Lukumaratonin jälkipuinti

Lukumaraton sujui oikein hyvin, vaikka olin sen jälkeen sen verran väsähtänyt, että jaksoin palata blogin pariin vasta nyt viikon alusta. Tänään on ihan toisenlainen intensiivinen lukupäivä, joten onkin oikein mainio aloittaa päivä purkamalla ajatuksia edellisestä lukumaratonista.

Luin keltaisen vuorokauteni aikana viisi kirjaa:

• Kim Echlin: Kadonneet, 2009 (Suomentanut Sirkka Aulanko)
• Heinrich Böll: Ei sanonut sanaakaan, 1972 (Kristiina Kivivuori)
• Saul Bellow: Ainoa oikea, 1997 (Kristiina Rikman)
• Italo Calvino: Halkaistu varakreivi, 1970 (Jorma Kapari)
• Jhumpa Lahiri: Tuore maa, 2008 (Kersti Juva)

Yhteensä luin 1309 sivua. Tauotin aika paljon ja nukuin yöunet ja olisin voinut tiristää sieltä täältä, jotta olisin päässyt lähemmäs ennätystahtiani, mutta olen oikein tyytyväinen kirjamäärään. Aika erilaisia näin äkkiseltään, vaikka maratonin aikana löytyikin yhteistä tematiikkaa lukemiston välillä.

Italialaista, intialaista, saksalaista, yhdysvaltalaista, kanadalaista. Tarinatkin sijoittuvat sinne tänne. Tyylilajeiltaan hyvin erilaista. Pienoisromaaneja, novelleja, romaaneja. Mies- ja naiskirjailijoita 1970-luvulta ihan lähelle 2010-lukua.

Ennen kaikkea oli mukava olla mukana lukijoiden yhteismaratonilla. Samalla seurasin muiden suorituksia -- lähinnä facebookista ja twitteristä. Myöhemmin sitten myös blogeista. Tämmöinen sosiaalisuus ja yhteistoiminta sopii hyvin lukemisen extreme-lajiin. Kaikki maratoonarit tarvitsevat kannustusta ja ilakointia. Eihän tällaista muuten jaksaisi, vaikka yllättävän koukuttava tapa lukea kirjoja. Näköjään toteutan tämän muutaman kerran vuodessa. Saa nähdä, ehdinkö Blogistanian seuraavaan lukumaratoniin mukaan, joka on nähtävästi heinäkuussa. Ainakin tekisi kovasti mieli osallistua taas.

Parhaat kirjat olivat Tuore maa ja Halkaistu varakreivi. Lahiria minulla ei ole enää yhtään luettavana, mutta onneksi Calvinoa löytyy hyllystä vielä useampi teos!

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
Tammi, 2014
The Lowland, 2013
Suomennos: Sari Karhulahti
Sivuja: 438
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: oma ostos

Keltainen kirjasto täyttää tänä vuonna 60 vuotta, ja olin mukana kirjasarjan hienossa juhlassa, jossa Jhumpa Lahiri luki uutuuskirjastaan tekstikatkelman ja suomentaja Sari Karhulahti saman kohdan suomeksi. Maria on kirjoittanut juhlasta lisää, kannattaa käydä lukemassa bloggaus.

Ostin kirjan, sillä halusin päästä pian lukemaan sen kokonaan ja samalla sain kirjailijan omistuskirjoituksen. Jännitti, vaikka kohtaamisemme oli hyvin lyhyt ja rutiininomaisen asiallinen. Lahiri on silti yksi suosikeistani, kolme neljästä teoksesta on luettu ja Tuoremaa – kuulemma se kaikkein paras – odottaa jo hyllyssäni. Kaiman luin nyt yhtä aikaa Tulvaniityn kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Takakannessa on hieno lyhyt luonnehdinta: "Tulvaniitty on tarina veljeksistä, jotka maailma loitontaa toisistaan ja rakastavaisista, jotka kuolema erottaa." Subhash ja Udaya ovat kirjan alussa lapsia, he viihtyvät toistensa seurassa, ovat hyviä koulussa ja kiinnostuneita ympäristöstään. He ovat parhaat ystävät. Aika nopealla leikkauksella siirrytään aikuisuuteen ja niihin eroihin, minkä tähden toinen veljeksistä lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan ja toinen halusi jäädä Intiaan. Muuttaa Intian poliittisten ääritoimien avulla, hyvää tarkoittaen, keinoja kaihtamatta.

