Atenan ja Schildtsin kanssa aamiaisella

Olin tänään aamupalalla Lasipalatsin Palmuhuoneessa, joka oli tupasen täynnä toimittajia ja kirjailijoita. En ole mikään huippukuvaaja eikä minulla ole vastavalosuojaa, joten valitettavasti valokuvani tilaisuudesta eivät ihan onnistuneet. Tila oli kirkas, mutta kirjailijoiden kuvaaminen vastavaloon sai aikaan päinvastaisen tunnelman.

Odotin eniten Anne Leinosen Viivamaalarin esittelyä, sillä kirja julkaistiin tänään. Leinonen edustaa kirjailijana tätä suomikummaa, maagista realismia, joka on kovasti nyt pinnalla kotimaisessa kirjallisuudessa. Hän on itseasiassa yksi lajin kotimaisia pioneereja, ja aiemmin Leinonen on julkaissut nuortenkirjallisuutta, novelleja ja Rautasydän-nimisen teoksen yhdessä Miina Supisen kanssa. Viivamaalari on hänen ensimmäinen yksin kirjoitettu aikuisille suunnattu romaani. Heh, kuinka vaikeasti luonnehdittu, kun kyseessä on kuitenkin monta teosta julkaissut kirjailija, mutta puolustaudun sillä, että niin teos tänään esiteltiin.

Viivamaalari on maaginen romaani kaupungin halkaisevasta viivasta, ja se on myös tekijän mukaan yhteiskunnallinen ja poliittinen teos. Enemmän tietoa kirjasta ja prosessista löytyy teoksen kotisivuilta.

Toinen kiinnostava teos, jonka todennäköisesti luen on Markus Leikolan Matkalla tänne -novellikokoelma. Luin viime keväänä kirjailijan runoteoksen Naamakirjan – josta kirjoitin silloin vain pienen miniarvion – ja haastattelussa kerrottiin, että novellikokoelmassa on sama koomisen ja traagisen pohjavire kuin tässä runoteoksessa. Pidän novelleista muutenkin, mutta on kiinnostava lukea, että kuinka suuria tai pieniä matkoja on saman teeman alle mahdutettu.

Oli myös hauska huomata, että kevään listoilla oli peräti kaksi bloggajaa, jotka julkaisevat kirjan. Outi Rinne on suosittu ruokabloggaaja, jolta ilmestyy nyt raakaruokaan keskittyvä keittokirja Keittämättä paras. Sari Helin on omien sanojensa mukaan Huono äiti, eikä hän kuulemma jätä mitään salaisuutta kertomatta samannimisessä blogissaan. Kirja on nimetty blogin mukaan. En ole aiemminkin lukenut kummankaan blogeja, joten en osaa sanoa, että kuinka paljon uutta materiaalia varsinaisiin teoksiin blogien faneille on luvassa.

Kirjablogeista ei kovin helposti tietokirjaa saa aikaiseksi, vai miten se menikään.. ;) Keväämmällä tästä enemmän tietoa.

Raisa Lardot: Jotain häikkää

Pihin naisen elämää -blogissa törmäsin Raisa Lardotiin. Hän ei ole minulle kirjailijana entuudestaan tuttu, joten ostin hänen viime vuonna ilmestyneen teoksensa Jotain häikkää (Schildts, 2011) ja ajattelin lyhyiden humorististen tarinoiden myötä tutustua hänen tuotantoonsa. Hän on kirjoittanut enemmänkin näitä pikku tarinoita, "raisoja", kuten Eläimellisiä tarinoita -teoksen takakannessa hauskasti kuvataan. Nämä yhden kahden sivun oivallukset olivat omiaan luettavaksi lukujumituksen aikana, sillä jutun juonesta saa kiinni nopeasti ja ennakkoluuloisten kertojien ja henkilöiden hajatuksia lukee sopivina annoksina sieltä täältä ilman että kokonaisuus kärsii, vaikkei koko teosta luekaan kerralla.

