Pirkko Saisio: Signaali

Pirkko Saisio: Signaali. Siltala 2014. Kansi: Elina Warsta. 296 sivua.

Saisio on lempikirjailijoitani. Olen opintojeni aikoihin ja blogini alkuaikoina kirjoittanut Saision luennosta pitkän bloggauksen, ja hän on tehnyt minuun selvästi suuren vaikutuksen myös puhujana ja esiintyjänä, vaikka tietysti tutuin hän on kirjojen ja teatteriesitysten kautta. Olen jopa lukenut muutaman näytelmän. Hän on kirjoittajana todella omaleimainen, joten tekstin kyllä tunnistaa hänen kirjoittamakseen monien tekstinäytteiden joukosta, jos sellainen "makutesti" joskus pidettäisiin.

Signaali on komea tarinakokoelma uusia tarinoita Pirkko Saisio -nimisen kirjailijan kertomana. Vaikka tarinat ovat uusia, tuntuu kuitenkin kuin lukisi tuttua, mielekästä tarinavirtaa. Jatkumoa monille lempikirjoille, mutta lisänä on enemmän lempeää ironiaa ja huumoria. Naurahdan usein lukiessani. Kertoja on niin tarkkanäköinen tarinoitsija, pirullinen ilman ilkeyttä ja hyvä suustaan.

Ilselän Minna on luonnehtinut teosta osuvasti: "Signaali on elämäkerrallinen mutta kronologiaa karttava ja erittäin kaunokirjallinen muistelo. Saisio tarinoi, vaihtaa suuntaa, pakittaa ja kääntyykin taas eri suuntaan, kysyy itsekin: mitähän varten minä tällaisia kirjoitan?"

Ja hän vyöryttää tarinaa eteenpäin, tuo lyhyisiin lauseiisin ja kohtauksiin paljon hauskuutta  ja näennäisen kepeää sanottavaa. Painokkuus voi löytyä vaikkapa siitä, että joku ajatelma on lukijallekin tuttu -- hän ei ole vain tajunnut sitä vielä niin ajatella tai havannoida. Herkullista luettavaa siis.

Signaali on mieleeni, ja luen sen vielä varmasti uudelleen.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kari Hotakainen: Ihmisen osa. Siltala, 2009. Sivuja: 276 (6 cd-levyä). Kansi: Elina Warsta.

Kuuntelin Kari Hotakaisen Ihmisen osaa (Siltala, 2009) järjestellessäni kirjahyllyä, ennen nukkumaanmenoa ja kävelylenkeillä. Pidin teoksesta niin paljon, että päätin ostaa sen myös kirjana itselleni, jotta voin palata hyvien kohtausten ja sitaattien pariin. Kuunnellessa teosta monta kertaa tuli tunne, että huh, olipa hyvin sanottu tai osuvasti ilmaistu. Nauhalta on kuitenkin paljon vaikeampi ottaa mietteitä muistiin, joten halusin lopulta saada myös kirjan itselleni.

Ritva Valkamalan ääni antaa teokselle vielä aivan toisenlaisen ulottuvuuden, ja ymmärrän äänikirjojen hienouden. Kun lueskelin kirjan loppua uudelleen, kuulin edelleen kerronnan Valkaman äänellä. Samalla tavalla kuin Antti Litja oli Mielensäpahoittajassa ihan lyömätön, on Ihmisen osan kuuntelu Valkaman lukemana suoranainen nautinto. Äänikirjan ainoa huonompi puoli on se, että illalla nukahtaa helposti kesken kuuntelemisen ja tapahtumia tarttuu mieleen sieltä täältä. Sitten kun seuraavan kerran taas etsii saman kohdan, jossa oli viimeisen kerran täysin hereillä, pitkin kuuntelua tulee kuitenkin kertauksena jo tuttuja asioita. Toisaalta tuleehan sitä välillä luettuakin huolimattomammin, varsinkin väsyneenä.

