Arto Salminen: Varasto

Arto Salminen: Varasto
WSOY, 1998
Sivuja: 167
Kansi: Olavi Hankimo
Suomalaista inhorealismia, yhteiskuntasatiiria, mustaa huumoria

Tämän arvion kirjoittaminen on antanut odottaa itseään viikkotolkulla, sillä luin Arto Salmisen Varaston jo maaliskuussa. Minun on kai jotenkin vaikea tunnustaa, etten pitänyt kirjasta juuri ollenkaan. Kyllähän teoksen siis ihan mielellän luki ja lainasin kuitenkin vielä Kalavaleenkin kirjastosta, sillä kirjailija on niin suosittu blogeissa – ja muuallakin! – että pakkohan on antaa toinen mahdollisuus. Tiedän monien jopa säästelevän Salmisen kirjoja, koska pitävät kirjailijan tyylistä niin paljon ja koska kirjailija on edesmennyt, ei häneltä ole uusia teoksia enää tulossa.

Minua kuitenkin häiritsi ihan tavattomasti se maailma, joka kirjasta välittyi. Ja se, että sitä katseltiin (minun mielestäni!) kuin ulkopuolelta naureskellen: katsokaa, tässä on ironista se, että tämä törkyisiä juttuja puhuva varastomies, joka huijaa ja laiskottelee töissä ja joka kutsuu naisystäväänsä mitä rumimmilla nimillä, oikeasti lukee myös kirjoja. Ja vielä häiritsi se, että minun olisi pitänyt ajatella Salmisen haastatteluiden perusteella, että kirjailija haluaa kirjoittaa työläisten arjesta, koska valtaosa suomalaisesta kirjallisuudesta on keskiluokkaisten kirjoittamaa tekstiä keskiluokkaisille. Ymmärrän, että törkyturpia löytyy kaikista yhteiskuntaluokista, mutta minun on vaikeaa antaa karkkia siitä, että kuvataan duunareiden olevan pelkästään ällöttäviä. Okei okei, myönnän, kyllä päähenkilö pohti kuluttamista, ihmisten eriarvoisuutta ja muita yhteiskunnallisesti tärkeitä kysymyksiä aina välillä. 

Mutta minulle tämä ei välity, enkä jaksanut ihastella sitä, että kirjaan kirjoitetaan niin paljon inhottavia ihmisiä ja sen pitäisi olla sitten sitä oikeaa arkea tai kääntäen yhteiskuntasatiiria.

Kaikki vielä meni, kunnes päähenkilön, Anteron raskaana olevan tyttöystävän äiti ensimmäisellä visiitillä alkaa puhua sinipunaiseksi purrusta kullista ja omista alapäämehuistaan. Just just. Kukaan kirjassa ei osaa käyttäytyä hyvin, mutta annan siitä kiitosta, että on vaikuttava tehokeino tehdä kaikista henkilöistä inhottavia ja toistensa kaltaisia.

Lukiessani mietin, että kuinkahan paljon kustannustoimittaja Harri Haanpäällä oli tyyliin vaikutusta. Salmisen kirjan tyylissä on samaa, mitä Juha Seppälän ja Rosa Liksomin kirjoissa. Ehkä Haanpäälle on valikoitunut samantyylisiä kirjailijoita tai sitten hän on vaikuttanut teoksiin jonkin verran. Tiedän hänen haastatteluja lukeneena, että hän uskaltaa kyllä rohkeasti tehdä kirjoihin muutoksia. Ehkä näihin kirjoihin on sitten jotain samanlaista tullut myös kustannustoimittajan kautta. Jälkikäteen huomasin, että Mika oli omassa blogissaan pohtinut samaa. Suosittelen Mikan arvion lukemista, todella hyvä ja ihan hävettää olla tykkäämättä Varastosta. Mutta niin paljon kuin haluaisin tästä kirjasta tykätä, en voi muuksi muuttua. Hyvää voi teoksessa nähdä, vaikka lukukokemus olisi yhtä banaali kuin kirjan kuvaama maailma.

Mutta nautin kirjan jälkeen suuresti muiden arvioiden lukemisesta, tuntuu kuin olisin saanut kirjastakin enemmän irti.

