Miten luet: Millainen kertoja on mieleesi?

Kertoja on narratologian ja proosan teorian keskeisimpiä kiinnostuksen kohteita. Kertojalla on suuri rooli tekstin organisoijana ja sen merkityksen muokkaajana. Kertojan toimintaa on kertominen, kertomuksen järjestely ja kerrottavien asioiden valikointi, ei tunteminen tai muu toiminta, ja onkin välttämätöntä erottaa kertojan käsite fokalisaation käsitteestä, eli ei pidä sekoitaa henkilöiden toimintaan liittyvää fokalisaatiota kertomiseen. Kertovalla tekstillä on aina kertoja, vain tämän näkyvyyden aste vaihtelee. Vaikka teos olisi pelkkiä dialogista koostuvia jaksoja, unohdettuja kirjeitä tai päiväkirjamerkintöjä, on olemassa "korkeampi" kertova taso tai auktoriteetti, joka on vastuussa siteeraamisesta, muistamisesta jne. (Tiedoista kiitos kirjallisuuden perusopinnoille ja mm. Mervi Kantokorven artikkelille Proosan runousoppia, teoksessa Runousopin perusteet.)

En kuitenkaan nyt ole niinkään kiinnostunut keskustelemaan kertojaa koskevista teorioista, joskin toivotan tervetulleeksi kaikenlaisen keskustelun. Halusin vain nostaa tuohon esille pienen alustuksen kertojasta, sillä tarvitsin tähän kertomukseen teoriasta ylemmän auktoriteetin ensiksi määrittelemään kertojan, jotta voin sitten kertoa jälleen jutustelevaan tapaan omista lukumieltymyksistäni ja kysellä sitten teiltä mieleisistänne kertojista.

Aloitan kuitenkin itse niillä, joista en niin pidä.

Useimmin petyn kun ihastun lapsikertojiin, ja puhun nyt nimenomaan pikkulapsista, teini-ikäiset menettelevät. Hyväksyn epäluotettavuuden ja epäjohdonmukaisuudet vanhemmissa kertojissa, mutta huomaan tarkastelevani lapsikertojia liiankin kriittisesti. Huonetta lukiessa tuskastuin Jackin epäjohdonmukaisuuteen, kuinka hän oli sekä ns. kaikkitietävä kertoja, joka osasi välittää lukijalle kaiken muiden henkilöiden ajatuksista ja käyttäytymisestä, että eristyksessä kasvanut lapsi, jolle ymmärrettävästi normaali arki tuotti vaikeuksia. Hän samaan aikaan siis kysyi, että mitä jokin sana tarkoittaa ja osasi kertojana välittää tämän ristiriidan lukijalle. Jos Jack olisi ollut minäkertojana ulkopuolisempi, katsellut aikaa taaksepäin tai ollut johdonmukaisesti "kujalla" uusista asioista ja hänen ihmettelynsä olisi tuotu esiin muilla keinoin, olisin hyväksynyt hänet lapsikertojana. Nyt hän tavallaan pilasi kirjan. Brunolle taas annoin anteeksi naiiviuden, sillä se toi tuttuun aiheeseen uudenlaisen näkökulman. Hän on kuitenkin ärsyttävyyteenkin asti ymmärtämätön ympäröivistä tapahtumista, ja lukijalla on koko ajan suurempi tietomäärä hallussaan, joka tekee tarinassa mukana olevan minäkertojan havainnoista mielenkiintoisia.

Tästä nyt voisi tehdä lyhykäisyydessään johtopäätöksen, että pitäisin enemmän tyhmistä kuin fiksuista lapsikertojista, mutta ei se niinkään mene. Kyse on mieltymyksistä, sillä totta kai lapsikertoja toimii toisissa kirjoissa paremmin kuin toisissa, mutta kärjistäen selviäisin ilmankin. Vaikka havainnointiin ja näkökulmiin tulee lapsikertojien myötä uusia piirteitä, niin valinta näkyy myös usein kielessä. Tarinan kuljetus ja ilmaisu on lapsellisempaa, epäonnistuessaan pakotettua ja pitkästyttävää. Usein kirjailija on kuitenkin aikuinen ihminen, joten pahimmillaan kertojaratkaisu on epäuskottava, kankea ja lukiessa tulee kuin väkisin etsittyä epäjohdonmukaisuuksia. Korostan tähän, että lapsikertojat eivät aina ole huonoja valintoja ja nyt puhun puhtaasti omista mieltymyksistäni.

