Sodat sarjakuvissa

Luen mielelläni sarjakuvia, mutta erityisesti pidän yhteiskuntakriittisistä, omaelämäkerrallisista sarjakuvaromaaneista. En lue sotakirjoja, mutta sotakuvaukset sarjakuvissa koskettavat ja herättävät paljon ajatuksia. Sarjakuvan keinoin pystyy kuvaamaan muutamassa ruudussa tiivistetysti niin paljon asioita, joihin pelkkään tekstiin nojaavassa kerronnassa menisi sivutolkulla tilaa. Sarjakuvaromaaneja lukiessa minua kiehtoo, luonnollisesti, kuvan ja tekstin yhdistäminen ja siitä välittyvä tunnelma lukiessa.

Luin viikonloppuna Kirjavan kammarin Karoliinalta lainaamani Mausit. Olen lukenut molemmat kirjat vuosia sitten, mutta vaikka muistin pitäneeni niistä, en löydä nyt edes sanoja sille, kuinka vaikuttunut olin Art Spiegelmanin Pulitzer-palkitusta sarjakuvaromaanista. Tilasin Maus I ja II kirjat tänään myös itselleni, sillä tulen varmasti palaamaan niihin uudelleen ja uudelleen. Ostin myös  Joe Saccon dokumentaarisen teoksen Palestiina ja Mark Stamatyn tositarinan Alia's Mission, jonka päähenkilö, irakilainen kirjastonhoitaja ryhtyy sodan keskellä pelastamaan kirjoja. Näistä enemmän, kun olen saanut ne kotiini ja luettua.

Viikonloppuna oli Helsingissä sarjakuvafestarit, mutta en päässyt nyt osallistumaan niihin, joten nautin kotona sitten vapaapäivästä sarjakuvien parissa. Huomasin, että kaikissa lukemissani sarjakuvissa oli sota tavalla tai toisella läsnä. Maus kuvaa Spiegelmannin vanhempien selviytymistarinan natsi-Saksan keskitysleireiltä. Toinen maailmansota on näkyvillä myös Olipa kerran Rankassa suuri gansterisota ja Berliini -teoksissa. Zahran paratiisi vie lukijan Persepoliksen tavoin Iraniin, mutta ei kuvaa jälkimmäisen tapaan niinkään sotatilannetta, vaan nuoren mielenosoittajan katoamista vuonna 2009 Iranin vaalien jälkimainingeissa. Pääskysen leikki (jonka sain yllätyslahjana ihanalta Järjellä ja tunteella -blogin Susalta, kiitos vain tätäkin kautta ihanasta yllätyksestä) puolestaan näyttää sarjakuvataiteilijan lapsuusmuistoja Libanonin sodan keskeltä. Minulle sarjakuvat ovat toimineet myös eräänlaisena herättäjänä, maailmansotia lukuun ottamatta suurin osa kuvatuista sodista ovat minulle entuudestaan melko outoja. Omaelämäkerrallisen tarinan myötä kiinnostus kasvaa.

Kirjat toimivat usein minulle sivistäjinä, sillä on paljon asioita, joita en ole edes tajunnut ajatella ennen kuin niihin törmää kirjoissa.
Lainaan Marjane Satrapin sanoja:
"Uutiset kätkevät yhteiskunnan monimutkaisuuden. Niissä puhutaan kyllä politiikasta, mutta ei koskaan niistä ihmisistä, jotka kärsivät poliittisten päätösten seurauksista ja joutuvat taistelemaan vapautensa eteen. Einä niistä köyhistä, joilla ei ole mahdollisuutta paeta."

Sarjakuva on kiinnostava väylä näyttää inhimillisiä kohtaloita, kertoa tarinaa, jossa visuaalisuus vahvistaa tekstiä. Samalla kurjuuden keskeltä löyty usein huumoria, lämpöä ja onnea. Minua eivät kiehdo virheettömät sankaritarinat, joissa kaikki paha hyvittyy kerta heitolla, sillä ei oikea elämäkään ole sellaista. Pahan keskelläkin on aina hyvää, mutta valitettavasti täydellistä loppua ei ole. Ei vaikka kuinka paukuttaisi kirjan kansia kiinni.