Elina Warsta on tehnyt teokseen kannen. Pidän hänen tyylistään, sillä vaikka kuvassa tapahtuu paljon, sen ymmärtää silti hetkessä. Kädessä tuntuu kivasti langanpätkä kohokuviona ja se kulkee pitkin kaupunkia, sokkeloituu ihmisten elämään, liittyy meihin kaikkiin. Warsta on kuvittanut myös muita upeita kansia, jotka tulevat tässä mieleeni. Hotakaisen Jumalan sana, Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis, Pirkko Saision Lokikirja jne.

Mutta sananen itse tarinasta.

Välillä on vaikea keksiä mitään sanomista, kun teos on niin hyvä. Haluaisin vain nostaa kirjan muiden lukijoiden käsille ja sanoa, että lueppa siitä, tosi hyvä teos. Mitä sitä viisastelemaan, kun teoksessa kaikki on kuitenkin kaikki sanottu paremmin kuin mitä pystyn blogissani tiivistämään. Välillä jopa hämmentää, miten jokainen teoksen henkilöhahmo on niin nokkela ja sanavalmis. Tarina kulkee niin sujuvasti eteenpäin, joten todella tuntee olevansa kirjainten virrassa. Valkaman luenta vahvistaa topakkaa ja rehellistä tunnelmaa: tällaisia me suomalaiset olemme, vähän jäyhiä ja epäluuloisia, mutta sen, minkä ääneen sanomme, sanomme suoraan ja kunnolla.

Ihmisen osa on tarina eläkkeellä olevasta lankakauppias Salme Malmikunnaksesta ja hänen perheestään. Salme myy elämäntarinansa kirjailijalle 7000 eurosta, sillä hän tarvitsee rahaa ja kirjailija tarinan. Salme ei perusta fiktiosta, eikä ymmärrä, miksi ihmiset lukevat vapaahetoisesti kirjailijoiden valheita. Koska tarjous tulee hänelle pyytämättä, päättää hän tyttärensä tähden suostua myymään elämäntarinansa.

Pitkin teosta avautuu tavallisia ihmiskohtaloita Malmikuntaan perheen kuvauksen kautta. Teoksessa on valtavasti huumoria, mutta se on myös surullinen, oikeastaan hyvin tragikoominen. Asiat on kerrottu niin sattuvasti, että tuntuu samalla rinnassa kun hymyilyttää.

Pirkko Saisio: Lokikirja

Pirkko Saision Lokikirja (Siltala, 2010) oli mielestäni hulvattoman hauska teos, ennen kaikkea siksi, että se on koottu vuonna 88-92 pidetyistä aidoista lokikirjoista, eikä sitä ole aikoinaan kirjoitettu julkaisumielessä. Sain kipinän tarttua tähän teokseen, kun luin K-blogin Jennin hykerryttävän arvion teoksesta.

Ina suosittelee teosta lähinnä merenkulkijoille, sillä "Mielestäni kirjan hauskuus syntyy siitä, että tuntee satamat ja kuvatut paikat ja samaistuu veneilyn haasteisiin". En osaa ottaa kantaa siihen, että kuinka hauska kirja on merikarhuille, mutta vaikka en ymmärtänyt veneilysanastoa, niin kirjan tunnelma ja itseironinen kerronta piirustuksineen välittyi kyllä maakravullekin. Myönnän kyllä, että osa veneilyjutuista valui ymmärtämättömyyttäni kuin vesi hanhen selästä, mutta luin teoksen silti nauraen kahdesti ja aion ostaa sen itselleni että myöhemmin sisarelleni lahjaksi. 

