Miten luet: Matkaoppaat

Pitkästä aikaa utelen teiltä taas lukutottumuksista. Miten luet -sarjassa on aiemmin keskusteltu muun muassa kohukirjoista, lukemisen esteistä, maakohtaisista odotuksista, pitääkö fiktion olla faktaa, lempikertojista, kielenhuollosta ja takakansiteksteistä. Kiitos kaikille, jotka olette vuosien aikana vastanneet näihin lukemiseen liittyviin kysymyksiini, näihin palaan myöhemminkin blogissani ja lueskelen vastauksia, sillä niin paljon kuin olenkin kiinnostunut omasta lukemisestani, niin yhtä lailla muiden lukemistavat jaksavat kiinnostaa.

Tällä kertaa toivon, että ehditte pääsiäiskiireiden alla kertoa, että luetteko matkaoppaita. Moni saattaa nytkin olla matkalla ulkomaille, esimerkiksi Kirjavan kammarin Karoliina on tällä hetkellä Italiassa. Mie suuntaan kesäksi Berliiniin, kuten aiemmin olen kertonutkin ja nyt olen hankkinut kaupunkia käsitteleviä matkaoppaita. Minulla on yleensä matkoilla mukana näitä matkaoppaita, sillä niiden avulla saan yleensä enemmän irti kaupunkikävelystä ja olen jopa löytänyt tehnyt herätelöytöjä, kun olen etsiytynyt markkinoille, kirpparille, tilaisuuteen, nähtävyyden äärelle vain jonkun kirjan neuvojen varassa.




Sain Mondon Berliini-oppaan joululahjaksi ystävältä ja olen siitä erityisen iloinen, sillä viimeksi minulla oli matkalla kyseinen opas mukanani ja sitä oli ihana lueskella iltaisin hotellissa. Pidän yleensäkin Mondon matkaoppaista ja olipa hauska huomata, että nyt sellainen on ilmestynyt myös kotikaupungistani Helsingistä.

Ostin Korjaamon kirjamarkkinoilta Savukeitaan kaksi matkaopasta: Länsi- ja Itä-Berliini. Olivat niin paksuja, ettei niitä yksiin kansiin olisi saanut kätevästi, mutta en myöskään voinut ostaa vain toista. Haaveilen jo, että kierrellään ympäriinsä eri kaupunginosissa, aurinko paistaa (eikö se näissä unelmissa aina niin tee) ja kaikkialla on jotain uutta ja mielenkiintoista. Olen kuitenkin sen verran tiedonjanoinen, että saan valtavasti myös, että saan yhdistää näetyn ja koetun luettuun.

Sisareni antoi puolestaan yllätyslahjaksi Sammakon julkaiseman Berliinin matkaoppaan uteliaalle matkailijalle. Sellainen olen, ehdottomasti, ja kun matkalla saa olla kolme kuukautta, niin ehdin myös tarttua näihin vinkkeihin: "Missään ei tinkiminen ole yhtä hauskaa kuin suurella turkkilaisella vihannestorilla Maybachuferilla Kreuzbergin ja Neuköllin välissä"; "moderni saksalainen keittiö on parhaimmillaan KaDeWen elintarvikeosastolla."; " Treptower Parkissa laulavat silloin tällöin satakielet"...

Luetteko te muut matkaoppaita ennen matkalle lähtöä vai sitten enemmän itse kohteessa?

Vai pilaako opas seikkailun ja omakohtaisuuden? Millaiset matkaoppaat ovat suosikkejasi? Tuleeko mieleen jotain kivaa paikkaa, ravintolaa, nähtävyyttä, muistoa, jonka löysit matkaoppaan avulla?

Hyvää pääsiäistä teille kaikille ja toivon, että hyvän kirjan avulla pääsemme matkalle mekin, jotka emme nyt pääsiäisen aikaan kodin lähipiiriä kauemmas pääse.

Vaivaako matkakuume? Oletko matkalla jonnekin pääsiäisen ajaksi?

Miten luet: Innostutko kohukirjoista?

Syksy on tullut, sen huomaa kirjanörtti viimeistään siitä, että uusia, kiinnostavia kirjoja julkaistaan harva se päivä. On messuja, syyspressejä, julkkareita, palkintoveikkauksia, vuoden parhaiten kirjojen pisteyttämistä, loppukirejä lukuhaasteissa, kirjakehuja ja -moitteita, kirjakohujuja.

Ja nyt ennen kaikkea niitä.

Jotkut kirjat nousevat lehtien palstoille suuremmalla sykkeellä, joistakin kirjoista tulee ilmiöitä ennen kuin niitä on toimituskunnan ulkopuolella lukenut yksikään lukija. Jotkut saavat aikaan vihaa, toiset kateutta, osa nousee esiin siitä, että kirjailija on ennestään niin tunnettu, että hänen seuraavaa teostaan on kovasti odotettu ja suuret lehdet julkaisevat ilmestymispäivänä ison arvion. On aika kysellä Miten luet -sarjani hengessä teiltä muilta lukijoilta, että miten nämä kohut vaikuttavat teihin? Tekeekö niihin mieli tarttua, jotta voi osallistua ajankohtaiseen keskusteluun vai tekeekö niitä mieli vältellä siksi, ettei keskusteluakaan jaksa seurata? Toisaalta eihän kirjan lukeminen ole ainoa pätevä syy osallistua keskusteluun, mutta nyt mietin kohuja lukukokemusten kannalta. Esittelen muutaman ajankohtaisen kohun ja omia tuntemuksiani siitä, että onko kohu vaikuttanut minuun lukijana.

Minttu Vettenterän Enkeli-Elisan ympärille rakentamasta kohusta voi lukea enemmän Sallan blogista. Puhun nimenomaan rakentamisesta, sillä Vettenterä tieten tahtoen johti harhaan monia ihmisiä ja rakensi fiktiivisen henkilöhahmon väittäen tämän olevan todellinen. Tämä kohu on vaikuttanut minuun niin, että en halua kirjaa edelleenkään lukea, mutta tiedän nyt sen olemassaolosta ja huomasin, että kirja löytyy nyt Helmetin uutuuskirjalistoilta. Eli selvästi kohu on herättänyt kiinnostusta ja Vettenterän teos Jonakin päivänä kaduttaa on varmasti suosituin omakustanne tällä hetkellä. Minulla on myös tämän kohun myötä tullut tunne, että itse kirja ei ole edes mitenkään erityisen hyvä, mutta rahankerääminen, valehtelu, fb-ryhmät, Elisan vanhempina esiintyminen ja blogiteksit ovat röyhkeydessään niin kiinnostavia, että moni haluaa tirkistellä myös kirjan sivuille ja yhtä moni haluaa lukea teoksen, joka toimi kimmokkeena tälle kaikelle. Kuinkahan moni haluaa tämän jälkeen lukea kirjan ilman ulkokirjallista kiinnostusta kohuun? Vaikea sanoa, mutta veikkaan, että ei kovin moni.

