmisen osan kuuntelu Valkaman lukemana suoranainen nautinto. Äänikirjan ainoa huonompi puoli on se, että illalla nukahtaa helposti kesken kuuntelemisen ja tapahtumia tarttuu mieleen sieltä täältä. Sitten kun seuraavan kerran taas etsii saman kohdan, jossa oli viimeisen kerran täysin hereillä, pitkin kuuntelua tulee kuitenkin kertauksena jo tuttuja asioita. Toisaalta tuleehan sitä välillä luettuakin huolimattomammin, varsinkin väsyneenä.

Elina Warsta on tehnyt teokseen kannen. Pidän hänen tyylistään, sillä vaikka kuvassa tapahtuu paljon, sen ymmärtää silti hetkessä. Kädessä tuntuu kivasti langanpätkä kohokuviona ja se kulkee pitkin kaupunkia, sokkeloituu ihmisten elämään, liittyy meihin kaikkiin. Warsta on kuvittanut myös muita upeita kansia, jotka tulevat tässä mieleeni. Hotakaisen Jumalan sana, Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis, Pirkko Saision Lokikirja jne.

Mutta sananen itse tarinasta.

Välillä on vaikea keksiä mitään sanomista, kun teos on niin hyvä. Haluaisin vain nostaa kirjan muiden lukijoiden käsille ja sanoa, että lueppa siitä, tosi hyvä teos. Mitä sitä viisastelemaan, kun teoksessa kaikki on kuitenkin kaikki sanottu paremmin kuin mitä pystyn blogissani tiivistämään. Välillä jopa hämmentää, miten jokainen teoksen henkilöhahmo on niin nokkela ja sanavalmis. Tarina kulkee niin sujuvasti eteenpäin, joten todella tuntee olevansa kirjainten virrassa. Valkaman luenta vahvistaa topakkaa ja rehellistä tunnelmaa: tällaisia me suomalaiset olemme, vähän jäyhiä ja epäluuloisia, mutta sen, minkä ääneen sanomme, sanomme suoraan ja kunnolla.

Ihmisen osa on tarina eläkkeellä olevasta lankakauppias Salme Malmikunnaksesta ja hänen perheestään. Salme myy elämäntarinansa kirjailijalle 7000 eurosta, sillä hän tarvitsee rahaa ja kirjailija tarinan. Salme ei perusta fiktiosta, eikä ymmärrä, miksi ihmiset lukevat vapaahetoisesti kirjailijoiden valheita. Koska tarjous tulee hänelle pyytämättä, päättää hän tyttärensä tähden suostua myymään elämäntarinansa.

Pitkin teosta avautuu tavallisia ihmiskohtaloita Malmikuntaan perheen kuvauksen kautta. Teoksessa on valtavasti huumoria, mutta se on myös surullinen, oikeastaan hyvin tragikoominen. Asiat on kerrottu niin sattuvasti, että tuntuu samalla rinnassa kun hymyilyttää.

Teoksen ja Siltalan kirjailijailta

Olin Siltasessa kuuntelemassa Teoksen ja Siltalan kirjailijahaastatteluja. Toimittaja Esa Silanderin haastateltavana olivat Teoksen Finlandia-palkintoehdokkaat Eeva-Kaarina Aronen (Kallorumpu) ja Jenni Linturi (Isänmaan tähden) sekä Johanna Sinisalo (Enkelten verta) ja Juhani Känkänen (Elämäni mustimmat hetket).

Siltalan kirjailijoista paikalla olivat Kari Hotakainen (Jumalan sana), Tuomas Kyrö (Kerjäläinen ja jänis), Taina Haahti (Kaikki mitä tiedän huomisesta) ja Anja Snellman.

Snellman luki myös haastattelujen lopuksi otteita 30-vuotisen taiteilijajuhlavuoden kunniaksi julkaistusta runokokoelmastaan Öisin olemme samanlaisia.

Oli mukava kuunnella kirjailijahaastatteluja, ja muutaman kerran kävin kameran kanssa nappaamassa haastattelukuvan. En halunnut rikkoa tunnelmaa ramppaamalla kaiken aikaa salin takaa eteen kamerani kanssa, mutta joitain tunnelmia sain ikuistettua tänne blogiini.

Kari Hotakainen: En suosittele Bob Dylanin joululevyä!

Taina Haahti: Minusta kaikki kirjani ovat erilaisia, eivätkä toteuta mitään yhteistä genreä.