Jotain häikkää on 135-sivuinen teos, jonka jokaisessa tarinassa henkilöillä on nimensä mukaisesti jotain häikkää. Heillä on ongelmia parisuhteessaan tai naapureiden kanssa, he ovat ennakkoluuloisia maahanmuuttajia kohtaan tai muuten vain sekopäisen luulotautisia omasta olemassaolostaan. Osa on ärsyttävän sievisteleviä ja pikkusieluisia ihmisiä, joita ei voisi sietää, jos joutuisi omassa arjessaan kohtaamaan. Osa taas haluaisi olla avarakatseisempi, kuin mitä oikeasti pystyy tai luonnostaan osaa olla.

Se tapahtui Amsterdamissa. Olin juuri aikeissa ylittää vilkasliikenteistä katua ja toinen jalkani oli jo astumassa jalkakäytävän reunan yli, kun minuun tarraudutin äkkiarvaamatta rajusti takaapäin.
Käännähdin. Käsi piti minua yhä otteessaan.
Se oli musta.
Järkytys oli salvata hengitykseni.

Tilanne laukeasi nopeasti. Tajusin että mies oli riuhtaisullaan pelastanut minut viime hetkellä jäämästä auton alle. Kiitin häntä niin kauniisti kuin vapisemiseltani kykenin. Mies hymyili ja jatkoi matkaansa. Minä sen sijaan mietin vielä pitkään, ehtikö pelastajani nähdä kauhistuneen ilmeeni ja oliko hän tajunnut pelästykseni todellisen syyn.

Osa 65 tarinasta on niin nerokkaan hauskoja, sillä niissä näyttäytyy tuttu mielensäpahoittaja-ihminen, mutta Kyrön karvahattuiseen vanhaan mieheen verrattuna teoksen henkilöhahmojen runsaampi kavalkadi näyttää laajemmalla spektrillä ihmismieltä ihmetyttäviä asioita. Mutta niin kuin on hyviä, on myös huonoja. Tai ei niinkään huonoja, vaan mitäänsanomattomia ja helposti unohdettavia. Lukemisen aikana ehtii jo miettiä jotain muuta, vaikka kyse on vain parista sivusta. Jokin ei vain pidä otteessaan. Joskus sama vitsi ei vain jaksa naurattaa tai tarinan fokus on niin mielenkiinnoton, että sitä kuin varkain hyppää jo seuraavaan ja toivoo parempaa aloitusta. Repivämpää hauskuutta.

Onneksi niitä on, ja Lardotiin tutustuminen oli positivinen lukukokemus. Anne-Mari Ahosen suunnittelema kansi sopii teokseen kuin kirja kesään. Monenlaiset epäilevät kasvot tuijottavat toisiaan ja maailmaa luullen koko ajan olevansa kaiken sen epäluulon ja ennakkoluulon ulkopuolella. Lukiessani törmähtelin myös itse miettimään, että kenen mielestä olen epäilyttävä ja keitä itse tarkastastelen peitellysti tai peittelemättä asenteellisesti.

Neuroottinen teos, jonka tarinoita suosittelen sopivina parin tarinan annoksina.

Raisa Lardot: Jotain häikkää. Schildts, 2011. 135s. Kansi: Anne-Mari Ahonen.

Toukokuun luetut + haasteasiaa

Toukokuu oli erikoinen lukukuukausi, sillä en ole aiemmin lukenut näin paljon yhden kuun aikana, vaikka loppukuusta keskityin lähinnä Downton Abbeyn ja Mad Men -sarjojen katsomiseen. Muhkea lukukuukausi johtuu kuitenkin siitä, että osallistuin kuun alussa Read-a-Thon-haasteeseen ja luin 24 tunnin aikana 9 kirjaa. Kiitos kaikille haasteeseen osallistuneille, kommentoijille ja tsemppaajille innostamisesta. Haaste oli mukava, ja aion jossain vaiheessa yrittää rikkoa oman ennätykseni. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia lukea yhtä vuorokautta (unet ja tauot kyllä nautin hyvillä mielin), mutta kuun loputtua huomaan sen vaikuttaneen siihen, etten niin paljoa jaksanut lukea ja katsoin mieluummin tv-sarjoja. Jotain tuli kuitenkin myös toukokuussa luettua, sillä sivumäärä kipusi itselleni ennätyksellisiin mittoihin (toisaalta en ole kuin parina kuuna laskenut sivuja yhteen): luin 5276 sivua, joista 884 sivua tuli kuvien kera. Luin kaikkiaan 20 kirjaa ja 3 sarjakuvaromaania. Kuuntelin loppuun yhden äänikirjan.