Tähän kohuun lankesin. Koska se oli ennen näkemätön ilmiö, ja halusin olla paikalla sitä todistamassa. Sofi Oksasen kirjanjulkkarit Tallinnassa, Kun kyyhkyset katosivat -teoksen kaikkialle ulottautuva/tunkeutuva vetovoima ja kiinnostus, kirjailijan haastattelut. Olin paikalla. Halusin kirjan heti. Luen kaikista lehdistä, jotka käteeni osuva. Tunnustan. Tunnustan. Tunnustan. Olen myös osaltani mukana ennakkohypetyksen lietsomisessa, sillä kerroin täällä matkasta, kirjoitan taas Sofista ja olen kiinnostunut tästä kohusta. Päinvastaisia mielipiteitä löytyy kaikkialta: "Voisin olla kiinnostunut, mutta en jaksa hypetystä.", "Olen skeptinen kirjan suhteen, sillä Sofi on koko ajan esillä.", "Minusta tuntuu, että kirjat eivät ole minua varten, etenkin koska niistä hypetetään kaikkialla." jne. jne. Tämän kirjan kohdalla kohu vaikutti minuun niin, että halusin omin silmin nähdä tilaisuuden, mutta olenkin lukenut kirjaa hitaammin, nautiskellen, sillä pidän siitä kovasti, enkä näin pyrikään ensimmäisten joukossa kertomaan siitä mielipidettäni.

Tapaus sisko-teki-siskolle-julman-tempun. Riikka Ala-Harjan Maihinnousu ei ollut lukulistallani ennen kohua, mutta nyt se on. Kohusta voi lukea enemmän Minnan blogista. Henkilökohtaisesti tämä pöyristyttää minua, sillä en ymmärrä, miten joku voi tehdä omalle siskolleen niin, mutta lukijana ja kirjallisuusihmisenä en odota kirjan olevan sama kuin kirjailija. Voin toki boikotoida tai jättää lukematta teoksia monista syistä, yleensä siksi, että vähemmän kiinnostavat tuppaavat jäämään luku-unelmien jalkoihin. Nyt tuntuu minua lukijana kiinnostavan myös se, että vaikuttaako tämä henkilökohtainen ärsyyntyminen lukukokemukseen, se on kuitenkin saanut hyviä kritiikkejä ja on ilmeisen taidokas teos.

Tuleeko teille muita tapauksia nyt mieleen?
Miten ne ovat vaikuttaneet lukukokemukseen?
Kiinnostavatko kohukirjat vähemmän tai enemmän kuin ilman ulkokirjallista kohkaamista? Miksi?
Entä jos syy kohuun on puhtaasti kirjassa itsessään, kiinnostutteko silloin teoksesta enemmän?

Mie myönnän, että selvästi kiinnostun. En seuraa päivänpolttavaa muotia, en monipuolisesti ulkomaanuutisia, en tiedä taloudesta oikeastaan mitään, mutta kirja-alassa on jotain sellaista, jonka mukana minun on luonteva aaltoilla. Kiinnostun puheenaiheena olevista kirjoista, seuraan kirjallisuusohjelmia netistä, televisiosta ja radiosta. Luen blogeja, kritiikkejä, kirjallisuuslehtiä. Työskentelen kirja-alalla. Kirjailijat, kirjat ja kustantamot kiinnostavat minua. Käyn paljon kirjastossa, haluan katsoa elokuvia, jotka perustuvat kirjoihin. Teatterissakin kirja kiinnostaa.

Olen selvästi näitä, joka innostuu kohukirjoista. Mutta en tietenkään poikkeuksetta. Jos jokin kirja ei kiinnosta aiheeltaan yhtään, saan riittävästi siitä tietoa vain seuraamalla ympäröivää hyörinää. Näistä esimerkkitapauksistani Vettenterän teos edustaa juuri tätä tunnetta.

Miten luet: Millainen kertoja on mieleesi?

Kertoja on narratologian ja proosan teorian keskeisimpiä kiinnostuksen kohteita. Kertojalla on suuri rooli tekstin organisoijana ja sen merkityksen muokkaajana. Kertojan toimintaa on kertominen, kertomuksen järjestely ja kerrottavien asioiden valikointi, ei tunteminen tai muu toiminta, ja onkin välttämätöntä erottaa kertojan käsite fokalisaation käsitteestä, eli ei pidä sekoitaa henkilöiden toimintaan liittyvää fokalisaatiota kertomiseen. Kertovalla tekstillä on aina kertoja, vain tämän näkyvyyden aste vaihtelee. Vaikka teos olisi pelkkiä dialogista koostuvia jaksoja, unohdettuja kirjeitä tai päiväkirjamerkintöjä, on olemassa "korkeampi" kertova taso tai auktoriteetti, joka on vastuussa siteeraamisesta, muistamisesta jne. (Tiedoista kiitos kirjallisuuden perusopinnoille ja mm. Mervi Kantokorven artikkelille Proosan runousoppia, teoksessa Runousopin perusteet.)

En kuitenkaan nyt ole niinkään kiinnostunut keskustelemaan kertojaa koskevista teorioista, joskin toivotan tervetulleeksi kaikenlaisen keskustelun. Halusin vain nostaa tuohon esille pienen alustuksen kertojasta, sillä tarvitsin tähän kertomukseen teoriasta ylemmän auktoriteetin ensiksi määrittelemään kertojan, jotta voin sitten kertoa jälleen jutustelevaan tapaan omista lukumieltymyksistäni ja kysellä sitten teiltä mieleisistänne kertojista.

Aloitan kuitenkin itse niillä, joista en niin pidä.

Useimmin petyn kun ihastun lapsikertojiin, ja puhun nyt nimenomaan pikkulapsista, teini-ikäiset menettelevät. Hyväksyn epäluotettavuuden ja epäjohdonmukaisuudet vanhemmissa kertojissa, mutta huomaan tarkastelevani lapsikertojia liiankin kriittisesti. Huonetta lukiessa tuskastuin Jackin epäjohdonmukaisuuteen, kuinka hän oli sekä ns. kaikkitietävä kertoja, joka osasi välittää lukijalle kaiken muiden henkilöiden ajatuksista ja käyttäytymisestä, että eristyksessä kasvanut lapsi, jolle ymmärrettävästi normaali arki tuotti vaikeuksia. Hän samaan aikaan siis kysyi, että mitä jokin sana tarkoittaa ja osasi kertojana välittää tämän ristiriidan lukijalle. Jos Jack olisi ollut minäkertojana ulkopuolisempi, katsellut aikaa taaksepäin tai ollut johdonmukaisesti "kujalla" uusista asioista ja hänen ihmettelynsä olisi tuotu esiin muilla keinoin, olisin hyväksynyt hänet lapsikertojana. Nyt hän tavallaan pilasi kirjan. Brunolle taas annoin anteeksi naiiviuden, sillä se toi tuttuun aiheeseen uudenlaisen näkökulman. Hän on kuitenkin ärsyttävyyteenkin asti ymmärtämätön ympäröivistä tapahtumista, ja lukijalla on koko ajan suurempi tietomäärä hallussaan, joka tekee tarinassa mukana olevan minäkertojan havainnoista mielenkiintoisia.

Tästä nyt voisi tehdä lyhykäisyydessään johtopäätöksen, että pitäisin enemmän tyhmistä kuin fiksuista lapsikertojista, mutta ei se niinkään mene. Kyse on mieltymyksistä, sillä totta kai lapsikertoja toimii toisissa kirjoissa paremmin kuin toisissa, mutta kärjistäen selviäisin ilmankin. Vaikka havainnointiin ja näkökulmiin tulee lapsikertojien myötä uusia piirteitä, niin valinta näkyy myös usein kielessä. Tarinan kuljetus ja ilmaisu on lapsellisempaa, epäonnistuessaan pakotettua ja pitkästyttävää. Usein kirjailija on kuitenkin aikuinen ihminen, joten pahimmillaan kertojaratkaisu on epäuskottava, kankea ja lukiessa tulee kuin väkisin etsittyä epäjohdonmukaisuuksia. Korostan tähän, että lapsikertojat eivät aina ole huonoja valintoja ja nyt puhun puhtaasti omista mieltymyksistäni.