Spiegelmanin Mausissa on kiinnostava jännite lopussa. Holokaustin tapahtumat kerrotaan isän haastatteluiden ja muistojen perusteella, vääryys ja väkivalta tuntuvat, koskettavat, hirvittävät. Silti Spiegelmann piirtää isänsä vanhuuden päivillään inhimillisenä, äreänä ja epätäydellisenä. Hän suuttuu pojalleen tämän ottaessa tummaihoisen liftaajan kyytiin kauppareissulla. Vaikka vanha mies on kokenut itse nahoissaan syrjintää ja rasismia, hän on täydellisen ymmärtämätön tästä yhteydestä epäluuloissaan. Hän pelkää koko ajan, että tämä ystävällinen liftaaja varastaa heidän ruokaostoksensa. Täydellistä ihmistä ei ole, ei edes selviytyjissä. Tämmöinen rehellisyys koskettaa. Lukijalla on vapaus myös kiusaantua äreän miehen käyttäytymisestä, vaikka on aiemmin sivukaupalla myötäelänyt hänen kohtaloaan sodan kauhujen keskellä.

Omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani on yksi keino viedä sodanvastaista viestiä eteenpäin ja tuoda läheisen ihmisen kohtalo tai oma näkemys julki. Fiktiivisissä sotakuvauksissa huolellinen taustatyö mahdollistaa herkän kuvauksen, enkä halua niitäkään tapahtumia ylenkatsoa. Lukeminen on heräämistä, pohtimista ja viihtymistä hyvän tarinan äärellä. Siksi olen koukuttunut tähän genreen sarjakuvissa.

Persepolis-sarjakuvista olen kirjoittanut aiemmin. Palaan myöhemmin tarkemmin yksittäisiin sarjakuva-arvioihin.

Sarjakuvasuosituksia

Olen lukenut tänä keväänä aivan mielettömän hyviä sarjakuvakertomuksia. Tuntuu hyvälle tutustua kirjallisuuteen ihan uudesta näkövinkkelistä. En ole ehtinyt tehdä pitkiä arvioita kaikista lukemistani sarjakuvakirjoista, joten kerään tähän muutamia suosituksia. Toivon, että tätä kautta muutkin löytävät uusia mielenkiintoisia kirjoja lukupinon jatkoksi. Enkä edes kutsuisi näitä välipalalukemiseksi proosan lukemisen välissä, sillä monet lukemistani sarjakuvakirjoista koskettavat ja herättävät ajatuksia ihan kuten mikä tahansa hyvä kirja.

Shaun Tanin sarjakuva The Arrival on kertomus maahanmuutosta. Kuvat ovat erittäin vaikuttavia ja koska missään ei ole yhtään (tunnistettavia) sanoja, tarina avautuu vain näiden valokuvia muistuttavien kuvaruutujen avulla. Perheen isä lähtee uuteen, vieraaseen maahan etsimään töitä ja joutuu jättämään perheensä taakseen. Kuvat zoomaavat lukijan katseen välillä isän kasvoihin ja välillä asioihin, mitä isä näkee uudessa maassa. Kun istuttaisiin isän olkapäällä tai kurkittaisiin hänen olkansa yli.

Maahanmuuttajan näkökulma uuden maan haasteista, vieraasta kielestä ja kulttuurista todentuu myös lukijalle, sillä teoksessa näkyvät merkit ja tekstit ovat symbolikuvilla kirjoitettu. Koko maa tuntuu oudolle ja on vaikea tutustua uusiin ihmisiin ja yrittää ystävystyä. Maa näyttää surrealistiselta ja kaoottiselta, mutta kuviin on ladattu myös paljon odotusta ja toivetta utopiasta.

Kuvat muistuttavat valokuvia ja ruutujen koko vaihtelee. Niihin on kuitenkin kuvattu varsin pieniä hetkiä, yksittäisiä kokemuksia vieraassa maassa.

Tarina oli vaikuttava, koska sen esittämiseen ei tarvinnut käyttää sanoja. Jotenkin kuvien näkökulmista, tarinan kulkemisesta ja piirrostyylistä tuli mieleeni elokuva. Hahmot ja muodot tuovat mieleeni fantasiakertomuksen.

Suomessa Shaun Tan ylitti uutiskynnyksen helmikuussa, sillä hän kiitti Oscar-gaalassa suomalaista vaimoaan sanoen "minä rakastan sinua." Toisen kerran tänä keväänä hänet mainittiin lehdissämme, sillä tämä "Suomen vävypoika" voitti maailman suurimman lasten- ja nuortenkirjapalkinnon, Astrid Lindgren -muistopalkinnon. Toivoisin, että hänen lastenkirjojaan käännettäisiin nyt myös suomeksi.
Lastenkirjahylly-blogissa enemmän tästä palkinnosta.

Daniel Clowesin sarjakuvasta Ghost World on tehty myös elokuvaversio, mutta se eroaa kuulemma hyvinkin paljon tästä alkuperäisestä versiosta. En ole ehtinyt vielä hankkia elokuvaa käsiini, joten en osaa sanoa siitä mitään.