Lokikirja alkaa alustuksella, kuinka mahonkiristeilijä Diana päätyi Saikin (Saisio) ja Honksu (puoliso Pirjo Honkasalon) omistukseen. Diana kuljettaa mukanaan eri reissuilla suuren määrän erilaisia kulttuurivaikuttajia, mutta suurimman osan reissuista tehdään ihan kotiporukalla Elsa-tyttären ja sanavalmiin pehmoeläin Kengun kanssa. Jokainen reissu pitää sisällään kommelluksia ja välillä jopa suoranaisia vaaratilanteita, mutta Saikki kirjaa silti suurimmaksi pelokseen sen, että joku retkistä sujuisi lopulta niin hyvin, ettei olisi mitään kirjoitettavaa lokikirjaan.

Välillä teosta lukiessa näkyy menneen ajan kaiku joissain merkinnöissä, sillä Lokikirja on yli  20 vuoden takaa ja harmikseni en tunnista kaikkia Dianan vieraita. "Yhtä omituista uin se, että Viro kuuluu Neuvostoliittoon eikä Suomeen, on se, että Ahvenanmaa kuuluu Suomeen eikä Ruotsiin."

Minua kiehtoi kirjassa eniten kuvien ja tekstin yhteensommittaminen. Kyseessä ei ole varsinaisesti sarjakuvakirja, vaan juurikin kuvitettu lokikirja. Kuvat lisäävät tekstin huumoriarvoa, sillä vaikka piirrosjälki on melko pelkistettyä, on kynän jälki sukkelaa. Tekstit on kirjoitettu käsin, tikkukirjaimilla. Monin paikoin huomaa, että tekstillä ja kuvilla on haluttu huvittaa omaa perhettä. Pidän siitä kuinka Saikki piruilee Honksulle: "Ukin edustalla pantiin vihdoin merikortti pois. Ja ajettiin kivelle. (Jääköön kirjaamatta kuka ajoi. Mutta Saikki se ei ollut. Eikä Kengu.)" ja "Oltiin unohdettu avata jäähdytyshana. (Jääköön kirjaamatta, kuka oli unohtanut, mutta Kengu se ei ollut. Eikä Saikki.)" Piruilun kohteeksi joutuvat myös merillä kohdatut miehet, jotka aina jaksavat ihmetellä sitä, että "kahdestaanko naiset ovat lähteneet liikkeelle?"

Esimerkki lempeästä itseironiasta

Tämä arvio tuli aika vahvasti kuvitettua, mutta tuntuu että niiden kautta parhaiten välittyy kirjan tyyli. Oli mukava lukea Saisiolta tämmöinen vahvasti humoristinen ja eri tavalla rakennettu tarina kuin mitkään aikaisemmin lukemani romaanit tai näytelmätekstit.


"Dianan lokikirjat päättyvät yllättäen tähän, vaikka Diana kuljetti meitä seikkailusta toiseen vielä viisi vuotta. Sen moottori ei koskaan lakannut yskimästä ja vuosi vuodelta se muuttui yhä hauraammaksi ja laikullisemmaksi. Aika sen ympärillä muuttui. Lapset kasvoivat ja menivät menojaan, ja siksi Kengukin vähitellen vaikeni. Öljyn hinta nousi, bensa kallistui, ja yhä useampi vaihtoi moottoriveneen purjeveneeseen. Niin mekin. Mutta ei niitä, ei ketään, voi edes verrata uskolliseen, yskivään, vuotavaan Dianaan, joka ei koskaan jättänyt seikkailua väliin. Ja joka teki meistä seiloreita."

Pirkko Saisio: Lokikirja
Siltala, 2010
Sivuja: Sopivasti :)

Pirkko Saisio

Olin viikko sitten perjantaina kuuntelemassa Pirkko Saision luentoa draaman ja proosan dialogeista. Lupasin tehdä siitä blogiini jonkinlaisen koonnin, sillä itse pidin valtavasti Saision luennosta ja olisin voinut kuunnella  häntä tuntikaupalla. Huomaa jo pelkästä luennosta, että Saisio on näytellyt, kirjoittanut ja opettanut draamaa. Hänellä on kiehtova tapa puhua asioista niin että ne tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, mutta väliin kerrotut pikku tarinat ja anekdootit värittävät kerrontaa niin paljon, että tuntui kuin olisin seurannut pientä näytelmää.