Epäluotettavina kertojina he ovat omiaan, mutta pidän silti enemmän toisenlaisista epäluotettavista kertojista. Niistä, joilla on ketunhäntä kainalossa ja jotka yrittävät jallittaa lukijaa. Toki tämäkin on yleistys, sillä pahimmanlaatuisista tendenssikirjoista en niin perusta. Mutta haluan tulla kirjoissa myös huijatuksi. Lumiomena-blogissa Katja nosti vähän aikaa sitten esiin Lionel Shriverin Poikani Kevin -teoksen  kertojasta: "Eva on klassinen esimerkki epäluotettavasta kertojasta, me lukijathan saamme tietää kaikesta vain hänen erittäin subjektiivisesta näkökulmastaan. Emme voi oikeasti tietää, mitä Franklin kaikesta ajatteli tai oliko Kevinin pikkulapsuusajan ilkeys äidin mielikuvitusta vaiko totisinta totta. Mutta vaikka Eva ehkä onkin epäluotettava, kirjoittaa Shriver tavalla, että Evan jokaisen lauseen uskoo, hänen jokainen sanansa on totta."

Epäluotettava kertoja, jonka kertoma voi yhtä hyvin olla myös totta, on kiinnostava kertoja. Tiivistetysti. Kärjistäen.

Kavahdan toisinaan puhuttelevia kertojia, jotka yhtäkkiä huomioivat minut kirjan äärellä ja tokaisevat jotain JUURI MINULLE. Joskus tämä rikkoo lukemisen illuusion ja sen maailman, mihin olen soluttautunut, ja havahdun siihen, että tässä tosiaan nyt luetaan kirjaa ja tuo kertoja sanoo minulle jotain. Terveppä terve sinnekin. Mutta näihin kertojiin olen pikkuhiljaa ihastumassa, viekoittelevasti pitävät tarinan imussa ja yhtä koska voivat herättää siitä transsista.

Pidän myös kertojista, jotka pysyttelevät taustalla. Tekevät sen duunin, johon heidät on palkattu. Välittävät, kertovat, järjestävät, valikoivat parhaat palat sieltä täältä. Eivät pidä turhaa meteliä itsestään ja antavat henkilöiden ja miljöön loistaa. Heistä pidän erityisen paljon.

Millaisista kertojista te pidätte? Ovatko eläinkertojat jännitäviä? Epäluotettavat luottovalintoja? Lapset liian lapsellisia? Haluatteko, että kertoja on mukana henkilönä tarinassa vai täysin ulkopuolinen? Haluatteko muistelevan minäkertojan? Entä miltä maittaa useamman kertojan kertomus? Poikkeaako runojen kertoja/puhuja proosan kertojasta?

Tuleeko teille mieleen lukukokemuksia, joissa erityisesti olisitte kiinnittäneet huomiota kertojaan? Muistan, että luennoilla puhuttiin joskus Paul Austerin New York -trilogian kontrolloivasta kertojasta, jonka mielivaltaa vastaan alkavat henkilöhahmot kapinoida, mutta koska en ole lukenut Austeria yhtään (vielä) en tiedä, miten he sen tekevät.

Kommentoikaa kertojista, kirjavinkit jakoon!

Miten luet: Antologiat

Wikipedian mukaan antologia-sana tarkoittaa kreikaksi kukkakimppua tai kukkaseppelettä. Olen nyt painanut päähäni kaksi "seppelettä" ja lukenut eri kirjoittajien novelleita. Olen varsin ihastunut antologioihin, sillä samalla kertaa saa lukea monen huippukirjailijan näkemyksen ja tuotoksen samasta aiheesta.

Aiemmin olen lukenut antologioita kulttuurihistorian ja kirjallisuuden aloilta, mutta nyt innostuin kahden uutuusteoksen myötä lukemaan myös kaunokirjallisia antologioita. Olen novellikokoelmien "suurkuluttaja", joten antologiat sopivat minulle. Samojen kansien sisällä on paljon erilaisia tarinoita, mutta yhden teoksen aikana saa jonkinlaisen makustelun itselle uusien kirjoittajien tyylistä. Sitten on helpompi tarttua samaisten kirjoittajien omiin teoksiin, kun on jo jonkinlaista kosketusta tekstiin.

Luetteko te muut antologioita? Entä te, jotka ette oikein innostu novellikokoelmistakaan, jaksatteko lukea antologioita? Minkä alojen ja lajien antologiat ovat teille läheisimpiä? Oletko itse kirjoittanut antologioihin? Haluaisitko kirjoittaa?

Lisää wikipediasta: "Aikoinaan antologiaan pääsy oikeassa seurassa oli runoilijoiden piirissä tavoiteltua, sillä se nosti mainetta."

Nostaako nykyisin kirjailijan mainetta se, että hän on mukana yhteisprojekteissa? Pimppini on valloillaan -teos on ainakin viime päivinä ollut esillä, mutta valitettavasti vääristä syistä. Onneksi osa teokseen kirjoittaneista kirjailijoista on selvittänyt ajatuksiaan ja kohua blogikirjoituksissa. Blogit ovat toimineet eräänlaisena virtuaalisena antologiana, joissa asiaa on käsitelty eri kirjoittajien toimesta ja linkitys toimii kokoavana voimana.

Valhe & viettelys -kokoelma oli antoisa lukukokemus juuri siitä syystä, että sain vihdoin luettua jotain monilta kotimaisilta huippukirjailijoilta, joita on minulle kehuttu ja joiden teosten arvioita olen lukenut. Novelleissa lähestytään pettämistä eri puolilta. Mietin jo, että kuinka monesta aiheesta lukisin mielelläni kokolmia. Antologioita pähkinäallergiasta, lempisarjakuvien perusteella kirjoitettuja adaptaatioita, uusi kokoelma samoilta kirjoittajilta pettämisestä.

Voisin nyt laajentaa tutustumista myös eri genrejen puolelle. Tutustua jälleen uusiin kirjoittajiin ja lajeihin. Lukisin mielelläni kunnon kotimaisen chick lit -antologian.

Olen siis varsin innoissani antologioista, mutta miten te muut?

Miten luet: Romantiikka kirjallisuudessa

Päivän teemaan sopivasti virittelen keskustelua romantiikasta (ja ystävyydestä) kirjallisuudessa. Huomasin nimittäin tätä aihetta miettiessäni ja omaa kirjahyllyäni tuijottaessani, etten lue kovinkaan paljon niin sanotusti romanttisesti luokiteltavaa kirjallisuutta. Melkein kaikki kirjathan käsittelevät jollain tavalla rakkautta, joten on minulla tietysti oma käsitykseni romantiikasta kirjallisuudessa, mutta varsinaisesti Austen-syksyni jälkeen en ole muistaakseni mitään kauhean romanttista lukenut.

Millainen romanttisuus tai romantiikka puree sinuun lukijana? Historiallinen romaani, kielletyt rakkaudet, tosipohjaiset kertomukset rakastavaisten vaikeuksista? Eroottisuus, tabut, salaperäiset kohtaamiset? Onnelliset loput vaiko suhde, joka loppuu mahdottomana? Meneekö makusi enemmän Romeon ja Julian vaiko Lolitan suuntaan, mitä tulee rakkaussuhteiden kuvaamiseen kirjallisuudessa? Kärkevät esimerkit, mutta kaikkea mahtuu rakkauteen. Surua, onnea, kiellettyä ja raadollista. Epämukavaa!