Alku on aika hidas, oikeastaan vasta joskus 150 sivun kohdalla tarina lähtee vetämään. Tämä varoituksena! Oli kiinnostava lukea Intiasta 60–70-luvuilla, mutta silti se kaikkein mielenkiintoisin tapahtuu Yhdysvalloissa, minne Subhash jäi asumaan. Hän ei pysty palaamaan lopullisesti kotiinsa Intiaan, vaikka niin oli ollut puhe alun alkaen perheen kesken. Elämä uudessa maassa on helpompaa ja sillä tavoin hän samalla saa etäisyyttä veljeensä ja kunnioittaa parhaalla mahdollisella tavalla tätä. En aio paljastaa, miksi ja miten hän sen tekee, sillä se on oikeastaan koko asetelman juju.

Kulttuurierojen ja perhesuhteiden kuvaajana Lahiri on kiitelty ja arvostettu, ja hän on erittäin taitava myös tässä kirjassa kuvaamaan sitä, miten lamauttava voi pienikin salaisuus olla. Lukiessa oli mielekästä pohtia, kuinka tarpeen näitä salaisuuksia oli kasata. Ja kuinka paljon kannattaa odottaa perheenjäseniltä ymmärrystä ja rakkautta, joka perustuu valheeseen.

Takakansi jatkaa vielä: "Vuosikymmenien ja maanosien läpi kulkeva vaikuttava romaani kuvaa, kuinka perhesiteet lopulta määrittelevät, keitä olemme." Aikajänne on tosiaan kirjassa pitkä, mutta päähenkilöiden kehittyminen tarinan aikana hämmentävän olematonta. Pidin siitä, että heidän valintoihinsa ja käytökseensä sai tuskastua. Itse en olisi toiminut samalla tavalla, mutta en haluakaan lukea kirjoja vain samankaltaisista ihmisistä kuin mitä itse olen. Hieno teos!

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichien uusin käännös Huominen on liian kaukana (Otava, 2011) osui silmiini kirjaston bestseller-hyllyssä ja koska olen halunnut lukea Adichien aiemmin julkaistut tiiliskiviromaanit Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus, mutta en ole vielä ehtinyt, tuntui kätevältä aloittaa tutustuminen kirjailijaan tästä vähän ohuemmasta uutuusteoksesta. Luettuani tämän uusimman, haluan ehdottomasti lukea kirjailijalta kaiken. Huikaisevan hyvä kirjoittaja ja kiinnostavia aiheita, aineksia pulppuaa joka sivulla.

Ilahduin huomatessani, että teos on novellikokoelma, sillä olen menettänyt taitavien kirjoittajien novelleille täysin sydämeni.
Luin vähän aikaa sitten huikean Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti (Tammi, 2010) -teoksen ja löysin näiden kahden naiskirjailijan novellikokolmien välillä paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa käsiteltiin maahanmuuttajuutta, vierauden ja toiseuden tunteita, kaipuuta kotimaahan tai toiveita päästä etenemään elämässään ja muuttamaan Amerikkaan. Adichien novelleissa tuntui feministinen ote hienoisesti enemmän, sillä päähenkilöt olivat pääsääntöisesti naisia ja muutamissa novelleissa toiseutta lähestyttiin paitsi suhteessa länteen, niin myös suhteessa miehiin. Molemmissa kokoelmissa kaipuuta käsiteltiin myös ruoan avulla. Lahirilla tapahtuu paljon tärkeitä asioita keittiössä, Adichien naiset kaipaavat tuttuja mausteita uudessa maassa. Tarinoissa mennyt muistuu suussa, ja toisinaan integroituminen uuteen kulttuuriin aloitetaan hylkäämällä vanhat, rakkaat reseptit.

