Manu Larcenet: Blast

Manu Larcenet: Blast

Röykkiö ihraa & Pyhän diilerin ilmestys

WSOY, 2011 & 2012

Suomennos: Heikki Kaukoranta

Sivuja yhteensä: 408

Tekstaus: Mika Lietzen

Ranskalainen sarjakuva

Päähenkilö Polza Mancini on suurikokoinen mies, jonka mielenterveys on ollut epävakaa lapsuudesta saakka, mutta isän kuolema tuntuu sysäävän hänet lopullisesti raiteiltaan. Hän on arvostettu keittokirjailija, mutta hän hylkää vaimonsa, kotinsa ja uransa ja lähtee elämään kiertolaisen elämää. Hän on ulkomuodoltaan suuri röykkiö ihraa, kuten ensimmäisen osan nimikin kertoo. Kuvakerronta saa kylmiä väreitä aikaan, kun muun muassa Mancinin irstaita ja kuvottavia ruokailutapoja piirtyy lukijan nähtäväksi. Koko on päähenkilön identiteettiä eniten määrittävä asia, hän on lihava, ruuduissa muilta elementeiltä tilaa vievä, mutta hän myös puhuu usein koostaan. Kuinka paljon nokkeluutta hän tarvitsee paetessaan vuoroin poliiseja vuoroin sairaalahenkilökuntaa, sillä hänen kokoisensa mies ei noin vain piiloudu.

Kahdessa ensimmäisessä kehystarina vie poliisilaitokselle. Polza Mancini on pidätetty erään naisen murhasta ja kaksi etsivää yrittävät saada kuulusteluissa tutkintaa varten kaikki aukot selvitetyiksi. He eivät voi kiirehtiä tai suututtaa epäiltyä, sillä hänen mielenterveysongelmansa ovat poliisien tiedossa. Mielenkiintoista lukijan kannalta on se, että päällimmäisistä epäilyksistä huolimatta Mancinin muistelut ovat kirkkaita ja "juonivetoisia". Ihraisen irtolaisen ilkivaltakin kiinnostaa, kun tarinassa on imua.

Mikä on sitten tämä blast, jota Mancini lähtee tavoittelemaan ja jonka tähden hän syö ja juo liikaa, hakkaa päätään kivellä tai on muuten täysin huoleton oman terveytensä ja turvallisuutensa suhteen. Mietin, että lopulta se taitaa olla levottoman ja persoonallisuushäiriöisen mielen toive löytää onnellisuutta ja vakautta. Vaikka tavat pyrkiä siihen ovat hyvin epäkonventionaaliset, riskialttiit. Blastiin pakkomielteinen pyrkiminen on lopulta varmasti myös selitys sille, miksi Mancini on polisiikuulustelussa, mutta se jää nähtäväksi tulevissa osissa.

Yksi upeimpia visuaalisia kohtia syntyy silloin, kun sarjakuvataitelija sallii lastensa piirtää omien kuviensa päälle. Tällainen on heroiinista syntynyt blast, värilliset sivut tuovat kaipaamaani kontrastia mustanpuhuviin kuviin. Blast-kohtaus näkyy selvästi lukijallekin väreinä, levottomina viivoina, lasten piirroksina, ilotteluna ja kaoottisuutena.

Blastit ovat kotimaassaan Ranskassa kriitikoiden, lukijoiden ja palkintoraatien ylistämiä teoksia, eikä suotta. Olen Manu Larcenetin sarjakuviin tutustunut aiemminkin, joskin Maallemuuttajat ja Pieniä voittoja eivät ole mitään tällaista. Eikä tarvitsekaan. Blastin kolmas osa on ilmestynyt jo ranskaksi, suomeksi se saadaan toivottavasti ensi vuonna.

Sarjakuvapäivä

Tänään on oikein otollinen päivä toteuttaa pitkään haaveilemani sarjakuvapäivä. Haluan lukea omasta hyllystäni keräilemiäni löytöjä, mutta kävin lisäksi kirjastosta etsimässä lisää luettavaa. Toteutin keväällä 24 tunnin -lukuhaasteen ja tämän päiväinen on eräänlainen jatko tälle, mutta kevyempänä versiona. Sarjakuvia on tuossa ajassa mahdollista lukea aika paljon enemmän, sehän on selvä. Mutta niihin voi käyttää myös paljon enemmänkin aikaa, jos tutkii kuvan ja tekstin suhdetta tarkemmin. Minun tarkoitus ei ole tänään tehdä näistä suoranaisesti kumpaakaan. En pyri sarjakuvien tarkkaan lähilukuun, mutta en myöskään yritä lukea mahdollisimman paljon ihan-mitä-vain.

Luen pitkin vuotta paljon sarjakuvia, mutta olen ollut nyt turhan laiska bloggaamaan niistä. Silloin tällöin bloggaan jostakin, mutta moni hyvä ja itselle tärkeä sarjakuvateos jää arvioimatta syystä tai toisesta. Yleensä syy on se, että sarjakuvateoksen arvioiminen on minulle hankalampaa ja minua nolottaa kirjoittaa epäasiantuntijaimaisemmin niistä kuin esimerkiksi proosasta. Ehkä kyseessä on riman nostaminen liian korkealle, sillä kyllä sarjakuvien lukeminenkin herättää paljon ajatuksia, onhan niissä jo muodoltaan runsaammin ainesosia kuin romaanissa. Tämänpäiväisen pienen henkilökohtaisen haasteeni tarkoitus on rikkoa näitä itsekyhättyjä bloggausmuureja. Olen kirjoittanut rohkeammin aiemmin sarjakuvista, mutta nyt kun katsoin luettujen listaani, niin hyvin suuri prosentti pitämistäni teoksista jää bloggaamatta. Maailma kyllä selviää ilman arvioitani, mutta minua itseäni tämä harmittaa.

Tänä päivänä aion siis lukea paljon sarjakuvia, mutta nimenomaisesti myös blogata niistä. En jokaista sarjakuvaa eritellen, vaan haluan nostaa esiin jotain tunnelmia ja teemoja, joita mietin niitä lukiessani. Koska viikolla huutelin fanfaareja novelleille, tänään on tarkoitus nostaa esiin sarjakuvia.

Tämä on lähinnä mukava haaste myös itselle, mutta toivon tämän päivän sarjakuvapostausten kiinnostavan myös muita.

Sen verran eilen jo malttamattomana aloittelin, että luin muun muassa Manu Larcenetin Blastin ensimmäisen osan Röykkiö ihraa (WSOY, 2011), joka on minun sarjakuvatuntumallani melkoinen tiiliskivi, sillä se on yli 200-sivuinen. Seuraavaksi aion lukea toisen osan, jonka ostin myös vähän kuin sian säkissä, sillä en ollut tutustunut ollenkaan jo omistamaani ensimmäiseen osaan. Onneksi pidin teoksesta paljon ja odotan kovasti toisen osan lukemista. Näistä luvassa siis tänään oma arvionsa.

Minua ihan nauratti, kun olin tästä sarjakuvapäivästä niin tohkeissani, etten malttanut olla eilen availematta ja lukematta jo ennakolta "tälle päivälle varattuja". Huomasin myös, että minun on helpompi jättää "huono" kirja kesken kuin epämiellyttävä sarjakuva. Ehkä se johtuu siitä, että sarjakuvan, huononkin, lukaisee verrattain nopeasti ja tuntuu typerälle jättää se kesken, mutta koin eilen niin suuren pettymyksen, että yksi "suttukasa" oli pakko jättää kesken. Tästäkin ja saman tekijän teoksista enemmän tänään.