Lukuhaasteen aikana luetut:

Taina Latvala: Paljastuskirja
Carlos María Domínguez: Paperitalo  
Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta 
Tuomas Kyrö: Miniä 
Kristín Steinsdóttit: Omaa tietä 
Maritta Lintunen: Sydänraja 
Sanna Eeva: Olot  
Simon Lelic: Katkeamispiste 
Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina 

Muut kuun luetut:

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus
James Franco: Palo Alto
Lotte & Sören Hammer: Kaikella on hintansa
Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä 
Patrick deWitt: Sistersin veljekset 
Chris Cleave: Little Been tarina

Sarjakuvat (näistä omat arviot tulossa):
Faith Erin Hicks: Friends with boys
Guy Delisle: Burma Chronicles
Guy Delisle: Jerusalem

Luetut, mutta ei blogattu:

Kirjablogisti Booksylla on mukava tapa kertoa kuun vaihteessa myös niistä kirjoista tarkemmin, joista hän ei muuten ole ehtinyt tehdä pidempää arviota. Mie ajattelin nyt napata häneltä tämän toimintavan, sillä muuten roikutan kuukausitolkulla kirjoja mielessäni, joista haluaisin kirjoittaa jotain, mutta ajan kuluessa se on aina vain vaikeampaa. En ehdi kuitenkaan kirjoittaa kaikista, joten Booksyn tapa on mielestäni mitä mainion, sillä haluan kuitenkin jotain kirjata itselleni muistoksi bloggaamattomistakin kirjoista.


Hugh Lupton: Tarinatie  (lastenkirja)

Tarinatie on suloinen lastenkirja, jonka tarinat tulevat kaikkailta maailmasta. Tarina kolmesta kilipukista ja sillan alla asustavasta peikosta oli tuttu, mutta en tiennyt sen olevan alkujaan norjalainen satu. Saksalainen satu ääriään myöten täynnä olevasta puuropadasta ja englantilainen tarina pienestä kirjavasta kanasta, joka pyytää jokaiseen pieneenkin työvaiheeseen apua naapureiltaan ja syö lopulta leivän itse, ovat minulle tutuimpia entuudestaan. Intialainen satu matkivista apinoista ja afroamerikkalainen tarina lumoavasta laulusta puolestaan oudompia. Luin teoksen yhden työasian vuoksi, mutta viihdyin kirjan parissa, vaikkei minulla ollutkaan etuoikeus saada lukea sitä jollekin lapselle ääneen. Hugh Lupton on kirjannut loppuun tiedot siitä, miten on törmännyt valikoituihin tarinoihin. Näihin on myös suomentaja tuonut osansa, sillä löysin esimerkiksi tiedon siitä, että kolmen kilipukin rohkeudesta on myös useita suomalaisia versioita.

Kuvitus on runsasta, mutta silti jokainen aukeama on oma rauhallinen saarekkeensa. En pitänyt valitusta comic sans -fontista, mutta antaahan se tarinaan oman pehmeän sävynsä. Fontti on vain niin loppuunkulutettu, että kavahdan sitä kaikkialla.

Ihan miellyttävä kosketus lastenkirjoihin, sillä en ole niitä nyt hetkeen lukenut.


Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki

Minua harmittaa, että tämä teos jätti lopulta hyvin lyhyen muistijäljen mieleeni. Olin etukäteen odottanut sitä, sillä kirjailija on minulle luentokursseilta tuttu opiskelukaveri, mutta valitettavasti kirkkain idealamppu jäi minulta tämän teoksen osalta huomaamatta. Teos on oikeastaan kertomuskokoelma koulurakennuksen ja -pihan tapahtumista yhden päivän aikana. Erilaiset kertojat tuovat moniäänisenä mittelönä päivän erilaisia kohtauksia näkyviin, mutta kokonaisuuden kannalta tässä häviää eniten lukija. Tai ainakin tämä lukija, sillä välillä on vaikea löytää yksittäisten tarinoiden johtoajatusta ja sopivuutta kokonaisuuteen. Tiedän, ettei aina ole tarviskaan, mutta jonkinlaisen koheesion kannalta kaipasin kädenojennusta suuntaviivojen määrittelyyn.

Riikonen on rohkea kirjoittaja, eikä hänen esikoiskirjansa ole ihan sellainen, mitä olen tottunut esikoiskirjoista etsimään. Kokonaisuus on yhtä aikaa armollinen ja raaka; teos ei moralisoi ja opeta, vaikka koulumaailmassa siihen voisi helposti sortua, mutta se ei myöskään peittele heikkouksia, himoja ja väkivaltaa.


Petri Tamminen: Piiloutujan maa ja Enon opetukset

Pidän valtavasti Petri Tammisen kirjoista, ainoastaan Enon opetukset oli vähän tylsempi tuttavuus. Toisaalta sekin saattoi johtua siitä, että kuuntelin sen äänikirjana, enkä välittänyt kauheasti kertojan tyylistä. (Hänestä huomasi heti, koska oli pitänyt tauon ja ääni kulki innokkaasti eteenpäin ja loppulukua kohti ääni jo vähän mateli ja hinkui.)

Piiloutujan maa muistutti minua suosikistani Muita hyviä ominaisuuksia, sillä kirja ei ole vain kirja, se on olotila. Olen ollut nyt jonkin aikaa sairaana ja vähäjaksoinen, joten Piiloutujan maa kolahti tähän oloon ja tilaan vaivattomasti. Teos on täynnä piilopaikkoja ja ihmisiä, jotka kaipaavat piiloon. Se ei ole kuitenkaan kokoelma toisiaan toistavia ujoustarinoita, vaan lyhyitä katkelmia arjesta. Piilo on olotila, joka kuvastaa meissä tarvetta olla näkymätön: Kun ei haluaisi soittaa puhelimella, mutta aina toisinaan on vain pakko. Kun pää on sekaisin monista yhtäaikaisista tunteista, on parempi mennä jonnekin rauhoittumaan, yksin olemaan ja selvittämään langanpätkiä. Kun hälyn keskellä paras paikka olla yksin on rauhallinen inva-vessa. Minulle luettiin tätä ääneen, kun kipuilin eniten, tuntui että pääsin niihin tarinoihin hetkeksi piiloon.

Tammisessa minua viehättää, että teksti on niin vaivatonta. Hän sanoo paljon kauhean yksinkertaisesti. Eikä tuhlaa sanoja.


Saija Nissinen: Sitomisen taito

Mitä jää mieleen novelleista monta viikkoa lukemisen jälkeen? Ensiksi katoavat novellien nimet, en taida muistaa niitä edes lukiessani. Niihin täytyy toki palata, että pystyy tarkentamaan lukemaansa - kuin pistäisi kartalle nastoja, että täällä ja täällä olen käynyt, niin myös novellien nimiä muistelemalla mieli pyrkii etsimään tiettyä muistikuvaa ja miitä yksittäisessä novellissa sanottiin.

En kirjoittanut ylös yhdenkään novellin nimeä, mutta Sitomisen taito edusti sellaisia novellikokoelmia, joista pidän. Tarinat ovat mahdollisia kuvauksia arjesta, mutta silti niin absurdeja ja järjettömiä, ettei niitä meinaa uskoa todeksi. Siitä se taika syntyykin, se voisi tapahtua minulle, mutta onneksi niin ei käy. Mies, joka elää Elviksen lauluista, pesee sairaalassa osastolle joutuneita mielenterveyspotilaita. Hän on onnellinen arjessa, se kulkee kuin tanssi tai pikemminkin kuin laulu. Mutta aina on oltava joku, jolle tämmöinen tavanomaisuus ei kelpaa. Novellin särmää kiristetään huippuunsa, kun mukaan otetaan ihminen, joka ei voi hyväksyä moiseen yksinkertaisuuteen tyytymistä. Onni ei saa olla myötäsyntyinen olotila, vaan jokin asia, mitä pitää jatkuvasti tavoitella.