Tapasin illassa myös kirjabloggaajatuttuja ja kuvasin Nora exlibris -blogin Nooran Eeva-Kaarina Arosen kanssa. Nooran blogista löytyy enemmän juttuja illasta ja Arosen haastattelu.

Noora suosittelee Kallorumpua lukijoille.

Ravintolassa oli kauniita valoja ja värejä ympärsiinsä. Kynttilöistä ja värillisistä lampuista jäi hienoja kuvioita seinille.

Tässä pieniä tunnelmapaloja illasta.

Siltalan syyskauden avajaiset

Hotakaisen tuoreesta uutuuskirjasta Jumalan sana oli tänään Metro-lehden välissä aukeaman kokoinen kirjaesittely mm.kirjan hahmoista.

Olin tänään juhlistamassa Siltalan syksyn avausta Ravintola Siltasessa. Tilaisuus ei ollut mitään ikävää pönötystä, vaan rentoa terassihengailua, ja kohtasin todella mukavia kirja-alan ihmisiä, kirjailijoita, toimittajia, kääntäjiä, graafikoita. Huomasin, että minun oli helpompi lähestyä nais- kuin mieskirjailjoita. Tänään jäi siis Tuomas Kyrö ja Kari Hotakainen kuvaamatta, mutta mieskauneuttakin on postauksen kirjailijakuvissa luvassa. Sain silti Kyröltä pyydettyä omistuskirjoituksen mukanani kuljettamaani Mielensäpahoittajaan (Wsoy, 2010), mutta muuten tämä fanityttö pysytteli taustalla.

Esikoiskirjailijat Helen Moster ja Antti Leikas

Helen Mosterin Hylkyä (Avain, 2011) on kiitelty monissa kirjablogeissa ja teos odottaa myös minun kirjapinossani lukuvuoroaan. Antti Leikaksen Melomisen (Siltala, 2011) olen puolestani ehtinyt jo lukea ja tein siitä arvion aiemmin blogiini.

Stefan Moster, Helen Moster ja Marjo Heiskanen

Ulkona kyselin Mostereilta kirjavinkkejä käännetyistä saksalaisista nykykirjoista. Helen suositteli minulle äkkiseltään Ferdinand von Shirachin Rikoksia (Atena, 2011) ja täytyypä teokseen tutustua sillä meillä oli muutaman teoksen perusteella samanlainen maku. Stefan Mosterilta on juuri ilmestynyt esikoisromaani Nelikätisen soiton mahdottomuus, vaimonsa Helenin kääntämänä. Teos on ollut suosittu Saksassa, ja toivon sille menestystä myös täällä Suomessa.

Marjo Heiskanen on tuttu Siltalan kirjailija bloginsa kautta. Hän kirjoittaa toisen kirjailijan, Johanna Hulkon, kanssa vuorotellen kirjoittamisesta, kirjailijuudesta ja kirja-alan tapahtumista.
Kuulin Heiskaselta kirjallisuustapahtumasta Kirjakantista, jota hän on vetämässä ja joka järjestetään 18.-20.11. Tapahtuman nettisivuilla ei ollut vielä tarkempaa tietoa ohjelmasta, mutta syksyn mittaan se rakentuu, joten kuopiolaiset kirjafanit huomio, sinne siis!

Jussi Karjalainen, graafikko ja Laura Honkasalo

Laura Honkasalo oli ystävällinen ja piti minulle seuraa, kun saavuin yksin ja olin aluksi ihan hämmentynyt kaiken keskellä. Oli mukava puhua menestyneen kirjailijan kanssa blogeista, lukemisesta, esiintymisjännityksestä ja nuortenkirjoista. Häneltä sainkin lukuvinkkinä Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenkirjan valoa, valoa, valoa (Karisto, 2011).

Tapasin myös ihanan Aulikki Oksasen, mutta hänestä lisää enemmän Kolmas sisar -runokirja-arvion yhteydessä.

Minulla oli oikein ihana kirjallinen iltapäivä eikä tilaisuudessa turhia stressattu. Aurinko paistoi, uusia kirjoja oli taas ilmestynyt ja lukuvinkkejä sateli. Lukutoukan unelmakestit.

Salla on kirjoittanut tänään myös Siltalan juhlista.

Lyhyesti omat Siltalan syksyn kirjavinkkini ovat:
- Kari Hotakainen: Jumalan sana
- Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
- Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
- Jonathan Franzen: Vapaus
- Amy Chuan Tiikeriäidin taistelulaulusta ehdinkin kirjoittaa jo aiemmin.