Salla kuvaa teosta näin: "Salmisen kirjat ovat siitä merkillisiä, että ne ovat syvällisiä, intensiiviä ja nopealukuisia. Tarinankuljetus on juohevaa, kirjoissa on erinomainen sisäinen dramaturgia, tapahtumien koukut nappaavat lukijan otteeseensa ja näkymättömistä kuoriutuu näkyviin uusia kerroksia." Myös Salmisen kieli saa kiitosta. Jaana nostaa omassa arviossaan erittäin kauniita kohtia esiin, joista olen samaa mieltä. Onneksi niitä nimittäin oli, sillä muuten kirja olisi jäänyt minulta lyhyyestään huolimatta kesken. "Salmisen kerronta ja kieli on äärimmäisen naturalistista ja pelkistettyä, ja hän höystää sitä melko mustalla huumorilla. Seasta on kuitenkin löydettävissä myös äärimmäisen kauniita ilmaisuja, jotka kaikkien eritteiden, vittujen ja muiden keskellä jopa hieman hätkähdyttävät."

Meillä on Jaanan kanssa sama lukunäytekin valittuna, sillä tästä pidin erityisen paljon, varsinkin lopusta:

"Lumisade ja pakkanen olivat yön aikana muuttaneet maailmaa. Mittasuhteet olivat tulleet ymmärrettäviksi ja välimatkat lyhentyneet. Äänet olivat hiljaisempia, mutta ne kuuli tarkemmin. Nastarenkaat ropisivat korvan juuressa niin, että pelkäsin niiden puraisevan palan poskesta. Menin töihin vartin liian aikaisin, sillä uusi varastomies oli tulossa. Halusin asettaa itse oman kuvani maisemaan. Ei sellaista vastuuta voinut jättää tuntemattomalle miehelle. "

Muita arvioita löytyy Ilselästä, Kaiken voi lukea -blogista, Satun luetuista, Tarukirjassa, Tavaus-blogissa ja Amman lukuhetkestä. Morre ei aio lukea Salmiselta muuta, sillä kirja ei oikein vakuuttanut häntä, taidan olla kaimaani "rohkeampi", sillä jo alussa mainitsemaani Kalavaleeseen tartun pian.

Neuvostoliitto-tori rautatieasemalla Hytti nro 6:n hengessä.

Vadim Nikolajevits

Osallistuin eilen Rosa Liksomin järjestämään hauskaan tapahtumaan Helsingin rautatieasemalla. Rosa oli nimennyt tapahtuman "Finlandia-vuoteni loppusiivoushappeningiksi", ja hän oli itse pukeutunut teoksen tärkeimmäksi sivuhenkilöksi, piinkovaksi vaunupalvelija Arisaksi. Myös muita kirjan sivuilta tuttuja hahmoja oli saapunut ohikulkijoiden ja paikalle varta vasten tulleiden riemuksi. Ostin paikan päältä myös muita Liksomin teoksia, mutta viehätyin erityisesti ideasta ja rekvisiitasta. Liksom oli tomera "esiintyjä", ja häntä monet tulivatkin tapaamaan. Rosan haastattelun voi kuunnella Helsingin Sanomien nettisivuilta.

Rosa Liksom

tunnelmaa

Olen aiemmin blogissani maininnutkin, että kirjoitan tällä hetkellä gradua Liksomin Hytti nro 6:n ironisesta neuvostonostalgiasta ja olen myös muutaman kerran teoksesta eri näkökulmista blogannut.

Tilaisuus kiinnosti minua myös tämän keskeneräisen graduni vuoksi, sillä en ole työkiireiden vuoksi ehtinyt paneutua kirjoittamiseen toukokuun jälkeen. Oli ihana tavata kirjailija ja kertoa hänelle, että olen kirjoittamassa gradua, sillä tavallaan sain siihen vähän uutta virtaakin. Koko ajan olen tiennyt, että saan graduni valmiiksi, mutta pidän myös töistä niin paljon, että aikaa gradulle ei ole vain löytynyt. Alkusyksy oli erityisen tiukka, sillä saimme valmiiksi myös hienon Unkarin nykykirjallisuutta käsittelevän kirjan Ristiallokoissa, johon olen myös itse kirjoittanut esseen. Sen lisäksi tein kustannustoimittajan töitä Avaimelle ja Siltalaan. Ensi keväänä ilmestyy puolestaan minun ja Katjan yhteispanostus eli Rivien välissä -niminen tietokirja kirjallisuusblogeista. Tässä ollaan siis kaiken aikaa vähän kirjainten virrassa ja rivien välissä.