Saisio kertoi, että proosan tekeminen on paljon vapaampaa kuin draaman kirjoittaminen. Jos on hyvät suhteet kustantamoon, niin sieltä on jatkuva tilaus päällä. Kirjoittaminen on vähemmän tietoista toimintaa, eikä hän mieti ja pyörittele tekstiään, että mistä kohtaa tulee dialogi ja mikä osa jätetään kertojan vastuulle. Hän kirjoittaa vaistonvaraisesti, eikä huomaa tuleeko tekstiin toistoja tai yhtäläisiä teemoja. Ihmetteleekin usein, kun kirjallisuudentutkijat tai toimittajat kysyvät, että miksi sinulla toistuu useissa kirjoissa esimerkiksi käärme. Hän ei osaa sitä selittää, sillä useinkaan hän ei ole sitä itse huomannut. Hän usein lainaa Veijo Meren ajatusta , että kirjailijat joutuvat valehtelemaan, koska eivät oikeasti muista asioita, mitä lukijat nostavat kirjoista esiin.

Draamaa kirjoittaessa täytyy ottaa huomioon tilaajan toiveet ja se, että draamaa tullaan tulkitsemaan, proosaa ei. Teatterin käsikirjoittajana täytyykin ymmärtää, että tekstistä tehdään erilainen, oma versio ohjaajan ja näyttelijöiden toimesta. Ohjaajan ote pitää silti olla intohimoinen ja vahva, eikä tule "kuvittaa" kirjailijan tekstiä. Teatterissa budjetti vaikuttaa tekstin kirjoittamiseen, sillä useimmiten halutaan pärjätä mahdollisimman vähällä näyttelijämäärällä. Saisio kertoikin, että usein hänelle sanotaan ennen tilausta, että "kuinka monella luulet selviäväsi?"

Eri teattereilla on myös erilainen yleisö ja se vaikuttaa myös tekstin kirjoittamiseen. Saisio on kirjoittanut eniten KOM-teatterille, mutta myös Kaupunginteatteriin ja tekee nyt Kansallisteatteriin neljättä käsikirjoitusta. KOM:ssa on hyvä yleisö, välillä liiankin latautunut, sillä he saattavat nauraa heti saliin tultuaan jo lavasteille ja odottavat suuria joka näytöksestä. Saisio myös tuntee KOM:n työporukan parhaiten, joten hän miettii jo kirjoittaessaan, että mikä rooli sopisi kenellekin näyttelijälle ja millaista roolia hän ei ole tehnyt pitkään aikaan, jotta saa uusia haasteita ja jaksaa esittää samaa roolia yli vuoden ajan. 

Dialogien kirjoittaminen on draamassa luonnollisesti tärkeää, sillä kaikki teksti, minkä yleisö näkee ja kuulee, on kirjoitettu dialogi-muotoon. Draama ei voi olla narratiivista ja kuvailevaa, kuten proosa. Kirjailijan ääni ja käsitys maailmasta soi rakenteissa, mutta näyttelijän suusta ja eläytymisestä syntyy tekstin tulkinta. Saisio silti painottaa, että henkilöhahmojen dialogeissa esitetyt asiat ja arvomaailmat eivät ole Pirkko Saision suoranaisia mielipiteitä ja hän on joutunut tästä asiasta kriitikoiden kanssa väittelemään. Myöskään hänen trilogiansa Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja eivät ole hänen omaelämänkertojaan. Hän mainitseekin, että teoksissa on pitkiä dialogin pätkiä, miten hän voisi oikeasti muistaa sellaisia menneisyydestään, joten luonnollisesti teokset ovat fiktiivisiä.

