Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

WSOY, 2013

Kansi: Mika Tuominen

" – Paremmin met kahdestaan pärjätään, se sanoi.
Lenne kiipesi syliin. Ei tuntunut nololta."

Mooses Mentulan toinen teos Isän kanssa kahden on ikävän todentuntuinen tarina vaikeista ihmissuhteista, perheen ristiriitaisesta arjesta, syrjähypyistä ja lapsen mielikuvitusystävistä. Jokainen perhe tarvitsee sankarin, parhaimmillaan useamman, jotta vaikeista hetkistä päästään kunnialla läpi, mutta jos aikuisten mieliala on niin synkkä, että uhrina oleminen on ainoa luonteva tapa elää ja olla, joutuu lapsi ratkaisemaan asian. Tässä tapauksessa hän saattaa häiriköidä tunneilla, kiusata muita, kärsiä hiljaa sängyssä riitojen keskellä tai keksiä mielikuvitussankarin, hahmon, jonka avulla pyrkii ratkaisemaan ahdistavan tilanteen. Tai sitten hän tekee näitä kaikkia.

Isän kanssa kahden -teoksessa näkökulma vaihtuu tasa-arvoisesti, joten lukija kuulee isän, äidin sekä perheen Lenne-pojan äänen. Kaikkien ääni on kuuluvissa, mutta myötätunto kulkeutuu pakottamatta lapsen puolelle. Vaikka ymmärtäisi kuinka äidin yksinäisyyttä ja kyllästymistä tai isän turhautumista vaimon jatkuvaan tyytymättömyyteen ja eristäytymiseen, lapsen nokkeluus ja halu ratkaista ongelmia vetää puoleensa. Ei lapsen tehtävä ole tehdä vanhemmistaan onnellisia, eikä horjahtelevaa liittoa pelasteta kääntämällä sille selkää ja etsimällä lohdutusta muualta. Monenlaisia tunteita herää lukiessa, kuten kirjan parissa kuuluukin tapahtua.

Mentulan sujuva kerronta ja erittäin uskottava, murteella kirjoitettu dialogi virkistävät kaihomielistä tarinaa. Ei ole mitenkään epätavallista, että kirja kertoo vaikeista ihmissuhteista, mutta oman mausteensa siihen tuo henkilöiden vahvat juuret kotiseutuunsa tai vastavuoroisesti vaikeus hyväksyä uutta kotiseutua. Olen lukenut aiemminkin kirjoja, jotka sijoittuvat Lappiin, mutta niitä tuntuu aina leimaavaan jokin hallitsematon seksuaalisuus, ryypiskely, luonnon kanssa painiskelu ja melko vanhankantaiset käsitykset sukupuolten ja -polvien rooleista. Näitä samoja asioita löytyy toki myös Mentulan kirjasta, mutta jotenkin hän on onnistunut silti tuomaan tuttuihin asetelmiin juuri oikeinlaista raikkautta.

"On kyse pakkasen jähmettämästä lämmöstä, perheestä jota maa ja menneisyys vetävät kahtia. Päätöksistä, jotka seuraavat tekojen jälkeen."

WSOY:n kirjallinen ensi-ilta

Olin eilen kutsuvieraana WSOY:n uusissa tiloissa korkeavuorenkadulla tutustumassa kevään kirjauutuuksiin. Nyt kaikki Bonnierin kustantamot sijaitsevat samassa rakennuksessa, mutta vielä en päässyt kävelemään yhdyskäytävää pitkin, joka yhdistää Tammen ja WSOY:n tilat toisiinsa. Kustantaja Leena Majander kertoi tilaisuuden alussa muutosta, arkkitehtuurista ja siitä, kuinka olimme ensimmäiset vieraat uusissa tiloissa. Tilat haisivatkin uudelle, vaikka eihän sille mitään mahda, että vielä vähän harmitti, että Sanoma kaappasi hienot tilat bulevardilta.

Mutta se siitä, kaikki on hyvin uusissa tiloissa ja hyvien kirjojen tekeminen on tärkeintä. Taulut ovat silti tallessa, vaikkakin Olavi Paavolaisen muotokuva on lainassa Amos Andersonin taidemuseossa, mutta hänkin palautuu aikanaan takaisin omiensa joukkoon.

Mikko Kuustonen oli illan hyväntuulinen isäntä, pidän hänen itseironiastaan ja siitä, kuinka hyvin hän oli tutustunut kirjoihin ja kirjailijoihin ennen haastatteluja. Jokainen haastattelu oli erilainen, ja vaikka esiintyjiä oli paljon, ei ilta tuntunut pitkäpiimäiseltä pönöttämiseltä. Trio Kolmihenkinen oli valmistellut jokaiseen teokseen sopivan musiikkiesityksen, tämä oli kirjailijoillekin yllätys, sillä he eivät tienneet etukäteen, että minkä kohdan kirjasta ryhmä oli valinnut esitykseensä.