"Loikkivan apinan kukkula" on kiehtova novelli erityisesti sen metatekstuaalisten ansioiden tähden. Päähenkilö Ujunwa osallistuu muiden, eri puolilta Afrikkaa kurssille saapuneiden, kirjailijanalkujen kanssa kirjoituskurssille. Hän pohtii kurssilla omaa tekeillä olevaa omaelämäkerrallista novelliaan ja suhdettaan kirjoittamiseen, Nigeriaan ja naiseuteen. Kirjoituskurssin vetäjä käyttäytyy Ujunwaa kohtaan sekstistisesti ja tämä kohtelu tuntuu kulkevan saumattomasti yhteen Ujunwan novellin tarinan kanssa. Lopussa muut kurssilaiset pitävät Ujunwan kieltä hyvänä, mutta naisen kohtaloa liioiteltuna ja epäuskottavana, eivätkä näe omaelämäkerrallista yhteyttä.
"Loikkivan apinan kukkula" leikittelee tietoisuudella siitä, että se on novelli. Novellissa kirjoitetaan novelleita, ja lopussa mietitään novellin loppujen uskottavuutta. Kiehtovan erilainen lähestymistapa muutenkin hyvin eheässä ja kiinnostavassa kokoelmassa.
"Vaikka kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän ei antanut niiden tulla. Hän odotti, että pääsisi soittamaan äidilleen, ja matkalla takaisin mökkiinsä hän aprikoi, pidettäisiinkö tätä loppua uskottavana, jos kyse olisi novellista."

Afrikka ei näyttäydy pimeänä, mutta ei Adichie yritä kirjoittaa valoa sinne, missä sitä ei ole. Nuorten miesten jengiytyminen, sotilasjuntta, uskonsodat, köyhyys, orjakauppa, laiton maahanmuutto ja järjestetyt naimakaupat ovat teoksessa sitä, mitä ovat. Tuntuvat tarinoissa vahvana, ottamatta pääroolia ihmiseltä. Jokaiseen päähenkilöön kiintyy ja heidät näkee kokonaisena. Alkuperäisessä niminovellissa The Thing Around Your Neck, green cardin voittaneen, mutta kotiinsa palavasti kaipaavan nuoren naisen tunnetila avautuu yhtä vahvana kun nigerialaisen opiskelijatytön hätä hänen kadotettuaan sisarensa lopullisesti keskelle katumellakkaa. Tarinat ovat vahvoja, eikä kipuja ja ihmiskohtaloita järjestetä tärkeysjärjestykseen. Sydänsuru kolahtaa siinä missä ihmisarvon menetyskin, tunnetasolla menetys välittyi minulle joka kerta.

Tietysti niin samanarvoista kokoelmaa ei olekaan, että jokainen novelli olisi yhtä hyvä, mutta minulle tämä oli eheä, kiinnostava lukukokemus. Pystyisin pyörittelemään teemoja ja aiheita vaikka kuinka, mutta jätän hehkutuksen tähän ja heitän pallon teille. Lukekaa! Tiedän, että monelle novellikokoelmat tuntuvat työläille, sillä jokaisen lukukokemuksen jälkeen joutuu orientoitumaan uudelleen uuteen tarinaan, päähenkilöön ja tekstin imuun. Itse kuulun taas niihin, jotka eivät saa kunnon novelleista tarpeekseen. Minusta kaikkien tarinoiden ei tarvitse jatkua ikuisesti, vaan taidonnäyte on saada eheä tarina tiivimpään tilaan, niin että se silti hengittää ja jättää lukijalle jotain omaakin löydettävää. Adichie osaa tämän täydellisesti.