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu

Amy Chuan Tiikeriäidin taistelulaulu (Siltala, 2011) alkaa rohkealla, ärsyttävällä ja provosoivalla tavalla. Mutta tempaisee heti teoksen imuun. Hän selvittää heti alkuun, millainen on kiinalainen äiti ja miten kiinalainen malli toimii kasvatuksessa.

"Monet ihmettelevät, kuinka kiinalaisten vanhempien lapsista kasvaa niin stereotyyppisen menestyviä. Minulla on heille vastaus, sillä olen kasvattanut menestyviä lapsia kiinalaisen mallin mukaan. Tässä on muutamia asioita, joita tyttäreni Sophia ja Louisa eivät koskaan saanet tehdä:

- käydä yökylässä
- kutsua leikkikavereita kotiin
- osallistua koulunäytelmään
- valittaa siitä, että jäivät koulunäytelmän ulkopuolelle
- katsoa televisiota tai pelata tietokonepelejä
- valita itse harrastuksiaan
- tuoda koulusta kymppiä huonompia arvosanoja
- jäädä kakkoseksi missään muussa aineessa kuin liikunnassa ja ilmaisutaidossa
- soittaa muita instrumentteja kuin pianoa tai viulua
- olla soittamatta pianoa tai viulua  "
 

Mikä röyhkeys! Mikä aihe!

Tiikeriäidin taistelulaulu (Battle Hymn of the Tiger Mother) ilmestyi tämän vuoden alussa ja sai aikaan melkoisen mekkalan, sillä monet suuttuivat Chuan tavasta kirjoittaa länsimaalaisten ja kiinalaisten vanhempien kasvatuseroista. Mahtavaa, että Siltala on kääntänyt teoksen näin nopeasti suomalaistenkin luettavaksi, sillä on mielenkiintoista lukea myöhemmin, millaisen vastaanoton teos saa meillä. Helsingin Sanomat on ainakin jo ehtinyt tehdä kirjasta jutun otsikolla: Yale-professorin kasvatusmetodi: Jos et soita oikein, poltan pehmoeläimesi 

Luin teoksen siltä istumalta, se on kirjoitettu niin kärkkäästi ja vetävästi, etten voinut lakata sitä lukemasta. Aluksi ajattelin, että teos on jonkinlainen provokatiivinen elämäntapaopas oikeaoppiseen kasvatukseen, mutta se on paljon enemmän. Se on tarina erään perheen tavasta toimia kahden eri kulttuurin risteytyessä, kiinalaisen kasvatusmallin mukaisesti juutalaiseen uskontoon amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Kirja on kertomus erään äidin tavasta puskea lapsiaan eteenpäin, paikoin varsin kiusallisillakin metodeilla, missä sekä äiti että lapset kehittyvät eri tavoilla.

Chua perustelee kyllä kärjistävän kahtiajaon lännen ja idän välille ja teoksesta löytyy myös lähdeluettelo tutkimuksiin, joilla osoitetaan "kiinalaisen mallin" (tähän hän laskee kaikki ankarasti ja tiukasti kasvattavat vanhemmat, muualtakin kuin Kiinasta) tuovan enemmän mm.musikaalisia tähtiä. Hänen tavastaan kirjoittaa näkyy myös se antaumuksellisuus ja kiinnostus aiheisiin, sillä asioita perustellaan ja pyöritellään taitavasti. Kun perheeseen tulee ensimmäinen koira, Chua intoutuu käyttämään tähänkin samoja kasvatusmalleja, tässä kuitenkaan onnistumatta.

Tiikeriäidin taistelulaulu ei kuitenkaan käsittele sitä, kuinka lapsia murretaan tai henkisesti pahoinpidellään. Vaikka toki sen voi myös sillä tavalla aluksi lukea. Kaikkia Chuan kasvatustapoja en tule varmaan koskaan ymmärtämään, mutta kulttuurien erilaisuus ja hyvin erilaisen näkökulman näyttäminen kiinnostavat. Tuloksetkin ovat huimia, sillä molemmat tytöt menestyvät erinomaisesti sekä koulussa että musiikin parissa. Minusta näitä tuloksia ja tapoja kiinnostavampaa on lopulta kirjoittajan tyyli esittää aluksi jotain kärjistäen totena ja toisessa hetkessä muuttua ja pehmentyä, vähän. Hän löytää lopulta myös länsimaalaisesta, rennommasta lellittelykulttuurista jotain hyvää, mutta teos ei onneksi ole mikään länsimaalaisuuden voitto idästä. Tai päinvastoin. Se on taistelua ja vääntöä, mutta ennen kaikkea erään aika erikoisen ja taloudellisesti yläluokkaisen, akateemisen perheen arkea.