Epäluotettavina kertojina he ovat omiaan, mutta pidän silti enemmän toisenlaisista epäluotettavista kertojista. Niistä, joilla on ketunhäntä kainalossa ja jotka yrittävät jallittaa lukijaa. Toki tämäkin on yleistys, sillä pahimmanlaatuisista tendenssikirjoista en niin perusta. Mutta haluan tulla kirjoissa myös huijatuksi. Lumiomena-blogissa Katja nosti vähän aikaa sitten esiin Lionel Shriverin Poikani Kevin -teoksen  kertojasta: "Eva on klassinen esimerkki epäluotettavasta kertojasta, me lukijathan saamme tietää kaikesta vain hänen erittäin subjektiivisesta näkökulmastaan. Emme voi oikeasti tietää, mitä Franklin kaikesta ajatteli tai oliko Kevinin pikkulapsuusajan ilkeys äidin mielikuvitusta vaiko totisinta totta. Mutta vaikka Eva ehkä onkin epäluotettava, kirjoittaa Shriver tavalla, että Evan jokaisen lauseen uskoo, hänen jokainen sanansa on totta."

Epäluotettava kertoja, jonka kertoma voi yhtä hyvin olla myös totta, on kiinnostava kertoja. Tiivistetysti. Kärjistäen.

Kavahdan toisinaan puhuttelevia kertojia, jotka yhtäkkiä huomioivat minut kirjan äärellä ja tokaisevat jotain JUURI MINULLE. Joskus tämä rikkoo lukemisen illuusion ja sen maailman, mihin olen soluttautunut, ja havahdun siihen, että tässä tosiaan nyt luetaan kirjaa ja tuo kertoja sanoo minulle jotain. Terveppä terve sinnekin. Mutta näihin kertojiin olen pikkuhiljaa ihastumassa, viekoittelevasti pitävät tarinan imussa ja yhtä koska voivat herättää siitä transsista.

Pidän myös kertojista, jotka pysyttelevät taustalla. Tekevät sen duunin, johon heidät on palkattu. Välittävät, kertovat, järjestävät, valikoivat parhaat palat sieltä täältä. Eivät pidä turhaa meteliä itsestään ja antavat henkilöiden ja miljöön loistaa. Heistä pidän erityisen paljon.

Millaisista kertojista te pidätte? Ovatko eläinkertojat jännitäviä? Epäluotettavat luottovalintoja? Lapset liian lapsellisia? Haluatteko, että kertoja on mukana henkilönä tarinassa vai täysin ulkopuolinen? Haluatteko muistelevan minäkertojan? Entä miltä maittaa useamman kertojan kertomus? Poikkeaako runojen kertoja/puhuja proosan kertojasta?

Tuleeko teille mieleen lukukokemuksia, joissa erityisesti olisitte kiinnittäneet huomiota kertojaan? Muistan, että luennoilla puhuttiin joskus Paul Austerin New York -trilogian kontrolloivasta kertojasta, jonka mielivaltaa vastaan alkavat henkilöhahmot kapinoida, mutta koska en ole lukenut Austeria yhtään (vielä) en tiedä, miten he sen tekevät.

Kommentoikaa kertojista, kirjavinkit jakoon!

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta (En liten bok om ondska).
Atena 2011. Sivuja: 300. Suomentanut: Ulla Lempinen

Ostin Ann Heberleinin Pienen kirjan pahuudesta, koska a) aihe kiinnosti, b) sain kirjan edulliseen hintaan, c) K-blogissa oli mielenkiintoinen keskustelu siitä, että mikä kauheassa kiinnostaa meitä lukijoita. (Kannattaa käydä vilkaisemassa keskustelua täältä.) d) Ann Heberlein on kiinnostava kirjailija, vaikken olekaan lukenut hänen aiempaa teostaan En tahdo kuolla, en vain jaksa elää (Atena, 2010). e) pidän rikostarinoista, dekkareista ja television murha-sarjoista, mutta en silti lakkaa ikinä hämmästymästä, että miksi haluan viihtyä kauheuksien äärellä. f) no niin nyt riitti, kirja oli kiinnostava ja ostoperusteluni riittävät.

Miksi haluamme kohdata taiteessa pahaa?
Heberlein pyörittelee erilaisia tosielämän rikostapauksia koulusurmaajista pedofiileihin. Uutisista saa päivittäin lukea, kuinka paljon ikäviä asioita tapahtuu meille ja muille. Usein tuntuu, etten pysty edes lukemaan uutisointeja, koska en halua tietää sitä kaikkea. Silti voin nauttia, viihtyä, samantapaisten asioiden äärellä, kun se tulee esiin kirjallisuudessa. Heberlein pohtii pahuuden kokemusta taiteessa ihmisen tarpeena työstää pelkojaan. Sama pahuus kirjojen kansien välissä on kuitenkin hallitumpaa ja ikäviä tunteita pystyy työstämään taidekokemuksen äärellä. On se sitten populaari- tai korkeakulttuuria. Teos ei arvota ihmisten kokemuksia, eikä taideteoksia keskenään ja on kiinnostava löytää tuttuja kirjoja ja niiden pahuuden analysointia pienen mustan kirjan kansien välistä. 