Minulla on kuitenkin hyvä gradun aihe, ja tarkasteltava teos on hyvin mielenkiintoinen. Jaksan lukea sitä useita kertoja ja olen asettanut itselleni tavoitteeksi vielä tämän vuoden puolella edistää tutkimusta kymmenellä sivulla (viisikin riittää!). Rosan tapaaminen oli huikeaa, sillä hän kiinnostui tutkimuksestani ja kehotti minua lukemaan myös Kreisland, joka on kuulemma mahtava. :)

Yhteen kirjaan hän oli jättänyt minulle sitten tsemppaukset loppurutistukseen. Kirjan nimestä huolimatta kohtaaminen oli unohtumaton.

Oodi novelleille

Minulle novellit ovat erityisen rakkaita, mutta olen usein kuullut, että niitä on vaikea myydä, niitä luetaan vähän ja moni vierastaa novellikokoelmien lukemista. Novellikokoelma pitää sisällään monta erilaista tarinaa, mailmaa, useita henkilöhahmoja, lähestymistapoja ja paikoin hyvinkin erilaisia tyylilajeja ja monipuolista kieltä. Sitten tämä kaikki täytyy saada sopimaan samojen kansien väliin niin että kokonaisuus toimii ja kokoelma muodostaa alusta loppuun jonkinlaisen kaaren. Yhden teoksen lukemalla saa niin paljon, siksi en ihan ymmärrä, miksi novellikokoelmia vältellään.

Lyhyiden tekstien kirjoittaminen on mielestäni hankalampaa kuin pitkien, näkeehän sen jo siinä, että jos tämänkin novellien ylistyspuheen pitäisi tiivistää pienempään merkkimäärään, niin kyllä siinä aika nokkelana saisi olla sanavalintojen kanssa. Onnistuneimmat novellit ovat todellisia taidonnäytteitä.

Nuoren Voiman Liitto aloitti nyt lokakuussa valtakunnallisen Novelli palaa! -hankkeen, jonka tarkoitus on saada novelleja näyttävästi esiin eri tavoilla ja nostaa novellin asemaa kirjallisuudessa. Olenkin jo lukenut hankkeesta jo monista eri lehdissä, viimeisimpinä uusimmassa Suomen Kuvalehdessä oli pieni juttu.

Eilen hain kaksi uusinta Matkaan-lehteä rautatieasemalta, sillä myös VR on mukana hankkeessa. Ilmaiseksi jaettavan lehden jokaisessa numerossa on matkanovelli tunnetuilta kirjailijoilta. Petri Tammisen novelli avasi sarjan, ja uusimmassa lehdessä on Juha Hurmeen Tivoli-niminen novelli. Muita tulevia novellisteja ovat muun muassa Riku Korhonen, Jari Tervo, Mikko Rimminen, Rosa Liksom, Katja Kettu, Monika Fagerholm ja Johanna Sinisalo. WSOY kokoaa novellit myöhemmin antologiaksi. Matkanovellit-sarja on osa VR:n 150-vuotisjuhlavuotta.

Novelli palaa! -hankkeesta löytyy lisätietoja novelli.fi-sivustolta. Helsingin kirjamessujen yhteydessä nauhoitettiin Yle Puheen ohjelma "Novellit nostavat päätään", jonka voi kuunnella vielä Areenasta.

Oletteko osallistuneet Novelli palaa! -hankkeen tapahtumiin? Minua itseäni harmittaa, etten ehtinyt viime viikolla Novelliprosakiin Korjaamolle, sillä matkustin samaan aikaan junalla Helsinkiin. Mutta onneksi novellitaiteen pariin voi tutustua kuka tahansa milloin vain. Minullakin on yöpöydällä jo pari kiinnostavaa kotimaista.

Rosa Liksom: Hytti nro 6 / Makuja

Mies lastasi laukustaan pöydälle mustaa leipää, purkkipiparjuurta, sipuli- ja tomaattilohkoja, majoneesia, purkkikalaa ja keitettyjä kananmunia, jotka hän kuori huolellisesti ja viilsi kahtia.

Rosa Liksom: Hytti nro 6
Wsoy, 2011
Sivuja: 187
Kansi: Martti Ruokonen
Lyhyesti: Pohdintoja ruuasta.