Mutta entäpä sitten onnellisuus?
Siihenkin Chua ottaa kantaa, sillä vaikka hän kieltää sen, etteivät kiinalaiset äidit mieti lapsensa onnellisuutta, hän silti usein miettii rajoja ja sitä onko hän kuinka pahasti ylittänyt ne. Vanhempi tytär Sophia on äidin mukaan tyypillinen siirtolaisperheen esikoinen - enkelimäisen kuuliainen ja tottelevainen. Nuorempi Lulu kapinoi äitiään vastaan rankasti ja tästä nousee kirjan yksi kiinnostavimmista jännitteistä. Äidinrakkautta ei voi silti koskaan kiistää, vaikka välillä lukiessa häkeltyy ihan täysin siitä, millaisia vaatimuksia Chualla lapsiaan kohtaan on. Saadessaan lapsiltaan syntymäpäiväkortteja, hän palauttaa nekin takaisin, koska haluaa niistä paremman version.

Onnistuessaan kiinalainen kasvatusmalli on tehokas ja vertaansa vailla, mutta entäpä jos kaikista ei ole menestyjiksi? Länsimaalainen kasvatusmetodi ei takaa sen onnellisempia lapsia, mutta näiden kulttuuristen eroavaisuuksien edessä on vaikea kunnioittaen kumartaa. Kiinnostuen nostan silti hattua.

Todella mieleenpainuva teos.

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu
Siltala, 2011
Sivuja: 243
Suomentaneet: Auri Paajanen ja Susanna Tuomi-Giddings

Antti Leikas: Melominen

"Sitten Jaakkola painaa otsansa Kukkoahon olkapäälle ja kertoo että korppi osaa laskea seitsemään, se on enemmän kuin mihin hän itse juuri nyt pystyy.”

Antti Leikaksen esikoisromaanissa Melominen (Siltala, 2011) univajeesta kärsivä yhteyspäällikkö Jaakkola torkahtelee läpi työpäivän, mutta hänen mielensä kulkeutuu mielenkiintoisiin sfääreihin. Kirja on jaettu kahteen osaan, ensimmäisessä kuvataan erään toimiston päivärytmiä ja jälkimmäisessä puolestaan Jaakkolan perhearkea. Kirja on yhdenpäivänromaani, jossa aluksi kellonaika vaihtuu tarkasti kymmenen minuutin välein, toisessa osassa puolestaan vaihtelua on enemmän. Ennen alkua kuitenkin varoitellaan: ”Kaikki kirjassa esiintyvät kellonajat ovat kuvitteellisia”. Tätä voi käyttää myös vihjeenä tarinan aikatasoja avattaessa. Yö ja päivä menevät sekaisin.

Melomisen tyyli muistuttaa Petri Tammisen lauseen lakonisuutta, ja huumori syntyy arjen outouden ja normaaliuden leikkauspisteestä. Konttorinaturalismi naurattaa, koska siinä tuntuu olevan jotain hyvin tuttua, vaikkei toimistotyöstä olisikaan muuta kokemusta kuin The Officen katsominen. Toimiston päivä koostuu aamupalavereista, pullakahvitteluista, lounastauosta, sähköpostien lähettelystä, jatkuvasta hälinästä ja keskeytyksistä. Tehokkuudesta puhutaan, kuten jokaisessa itseään kunnioittavassa firmassa, mutta käytännössä työaika kuluu työpaikkakepposiin ja juoruiluun. Leikas arvottaa mielenkiintoisesti kotityöt ja konttorin arjen päälaelleen. Kotona on valvottava vastasyntyneen lapsen kanssa, työpaikka puolestaan näyttäytyy aikuisten leikkikehänä.

Jaakkolan työkavereilla on kaikilla jokin komealta kuulostava titteli ja he ovat kaikki jonkin alan päälliköitä. Minua nauratti kovasti tämä, sillä minusta tuntuukin että monien työtä on pintasiloteltu näyttävällä tittelillä. Koskaan ei kuitenkaan selviä, mitä tuotteita toimistossa myydään. Kirjan mielenkiintoisin piirre on kuitenkin siinä, että toimiston arjen kuvaus katkeaa alinomaa Jaakkolan torkahteluun. Kursivoiduissa tajunnanvirtamaisesti kulkevissa unissa käsitellään muun muassa myrkkysammakkoja, korpin älykkyyden tutkimista, ilmastonmuutosta, yleistä filosofointia. Unessa luontoa koskevat pohdiskelut liittyvät arkielämän tapahtumiin, ja työyhteisön tavat rinnastuvat eläimiin. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen ja se kantoi hyvin tämän mittaisessa teoksessa. Pitemmälle vietynä, saman toisto olisi voinut käydä puuduttavaksi.