Romantiikalla on minun korviini jotenkin hömpähtävä kaiku, enkä tunnista/tunnusta lukevani erityisen romanttista kirjallisuutta. Rakkautta saa olla vaikka kuinka paljon, mutta siinä täytyy olla aina jotain särmää ja sotkua (enkä väitä etteikö perinteisessä romantikan lajissa tätä olisikin) ja mieluusti jotain todella yllättävää. Pidän valtavasti Austenin teoksista ja voisin lukea lisääkin tuon aikakauden kirjallisuutta. Kotimaisia romantiikan ajan teoksia olen lukenut kirjallisuuden opintojen alkuvaiheessa, esim. Kalevalan, Seitsemän veljestä, Vänrikki Stoolin tarinat. Romantiikka tuntuu periodistaan ja lajimääritelmistään huolimatta silti yhdistyvän mielessäni sanana nykyaikaiseen kioskikirjallisuuteen, joka ei kiinnosta minua yhtään.

Olen siis leimannut romantiikan mielikuvieni tähden jotenkin halpana ja viihdyttävänä, mutta onko se sitä oikeasti? Millainen kirjallisuus tulee mieleesi, kun puhutaan romantiikasta? Entä rakkaudesta? Ystävänpäivän kunniaksi on kiinnostavaa avata myös ystävyyttä kirjallisuudessa.

Millainen on mielestäsi hyvä esimerkki ja arkkityyppi ystävyyttä käsittelevistä kirjoista? Mieleeni tulee enemmän nuortenkirjoja tai teoksia, jossa kuvataan ystävyyttä eläimen kanssa. Mutta toivon, että teiltä löytyy joku erinomainen esimerkki aikuisten kirjallisuuden puolelta, josta tulee heti mieleen ystävyys.

Sana on jälleen vapaa! Kirjanystävät, millainen on ystävänpäivänkirjasi? Millaista romantiikkaa tai ystävyyttä löytyy juuri nyt kesken olevasta teoksestasi? Itse luen juuri dekkaria, enkä oikeastaan voi sanoa, että siinä on tähän mennessä minkäänlaista ystävyydenkuvausta. Lähinnä ihmiset toimivat yhdessä työn ja olosuhteiden pakosta. Jonkinmoinen rakkaus on varmasti lopulta murhan motiivina, mutta sitä en varmasti vielä tiedä, koska teos on kesken.

Miten luet: Kyllä kiitos / Ei kiitos

NoraExlibris vinkkasi ruotsalaiseen kirjablogiin, jossa on tehty listaa erilaisista sanamuodoista, jotka johdattelevat lukemisen pariin. Joku takakannessa, katalogissa, mainoksessa, liepeissä, kritiikeissä, blogeissa, esittelyteksteissä vetää puoleensa, että teoksen haluaa lukea. Tietysti itse kirjan aihe on kiinnostava, mutta myös yksittäiset sanat herättävät lukuhaluja tai vaikuttavat päinvastoin niin luotaantyöntävästi, ettei kyseisen kirjan koko tekstiä halua edes lukea.

Yritin miettiä omaa listaustani, että millaiset sanat ovat takuuvarmoja lukuintoa innostavia luonnehdintoja ja mitkä taas eivät kiinnosta yhtään ja jätän koko teoksen suosiolla rauhaan. Haluaisin aina lukea enemmän ja enemmän ja harmittelen, ettei aika vain yksinkertaisesti riitä kaikkiin kirjoihin. Siksi on oikeastaan myös hyvin helpottavaa, että maailma on täynnä kirjoja, joita en missään nimessä aio lukea.

Kyllä kiitos:
- yhteiskuntakriittinen
- kantaaottava
- historiallinen
- absurdi
- ironia
- sarjakuvaromaani
- autofiktiivinen
- klassikko
- esikoinen
- psykologinen
- kirjasta on tehty elokuva

Ei kiitos:
- zombit/ muumiot / vampyyrit /enkelit
- hengellinen / sielu
- chic lit
- kepeä
- fantasia
- scifi
- coelhomainen
- romanttinen
- riipivä rakkaustarina
- self help
- tulevaisuuteen sijoittuva
- perustuu elokuvaan

Ehkä:
- lukuromaani
- trilleri
- synkkä
- selviytymistarina

Paljonhan näitä on, mutta jätän teillekin tilaa kertoa omistanne, koska kaikkia hyviä sanoja en suoraan muista. Esimerkiksi teoksen kieleen kohdistuvat luonnehdinnat voivat vetää puoleensa, mutta yhtä lailla ne voivat tuntua täysin sanahelinältä. On oikeastaan harmillista, että suhtaudun suoraan osaan genreistäkin kuin ne eivät minua voisi mitenkään kiinnostaa, olen vasta viime aikoina alkanut kysenalaistaa tätä, kyllähän genren sisälläkin on monta eri alalajia, silti hyppään surutta kaikki scifi-kirjat yli. Mietin, että vetääkö joku yksittäinen maa minua puoleensa, mutta ei oikeastaan. Kiinnostaa silti kuulla, jos teidän joukossa on niitäkin, joiden tuntosarvet heiluvat heti, kun joku tietty maa mainitaan.

Millaiset sanat vetävät teitä puoleensa? Mistä luonnehdinnasta tiedätte heti, ettei teos ole teitä varten? Onko yksittäisillä sanoilla väliä? Ovatko lajia määrittävät sanat vahvempia kuin esimerkiksi yksittäiseen aiheeseen tai teemaan liittyvät? Onko jotain erityisiä luonnehdintoja / sanoja, joita käytetään suomalaisista kirjoista?

Miten luet: Kirjoja sieltä, missä kuljit...

Olen lähdössä kuukaudeksi Lappiin, Kolariin, kotiseudulleni joululoman viettoon. Pystyn tekemään töitä myös etänä ja alunperin tarkoitukseni oli kirjoittaa gradua siellä, mutta koska jouduin suureksi epäonneksi vaihtamaan jo aloitettua aihetta, (sillä juuri palautettiin samasta kirjasta, samasta näkökulmasta ja aiheesta tehty gradu, eikä tiedonvälitys proffien välillä ollut oikein kulkenut), minulla on myös enemmän aikaa nyt lomailla ja miettiä uutta aihetta. Ja lukea.

Aion myös lukea kovasti kehutut lappilaiset teokset: Rosa Liksomin Hytti nro 6, Katja Ketun Kätilön ja Pia Pesosen Urho Kekkonen Strasse. Olen Pesosen jo aloittanut, mutta halusin säästää loput oikeaan miljööseen. Muita mieleeni tulevia lappilaisia kirjailijoita ovat Paula Havaste ja Jari Tervo, mutta heiltä en ole lukenut vielä mitään. Äitini kovasti kehui Havasten kirjaa Kaksi rakkautta, joten voihan olla, että myös sen luen joululomalla.

Mukavasti nyt tänä vuonna on tullut kiinnostavia lappilaisia kirjoja, joten pääsen ahmimaan teokset kerralla. Vaikka olen kyllä miettinyt, että en tunnista kirjallisuuden Lappia ja hämmennyn välillä lehtikritiikeistä, joissa kehutaan teosten erinomaista lappikuvausta. Näissä kohdin mietin usein, että on luontevaa, etten tunnista kaikkea, sillä eihän koko Lappi näyttäydy samanlaisena, eikä kirjallisuus pyri toistamaan realistisesti kaikkea nähtyä-kuultua-naitua-maistettua-tunnettua, vaikka näin täällä etelässä joskus ehkä lipsahdetaan ajattelemaan. Silti nyt tuleviin teoksiin liittyy jo etukäteen jonkinlaista nostalgisuutta, sillä lähdenhän lukemaan niitä nimenomaan lappilaisten kirjailijoiden kirjoina ja haluan lukea ne kotiseudulla ollessani.