Draamassa dialogi perustuu usein vastakohdille ja ristiriitojen olemukselle. Näyttämöllä on kaksi ihmistä, joilla on selkeästi voimakas oma tahdonsuunta ja haluavat omia asioitaan. Tästä jännitteestä syntyy draaman tilanne. Ristiriita voi olla myös henkilön sisällä, jolloin sisäinen tahtotila jakautuu kahtaalle. Säilyttääkö nykyinen elämäntilanne vai haluaako muutosta? Tekstiin rakennetaan tilanteita, jossa tapahtuu joku käänne, joka voi olla ulkoinen (esim. pariskunta istuu kahvilassa ja pommi räjähtää) tai sisäinen (tahdonsuunnat törmäävät). Tämä käänne tekee tilanteesta kohtauksen. Monesti kirjoittajat lopettavat kohtauksen tähän käänteeseen, mutta taitava kirjoittaja voi luoda yhteen kohtaukseen useampia erilaisia käänteitä. Dialogi perustuu yleensä näiden tahdonsuuntien esiintuomiseen ja henkilön yrittäessä peittää motiivinsa. 

Draaman dialogissa alatekstissä kulkee pohjalla se, mitä tarkoitetaan oikeasti ja se voi erota siitä, mitä ylätekstissä eli repliikeissä sanotaan. Jos taas henkilö puhuu oikeasti, mitä hän tarkoittaa, niin silloin tekstissä kiinnostavaksi nousee motiivi. Miksi puhuu ja mitä puhuu? Proosassa on enemmän dialogeja, jossa sanotaan arkisiakin asioita ilman mitään taka-ajatuksia. Draamassa on tärkeää intensiteetti, tekstin kulkevuus ja ristiriidat. Draaman kirjoittamisen vaikeus on myös siinä, että kertoja puuttuu. Kaikki tieto täytyy tulla esiin dialogeissa ja välillä on vaikea upottaa menneisyyden takaumia henkilöiden suuhun luontevasti ja uskottavasti. Kirjailijan täytyy myös pystyä esittelemään näyttämöllä olevat henkilöt luontevasti teatteriyleisölle, sillä katsojien pitää heti päästä selvyyteen, että ketä näyttelijä esittää. Oveluutta käyttäen pitää ripotella näyttämölle näyttelijöitä ja puhutella heitä nimellä, ilman että teksti haisee liian informatiiviselta. 

Tekstien kieli on tietoista, vaikeampi proosassa saada ominainen kieli tietylle teokselle. Tällä hetkellä Saisio kirjoittaa kansallisteatteria varten näytelmään jääkiekkojoukkueelle dialogin pätkää, mistä ei löydy ollenkaan verbejä. Murteilla luodaan puolestaan ihan erilaisia asenteita näytökseen. Joskus ohjaajat haluavat vaihtaa näyttelijän murretaustan mukaan tekstissä puhuttua murretta, mutta Saisio yrittää selittää että esimerkiksi itäisen murrealueen puhujalla on ihan erilainen asenne kuin turun murretta puhuvalla. Draamassa henkilö on pelkkää puhetta, joten sillä on merkitystä, miten hän puhuu.

Proosan ja draaman dialogien uskottavuus heijastuu lukijan ja katsojaan omaan elämään. Jollekin muulle dialogi toimii ja toiselle se kuulostaa falskilta. Kiinnostavuus on kuitenkin tärkeämpää kuin uskottavuus. Toki tämäkin riippuu henkilökohtaisesta elämänkatsomuksesta, Saisio lopulta lisää.

Loppuun lisään iloksenne Pirkko Saision laulunäytteen KOM:sta. Penseät hevoset.