Jotain outoa on siinäkin, että tämä novelli jäi parhaiten mieleen. Osa katoaa taustahyminäksi vahvistamaan parhaimpien novellien tehoa. Outotunnelmaisia tarinoita, jotka Nissinen on sitonyt yhteen taidolla (tiesitte kyllä, että käytän tuon kortin jossain vaiheessa).


Markus Leikola: Naamakirja

Naamakirjan varasin kirjastosta, kun olin lukenut arviot täältä, täältä, täältä. Luin sen lentokoneessa, kun käväsin pohjoisessa lumitöissä äitienpäivän aikoihin. Minusta oli miellyttävä lukea pitkästä aikaa runoja, joissa merkitystä ei tarvinut metsästää, enkä tarkoita sillä että Leikolan proosarunot olisivat kertakulutusta vailla mitään syvällisyyttä. Ainahan sanat ovat latautuneet jollakin merkityksillä ja arvoilla, mutta Naamakirjaa lukiessa tottumatonkin runonlukija saa heti jutun juonesta kiinni.

Aktiivinen facebookin käyttäjä tunnistaa ne monet äänet, jotka hakevat kirjan sivuilta huomiota. Niissä on samaan aikaan huumoria ja traagisuutta, eikä lukiessa välttämättä tiedä uskaltaisiko niille antaa iloisen peukun. Ymmärtääkö ihan, mitä runon kulloinen puhuja etsii. Huumorin seassa on juuri se traagisuus, hetken aikaa on näytöllä yksittäisen ihmisen huomiota kaipaava kirjoitus. Pitääkö siihen jotenkin reagoida?

Jos mä laitan tähän että Ellu ja Jari on suhteessa
niin pitääkö sitten kun ero tulee niin
ensin olla että hieman epäselvää
vai ajaako saman asian että vaan poistaa sen kavereista
kuka tänkin osais kertoa
kun en mä edes tiedä paljonko se musta tykkää
ja sais ne menkat jo pikkuhiljaa alkaa

---

Sitten haasteasioihin.

Vastasin toukokuussa 11-kysymyksen haasteisiin, joka kiersi tiuhaan ainakin kirjablogeissa. Sain haasteen neljä kertaa, joten keräsin kaikki hyvin kirjapainotteiset kysymykset yhteen, mukava haaste, ja vastauksiani voi käydä vilkaisemassa tästä linkistä.

Sain pari päivää sitten Marjikselta Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen, jonka otan nyt ilolla vastaan. Hän on aiemminkin suositellut minulle Maria Turtschaninoffin Arra-kirjaa, mutta nyt haasteen myötä tartun kesällä tähän fantasiakirjaan. Yritän lukea mahdollisimman monipuolisesti erilaisia teoksia, mutta fantasian olen jättänyt hyvin vähälle huomiolle. Tämän myötä tulee korjattua tämäkin erhe.

Haasteen tarkoitus on kiertää eteenpäin ja vähän taaksepäinkin, sillä saan haastaa Marjiksen lukemaan oman suosittelemani kirjan. Hän tiesi jo haastaessaan minut, että sarjakuvan hän saa luettavakseen. Mutta tiedän, että hän tulee pitämään valitsemastani kirjasta. Sain joululahjaksi Craig Thompsonin Habibin, ja se on yksi kaikkien aikojen parhaista lukemistani sarjakuvista. En edes osannut sanoiksi pukea, mutta nyt luen mielelläni Marjiksen arvion teoksesta.