Melomista voi tulkita aika monelta kantilta ja Jaakkolan unikuviin sisältyy aika paljon yhteiskuntakritiikkiä. Pidin silti myös itse tarinasta ja perheen arjen näyttämisen romanttisena, vaikka se olikin puuduttavaa ja kaoottista sähellystä. Ei silti missään nimessä masentavaa tai rappiollista. Erityismaininta hienosta kannesta ja monta kysymystä herättäneistä pisaroista pitkin kirjaa.

Antti Leikas: Melominen
Siltala, 2011
Sivuja: 190

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni

"Mutta hienointa tässä vaatteessa on epäilemättä sen nimi: Jokapoika. Koskaan ei vaatekappaleelle ole annettu osuvampaa nimeä. Se on enemmän kuin paita, se on poliittinen manifesti."

Kuva

Wolfram Eilenbergerin teos Minun suomalainen vaimoni (Siltala, 2011) on hauskasti pakinoiva rakkaudentunnustus Suomelle. Kirjoittaja on saksalainen filosofi, joka on naimisissa suomalaisen naisen kanssa. Teos on pullollaan nasevia huomioita suomalaisuudesta ja Suomesta. En osaa sanoa, naurattaako tämä kirja muita kuin kohdemaan lukijoita, mutta minuun vitsit upposivat ihan täysin.

Minun suomalainen vaimoni ei ole varsinaisesti romaani eikä se myöskään ole novellikokoelma. Ainoa mieleeni juolahtava luonnehdinta on romaanimuotoinen pakinakokoelma. Aiheet pyörivät kliseisen Suomi-kuvaston ympärillä, eikä niitä pyritäkään teoksessa uudistamaan. Vitsi on kuitenkin toimivin silloin, kun sen ymmärtää ja siinä on jotain tuttua. En ole vielä lukenut Erlend Loen teosta Tosiasioita Suomesta, mutta olettaisin näissä kahdessa olevan paljon samaa. Päähenkilön vapaata assosiaatiota vieraasta maasta, sillä erotuksella että Eilenberger on asunut Suomessa ja Loe on rakentanut teoksensa matkailuesitteiden ja mielikuvien perusteella.

Suomentajalta on mukava ratkaisu kursivoida ne sanat, joita Eilenberger on käyttänyt alkuperäisessä teoksessaan suomeksi. Niitä vilisee teoksessa runsaasti ja olisikin mukava sanahaukkana vilkuilla joskus saksankielistä versiota. Esimerkiksi sanat mökki, Karhunkierros, pömpeli, löylyt, yo-kylä, tervashampoo jne. vilahtelevat tarinan keskellä suomeksi.

Yksi kaikkein hauskimmista kohdista liittyy Marimekon paitoihin: "Minä pidän näistä Marimekon paidoista. Ne ovat yksinkertaisesti vain kauniita. Mutta saan ennen kaikkea kiittää niitä siitä uskomattoman vapauttavasta tunteesta, että minulla on täydellisen soveliaat ylävartalopukimet kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin, joihin voin Suomessa joutua: kotioloihin ja arkikäyttöön valikoima T-paitoja, joissa on väreiltään selvästi toisistaan erottuvia poikittaisia raitoja, ja edustustilaisuuksiin pystyraitaisia, sävyeroltaan hienovivahteisempia kauluspaitoja.--Voin siis rauhassa jättää paitaongelmat muiden huoleksi. Minä pärjään näillä lopun ikääni."

Olen ennenkin kirjoittanut näistä huumorikirjoista, joissa vitsaillaan kansalaisuus-stereotypioilla. Yhtä hauska, mutta kovin erilainen teos on Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen.

Kirjailija pääsee tapaamaan vielä :

5.4. kello 18.00 Goethe-Instituutti Helsinki

7.4. kello 18.00 Tampereen Saksalainen kulttuurikeskus

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni
Siltala, 2011
Sivuja: 244
Suomentanut: Ilona Nykyri