Hytti nro 6 on tulvillaan kohtauksia, jossa kuvataan, mitä henkilöt syövät tai juovat. Vadim Nikolajevitšin matkalaukku tuntuu olevan pohjaton, sillä pitkin matkaa hän nostaa esiin mitä erilaisempia ruokia, joista tarjoaa osan myös tytölle. Yltäkylläisyys ja loputtomat ruokavarannot korostuvan entisestään, sillä tytön muistoissa kuvataan, kuinka normaalisti arjessa on vaikea hankkia ruokatarvikkeita. Miehen laukku on taas koko ajan täynnä mitä erilaisimpia herkkuja.
                       
Kauppojen hyllyillä näkyy vain puute, ja ihmiset joutuvat usein hankkimaan tarvitsemansa vaihtokauppojen kautta: pullollisella kölninvettä saa vaihdossa kuusi kananmunaa ja Riian reissulta henkitoreissa Moskovaan kuljetetut kolme hillopurkkia mahdollistavat kolmen kuukauden baletti- ja konserttiliput samppanjoineen tytölle ja Mitjalle. Kaupoissa on niin vähän tuotteita, joten tyttö joutuu matkustamaan ympäri Moskovaa eri kulkuvälineillä löytääkseen Mitjan syntymäpäiviä varten ruokatarvikkeita:

He olivat aloittaneet ruuan hankkimisen jo marraskuussa ja ehtineet hankkia kaikenlaista, mutta Irina ei ollut tyytyväinen. Yhtenä aamuna he syöksyivät metsästämään elintarvikkeita jo aamukuudelta. He kiiruhtivat kuivassa pakkassäässä Jelisevin kauppaan, mutta sieltä ei löytynyt mitään. Ei edes vesirinkilöitä. He hypähtivät vihaisina jäiseen ratikkaan ja ajoivat Bulevardille ja lumisten vaahteroiden ohi Bronnajalle hyväntuoksuiseen leipäkauppaan. Sieltä he saivat hyvän limpun. He nousivat johdinautoon, jossa oli niin kuuma että hiki virtasi, ja köröttelivät toiveikkaina Zatšatjevskin kujalle. Siellä oli yksi ruokakauppa, josta Irina oli joskus löytänyt pari purkkia laadukkaita sardiineja. Kaupasta ei löytynyt mitään, ei edes suolakurkkuja.
  
Runsas ruokasanasto ja tyypillisten venäläisten ruoka-aineisten toisteisuus toimivat teoksessa neuvostonostalgiaa tukevina motiiveina. Tukeudun tässä siihen yksinkertaiseen periaatteeseen, että toisto on yksi tekstin tehokeinoista, jolla korostetaan merkityksiä. Hytti nro 6:n ruoka-motiivit kiinnittävät teoksen tiettyyn paikkaan ja aikaan, ja ruuan, makujen ja hajujen kuvaus tuo vahvan tunnun elämänmenosta Neuvostoliitossa.                        

Toistuvalla ruokamotiivilla on siis useita tehtäviä: se kiinnittää teoksen Neuvostoliittoon, se vahvistaa tytön riippuvuussuhdetta mieheen ja tämän ehtymättömään ruokalaukkuun, ja se toimii paradoksaalisessa suhteessa teoksen kuvaamalle puutteelle ja niukkuudelle.

Tyttö ajatteli edellistä talvea. Silloin Afganistanin sota oli kiihtynyt ja ruuantuotannon sijasta neuvostovaltio keskittyi aseiden tuottamiseen, eikä hän ei ollut löytänyt Moskovan talouskauppojen hyllyiltä muuta kuin tiivistemaitopurkkeja, kalasäilykkeitä ja satunnaisia majoneesitölkkejä. Kaikkialla oli ollut pelkkiä ongelmia.

Puutteen ja yltäkylläisyyden välinen kontrasti toimii sekä groteskin että ironian tunnusmerkkinä. Kuten yllä olevasta lainauksesta voi nähdä, tyttökin oli kokenut aiemmin puutetta olosuhteiden pakosta, mutta koko matkan aikana hänen ei tarvitse kertaakaan tuntea puutetta ja nälkää.

Juttu on jatkoa aiemmin kirjoittamalleni maisema-kuvaukselle.

Kirjallinen pääsiäinen

Hyvää kiirastorstaita kaikille!