Haastan myös Kirjavan kammarin Karoliinan lukemaan Sergei Dovlatovin Meikäläiset, sillä odotin kovasti hänen lukevan sen maratoninsa aikana. Haastan myös Luettua-blogin Sannan lukemaan Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia. Minua kiinnostaisi kovasti tietää, mitä mieltä hän olisi näistä novelleista, sillä hän on ennen inhonnut novelleita, mutta nyt selvästi lämmennyt niille kirja kerrallaan. (Päivitys: Hups. Karoliina oli haastettu jo, joten siirrän tämän haasteen sittenkin Jaanalle Täällä toisen tähden alla -blogiin. Hän on ainakin ilmaissut kiinnostuksensa kirjaa kohtaan.)


Haasteen säännöt tiedoksi myös haastetuille:
Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.


Entä muut haasteet sitten? Tuntuu, että minun pitää näin kesän ja tulevan kesäloman (iiih, ensimmäiseni) kunniaksi vähän tarkistaa, että mikä tilanne on vuosihaasteissa, jotta tiedän vähän suunnitella tulevia lomapäiviä kirjamielellä. Tilanne vaatii tarkempaa valmistautumista ja teen haastetilanteesta erillisen postauksen lähipäivinä, sillä tämä bloggaus uhkaa karata nyt käsistä pituudellaan.

James Franco: Palo Alto

James Franco: Palo Alto 

Schildts & Söderströms, 2012 

Palo Alto, 2010 

Suomennos: Jaakko Kankaanpää 

Sivuja: 206 

Kansi: Emmi Kyytsönen 

Genre: dirty realism  

Lisäksi: 

Franco on näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja, kuvataiteilija, Yalen tutkija. Novellikokoelma Palo Alto on hänen esikoisteoksensa.

Michael Cunningham kuvaa etuliepeessä teosta: "Tyystin tunteilematon ja häikäisevän synkkä". James Franco on puolestaan kirjannut loppusivun kiitoksiin saaneensa oppia ja apua Cunninghamilta kirjoitustyöhönsä. Uskon molempia herroja, sillä Palo Alto sisältää hyvin synkkiä, tunteettomia ja häikäilemättömyyttä. Mutta Cunningham olisi voinut vinkata Francolle, että vaikka toisto luo merkityksiä, novellikokoelmassa toisteiset tarinat kääntyvät ennen pitkää itseään vastaan.

Palo Alto on novellikokoelma amerikkalaisten vieraantuneiden lähiönuorten arjesta. Kurjuuden kukoistuksesta syntyy kiinnostavia tarinoita. Kertojina toimivat nuoret miehet ja naiset, hyvin samanääniset ja -kaltaiset, mutta yhtä elävät, todelliset ja vialliset. Novellit tuntuvat samaan aikaan todella rehellisiltä puheenvuoroilta, mutta niiden rumuuden vuoksi niitä ei aina oikein haluaisi uskoa. Kuinka ylpeä on kertoja novellissa "Tapetaan eläimiä", kun hän kuvailee miten hän poikaporukassa ampuu pikkulintuja. Miten historian tunnilla esitetty väittely orjuudesta kääntyy tuntien ulkopuolella todelliseksi väitteeksi. Näytelty on totta, jos se ääneen sanotaan. Seksiä, huumeita, hyväksikäyttöä, tappeluita, vertaviinaaväkivaltaa. Niistä on tavallisten nuoren elämä tehty.

Mutta mitä jää lukemisen jälkeen käteen?
En suosittele tämän novellikokoelman lukemista yhdeltä istumalta, sillä aiheiden samankaltaisuus puuroutuu samaksi massaksi. Kertojat muistuttavat liikaa toisiaan ja ainakin minulta rumuuden tehokkuus häviää, kun sama lakoninen ääni toistaa tarinan vaikkakin eri vivahteiden kautta.
Ymmärrän myös, miksi monet vierastavat novellikokoelmia ja pitävät "eheämmistä" pitkistä romaaneista, joissa henkilöiden tekoja motivoidaan pidempään. "Emily"-novellia olisin voinut lukea pidempäänkin, sillä hyvin erilaisesta miljööstä huolimatta jokin tarinassa muistutti omista teinivuosista. Pidin Francon saarnaamattomuudesta ja siitä, ettei asioita katsota ylhäältä alaspäin. Aion jatkossakin lukea häneltä lisää, sillä on kiinnostava nähdä, mihin suuntaan monilahjakkuus vie kirjoituksiaan.

