Toukokuu oli erikoinen lukukuukausi, sillä en ole aiemmin lukenut näin paljon yhden kuun aikana, vaikka loppukuusta keskityin lähinnä
Downton Abbeyn ja
Mad Men -sarjojen katsomiseen. Muhkea lukukuukausi johtuu kuitenkin siitä, että
osallistuin kuun alussa Read-a-Thon-haasteeseen ja luin 24 tunnin aikana 9 kirjaa. Kiitos kaikille haasteeseen osallistuneille, kommentoijille ja tsemppaajille innostamisesta. Haaste oli mukava, ja aion jossain vaiheessa yrittää rikkoa oman ennätykseni. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia lukea yhtä vuorokautta (unet ja tauot kyllä nautin hyvillä mielin), mutta kuun loputtua huomaan sen vaikuttaneen siihen, etten niin paljoa jaksanut lukea ja katsoin mieluummin tv-sarjoja. Jotain tuli kuitenkin myös toukokuussa luettua, sillä sivumäärä kipusi itselleni ennätyksellisiin mittoihin (toisaalta en ole kuin parina kuuna laskenut sivuja yhteen): luin 5276 sivua, joista 884 sivua tuli kuvien kera. Luin kaikkiaan 20 kirjaa ja 3 sarjakuvaromaania. Kuuntelin loppuun yhden äänikirjan.
Lukuhaasteen aikana luetut:
Taina Latvala:
Paljastuskirja
Carlos María Domínguez:
Paperitalo
Haruki Murakami:
Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Tuomas Kyrö:
Miniä
Kristín Steinsdóttit:
Omaa tietä
Maritta Lintunen:
Sydänraja
Sanna Eeva:
Olot
Simon Lelic:
Katkeamispiste
Kerstin Johansson i Backe:
Näkymätön Elina
Muut kuun luetut:
Philip Pullman:
Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus
James Franco:
Palo Alto
Lotte & Sören Hammer:
Kaikella on hintansa
Antonio Hill:
Kuolleiden lelujen kesä
Patrick deWitt:
Sistersin veljekset
Chris Cleave:
Little Been tarina
Sarjakuvat (näistä omat arviot tulossa):
Faith Erin Hicks:
Friends with boys
Guy Delisle:
Burma Chronicles
Guy Delisle:
Jerusalem
Luetut, mutta ei blogattu:
Kirjablogisti
Booksylla on mukava tapa kertoa kuun vaihteessa myös niistä kirjoista tarkemmin, joista hän ei muuten ole ehtinyt tehdä pidempää arviota. Mie ajattelin nyt napata häneltä tämän toimintavan, sillä muuten roikutan kuukausitolkulla kirjoja mielessäni, joista haluaisin kirjoittaa jotain, mutta ajan kuluessa se on aina vain vaikeampaa. En ehdi kuitenkaan kirjoittaa kaikista, joten Booksyn tapa on mielestäni mitä mainion, sillä haluan kuitenkin jotain kirjata itselleni muistoksi bloggaamattomistakin kirjoista.
Hugh Lupton:
Tarinatie (lastenkirja)
Tarinatie on suloinen lastenkirja, jonka tarinat tulevat kaikkailta maailmasta. Tarina kolmesta kilipukista ja sillan alla asustavasta peikosta oli tuttu, mutta en tiennyt sen olevan alkujaan norjalainen satu. Saksalainen satu ääriään myöten täynnä olevasta puuropadasta ja englantilainen tarina pienestä kirjavasta kanasta, joka pyytää jokaiseen pieneenkin työvaiheeseen apua naapureiltaan ja syö lopulta leivän itse, ovat minulle tutuimpia entuudestaan. Intialainen satu matkivista apinoista ja afroamerikkalainen tarina lumoavasta laulusta puolestaan oudompia. Luin teoksen yhden työasian vuoksi, mutta viihdyin kirjan parissa, vaikkei minulla ollutkaan etuoikeus saada lukea sitä jollekin lapselle ääneen. Hugh Lupton on kirjannut loppuun tiedot siitä, miten on törmännyt valikoituihin tarinoihin. Näihin on myös suomentaja tuonut osansa, sillä löysin esimerkiksi tiedon siitä, että kolmen kilipukin rohkeudesta on myös useita suomalaisia versioita.
Kuvitus on runsasta, mutta silti jokainen aukeama on oma rauhallinen saarekkeensa. En pitänyt valitusta comic sans -fontista, mutta antaahan se tarinaan oman pehmeän sävynsä. Fontti on vain niin loppuunkulutettu, että kavahdan sitä kaikkialla.
Ihan miellyttävä kosketus lastenkirjoihin, sillä en ole niitä nyt hetkeen lukenut.