Tänä pääsiäisenä lukupinooni oli kuin huomaamattaan valkkautunut venäläisiä tai Neuvostoliittoon sijoittuvia kirjoja. Minulla ei varsinaisesti ole nyt sen kummempaa pääsiäislomaa, sillä olen luvannut itselleni edistää gradua ainakin viiden sivun verran, mutta enemmäänkin olen tyytyväinen. Maaliskuussa kirjoitin gradua yhteensä 25 sivua, mutta lähinnä viikonloppuisin ja iltaisin. Olen tyytyväinen graduni edistymiseen, mutta ennen kaikkea olen nauttinut Rosa Liksomin Hytti nro 6:n analysoimisesta, lähiluvusta ja kirjoittamisesta. Saako näin ääneen sanoakaan? Varmasti vastonkäymisiä ja tahkoamista on luvassa, sitä en epäile, mutta selvästi minulle on nyt sopinut kiireinen kevät, jolloin monet asiat edistyvät yhtä aikaa. Kuvassa näkyy vähän käyttämääni värikooditusta, jolla olen merkinnyt kiinnostavat kohdat.

Hytti nro 6 on siis pääsiäisen ykköskirja, mutta en malta olla lukematta myös muita kirjoja.

****
Sergei Dovlatovin Meikäläiset ja Ljudmila Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa ovat molemmat kevään uutuuskirjoja, venäläistä nykykirjallisuutta, jotka luen huviksi ja hyödyksi. Ulitskajan Naisten valheet oli viime vuoden parhaita käännöskirjoja, ja olen odottanut tätä uutta kirjaa kuin takatalven taittumista. Ihana, että teoksen on suomentanut sama kääntäjä Arja Pikkupeura, sillä edellisen kirjan kohdalla hän oli tehnyt erittäin laadukasta työtä ja miettinyt suomalaista lukijaa ja yhdenmukaistanut henkilöiden nimiä, niin että samasta henkilöstä oli vain yksi nimi käytössä.

"Ljudmila Ulitskajan nyansoidussa, psykologisesti tarkkanäköisessä proosassa suvun jäsenten yksittäisistä onnellisista ja traagisista tarinoista muodostuu hieno kokonaiskuva niin Sinoplin suvun jäsenten kohtaloista kuin koko Venäjän ja Neuvostoliiton 1900-luvun historiasta. Medeia ja hänen lapsensa -romaani on kuin upea mosaiikkitaideteos."

****
Dovlatov on kiinnostava kirjailija, sillä kustantajan sivujen mukaan hän sai eläessään vain kaksi novellia Venäjällä julki.

"Synnyinmaataan laajalti nähnyt Dovlatov on erityisen kiinnostava juuri Neuvostoliiton kuvaajana, ja erityisesti juuri nyt, kun moni suomalainenkin kirjailija on kiinnostunut Neuvostoliitosta ja lähihistoriasta. Siinä missä kotimaiset kirjailijamme usein kuvaavat Neuvostoliiton sortokoneistoa dramaattisesti ja jopa melodramaattisesti, järjestelmän väkivallan omakohtaisesti kokenut Dovlatov näkee reaalisosialistisen todellisuuden ennen kaikkea absurdina. Myös itseään hän kuvaa ironisesti, vaikka olisi kokemustensa perusteella voinut helposti esiintyä toisinajattelun marttyyrina."

****
Aika hyviä lisälukemistoja gradun oheen, kun tarkoitukseni on analysoida nimenomaan neuvostonostalgiaa Liksomin kirjassa. Ostin teekaupasta kolmea eri laatua vihreää teetä, joilla hemmottelen itseäni pääsiäisen kunniaksi.

Lukulepoisaa pääsiäistä!

Rosa Liksom: Hytti nro 6 / Maisema

"Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua."

Rosa Liksom: Hytti nro 6
Wsoy, 2011
Sivuja: 187
Kansi: Martti Ruokonen
Lyhyesti: Pohdintoja teoksen maisemasta.

"Tämä on vielä Moskovaa: mutakuopan keskellä röykkiö yhdensäntoistakerroksisia elemementtitaloja, joiden jäisissä ikkunoissa väpättää himmeä, arka valo, rakennustyömaita, puolivalmiita kerrostaloja, ammottavia aukkoja seinissä. Pian nekin jäävät siluetiksi kaukaisuuteen. Tämä ei ole enää Moskovaa: lumen alle sortunut talo, villinä huojuvaa pakkasen jäätämää mäntymetsää, nietoksien peittämä aukea, kinosten alle jäätynyt lauha höyry, pimeys, yksinäinen pieni hirsitalo valkoisen aavan keskellä, pihalla hoitamaton omenapuu, tönkkölumista sekametsää, huviloiden lauta-aitoja, ränsistynyt puinen vaja. Edessä aukeaa tuntematon jään jähmettämä Venäjänmaa, juna kiitää, uupunutta taivasta vasten piirtyvät kirkkaina loistavat tähdet, syöksyy luontoon, pilvisen, tähdettömän taivaan valaisemaan painostavaan pimeyteen. Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. Juna jyskyttää halki lumisen maan."