Aluksi minua ärsytti suunnattomasti kirjan värivalinnat, kaikki kuvat kylpevät kummallisessa vihertäväsinisessä hohteessa. Lopulta ajattelin, että se vain lisäsi kahden teini-ikäisen päähenkilön ahdistuneen elämän kuvausta. Enid ja Rebecca elävät pienessä esikaupungissa, missä heillä ei tunnu olevan mitään tekemistä. He istuvat päivät pitkät kahviloissa ja arvostelevat muita ihmisiä.

Ghost Worldin pienissä tarinoissa ei tunnu oikeastaan tapahtuvan mitään ja silti ne sanovat aika paljon päämäärättömyydestä ja siitä kuinka välillä on vaikea saada mistään todellista otetta.
Enidin ja Rebeccan suhde on aluksi aika läheinen, mutta vähitellen se alkaa rakoilla. He ovat toisistaan välillä mustasukkaisia ja taas toisaalta kateellisia toinen toiselleen ulkonäöstä, opiskeluista ja muista ystävistä. Erityisesti yhteinen ystävä Josh rasittaa ystävyyttä.

Mielenkiintoiseksi sarjakuvan tekee päähenkilöiden kyynisyys maailmaa kohtaan ja heidän epävarmuutensa omasta kehostaan ja seksuaalisuudestaan. Ja miten he turhautuvat päivien kulkuun, vaikka heillä molemmilla tuntuu olevan hyvä, turvallinen perhe ja melko vähän "oikeita" ongelmia. He keksivätkin kaiken maailman kepposia, piikittelevät muita ihmisiä yrittäen saada näin ajan kulumaan.

Molemmilla on vaikeuksia löytää omaa paikkaansa ja se alkaa rasittamaan myös ystävyyttä. Sen vähittäinen haparoituminen tuntui silti minusta jännittävälle. En pitänyt kummastakaan tytöstä ja heidän riitansa tuntuivat nautinnolliselta.

Suosikikseni näistä kolmesta nousi silti Adrian Tomine. Olen lukenut häneltä ensimmäisessä kuvassa näkyvän Shortcomings- ja Summer Blonde- sarjakuvat. Nämä aion hankkia myös omaan sarjakuvakokoelmaani. Pidän hänen piirrosjäljestään ja mielenkiintoisista ihmissuhdetarinoista. Shortcomings on kertomus japanilaisesta pariskunnasta, jonka suhde on arkipäiväistynyt ja molemmat ovat onnettoman kyllästyneitä toisiinsa. Miespuolinen päähenkilö himoitsee vaaleita naisia, eikä osaa arvostaa tyttöystäväänsä tarpeeksi. Parisuhdekeskusteluissa on jotain herkullisen tirkistelevää, enkä oikein koko lukemisen aikana tiennyt haluaisinko parin löytävän lopullisen yhteisen sävelen.

Shortcomings sisältää vain yhden kertomuksen ja Summer Blonde monta lyhyempää intohimoista, kaipuun ympärille rakennettua tarinaa. Ehdin palauttaa jälkimmäisen kirjastoon ennen kuin nappasin siitä kuvaa tätä arviota varten, mutta piirustustyyli ei poikkea juurikaan oheisesta kuvanäytteestä.

Tominen ihmissuhdesarjakuvissa on makuuni juuri sopiva määrä neuroottisuutta, erotiikkaa ja ongelmia. Asiat eivät tapahdu mitenkään nopeissa leikkauksissa, vaan herkutellen ja viivytellen.

Pidän selkeästi joko kunnon ihmissuhdetarinoista tai yhteiskuntakriittisistä sarjakuvista, kuten aiemmin lukemistani Marjane Satrapin tai Marc-Antoine Mahtieun kirjoista. Parhaimmillaan molemmat puolet yhdistyvät tarinassa.

Loppuun kysymys: Tietääkö kukaan, mikä olisi paras sarjakuvakirjasto Helsingissä? Minulla menee aika paljon rahaa varausmaksuihin, kun olen näitä herkkuja haalinut ympäri kirjastoja. Olisi helpoin mennä tutkailemaan sarjakuvahyllyjen aarteita yhteen hyvään kirjastoon.

Marjane Satrapin sarjakuvat

Kuva

Olen nyt lukenut neljä Marjane Satrapin (Like) sarjakuva-albumia, Persepolis 1, Persepolis 2, Luumukanaa ja Pistoja ja ajattelin, että on helpompi ja mielekkäämpi esitellä ne kaikki yhtä aikaa blogissani. Satrapin sarjakuvat ovat olleet menestyneet hyvin ja en ihmettele tätä ollenkaan. En ole kauhean paljon lukenut sarjakuvia, enkä osaa verrata kuinka tyypillinen näin kantaaottava ja yhteiskunnallinen sarjakuva on, mutta minua kiehtoi lukea Iranista ja teheranilaisten naisten ja vapaamielisempien perheiden elämästä sarjakuvamuodossa. Toivoisin että näitä teoksia lukisivat monet sellaisetkin ihmiset, jotka yleensä eivät sarjakuviin tartu. Pidin siitä, että kuvat ovat täynnä tekstejä ja Satrapin vahvasti elämänkerrallisella otteella tehdyt tarinat koukuttivat ensi sivuilta lähtien.