Matias Riikonen:
Nelisiipinen lokki
Minua harmittaa, että tämä teos jätti lopulta hyvin lyhyen muistijäljen mieleeni. Olin etukäteen odottanut sitä, sillä kirjailija on minulle luentokursseilta tuttu opiskelukaveri, mutta valitettavasti kirkkain idealamppu jäi minulta tämän teoksen osalta huomaamatta. Teos on oikeastaan kertomuskokoelma koulurakennuksen ja -pihan tapahtumista yhden päivän aikana. Erilaiset kertojat tuovat moniäänisenä mittelönä päivän erilaisia kohtauksia näkyviin, mutta kokonaisuuden kannalta tässä häviää eniten lukija. Tai ainakin tämä lukija, sillä välillä on vaikea löytää yksittäisten tarinoiden johtoajatusta ja sopivuutta kokonaisuuteen. Tiedän, ettei aina ole tarviskaan, mutta jonkinlaisen koheesion kannalta kaipasin kädenojennusta suuntaviivojen määrittelyyn.
Riikonen on rohkea kirjoittaja, eikä hänen esikoiskirjansa ole ihan sellainen, mitä olen tottunut esikoiskirjoista etsimään. Kokonaisuus on yhtä aikaa armollinen ja raaka; teos ei moralisoi ja opeta, vaikka koulumaailmassa siihen voisi helposti sortua, mutta se ei myöskään peittele heikkouksia, himoja ja väkivaltaa.
Petri Tamminen:
Piiloutujan maa ja
Enon opetukset
Pidän valtavasti Petri Tammisen kirjoista, ainoastaan
Enon opetukset oli vähän tylsempi tuttavuus. Toisaalta sekin saattoi johtua siitä, että kuuntelin sen äänikirjana, enkä välittänyt kauheasti kertojan tyylistä. (Hänestä huomasi heti, koska oli pitänyt tauon ja ääni kulki innokkaasti eteenpäin ja loppulukua kohti ääni jo vähän mateli ja hinkui.)
Piiloutujan maa muistutti minua suosikistani
Muita hyviä ominaisuuksia, sillä kirja ei ole vain kirja, se on olotila. Olen ollut nyt jonkin aikaa sairaana ja vähäjaksoinen, joten
Piiloutujan maa kolahti tähän oloon ja tilaan vaivattomasti. Teos on täynnä piilopaikkoja ja ihmisiä, jotka kaipaavat piiloon. Se ei ole kuitenkaan kokoelma toisiaan toistavia ujoustarinoita, vaan lyhyitä katkelmia arjesta. Piilo on olotila, joka kuvastaa meissä tarvetta olla näkymätön: Kun ei haluaisi soittaa puhelimella, mutta aina toisinaan on vain pakko. Kun pää on sekaisin monista yhtäaikaisista tunteista, on parempi mennä jonnekin rauhoittumaan, yksin olemaan ja selvittämään langanpätkiä. Kun hälyn keskellä paras paikka olla yksin on rauhallinen inva-vessa. Minulle luettiin tätä ääneen, kun kipuilin eniten, tuntui että pääsin niihin tarinoihin hetkeksi piiloon.
Tammisessa minua viehättää, että teksti on niin vaivatonta. Hän sanoo paljon kauhean yksinkertaisesti. Eikä tuhlaa sanoja.
Saija Nissinen:
Sitomisen taito
Mitä jää mieleen novelleista monta viikkoa lukemisen jälkeen? Ensiksi katoavat novellien nimet, en taida muistaa niitä edes lukiessani. Niihin täytyy toki palata, että pystyy tarkentamaan lukemaansa - kuin pistäisi kartalle nastoja, että täällä ja täällä olen käynyt, niin myös novellien nimiä muistelemalla mieli pyrkii etsimään tiettyä muistikuvaa ja miitä yksittäisessä novellissa sanottiin.
En kirjoittanut ylös yhdenkään novellin nimeä, mutta
Sitomisen taito edusti sellaisia novellikokoelmia, joista pidän. Tarinat ovat mahdollisia kuvauksia arjesta, mutta silti niin absurdeja ja järjettömiä, ettei niitä meinaa uskoa todeksi. Siitä se taika syntyykin, se voisi tapahtua minulle, mutta onneksi niin ei käy. Mies, joka elää Elviksen lauluista, pesee sairaalassa osastolle joutuneita mielenterveyspotilaita. Hän on onnellinen arjessa, se kulkee kuin tanssi tai pikemminkin kuin laulu. Mutta aina on oltava joku, jolle tämmöinen tavanomaisuus ei kelpaa. Novellin särmää kiristetään huippuunsa, kun mukaan otetaan ihminen, joka ei voi hyväksyä moiseen yksinkertaisuuteen tyytymistä. Onni ei saa olla myötäsyntyinen olotila, vaan jokin asia, mitä pitää jatkuvasti tavoitella.