En silti yleensä metsästä nimenomaan kotiseutuni kirjallisuutta, mutta lämmittäähän se nähdä tuttu paikka ja nimi kirjassa. Kyrön kerjäläinen tutulla juna-asemalla, juuri divarista ostetussa lastenkirjassa päätepysäkkinä tuttu tunturi, suositussa kotimaisessa elokuvassa tutut maisemat. Kyllä se tuntuu silti lämpimältä.

Tästä herääkin kysymys, että miten te muut lukijat, luetteko kotiseutuunne liittyvää kirjallisuutta? Harjukaupungin blogiväki ainakin innostui Pasi Ilmari Jääskeläisen uusimmasta ja sai innostettua monet lukijat teoksen pariin. Mansikkakarnevaali-arvion kohdalla Katja jo tätä samaa asiaa kyseli, sillä hänen ajatuksensa teos vei nuoruuteen. Tuleeko muita esimerkkejä mieleen blogeista tai henkilökohtaisista lukumotivaatioista?

Onko kotiseuturakkaus yksi peruste valita kirja? Vai syy vältellä teosta? Haluatko lukea mieluummin tutuista paikoista vai mieluummin mahdollisimman kaukaisista? Tuleeko mieleen yhtään lukumuistoa, jossa tuttu paikkakunta olisi kuvattu mielestäsi täysin väärin?

Vielä hurjempaa yleistämistä.
Millaista on kotiseutusi kirjallisuus?

Lisäkysymys kirjoittajille: Koetko, että jotain kotiseudustasi näkyy teksteissäsi?

Lappiin sijoittuva kuvaus hakee yleensä teokseen jotain mystiikkaa tai rujoa alastomuutta. Ollaan joko kodassa noet naamalla ja manataan karhuja kavereiksi tai juostaan sääskiä pakoon aatamin ja eevan asuissa, mutta kaatokännissä, totta kai. Miten vain, aina manataan.

Miten luet: Keltainen, sininen ja punainen

Tunnustatko väriä?

Keltainen kirjasto säilyttää arvonsa divareissa ja kirpputoreillakin, mutta yhtä laadukkaita teoksia löytyy sinisen ja punaisenkin lipun alta. Itse kutsun näitäkin värinsä mukaisesti kirjastoiksi, vaikka viralliset nimet taitavat olla ihan muuta.

Järjestelen nämä "värikirjat" hyllyssäni omiin riveihinsä, vaikka punaisia kirjoja omistan vasta kolme kappaletta. Ne tuntuvat silti yhtenäisiltä ja omilta sarjoiltaan. Keltainen on itselleni tutuin, mutta olen lukenut myös Otavan sinistä kirjastoa nyt enemmän.

Mikä näistä on teidän suosikkisarjanne? Eroavatko ne merkittävästi toisistaan? Tuntuuko esimerkiksi keltaisen kirjaston kirja teistä nimenomaan kuuluvan keltaiseen kirjastoon?

Keräätkö näitä kirjasarjoja? Järjesteletkö niitä hyllyysi omiin riveihin?


Olen lukenut nyt Tammen vuonna 2004 julkaisemaa kirjoituskokoelmaa Ääntä ja Vimmaa. Teoksella juhlistettiin aikanaan 50-vuotiasta Keltaista kirjastoa. Esseekokoelmassa joukko suomalaisia kirjailijoita ja kääntäjiä kirjoittavat hätkähdyttävistä ja itselleen tärkeistä teoksista tai tekijöistä.

Juha Itkonen kirjoittaa omista lukumuistoistaan ja suhteestaan keltaiseen kauniisti:
"Kun kirjoista kiinnostunut lapsi on lopullisesti kasvanut ulos Viisikoista, hän alkaa olla kirjoista kiinnostunut nuori. Tämä on hankala vaihe. Aikuisten osaston hyllyt ovat pitkiä ja korkeita, eikä B:n kohdalla löydäkään Blytonia vaan Bellow´n, Bradburyn ja Brodskyn. Jos sattuu olemaan tyttö, voi ehkä hetkeksi pelastautua romanttisten nuortenkirjojen sumuisiin huuruihin, mutta kirjoista kiinnostuneelle nuorella miehellä on tasan kaksi vaihtoehtoa: vaihtaa romaanit suosiolla videoihin tai käydä rohkeasti pitkään ja yksinäiseen taisteluun."

Mie en löytänyt keltaista nuorena, vaan vasta nyt viime vuosina, yhtä aikaa sinisen kirjaston kanssa. Nyt viime keväästä aloin keräämään myös punaisen kirjaston suosikkeja hyllyyni. Itkonen puhuu siitä, kuinka helppo hänellä oli Vihreän variksen (taas värikoodi) parista siirtyä uuden kirjasarjan pariin ja tarttui innolla keltaiseen kirjastoon. "Kirjojen koko oli sopiva, ulkoasu luottamusta herättävä, väri täydellinen. Keltaiset kannet erotti helposti pitkistäkin rivistä."

Onko teoksista löydettävissä selkeästi/löyhästi aikuisten vastinetta nuorten kirjasarjoille? Vaikka kirjat eivät kuljekaan eteenpäin jatkumona, olen kuullut varsinkin keltaisesta kirjastosta sanottavan, että ne kirjat joko sopivat täydellisesti tai eivät yhtään lukijan makuun, riippuen puhujasta. Jonkinlainen linja tuntuu siis löytyvän.

Arvostatko näitä värisarjoja? Nouseeko joku sarjoista itsellesi tärkeimmäksi?

Miten luet: Pitääkö fiktion olla faktaa?

Kuuntelin jonkin aikaa sitten radion kirjallisuuskeskustelua, jossa vanhempi rouva perusteli kirjavalintojaan ja suhdettaan lempikirjailijaansa Kaari Utrioon sillä, että hänen kirjoihinsa voi luottaa. Hän tiesi Utrion ottavan asioista tarkkaan selvää, joten lukijan ei tarvitse miettiä, että onko teksti totta vai ei.

Minua kummastutti tämä ajatus, sillä itse miellän uskottavankin tekstin silti aina fiktioksi. Henkilöt, tapahtumat ja heidän ajattelunsa on kuitenkin taiteilijan luomaa fiktiota, vaikka historialliset asiat olisi otettu selville ja kirjaan tehty paljon pohjatyötä. Ymmärrän silti kirjan sivistävän tarkoituksen ja nautin historiallisista tai yhteiskunnallisista kirjoista, joissa itsellänikin on varmuus siitä, että kirjoittaja on tutkinut asiaa, jotta tapahtumiin tulisi jonkin verran uskottavuutta. Silti fktio on fiktiota. Ja niin itse luen kaunokirjoja.

Jari Tervon uutuusromaani Layla on herättänyt kiivasta keskustelua uskottavuusongelmiensa takia. Lakimies Husein Muhammed moittii Tervoa siitä, että hän on mm. kirjoittanut päähenkilön nimen väärin ja sekoittaa muidenkin henkilöiden kurdinimiä. Naiset ovat saaneet miesten nimet jne. Toinen kurdilukija on ehtinyt Tervoa puolustamaan ja onhan kirjailijakin antanut asiasta haastattelun Uuden Suomen sivuille vastineeksi keskusteluun. Kyllähän virheet nimiasioissa ja muissa tiedoissa voivat heikentää teoksen lukumukavuutta ja uskottavuutta, mutta koska en ole teosta ehtinyt lukea ennen tätä keskustelua (enkä tosin vieläkään), niin en voi ottaa vahvasti kantaa suomalaisen lukijan kannalta. Tiedän kuitenkin, etten olisi kuitenkaan tunnistanut näitä virheitä, joita Hussein nosti esiin.