Mikko Kuustonen ja Petra Lampinen esittävät Vilja-Tuulia Huotarisen runon Seitsemän enoa -kokoelmasta

Runoilijat Vilja-Tuulia Huotarinen ja Anja Erämaja esittivät runonsa kevään uutuusteoksista, kirjailijoita puolestaan haastateltiin. Tämä oli ajan säästämiseksi ihan hyvä ratkaisu, vaikka olisin halunnut kuulla iki-ihanan Vilja-Tuulian haastattelun. Erämaja lauloi Petra Lampisen kanssa tilaisuuden lopuksi omia runojaan, he ovat levyttäneet aiemman runokokoelman, ja Mikko Kuustonen veikkasikin, että tämä uusi Töölönlahti toimisi myös hyvin levynä.

Kirja tulee entistä lähemmäksi, kun siitä kuulee etukäteen, jonkun tarinan, joka jollain lailla koskettaa tai liittyy omaan elämänpiiriin. Virpi Pöyhösen esikoisromaani kiinnosti minua etukäteen, sillä minusta on huikeaa, että hän on tehnyt teosta samalla, kun on kirjoittanut väitöskirjaansa. Hän on aikaisemmin julkaissut myös lastenkirjan.

Mutta erityisesti kiinnostuin, kun kuulin, että kirja sijoittuu osin Japaniin ja Virpi on tutkinut hikikomori-ilmiötä kirjaansa varten. Kun vielä opiskelin japania pääaineenani, olin erittäin kiinnostunut näistä – yleensä nuoria miehiä – ihmisistä, jotka sulkeutuvat kotiinsa erinäisistä syistä. Usein heidän vanhempansa mahdollistavat eristäytymisen, kun tuovat ruokaa oven taakse. Osa voi viettää vuosiakin kotinsa suojissa, aktiivista passiivisuuttaa yhteiskunnan vaatimuksia vastaan. Hän rakastaa minua on siis ehdoton kevään tärppikirja minulle.

Mikko Kuustonen esittelee Virpi Pöyhösen. Anna-Riikka Carlson haastatteli.

Mooses Mentulan Isän kanssa kahden sijoittuu Lappiin, Sodankylään. Mentula on itse ollut paikkakunnalla opettajana, ja hän vähän vihjaisi, että kirjassa voi ehkä ollakin jotain yhteyttä hänen elämäänsä. Kirjassa on useampi päähenkilö, mutta hän samaistui kuitenkin eniten 8-vuotiaaseen Lenne-poikaan, jonka kerronnan kautta näytetään lapsen ajatukset vanhempien riitojen keskellä.

Olen kirjan lukenut ennalta, sillä kirjoitin arvion siitä nyt helmikuussa ilmestyvään Olivia-lehteen, ja en voi kuin suositella teosta. Olen yleensä aika kriitinen lapsikertojien suhteen, mutta Lenne on uskottava ja todentuntuinen kertoja. Pidin myös siitä, että murre on uskottavaa ja Lappia kuvataan muutenkin kuin räkäkännisten kautta. Kunnon arvion julkaisen maaliskuussa, kun kirja ilmestyy.

Nyt odotellessa kannattaa katsoa kirjasta tehty traileri, se näytettiin myös tilaisuudessa yleisölle.


 

Miina Supisen Orvokki Leukaluun urakirjan olisin ostanut samantien, jos se olisi jo ilmestynyt, sillä olen pitänyt Miinan aiemmista teoksista ja hän on mielestäni Suomen hauskimpia naiskirjailijoita, kuin Tuomas Kyrön ja Sinikka Nopolan sekoitus (jos sallitte tämmöisen lemmenlapsen).

Kirjan uraohjeista puolet on kuultu aiemmin radiokuunnelmina Miitta Sorvalin lukemina, mutta kirjan yhteydessä julkaistaan myös äänikirja, joten kaikki uraneuvot saa nautti Miitan kertomina. Lyhyitä uraneuvoja ehtii lukaista lyhyemmissäkin pätkissä, joten toivon, että mielensäpahoittajat nauravat keväällä Orvokin parissa bussimatkoilla.

Katja Ketulta ilmestyy keväällä novellikokoelma Jäänsärkijä, hän on kyllä tuottelias kirjoittaja, sillä vastahan Kätilö hurmasi Suomen. Vaikka moni novellin hahmo esiintyi jo Kätilössä, painotti Kettu, ettei kyse ole mistään jämäpaloista, jotka on sellaisenaan siirretty novellikokoelmaan, kun ne eivät romaaniin mahtuneet.

Muita illan esiintyjiä olivat Panu Rajala, ruotsalainen dekkaristi Viveca Sten, luontokuvaaja Pekka Tuuri ja hauskan kuuloisen Pätkärunoilija-teoksen kirjoittanut Sami Rajakylä.

Mukava kirjallinen ilta, sillä kirjailijoilla oli kuitenkin ihan hyvin aikaa puhua ja vaihteleva ohjelma elävöitti tilaisuutta.