Luen mielelläni sarjakuvia, mutta erityisesti pidän yhteiskuntakriittisistä, omaelämäkerrallisista sarjakuvaromaaneista. En lue sotakirjoja, mutta sotakuvaukset sarjakuvissa koskettavat ja herättävät paljon ajatuksia. Sarjakuvan keinoin pystyy kuvaamaan muutamassa ruudussa tiivistetysti niin paljon asioita, joihin pelkkään tekstiin nojaavassa kerronnassa menisi sivutolkulla tilaa. Sarjakuvaromaaneja lukiessa minua kiehtoo, luonnollisesti, kuvan ja tekstin yhdistäminen ja siitä välittyvä tunnelma lukiessa.
Luin viikonloppuna Kirjavan kammarin Karoliinalta lainaamani Mausit. Olen lukenut molemmat kirjat vuosia sitten, mutta vaikka muistin pitäneeni niistä, en löydä nyt edes sanoja sille, kuinka vaikuttunut olin Art Spiegelmanin Pulitzer-palkitusta sarjakuvaromaanista. Tilasin Maus I ja II kirjat tänään myös itselleni, sillä tulen varmasti palaamaan niihin uudelleen ja uudelleen. Ostin myös Joe Saccon dokumentaarisen teoksen Palestiina ja Mark Stamatyn tositarinan Alia's Mission, jonka päähenkilö, irakilainen kirjastonhoitaja ryhtyy sodan keskellä pelastamaan kirjoja. Näistä enemmän, kun olen saanut ne kotiini ja luettua.
Viikonloppuna oli Helsingissä sarjakuvafestarit, mutta en päässyt nyt osallistumaan niihin, joten nautin kotona sitten vapaapäivästä sarjakuvien parissa. Huomasin, että kaikissa lukemissani sarjakuvissa oli sota tavalla tai toisella läsnä. Maus kuvaa Spiegelmannin vanhempien selviytymistarinan natsi-Saksan keskitysleireiltä. Toinen maailmansota on näkyvillä myös Olipa kerran Rankassa suuri gansterisota ja Berliini -teoksissa. Zahran paratiisi vie lukijan Persepoliksen tavoin Iraniin, mutta ei kuvaa jälkimmäisen tapaan niinkään sotatilannetta, vaan nuoren mielenosoittajan katoamista vuonna 2009 Iranin vaalien jälkimainingeissa. Pääskysen leikki (jonka sain yllätyslahjana ihanalta Järjellä ja tunteella -blogin Susalta, kiitos vain tätäkin kautta ihanasta yllätyksestä) puolestaan näyttää sarjakuvataiteilijan lapsuusmuistoja Libanonin sodan keskeltä. Minulle sarjakuvat ovat toimineet myös eräänlaisena herättäjänä, maailmansotia lukuun ottamatta suurin osa kuvatuista sodista ovat minulle entuudestaan melko outoja. Omaelämäkerrallisen tarinan myötä kiinnostus kasvaa.
Kirjat toimivat usein minulle sivistäjinä, sillä on paljon asioita, joita en ole edes tajunnut ajatella ennen kuin niihin törmää kirjoissa.
Lainaan Marjane Satrapin sanoja:
"Uutiset kätkevät yhteiskunnan monimutkaisuuden. Niissä puhutaan kyllä politiikasta, mutta ei koskaan niistä ihmisistä, jotka kärsivät poliittisten päätösten seurauksista ja joutuvat taistelemaan vapautensa eteen. Einä niistä köyhistä, joilla ei ole mahdollisuutta paeta."
Sarjakuva on kiinnostava väylä näyttää inhimillisiä kohtaloita, kertoa tarinaa, jossa visuaalisuus vahvistaa tekstiä. Samalla kurjuuden keskeltä löyty usein huumoria, lämpöä ja onnea. Minua eivät kiehdo virheettömät sankaritarinat, joissa kaikki paha hyvittyy kerta heitolla, sillä ei oikea elämäkään ole sellaista. Pahan keskelläkin on aina hyvää, mutta valitettavasti täydellistä loppua ei ole. Ei vaikka kuinka paukuttaisi kirjan kansia kiinni.
Spiegelmanin Mausissa on kiinnostava jännite lopussa. Holokaustin tapahtumat kerrotaan isän haastatteluiden ja muistojen perusteella, vääryys ja väkivalta tuntuvat, koskettavat, hirvittävät. Silti Spiegelmann piirtää isänsä vanhuuden päivillään inhimillisenä, äreänä ja epätäydellisenä. Hän suuttuu pojalleen tämän ottaessa tummaihoisen liftaajan kyytiin kauppareissulla. Vaikka vanha mies on kokenut itse nahoissaan syrjintää ja rasismia, hän on täydellisen ymmärtämätön tästä yhteydestä epäluuloissaan. Hän pelkää koko ajan, että tämä ystävällinen liftaaja varastaa heidän ruokaostoksensa. Täydellistä ihmistä ei ole, ei edes selviytyjissä. Tämmöinen rehellisyys koskettaa. Lukijalla on vapaus myös kiusaantua äreän miehen käyttäytymisestä, vaikka on aiemmin sivukaupalla myötäelänyt hänen kohtaloaan sodan kauhujen keskellä.
Omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani on yksi keino viedä sodanvastaista viestiä eteenpäin ja tuoda läheisen ihmisen kohtalo tai oma näkemys julki. Fiktiivisissä sotakuvauksissa huolellinen taustatyö mahdollistaa herkän kuvauksen, enkä halua niitäkään tapahtumia ylenkatsoa. Lukeminen on heräämistä, pohtimista ja viihtymistä hyvän tarinan äärellä. Siksi olen koukuttunut tähän genreen sarjakuvissa.
Persepolis-sarjakuvista olen kirjoittanut aiemmin. Palaan myöhemmin tarkemmin yksittäisiin sarjakuva-arvioihin.