Lionel Shriverin Poikani Kevin on ahdistava teos koulusurmaajasta. Shriver leikittelee filosofisilla, teologisilla ja biologisilla mielikuvilla myötäsyntyisestä pahasta, mutta Heberlein haastaa kirjailjan ratkaisun. Minusta teoksen kiinnostavimpia kohtia olivat juuri nämä lyhyet pohdinnat pahuudesta kirjallisuudessa ja niiden pyörittely eri teemojen valossa. Heberlein yhdistää Poikani Kevinin, Doris Lessingin Viides lapsi -teoksen ja monen muun "paha lapsi" -genren alle. Pohdinnan rinnalle Heberlein tuo koko ajan tapauksia oikeasta elämästä.

Traagisen kohtalon rakentaminen lehdistössä
Pahuutta ei tosiaan käsitellä vain kirjallisuuden kautta, vaikka näin alunperin ajattelin. Teos on monipuolisempi. Vaikka kiinnostukseni onkin pahuuden kuvauksessa taiteessa, niin luin silti innokkaasti myös pohdintoja siitä, miksi juuri pahat asiat myyvät lehdissä. Miksi iltapäivälehdet, jotka kirkuvat kuolemaa, katastrofeja ja raakuuksia ovat myyntimenestyksiä? Missä pahoissa olosuhteissa pääsee syntymään hirviöitä, jotka terrorisoivat lähiympäristöään ja lopulta heille täysin tuntemattomia ihmisiä. Mielenkiintoisimpia ovat ne tapaukset joissa saman teon tehnyt rikollinen voi saada lehdistössä ihan erilaisen kohtelun, jolloin tapaus herättää myös lukijoissa täysin ristiriitaisia tunteita. Näistäkin tapauksista teoksessa on esimerkkejä.

Moni Heberleinin käsittelemä tapaus on Ruotsissa tapahtunut tai ruotsalaisen lehdistön uutisoima, mutta kyllä näistä voi yhtäsuuruus merkin vetää suomalaiseenkin mediakulttuuriin. Haluamme tietää, millainen on paha ihminen. Onko teko harkittu ja onko tekijä nauttinut sen tekemisestä? Vai onko hän traagisten olosuhteiden uhri, jolloin hän on lukijakunnan silmissä lähes syyntakeeton pahoihin tekoihin. Heberlein nostaa esiin erään ruotsalaisen naisen, joka vangittiin Yhdysvalloissa surmista ja muista pahoista teoista, ja kuinka tapausta käsiteltiin lopulta Ruotsissa. Yleisö meni lopulta surmaajan puolelle, sillä taitava toimittaja rakensi todellisen mutta erittäin tunteisiin vetoavan jutun surmaajan taustoista, jolloin hänen tekonsa tuntuivat melkein järkeenkäyviltä ja hänen uhriensa kohtalo jäi toissijaiseksi. Kaikkien näiden tapausten läpikäyminen on teoksessa kiinnostavaa, sillä usein minulla itsellänikään ei ole mitään tuntumaa siihen, että miksi me kaikki toimimme näin. Miksi pahuus kiehtoo niin, että se on suurin myyntivaltti ja jopa monen rakkauskirjeen yllyke. (Viittaan tällä vankiloihin tulviviin kirjemäärin, kun massamurhaajiin rakastuneet naiset lähettelevät rakkaudentunnuksiaan)

Käsittämätöntä, mutta Pieni kirja pahuudesta analysoi pahuuden eri puolia hyvin, vaikkei mitään ratkaisuja tarjoakaan. Teos esittelee erilaisia teorioita ja filosofointeja pahuudesta, eri puolia ja toisiaan tukevia väitteitä. Demonisoinnin, lapsien tekemien pahuuden ja sukupuolijaottuneen pahuuden lisäksi Heberlein kirjoittajaa pahuuden edellytyksistä ja pahuuden suhteesta hyvyyteen. Vaikka luin teoksen kerralla, suosittelisin sen pilkkomista pienempiin lukupaloihin. Moni hyvä ajatus meni nopeasti luettuna ohi ja keskittyminen oli parhaimmillaan niissä teemoissa, joita oli jo ennalta osannut odottaa ja niitä on etukäteen ehkä miettinyt.

Suosittelen niille, joiden mielestä pahuudesta pitää puhua kiihkottomasti.