Tämä pidempi lainaus on hyvä esimerkki havainnollistamaan, miten Hytti nro 6 -romaanissa kuvataan maisemaa ja paikan vaihdosta. Pitkät, kuvailevat virkkeet ja nopeasti vaihtuvat kiintopisteet maisemassa synnyttävät vaikutelman siitä, että matkaa taitetaan nopeasti, paikat vaihtuvat, mutta tunnelma pysyy samana. Lukijan katse suunnataan tällä tavoin ulos junan ikkunasta, katsomaan yhdessä kertojan kanssa, miltä Neuvostoliitto  näyttää.

Adjektiivien ryöpytys tuottaa vaihtuvia mielikuvia, mutta erilaisten näkymien listaaminen pitkiksi virkkeiksi näyttää melko monotonisen kuvan ympäröivästä mijööstä, sillä kaikki paikkakunnat tuntuvat yhtä huonostihoidetuilta ja rappiollisilta. Tämänkaltainen mielikuvien luomisen teho perustuu toistoon ja lauserakenteiden rytmitykseen. Hytti nro 6 on täynnä vastaavanlaisia kuvauksia ulkoapäin näkyvästä Neuvostoliitosta. Se on ränsistynyt, likainen, miltei groteski maisema ja kaiken aikaa tekstissä läsnä. Maiseman kuvaaminen tytön kautta on yksi tapa näyttää henkilön mielenmaisemaa, ajatuksia ja tunteita.

Moskova näyttäytyy matkan alkuvaiheessa tytön silmissä rumalle, likaiselle ja keskeneräiselle, mutta ei maisema tunnu siitä parantuvan kaupungin jäädessä taakse. Siinä missä Moskovassa on röykkiöittän mutakuoppia, näkyy heti matkan alkaessa muuallakin samankaltaista ränsistymistä ja lumen alle sortuneita taloja. Pitkin teosta on vastaavanlaisia kohtauksia, jossa luetellaan kuinka kaikki on liikkeessä.                

Esimerkin kaksi viimeistä virkettä toistuvat sanasta sanaan usein, kun kuvataan edellisen aseman ja paikkakunnan taaksejäämistä, matkan etenemistä ja junan liikettä. Näitä kohtauksia edeltää aina pitkä luettelo erilaisista asioista, jotka tyttö jättää konkreettisesti taakseen:

"Ja niin jää taakse talvinen Moskova, teräksensininen kaupunki jota ilta-aurinko lämmittää. Taakse jää Moskova, kaupungin valot ja kovaääninen liikenne, kirkkojen piiritanssi, teini-ikäinen poika ja kaunis tummahiuksinen nainen jonka kasvojen toinen puoli on turvoksissa. Taakse jää pikimustaa, kärttyistä taivasta vasten loistavat harvat neonvalomainokset, rubiinitähdet Kremlin torneissa, hyvän Leninin ja pahan Stalinin vahatut ruumiit ja Mitka, taakse jää Punainen tori ja Leninin mausoleumi, Gum-tavaratalon kierreportaiden rautapitsikaiteet, kansainvälinen Intourist-hotelli valuuttabaareineen, hotellin siivouskomeroista asuinpinta-alaa salaa valtaavat, länsimeikeistä, parfyymeista ja parranajokoneista kiinnostuneet, synkeät kerrostalopäivystäjät. Taakse jää Moskova, Irina, Puškinin patsas, kehätiet ja kehälinjat, Stalinin valtakadut, länsityylinen monikaistainen Novy Arbat, Jaroslavin valtatie ja puuleikkauksin koristellut datšaririvistöt; väsynyt, muokattu, nuljuva maa."