Kirjojen nimistä

Kirjailija joutuu miettimään teokselleen sopivan nimen, mutta nimen pitää silti olla uniikki ja mieleenpainuva. Tietokirjoissa ei kuitenkaan samalla lailla patentoida kirjojen nimiä. "Suomen luonto" löytyy useamman tietokirjan kannesta. Nimen perusteella valitaan usein luettavaa, sen lisäksi nopeasti mielenkiinnon kiinnittäviä asioita ovat luonnollisesti kirjailijan nimi ja kansikuva. Nimen täytyy siis oikeasti olla hyvä ja lukijoita vetoava.

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja suosii yhden sanan nasevia otsikoita, kuten Pölkky, Uuni, Raja ja Kohti. Mie olen puolestani hullaantunut kotimaisiin modernistisen ajan kirjojen nimiin. Nämä pitkät ja mielenkiintoiset nimet valittiin tuohon aikaan tekstin seasta. Niissä on jotain ilottelevaa ja rohkeaa. Toki hyviä nimiä syntyy minä aikana vain, esimerkiksi Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta on todella nerokas.

Minua häiritsee, jos kirjailija on valinnut melko samanlaisia nimiä kirjoilleen. Olen lukenut esimerkiksi Pirkko Saisiolta teokset Tunnottomuus, Voimattomuus ja Kohtuuttomuus, mutta en erota edelleenkään,  mikä tarina kulkee minkäkin otsikon alla. Yksi näistä on näytelmäteksti ja kaksi romaaneja ja pidin kyllä kaikista omalla erityisellä tavalla, mutta en erota niitä nimien perusteella toisistaan. Nämä vain yhtenä esimerkkinä.

Minua miellyttäviä kirjojen nimiä ovat esimerkiksi:

Tällaisia aatoksia heräili, kun katsoin kirjahyllyäni. Mukavaa viikonloppua kaikille!!

Viikon luetut

Minun täytyy kyllä vaihtaa pian kevätverhot, sillä Petja rötköttelee mielellään tuossa ikkunalaudalla ja samat marimekon kukkaverhot ikuistuvat koko ajan blogiini. :)

Oikein hyvää ystävänpäivää teille kirjojen ystävät!

Olen onnellinen, että olen saanut blogini kautta virtuaalisia ystäviä, joiden kanssa jakaa tämä kirjahulluus. Olen myös kiitollinen siitä, että olen saanut myös oikeita ystäviä elämääni bloggauksen myötä.
Toivottavasti näen mahdollisimman monia teistä lukijoistani ja kirjablogistikavereista tulevan vuoden kirja-alan tapahtumissa ja blogistimiiteissä. Kiitos, että olette myös innostuneet Lukupiiri-blogista.

Viikonloppuna kärsin migreenistä, mutta en silti saattanut olla lukematta.
Perjantaina minulla oli kunnia päästä kuuntelemaan Pirkko Saision vetämä luento draaman ja proosan dialogeista. Olin aivan hurmaantunut ja olisin voinut kuunnella häntä tuntikausia. Mietin, että voisin myöhemmin tästä luennosta kirjoittaa pienen tiivistelmän blogiini. Olin niin innostunut, että tartuin luennon jälkeen Saision Lokikirjaan, jonka luin lauantaina uudestaan. Se on niin mainio!

Sen lisäksi viime viikolla tuli luettua:

- Seija Vilén: Mangopuun alla (Avain, 2010)
- Geert Kimpen: Kabbalisti (Bazar, 2011)
- Rebecca Watson: Kissaekspertti -kaikki kissastasi (Wsoy, 2011)
- Pirkko Saisio: Lokikirja (Siltala, 2010)
- Kaisa Neimala & Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito (Avain, 2010)
- Topeliuksen kauneimmat sadut (Otava, 1984)
- Petri Tamminen: Mitä onni on (Otava, 2009)

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

"Hän painaa suunsa klovnisilmäisen suulle ja ajattelee: minä olen rikollinen" 

Pirkko Saision teos Punainen erokirja on metafiktiivinen teos. Alusta asti lukijalle tehdään kuitenkin selväksi, ettei teos ole autenttinen, vaan vasta toinen, uudelleen kirjoitettu versio. Kerronta ei teoksessa virtaa, vaan se katkeilee ja hyppii eri tapahtumien välillä, rakenne silti tekee lukemisen nopeaksi ja kirjan tunne-elämän kuvaukset, rakkaus, tuska ja luopuminen tuntuvat tutuille ja koskettaville.