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä. Schildts, 2010. Sivuja: 315. Suomentanut: Jaana Nikula. Kansi: Anders Carpelan

Tein kirjastosta hyvän täsmälöydön. Joku oli sopivasti palauttanut kirjan, jonka olen halunnut lukea pitkään. Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä (Schildts, 2010) oli viime vuonna Finlandia-ehdokkaana ja on lisäksi aiheeltaan todella kiinnostava.

Erilainen omaelämäkerta, jossa romaanin vapaudet on yhdistetty Runeberg-tutkimukseen. Sain uutta tietoa kansalliskirjailijasta, mutta teoksen rakenne viehätti erityisesti. J.L.Runebergin läheiset ja tuttavat saivat vuoronperään esiintyä kertojana, mikä teki lukemisesta eläväistä ja moniäänisyys ei tuntunut sekavalle. Aikarakenne vaihteli, välillä oltiin Runebergin nuoruusvuosissa, välillä puolestaan kiikkustuolissa. Teos alkaa vanhuudenpäivistä, mutta lukuisien takaumien kautta nähdään koko elämänkirjo. Kaikkien eri ihmisten puheevuoroista, aikatasojen leikkauksista ja historiallisten tapahtumien ja henkilöiden nopeista vaihdoista tuli teokseen eloa. Aina en ihan hoksannut, kuka kulloinkin oli äänessä, mutta missään tapauksessa tämä ei ollut teokselle moitteeksi. Pidin yllätyksellisyydestä ja eri henkilöiden tarjoamasta näkökulmasta. Ketään ei kääritty silkkiliinoihin. Kaikkein vähiten Runebergia itseään.

Runeberg näyttäytyy lukijalle sadistisena eläinrääkkääjänä, luonnehäiriöisenä aviomiehenä, ilkeänä, itsekkäänä ja turhamaisena miehenä. Perusteetta Wahlström ei ammu päähenkilöään pilkkatauluun ja kirjailijuuden, herkkyyden ja luovuudentuskan kautta Runebergista näyttäytyy kiehtovan herkkä hahmo. Teoksessa saavat silti Runebergiin pettyneet ihmiset ja eläimet puheenvuoronsa ja tilansa kertoa siitä, miten ruma voi kansalliskirjailijamme sisältään olla. Hänen mainettaan ei kuitenkaan pilata, vaan lasketaan vain kansakuntamme kirjahyllyn päältä hieman alemmas. Hän on yhtäaikaa inhimillinen, eläväinen, kuvottava ja kiinnostava. Ihan jotain muuta, millaisena hänet olen kuvitellut luettuani Vänrikki Stoolin tarinat, Hannan ja Hirvenhiihtäjät.

Kärpäsenkesyttäjä on myös muutakin kuin tirkistysmatka Runebergin elämään. Se on kirja kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Teema, joka tuntuu elävän nyt vahvasti kotimaisessa kirjallisuudessa. Tätäkin aihetta Wahlström lähestyy terävästi. Nautinnollinen lukukokemus, kertakaikkiaan.

"Tiesin siis jo 20-vuotiaana että minusta tulisi impotentti ukko. Ja annoin itselleni anteeksi. 
Mutta Suomen kansa ei ole antanut inulle anteeksi, minua jahdataan armotta kuin saalista Hirvenhiihtäjissä. Ihmiset vaativat uusia runoja ällistyttävän julmasti. Aivan kuin he etsisivät runoilijan sielusta haavoittuvimmat kohdat jotta saisivat iskettyä tikarinsa juuri niihin.
Minä vihaan heitä.
Pyörätuoli vapauttaa minut heistä."

Atenan ja Schildtsin syksy 2011

Olin tänään "Uusien kirjojen iltapäivilla", kuuntelemassa Atenan ja Schildtsin syksyn kirjakuulumisia. Sekä tietokirjojen että kaunon puolelta on katalogit pullollaan kiinnostavia kirjoja, mutta nostan tässä esiin nyt ne, joista eniten kiinnostuin ja joita aion syksyn mittaan lukea ja blogissani esitellä.