Ensimmäisessä Persepoliksessa käydään läpi erään iranilaisen tytön, Marjin elämänvaiheita Iranin vallankumouksen, siitä seuranneen uskonnollisen diktatuurin ja Irakin sodan aikana. Marjin perhe on moderni ja vapaamielisen islamilaisten tapojen ja pukeutumiskoodien suhteen. Kirjassa kuvataankin millainen yhteentörmäys syntyy modernien mielipiteiden etsiessä kanavaa keskellä sotaista Irania. Marjin kasvaessa hän ei pelkää esittää mielipiteitään julkisuudessa ja vanhempien on lähetettävä hänet yksin 14-vuotiaana Itävaltaan asumaan ja käymään siellä koulunsa loppuun.

Kuva

Persepolis 2: Kotiinpaluu kertoo Marjin nuoruudesta Euroopassa ja kuinka hän etsii paikkaansa tavoiltaan erilaisessa maassa ja kulttuurissa. Kirja kertoo myös nimensä mukaisesti siitä kun Marji palaa Wienistä kotiinsa Teheraniin sodan päätyttyä, mutta uskonnollinen ilmasto on edelleen fundamentalistinen. Ostin tämän teoksen sisarelleni joululahjaksi ja se oli myös ensimmäinen, jonka Satrapilta luin. Jos tämä avasi silmiäni sarjakuvan tehokkuudesta sivistäjänä, niin ensimmäinen kirja räväytti ne auki. Joudun tunnustamaan, että tiesin aika vähän Iranista ja maan historiasta etukäteen. Pidän siitä, että sarjakuvissa on paljon tekstiä, koska ne pakottavat viipyilemään kuvan ääressä pidempään. Mustavalkoiset kuvat sopivat Satrapin tyyliin, sillä värit tulivat esiin mielikuvitukseni upotessa täysin tarinaan.

Wikipediasta:
"Vuonna 2003 Satrapi voitti vuoden parhaan albumin palkinnon Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla teoksella Pistoja. Vuotta myöhemmin hän voitti saman palkinnon teoksella Luumukanaa." 
Näistä sarjakuvista pitävät mitä ilmeisemmin kriitikot, palkintoraadit ja lukijat. Pistoja oli todella hauska ja vähän roisikin sarjakuva teheranilaista naisista, jotka juovat yhdessä teetä, juoruilevat miehistään, seksielämästään ja muiden ihmisten asioista. Ennakkoon olin jotenkin ajatellut, että naisten elämä on hyvin rajattua ja seksistä ei saa puhua avoimesti, mutta tyyli yllätti minut jälleen täysin. Pidin suurista kuvista, vähän sutaisevammin piirretyistä hahmoista ja jälleen kerran tekstin nerokkaasta iskevyydestä. 

Luumukanaa kertoo puolestaan Satrapin sukulaismiehestä, joka ottaa itseltään hengen, koska hänen vaimonsa rikkoi suutuspäissään miehen kallisarvoisen tarin, persialaisen soittimen. Tämä kerrotaan ihan sarjakuvan alussa eräänlaisena prologina ja sitten loppusarjakuvaa seurataan miehen viimeisiä päiviä. Välillä miehen elämänvaiheet näyttäytyvät lukijalle takaumien kautta ja hänen masennuksensa syyt selkeytyvät. Tarina tuntuu surulliselle, mutta mielestäni on silti verrattain hauska. Satrapin huumorissa on jotain, mikä kutkuttelee minua hyvällä tavalla.

Persepoliksista ovat kirjoittaneet ainakin Salla ja Zephyr. Heidän blogeistaan löytyy myös sarjakuvanäytteitä suomeksi. Toivon, että saan pian lukea heiltä arviot myös Luumukana- ja Pistoja-teoksista.

Persepolis - Iranilainen lapsuuteni
Otava, 2004
Sivuja: 160
Suomentanut Taina Aarne

Persepolis 2 - Kotiinpaluu
Like, 2007
Sivuja: 160
Suomentanut: Taina Aarne

Pistoja
Like, 2010
Sivuja: 136
Suomentanut: Taina Helkamo

Luumukanaa
Like, 2008
Sivuja: 84
Suomentanut: Taina Aarne