Elein ja ilmein kuvailuilla kerrotaan sellaista, mitä sanat jättävät sanomatta.  Tunnistan Saision tyylin tässä katkeilevuudessa. Lukiessa täytyi silti muistuttaa itseään, että vaikka kirjan päähenkilö on Pirkko Saisio, niin kyseessä on fiktiivinen teos, jossa on silti palasia siitä aidosta Saisiosta, ei koko totuus.

Tekijän kuolema onkin kirjallisuudentutkijoiden kiistakapula nykyisin, kuinka paljon pitää ottaa teksti tekstinä ja kuinka paljon otetaan tekijyys tutkimukseen mukaan. Riippuu toki valitusta näkökulmasta. Ajatellessani teosta kirja-analyysin kannalta, sanon sen että kyseessä on fiktiivinen teos ja tehdessäni tätä kirja-arviointia sanon, että luin sitä silti Saision tunnustusromaaninakin, häpeilemättä.

Kirja on trilogian kolmas osa ja mukana kulkee kertomus varttumisesta kirjailijaksi, aiemmat osat Pienin yhteinen jaettava näytti lapsuuden 1950-luvun Helsingissä ja Vastavalo 1960-luvun ristiriidat ja Punaisen erokirjan sivuilla syntyy mm. pseudonyymi Jukka Larssonin hahmo ja kirjailijakutsumus herää.

Teos sijoittuu paljolti 1970-luvun punaisen aatteen piiriin. Ylioppilasteatteri ja yhteiskunta ovat kiihkeän poliittisia, jonka kuvailusta pidin erityisesti. Trilogian aiemmat teokset minulla on vielä lukematta. Teoksessa kuvataan sitä miten Pirkon perhe suhtautuu, kun Pirkko tunnustaa seksuaalisen suuntautumisensa ja rakkautensa naista kohtaan. Äiti kieltää tytärtään puhumasta moisesta ja Pirkko joutuu välitilaan, jossa hän on maailmalla, teatteripiireissä ja ystäviensä kanssa ulkona, mutta kotona, suvun kesken kivuliaasti kaapissa. Tietysti tuohon aikaan ei voinut olla täysin avoimesti homoseksuaali, koska se oli Suomessa vuoteen 1971 asti konkreettisesti rikollista.

Lukiessani mietin, että kun oma verenperintönä saatu perhe kieltää oman identiteetin, voiko teatterinpiiristä löydetty ystäväpiiri toimia Pirkolle perheenä. Pirkko silti vaikutti olevan koko ajan liikkeessä eri paikkojen, kotien ja osoitteiden välissä. Hän on konkreettisesti itsensä kanssa jatkuvassa muutoksessa ja prosessoi omaa identiteettiään.

Pirkon seksuaalisuuden tunnustamisen jälkeen hän muuttaa uuteen osoitteeseen, uuteen kotiin ja työstää uutta identiteettiään. Omalle äidilleen hän ei kelpaa omana itsenään, jolloin Pirkko häpeää itseään, mutta myös samalla omaa äitiään. Pirkko tekee pesäeroa sekä punaisesta kodista, kuin itseäänrikkovista säännöistä ja äidin paheksunnasta. Välirikko tapahtuu kodin keittiössä, perinteisessä naisten yhteisessä paikassa, jossa rakennetaan naissubjektiutta.

Siinä missä Pirkko jää vaille ymmärrystä, myös hänen äitinsä jää yksin, koska asiasta ei voi, ei saa eikä hän halua kenenkään kanssa puhua.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja
 WSOY, 2003
 Sivuja: 298