Näin pitkät kohtaukset ja hyvästelyt menneelle vahvistavat teoksen neuvostonostalgiaa. Taakse jää -sanapari ja pitkä luettelo toistuvat joka kerta, kun juna on pysähtynyt erinäisistä syistä pidemmäksi aikaa jonnekin paikkakunnalle ja päähenkilöt, tyttö ja Vadim Nikolajevitš, ovat käyneet tutustumassa kyseiseen paikkaan. Näistä pysähdyksistä muodostuu aina yksi kohtaus kirjaan, ja lukija kuljetetaan läpi erinimisten, mutta hyvin toisiaan muistuttavien kylien ja kaupunkien. Tarina etenee pienissä toistuvissa jaksoissa junan edetessä asemalta toiselle:  pysähdys, liike ja taas pysähdys.


Minulle tällainen rytmimys ei painota niinkään juonta, vaan henkilöiden ajatuksia, tuntemuksia ja kaikkinensa silloista mielenmaisemaa. Esimerkeistäni voi nähdä, kuinka runsasta kuvailua Liksom teoksessaan käyttää. Maisema on toisaalta kovin yksitasoinen, rappiollinen, mutta toisaalta täynnä kuvia ja liikettä.

Tammikuun luetut

Olin tammikuussa vielä ensimmäisen viikon joululoman vietossa Lapissa ja nyt helmikuun alussa lomasta tuntuu olevan ikuisuus. Tammikuu meni nopeasti, sillä olin luvannut itselleni, että tekisin gradua. Sen sijaan paikkailin vielä vähän mokonturkkia asian suhteen ja keskityin töihin. En ole blogissani kertonutkaan, että jouduin vaihtamaan aihetta lennosta, sillä aiempi aiheeni Eeva Kilven Elämä edestakaisin teoksen nostalgiasta oli jo käytetty ja aiheesta palautettiin juuri gradu (kuulin tästä erittäin myöhään) ja kaikki kirjoittamani meni siltä osin hukkaan. Piti sitten lennosta keksiä uusi aihe ja isäni ehdotti (myös tätini ja siskoni olivat ajatelleet tätä aihetta) että tekisin Rosa Liksomin Hytti nro 6 -teoksesta graduni, koska teos on niin uusi, eikä näin ollen kukaan voi olla tekemässä juuri siitä samasta aiheesta gradua.

Helmikuussa siis alkaa siis täysi tohina, sillä olen aikatauluista myöhässä ja toivon, että ehtisin silti vielä lukea myös ihan omaksi huviksenikin. Lueskelen kuitenkin myös venäläisiä kirjoja, sillä aion keskittyä neuvostonostalgiaan. Tuntuu vähän huteralle edes kirjoittaa tästä, kun uusi työni on niin alussa, mutta gambaree, Hanna.

Gradujorinoista kuukauden luettuihin. Kirjat eivät ole lukemisjärjestyksessä, sillä muistin aloittaa taas luettujen listaamisen vasta lomatunnelmien haihduttua. Jos en ehdi helmikuussa lukea kauheasti muita kuin työ- ja opiskelukirjoja, niin ainakin minulla on vielä tammikuun luettuja blogattavana. Pakkasia on vielä edessä, joten kaikki syyt käpertyä sisälle lukemaan vain jatkuvat.

Matkustin kirjojen matkassa ihan täällä kotimaassa, sitten lisäksi Unkarissa, Neuvostoliitossa, Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa, Israelissa, Ranskassa, "jossain" Lähi-Idässä, Saksassa (useasti näköjään) sekä Kanadassa.


1. Tuomas Vimma: Raksa (Gummerus, 2011)
2. György Spiró: Kevätnäyttely (Avain, 2012)
3. Rosa Liksom: Hytti nro 6 (Wsoy, 2011)
4. Kari Hotakainen: Jumalan sana (Siltala, 2012)
5. Ian McEwan: Sementtipuutarha (Otava, 2009)
6. Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri (Gummerus, 2010)
7. Seija Vilén: Pohjan akka (Avain, 2012)
8. Emma Donoghue: Huone (Tammi, 2012)
9. Anni Sinnemäki: Sokeana hetkenä (Nemo, 2003)
10. Joel Haahtela: Traumbach (Otava, 2012)
11. Heinrich Böll: Tohtori Murken kootut tauot ja muita satiireja (Otava, 1962)

Luetut sarjakuvakertomukset:
1. Craig Thompson: Habibi (2011)
2. Blain & Lanzac: Ulkoministeriö (Wsoy, 2012) 
3. Rutu Modan: Exit Wounds (2007)
4. Jame Sturm: Market Day (2010)
5. Bryan Talbot: Tuhman rotan tarina (Jalava, 1999)
6. Michel Rabagliati: Paul Has a Summer Job (2002)
7. Michel Rabagliati: Paul Moves Out (2005)
8. Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol.1 (2010)

Miten luet: Kirjoja sieltä, missä kuljit...