Olen lukenut keväällä melko paljon esikoiskirjoja ja aion jatkaa samalla linjalla nyt syksyllä, sillä minusta on kiinnostava sitten vuoden lopulla verrata kauden kirjoja ja tehdä omaa veikkausta vuoden esikoiskirjafinalistien osalta. Atenalta julkaistiin tänään Mia Vänskän romaani Saattaja, joka kiinnostaa minua nimenomaan siksi, että on suomalainen kauhukirja. En ole lukenut kauhukirjoja, kuin joskus nuorena yksikaksi Kingiä ja siinä se taitaa osaltani olla. En siis pysty arvioimaan kirjan esikuvia ja genren tyylipuhtautta, mutta etukäteen luvatut vaikutteet suomalaiseen mytologiaan ja maagiseen realismiin kiinnostavat ja näitä lähden etukäteen lukiessa maistelemaan. Olen halunnut myös liikahdella uusien genrejen pariin, joten lukukokemuksesta tulee varmasti kiintoisa. Erityismaininta siitä, että Saattajassa on upea kansi.

Tänään julkaistiin myös tanskalaisen Pia Juulin rikosromaani Hallandin murha, jonka kehutaan rikkovan perinteisen dekkarin kaavan ja samalla verrataan Umberto Econ Ruusun nimeen. Teos on voittanut myös Tanskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon. Luen myös melko vähän dekkareita, joten perinteinene kaava ei ole minun lukunautintojani kangistanut, mutta kaikki uudistavat, rikkovat ja taitavat tarinat vetävät silti puoleensa. Haastattelussa Juul kertoi, että rikoksen ratkaiseminen jää lukijan oman tulkinnan varaan, enemmän teos kuvailee ihmisyyttä ja murhan jälkeisiä seurauksia kuin itse rikosta ja kilpajuoksua tappajaa vastaan. Kirjan kannessa oleva korpinnäköinen lintu (mustarastas, Kiitos Kirsi oikaisusta) vie ajatukset Edgar Allan Poen kauhukertomuksiin, mutta luvassa on varmasti jotain ihan muuta.

Schieldts julkaisee sarjakuvamessujen yhteydessä feminististä ruotsalaissarjakuvaa Johanna Rojolan toimittamassa kokoelmassa Suffragettien City. Kirjoitin vähän aikaa sitten siitä, kuinka yllättynyt olin kuullessani, että monet suomalaisten taidesarjakuvataiteilijat tekevät nimenomaan omaelämäkerrallisia teoksia. Rojola haluaisi tällä kokoelmalla inspiroida kotimaista sarjakuvakenttää tekemään yhteiskunnallisia ja poliittisia sarjakuvia. Hän itse saa omiin töihinsä sytykettä lehdistä ja uutisista, joten ei ihme, että samankaltainen sarjakuva naapurimaassa kiinnostaa. Kokoelma tuo suomalaisille sarjakuvan ystäville ensimmäistä kertaa luettavaksi suosittuja ruotsalaisia naissarjakuvataiteilijoita. Odotan tätä erittäin kiinnostuneena!

Muita kiinnostavia tärppejä:
- Stephen Fry: Virtahepo
Koska räävitön, rivo ja teräväkielinen satiiri on aina poikaa ja uskon, että "Jeeves" hoitaa varmaan teoksen tyylillä. Ja koska hänen pituutensa 196cm mainittiin sekä teoksen esittelyssä että kirjan katalogissa. :)
- Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä
Koska teoksesta on tehty jo BBC:n rikossarja. Ja koska katalogi lupaa teoksen olevan dekkari, joka on samalla kirjallisuutta. ;)
-Marianne Peltomaa: Ei valoa tunnelissa
Koska teoksesta tulee joulukuussa kotimainen rikossarja televisioon. Koska pidin kirjailijan esiintymisestä jo Vanhan kirjallisuuden päivillä.
- Hugleikur Dagsson: Perimmäinen Pohjola
Koska se on hänen ensimmäinen kokonainen sarjakuva-albumi. Koska luvataan islantilaista mytologiaa.