Miksi fiktion pitäisi olla faktaa? Tervo vastaa, että romaanissa todellisuus antaa periksi kaunokirjallisuudenlle. Fiktio vyöryttää faktan. Tällainen lähtökohta on lukiessa ollut itselleni helppo ja mukava tapa. Näin esimerkiksi absurdit, surrealistiset, groteskit, yliluonnolliset ja maagiset asiat on helpompi omaksua, koska teokselle ei lähtökohtaisesti aseta viivaa, jossa asiat menevät joko yli tai ali toden, jolloin kirja on auttamattomasti todellisuuden orja. Kirja on joko hyvä ja todentuntuinen tai huono ja epäuskottava. Ei.

Mutta pitääkö jonkun tietyn lajin olla uskottavampi kuin toisen? Onko joku kirjailija sellainen, johon luottaa kuin taikauskoinen jäniksenkäpälään? Onko puolestaan erityisen epäluotettavia kirjailijoita?


Kysymys kiinnostaa erityisesti oman lukemisen kannalta, sillä lukemisen tavat ja tottumukset kiinnostavat tämänkin kysymyksen ympärille. Huomaako sitä kuitenkin tipahtavan vähän kärryiltä silloin kun todellisuutta venytetään ja tiukemmin, haluaako sitä luottaa lukemaansa.

Miten luet: Lukemisen esteet

Huomaan usein toistavani toisten kirjablogeissa ja kirjavinkkejä kuullessani samaa mantraa: "Kiinnostava kirja. Aion lukea sen kyllä joskus." Mikä estää tarttumasta siihen kiinnostavaan kirjaan heti? Luonnollisestikaan kaikkia kirjoja ei voi lukea yhtä aikaa, mutta olen miettinyt näitä keinotekoisia lukemisen esteitä. mikä minua oikein estää lukemasta sitä kirjaa nyt tai seuraavaksi?

Minulla ei ole mitään fyysisiä esteitä lukea, mutta ymmärrän esimerkiksi, että äitini pystyy vasta nyt vuosien jälkeen nauttimaan lukemisesta, kun kaihit on silmistä leikattu. Lukemisesta ei voi nauttia vapautuneesti, jos on jokin fyysinen vamma estämässä.

Toinen ns.oikea este on puutteellinen kielitaito. En luonnollisestikaan pysty lukemaan kaikkia ihania kirjoja, jos en osaa riittävän hyvin kieltä. Tämän jutun esimerkkikuvat ovat omasta japaninkielisestä Muumi-kirjastani, jonka ostin opintojeni alkuvaiheessa yllykkeeksi ja motivaatioksi itselleni: jonain päivänä tulen vielä lukemaan tämän kirjan. Olen lukenut kirjaa aina välillä, hitaasti, itselleni vieraita sanoja suomentaen. Mutta nyt kun kirjallisuus vei mennessään, on vaikeasti luettava kirja saanut jäädä hyllyn koristeeksi. Voinhan sen joskus vielä lukea, mutta ajan kuluessa ja merkkien unohtuessa katoaa myös ote, into ja mahdollisuus lukea kirjan joskus loppuun asti. Never say never. Mutta.

Nämä ovat kuitenkin melko yksinkertaisia selityksiä, sille miksei jotain kirjaa voi lukea. Minua kiinnostaa kuulla teiltä muilta lukijoilta, että mikä estää tarttumasta kiinnostavaan kirjaan heti, vaikka se selvästi kiinnostaa ja sen itselleen lukuvinkiksi aivojen kätköihin (tai "vasituille" (hälytys! -> murresana-> varta vasten) nettisivustoille) tallentaa.

Aina joku muu kirja ajaa niiden "tulen tämän vielä joskus lukemaan" -kirjojen ohi. Tavallaan sen tietää, ettei ole sen kirjan hetki vielä, mutta toisaalta mistä sen oikeasti voi tietää, ellei sisältöön ole tutustunut kunnolla.

Miksi sinulla pyörii lukemattomia lukemattomia kirjoja "to be read" -listoilla? Miksi kirjahyllyissä on teoksia, jotka olet sinne hankkinut, mutta et vuosikausiin ole niitä lukenut? Vähän johdatteleva kysymys, koska itse olen hamstraaja, mutta luen silti aina jotain muuta, ja oletan etten ole tapojeni kanssa yksin. Väärin: tiedän, koska luin muiden tunnustuksia Jennin kirjahylly-kirjoituksesta.

Mie en itse tiedä, mikä ohjaa omaa lukemistani. Olen ostanut useita kirjoja kirjablogien vinkkien mukaan, enkä silti ole vielä niitä ehtinyt lukea. Yhtäkkiä saan impulssin lukea kirjan, joka on roikkunut luettavissa pitkään. Joskus joku kirja tuntuu kiinnostavalle, mutta kuukausien päästäkin sen sisältö on minulle mysteeri. Joku toinen kiilaa aina eteen. Mikä oikeasti estää sen lukemista?

Miten luet: Maakohtaiset odotukset

Onko teillä kirjallisuudessa lempimaata, jonne haluatte aina matkustaa uudelleen ja uudelleen? Miksi joku tietty maa vetää puoleensa? Entä minkä maan kirjallisuus ei vedä puoleensa? 

Nyt keskustellaan kirjallisuuden maakohtaisista stereotypioista, todesta ja luulosta.

Kuva

Tässä muutamia heti mieleeni nousevia yleistyksiä. 
Jos puhutaan ruotsalaisesta kirjallisuudesta, niin en voi sille mitään, että ajattelen vain dekkareita. Dekkareidenkin osalta ajattelen saavani aina samanlaisen tarinan, semi-alkoholisti rikostutkija, joka ei ole koskaan selvinnyt avioerostaan eikä tule toimeen lastensa kanssa, mutta joka omistautuu työlleen ja ratkaisee kaiken. Tuttuus vetää toisaalta puoleensa, mutta myös estää näkemästä metsää puilta.

Entä ranskalainen kirjallisuus sitten. Eteerisiä runotyttöjä korkokengät kopisten kulkemassa pitkin Pariisin katuja. Heissä on yhtä aikaa jotain täydellisen huoliteltua olemuksessa, mutta samalla jotain outoa käytöksessään.

Entisten siirtomaiden nuoret naiskirjailijat purkavat aina menneisyyden kahleita, kansallista sortoa, ristiriitoja minäkuvan ja kasvatuksen välillä.

Suomalaisissa kirjoissa aina ryypätään ja perheet ovat rikkinäisiä.

Pohjoisamerikkalaiset naiskirjailijat kirjoittavat aina sitä samaa "särmätöntä angloamerikkalaista tositarinaihmissuhdelukuromaania."(Termi K-blogin Jenniltä)

Japanilaiset kirjat ovat omituisia. Lampaat tunkeutuvat ihmisten sisään. Kukaan ei puhu suoraan. Asioita pitää aina tulkita.

Saudiarabialaiset naiset kirjoittavat aina raaoista uskonmurhista, lapsikaappauksista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Kärjistäen. Tuntuuko silti mikään ajatus tutulle?