Olen lähdössä kuukaudeksi Lappiin, Kolariin, kotiseudulleni joululoman viettoon. Pystyn tekemään töitä myös etänä ja alunperin tarkoitukseni oli kirjoittaa gradua siellä, mutta koska jouduin suureksi epäonneksi vaihtamaan jo aloitettua aihetta, (sillä juuri palautettiin samasta kirjasta, samasta näkökulmasta ja aiheesta tehty gradu, eikä tiedonvälitys proffien välillä ollut oikein kulkenut), minulla on myös enemmän aikaa nyt lomailla ja miettiä uutta aihetta. Ja lukea.

Aion myös lukea kovasti kehutut lappilaiset teokset: Rosa Liksomin Hytti nro 6, Katja Ketun Kätilön ja Pia Pesosen Urho Kekkonen Strasse. Olen Pesosen jo aloittanut, mutta halusin säästää loput oikeaan miljööseen. Muita mieleeni tulevia lappilaisia kirjailijoita ovat Paula Havaste ja Jari Tervo, mutta heiltä en ole lukenut vielä mitään. Äitini kovasti kehui Havasten kirjaa Kaksi rakkautta, joten voihan olla, että myös sen luen joululomalla.

Mukavasti nyt tänä vuonna on tullut kiinnostavia lappilaisia kirjoja, joten pääsen ahmimaan teokset kerralla. Vaikka olen kyllä miettinyt, että en tunnista kirjallisuuden Lappia ja hämmennyn välillä lehtikritiikeistä, joissa kehutaan teosten erinomaista lappikuvausta. Näissä kohdin mietin usein, että on luontevaa, etten tunnista kaikkea, sillä eihän koko Lappi näyttäydy samanlaisena, eikä kirjallisuus pyri toistamaan realistisesti kaikkea nähtyä-kuultua-naitua-maistettua-tunnettua, vaikka näin täällä etelässä joskus ehkä lipsahdetaan ajattelemaan. Silti nyt tuleviin teoksiin liittyy jo etukäteen jonkinlaista nostalgisuutta, sillä lähdenhän lukemaan niitä nimenomaan lappilaisten kirjailijoiden kirjoina ja haluan lukea ne kotiseudulla ollessani.

En silti yleensä metsästä nimenomaan kotiseutuni kirjallisuutta, mutta lämmittäähän se nähdä tuttu paikka ja nimi kirjassa. Kyrön kerjäläinen tutulla juna-asemalla, juuri divarista ostetussa lastenkirjassa päätepysäkkinä tuttu tunturi, suositussa kotimaisessa elokuvassa tutut maisemat. Kyllä se tuntuu silti lämpimältä.

Tästä herääkin kysymys, että miten te muut lukijat, luetteko kotiseutuunne liittyvää kirjallisuutta? Harjukaupungin blogiväki ainakin innostui Pasi Ilmari Jääskeläisen uusimmasta ja sai innostettua monet lukijat teoksen pariin. Mansikkakarnevaali-arvion kohdalla Katja jo tätä samaa asiaa kyseli, sillä hänen ajatuksensa teos vei nuoruuteen. Tuleeko muita esimerkkejä mieleen blogeista tai henkilökohtaisista lukumotivaatioista?

Onko kotiseuturakkaus yksi peruste valita kirja? Vai syy vältellä teosta? Haluatko lukea mieluummin tutuista paikoista vai mieluummin mahdollisimman kaukaisista? Tuleeko mieleen yhtään lukumuistoa, jossa tuttu paikkakunta olisi kuvattu mielestäsi täysin väärin?

Vielä hurjempaa yleistämistä.
Millaista on kotiseutusi kirjallisuus?

Lisäkysymys kirjoittajille: Koetko, että jotain kotiseudustasi näkyy teksteissäsi?

Lappiin sijoittuva kuvaus hakee yleensä teokseen jotain mystiikkaa tai rujoa alastomuutta. Ollaan joko kodassa noet naamalla ja manataan karhuja kavereiksi tai juostaan sääskiä pakoon aatamin ja eevan asuissa, mutta kaatokännissä, totta kai. Miten vain, aina manataan.