Jotain outoa on siinäkin, että tämä novelli jäi parhaiten mieleen. Osa katoaa taustahyminäksi vahvistamaan parhaimpien novellien tehoa. Outotunnelmaisia tarinoita, jotka Nissinen on sitonyt yhteen taidolla (tiesitte kyllä, että käytän tuon kortin jossain vaiheessa).
Markus Leikola:
Naamakirja
Naamakirjan varasin kirjastosta, kun olin lukenut arviot
täältä,
täältä,
täältä. Luin sen lentokoneessa, kun käväsin pohjoisessa lumitöissä äitienpäivän aikoihin. Minusta oli miellyttävä lukea pitkästä aikaa runoja, joissa merkitystä ei tarvinut metsästää, enkä tarkoita sillä että Leikolan proosarunot olisivat kertakulutusta vailla mitään syvällisyyttä. Ainahan sanat ovat latautuneet jollakin merkityksillä ja arvoilla, mutta
Naamakirjaa lukiessa tottumatonkin runonlukija saa heti jutun juonesta kiinni.
Aktiivinen facebookin käyttäjä tunnistaa ne monet äänet, jotka hakevat kirjan sivuilta huomiota. Niissä on samaan aikaan huumoria ja traagisuutta, eikä lukiessa välttämättä tiedä uskaltaisiko niille antaa iloisen peukun. Ymmärtääkö ihan, mitä runon kulloinen puhuja etsii. Huumorin seassa on juuri se traagisuus, hetken aikaa on näytöllä yksittäisen ihmisen huomiota kaipaava kirjoitus. Pitääkö siihen jotenkin reagoida?
Jos mä laitan tähän että Ellu ja Jari on suhteessa
niin pitääkö sitten kun ero tulee niin
ensin olla että hieman epäselvää
vai ajaako saman asian että vaan poistaa sen kavereista
kuka tänkin osais kertoa
kun en mä edes tiedä paljonko se musta tykkää
ja sais ne menkat jo pikkuhiljaa alkaa
Sitten haasteasioihin.
Vastasin toukokuussa 11-kysymyksen haasteisiin, joka kiersi tiuhaan ainakin kirjablogeissa. Sain haasteen neljä kertaa, joten keräsin kaikki hyvin kirjapainotteiset kysymykset yhteen, mukava haaste, ja vastauksiani voi käydä vilkaisemassa
tästä linkistä.
Sain pari päivää sitten Marjikselta
Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen, jonka otan nyt ilolla vastaan. Hän on aiemminkin suositellut minulle
Maria Turtschaninoffin Arra-kirjaa, mutta nyt haasteen myötä tartun kesällä tähän fantasiakirjaan. Yritän lukea mahdollisimman monipuolisesti erilaisia teoksia, mutta fantasian olen jättänyt hyvin vähälle huomiolle. Tämän myötä tulee korjattua tämäkin erhe.
Haasteen tarkoitus on kiertää eteenpäin ja vähän taaksepäinkin, sillä saan haastaa Marjiksen lukemaan oman suosittelemani kirjan. Hän tiesi jo haastaessaan minut, että sarjakuvan hän saa luettavakseen. Mutta tiedän, että hän tulee pitämään valitsemastani kirjasta. Sain joululahjaksi
Craig Thompsonin Habibin, ja se on yksi kaikkien aikojen parhaista lukemistani sarjakuvista. En edes osannut sanoiksi pukea, mutta nyt luen mielelläni Marjiksen arvion teoksesta.
Haastan myös
Kirjavan kammarin Karoliinan lukemaan
Sergei Dovlatovin Meikäläiset, sillä odotin kovasti hänen lukevan sen
maratoninsa aikana. Haastan myös
Luettua-blogin Sannan lukemaan
Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia. Minua kiinnostaisi kovasti tietää, mitä mieltä hän olisi näistä novelleista, sillä hän on ennen inhonnut novelleita, mutta nyt selvästi lämmennyt niille kirja kerrallaan. (Päivitys: Hups. Karoliina oli haastettu jo, joten siirrän tämän haasteen sittenkin Jaanalle
Täällä toisen tähden alla -blogiin. Hän on ainakin ilmaissut kiinnostuksensa kirjaa kohtaan.)
Haasteen säännöt tiedoksi myös haastetuille:
Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan.
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi.
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään
yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän
jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet
todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että
joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.
Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.
Entä muut haasteet sitten? Tuntuu, että minun pitää näin kesän ja tulevan kesäloman (iiih, ensimmäiseni) kunniaksi vähän tarkistaa, että mikä tilanne on vuosihaasteissa, jotta tiedän vähän suunnitella tulevia lomapäiviä kirjamielellä. Tilanne vaatii tarkempaa valmistautumista ja teen haastetilanteesta erillisen postauksen lähipäivinä, sillä tämä bloggaus uhkaa karata nyt käsistä pituudellaan.