Kuinka paljon omat konkreettiset muistot maasta kulkeutuvat lukukokemukseen? Saksalainen kirjallisuus vie minut muistoissani joko Berliiniin, Bonniin tai Kölniin. Tai Marienhofin maisemiin. Muunlaista saksaa en ole nähnyt. Parhaimmillaan kirja onnistuu tuomaan päähäni tuttuja tuoksuja ja ääniä, samalla kuitenkin rakentuu ihan uusi maailma, jonkinlainen yhdistelmä kirjan kuvausta ja omia muistoja. En pidä liian tarkasta kuvailusta, sillä haluan vapaasti assosioitua. Jotain vanhaa, jotain uutta. Jotain lainattua.

Kun omasta lukukokemuksesta on eritelt selvimmät stereotypiat, niin jääkö jäljelle myös puhtaita odotuksia. Kun tartun eteläamerikkalaisen kirjailijan hengentuotteeseen, niin petynkö, jos kirjassa ei olekaan yhtään kaipaamaani eksotiikkaa ja maagista realismia.


Mietin tätä nyt paljon, kun olen kohta aloittamassa Unkarin nykykirjallisuuden opinnot. Mikä ennakkokäsitys tai puhdas maakohtainen odotus minulla on unkarilaista kirjallisuutta kohtaan. Minusta tuntuu, että teoksissa puretaan toisen maailmansodan traumoja ja suhdetta sosialismiin, mutta ei realismin keinoin, vaan lukijalta vaaditaan paljon tulkintaa. En ole lukenut vielä yhtään unkarilaista kirjaa, mutta ostin kesällä György Dragomannin Valkoisen kuninkaan. Kun ottaa uuden maan haltuun, on mielestäni kiinnostava huomata, kuinka paljon ensimmäinen kirja ohjaa muita maakohtaisia odotuksia.


Liuta kysymyksiä, ja keskustelu laajenee varmasti kommenteissa taas lisää.

Miten luet: Runot

Minunkin sisälläni asuu pieni runotyttö, mutta se on jäänyt niin pieneksi proosan ylivallan tähden, että tartun harvoin runokirjoihin. Varhaisteininä kirjoitin suurien rakkaudentunteiden ja kyllä, hormoneidenkin pakahduttamana omia runoja pöytälaatikkoon, mutta ne on onneksi ajanpatina syönyt ja ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. En kyllä varmasti pystyisi niitä lukemaankaan, mikäli vanhoista muistikirjoista niitä joskus löydän. Jonkinlainen suhde runouteen on ollut aina, mutta nykyisin se on vähemmän vapautunut, sekaisin tuntein värittynyt - etäisen kunnioittava. En usko, että tunnistaisin taidokasta ja kaunokirjallisesti merkittävää runoa, vaikka se puraisi minua runosuoneen. Runoja luen tunnelmoiden, sanoihin syventyen. Jos se kolahtaa, niin tunnen sen, mutta runoista en uskalla puhua ääneen. Tämä on ensimmäinen yritys ja hyppy tuntemattomaan.

Runoista kriittisesti ja kärjistäen
Jos sattuu lukemaan mitään kirjallisuuslehtiä ja esseitä runoudesta, erityisesti nykyrunoudesta, niin tulee melko pian tunne, että runoudesta ja runokritiikeistä kirjoitetaan ponnekkaammin kuin proosasta. Runouden historiaa tulisi tuntea, pitäisi olla lukenut paljon, runoudella on nopeampi tahti uudistua, kehittyä, vaikuttaa kuin proosalla. Kustantamot eivät ymmärrä nykyrunoutta, ostajat ja lukijat eivät ymmärrä. Kaikki nämä ovat varmasti totta, mutta minulle, kirja-ahmatille, tulee pakahduttava olo jäädäkin keskusteluista ja kentästä taka-alalle.
Runoudesta lukeminen etäännyttää runojen parista pois. Näissä kohdin tunnen oloni tyhmäksi, entä jos runoudessa pitää enemmän sanoista kuin tekniikasta. Kärjistän taas.
Entä jos pitääkin siitä, että jokin asia on hyvin sanottu, ensimmäisellä lukemalla.

Runojen ei tarvitse olla helppoja
Nyt taas asennonmuutos. Aina kun olen joutunut/saanut analysoida runoja, olen nauttinut siitä kovasti. Runot pakottavat hitaampaan lukemiseen, taito, jota en hallitse kovin hyvin. Pidän kuitenkin siitä, että lyhyessä tekstissä voidaan avata koko maailma. Pala palalta sanat aukeavat ja kirjoitan itse merkitystä sisimpääni. Muistutan sitä, että ohut teos ei korrealoi lukutahdin kanssa. 50 sivua voi viedä enemmän aikaa, kun 350 sivuinen proosateos. Pitäisi malttaa, pitäisi jaksaa haastaa, pitäisi herättää...

Miksi luen niin vähän runoja? Miksi koen runojen lukemisen vaikeaksi, vaikka selvästi nautin siitä, että sanat soivat ja maistuvat, merkitsevät, muuttavat muotoaan ja merkitsevät eri kontekstissa taas jotain muuta. Tässä tulee etäinen kunnioittaminen esiin, tiedän, että jokin voi olla hyvin sanottu, mutta pelkään, etten sitä ymmärrä. Minulla on lempirunoja, lempirunoilijoita, aikakausia ja aiheita, joiden parissa viihdyn, koska koen, etten ole kuin kala kuivalla maalla. Uuden runoiiljan kanssa sitä joutuu jotenkin liian aikaisin syvään päähän.

Haluan lukea ajatuksianne runoista, runojen kirjoittamisesta, hitaammasta lukemisesta (vai alkaako runojakin ahmia?), runokeskusteluista..

Miten luet: Kielenhuolto

Lisäys: Olin ehtinyt näpyttää seuraavan Miten luet -teemaan sopivan keskustelun aloituksen, kun huomasin, että Ina oli kirjoittanut ihan samasta aiheesta omaan blogiinsa. Toivottavasti tämä saman asian pyörittely ei nyt haittaa. Keskustelua on hyvä käydä kaikkialla. :)

Viimeksi keskustelimme takakansiteksteistä ja nyt vilkuillaan kirjan kansien sisälle. Millaista tekstiä siellä oikein on ja tulisi olla. Itse olen vasta vähän aikaa kiinnittänyt enemmän huomiota kielenhuoltoon, mutta en voi väittää olevani tarkka lukija. Teksti vetää ja ellei ihan räikeitä lyöntivirheitä lasketa, niin en huomaa juurikaan kielenhuollon puutteita.

Oletko tarkka lukija?
Olen seuraillut nyt lukiessa kirjojen taittamista, sillä haluaisin itse oppia käyttämään taitto-ohjelmia ja olen pakottanut itseni lukemaan hitaammin. Tunnustelen sanoja, katson tavuviivoja rivin lopussa, makustelen pilkutusta. Haluan oppia, mutta en voi väittää, että olisin luonnostani kirjoja lukiessa tarkka. Huomaan paremmin asiavirheitä, kuin kielioppivirheitä. Miten on teidän muiden laita? Tiedän myös monia, jotka tunnistavat huonon käännöksen ja esimerkiksi englantilaisten idiomin käytön välittömästi, kun taas minun täytyy luopua tarinan imusta ja keskittyä tekstiin. Olen nopea lukija, ja nopeus mahdollistaa heittäytymisen ja luottamuksen kirjaan. En kiinnitä huomiota, koska olen jo seuraavalla sivulla menossa.

Kauheasti virheitä, haittaako se?
Olen kuullut tarinan miehestä, joka lähetti kustantamoihin takaisin ostamansa kirjat; marginaalit täynnä oikolukumerkkejä. Ehkä joku näin tekeekin, mutta täytyykö kaunokirjallisuuden olla täydellisesti pilkutettu. Eikö teksti saa proosassa ja lyriikassa vähän enemmän vapauksia ja pilkutussäännöistä voi joustaa, mikäli jonkinlainen kielikorva sen sallii. Väärä kielenhuolto voi olla myös tehokeino, joskin se latistuu nopeasti liiallisesti käytettynä. Luin aiemmin keväällä kriitikon parahduksen Jose Saramagon Elefantin matkasta, hän olisi toivonut kustannustoimittajan olevan hereillä tekstiä editoidessa. Tämä tuntui omituiselle, ettäkö Nobel-kirjailijan teksti on tyyliltään ala-arvoista ja suomalaisen kustannustoimittajan olisi pitänyt korjata isot alkukirjaimet ja pilkut paikoilleen. Eikö se tunnu jo vähän liitoittelulle? Eri asia, jos kiireessä jää kunnon oikolukeminen tekemättä, mutta että pitäisi muuttaa alkuperäistä tekstiä kriitikon mielestä oikeinkieliseksi. Sitä en sulattaisi. Enemmin lyöntivirheitä, kuin tekstin manipulointia.

Virhe on valhe.
Tuntuuko teistä siltä, että kirjasta menee kokonaan uskottavuus, jos se vilisee kielioppivirheitä. Ainakin tietokirjoista tämä voi viedä sen parhaimman terän, sillä niiden teksti on parhaimmillaan hyvin huoliteltua, eivätkä ne tyylillisesti ole niin luovia ratkaisuiltaan. Onko vaikea uskoa virheitä vilisevää tekstiä? Tuleeko tunne, että tekstissä voi olla samoiten myös asiavirheitä?


Puhutaan virheistä! Pyydän silti, ettei keskityttäisi liikaa minun tekemiini virheisiin tässä postauksessa. :)

Miten luet: Takakansiteksti

Aloitan tällä postauksella pienen blogisarja nimellä Miten luet, koska olen utelias ja lisäksi kova pähkäilemään omaa ja muiden lukemista. On kiinnostava vertailla omia tottumuksiaan ja mieltymyksiä toisten lukemisiin - tapoihin, rutiineihin. Olen miettinyt, että toteuttaisin tätä viikoittain niin pitkään kun keksin aiheita. Tänään aloitan takakansitekstien kautta lähestymään omaa ja toisten lukemista, kirjojen valintaa ja mieltymyksiä.

Minulla on myös pieni, viaton ketunhäntä kainalossa, sillä yritän myös keksiä hyvää takakansitekstiä ja ajattelin, että teiltä saisi hyviä ideoita tähän melko vaikeaan prosessiin.

Ennen kaikkea minua kiehtoo ajatus siitä, että kirja valittaisiin kuin tyhjiössä, siitä etukäteen mitään tietämättä, ilman blogitekstejä, kirjallisuuskritiikkejä, kirjastotädin suosituksia. Kirja valikoituisi käteen hyllystä pelkästään intuition, kirjan koon ja ulkoasun takia. Sitten takakansiteksti joko herättää tai tappaa kiinnostuksen.

Mikä herättää kiinnostuksen?

Juonireferaatti on itselleni täysin nounou, hyppään jopa lyhyissä takakansiteksteissä niiden yli. Haluan tietää mahdollisimman vähän asetelmasta, mikä on oikeastaan aika paradoksaalista, koska toisaalta luen mielelläni kirjablogeja ja -arvioita. Ymmärrän kyllä, että taas useimmille paras vaihtoehto on kultainen keskitie. Kirjoja on niin valtavasti, että ilman jonkinlaista purevaa luonnehdintaa, teos jää lukematta.

Kirjaa halutaan tottakai myydä, joten sen liepeisiin ja takakanteen voidaan ladata suuret arsenaalit tietoa kirjailijasta, kirjan menestyksestä ulkomailla tai aiemmista palkinnoista. Kiinnostavatko nämä teitä? Suurin osa käännetystä kaunokirjallisuudesta on suurmenestyjiä, eihän niitä muuten kannattaisi näin pienen kielialueen markkinarakoon tuoda käännettäväksi. Onko tätä tarpeen sitten kirjoittaa? Mietin, jos en tietäisi luettavien kirjojen olevan Booker-, Nobel-, Finlandia-, Pohjoismaisenneuvoston palkinnon voittajia, niin vaikuttaisi se eri tavalla lukukokemukseen. Uskaltaisiko paremmin myöntää, ettei kirjasta pidä tai sitä ei ymmärrä. Haluan tietää palkinnoista, menestyjistä. Haluan tietää, että kirja on pidetty. Haluan myös pettyä, niin ylemmyydentuntoiselta kuin se kuulostaakin. On kiinnostava lukea kirjaa, joka on gaalailtojen tähtönen, mutta joka omassa käsissä tuntuu uudelleen lämmitetyltä puurolta. Haluan silti tietää, että kirja on joidenkin mielestä menestyksekäs. Silloin sitä saa vapaammin inhotakin, koska minun mielipiteeni ei tee siitä automaattisesti hyvää, saati huonoa. Kirja on silti olemassa, palkittu ja kiitelty.

Markkinoinnin kannalta on oleellista mainita palkinnoista, mutta haluaako lukija niistä tietää oikeasti? Onko ketään, jota palkintojen määrä ja käännösoikeuksien myyminen ei hetkauta ollenkaan?

Mikä takakansitekstissä ärsyttää eniten? Minusta on inhottavaa, jos liepeet tai takakansiteksti on kirjoitettu ns.väärin. Jos niissä on epäjohdonmukaisuutta tai väärää tietoa verrattuna kirjan sisältöön. Jos niistä selvästi huomaa, ettei kirjaa ole luettu kunnolla. Lukijaa saa johtaa harhaan, mutta niin, että kirjan luettua takakansitekstin sisältö käy järkeen. Valheita en siedä.

Mitä kliseitä inhoat? Terävää kynää? Kaunista kieltä? Tiheää tunnelmaa?

Entä jos takakansiteksti puuttuisi kokonaan, tai se olisi mahdollisimman minimalistinen? Houkuttelisiko se tarttumaan kirjaan? Muistelisin, että Pirkko Saision Punaisen erokirjan takana oli melko vähän tekstiä ja se teki siitä levollisen, koska värit olivat räikeät, vahvat. Kuvissa oli myös symboliikkaa, joka täsmäsi trilogian aiempiin teoksiin, joten taakse ei tarvittu paljoa tietoa. Pidän lyhyistä luonnehdinnoista. Pidän siitä, että graafinen ilme kantaa takakanteen asti, mutta tekstiä olisi vähän. Pidän hengittävyydestä.

Yritin muistella tähän jotain oikein hyvää esimerkkiä toimivasta takakansitekstistä, mutta tajusin, etten selvästikään kiinnitä niihin niin paljon huomiota. Luen ne melko luovalla otteella, hypähdellen siellä täällä, teen samoin myös elokuvien esittelytekstien kohdalla. Olisiko teillä mitään hyvää esimerkkiä toimivasta, mieleenpainuvasta takakansitekstistä?

Tämä on laaja aihe, jatketaan tästä keskusteluissa. On useita näkökulmia tähänkin asiaan, jota en osannut tähän nyt tuoda esiin.

Lastenkirjoissa minimalistisuus takannessa voi olla helpompa