Kirjat katukuvassa

Huomasin eilen kierrellessäni kaupungissa ihan mielettömän ison mainoksen, jossa mainostetaan ennen kaikkea iPadia mutta myös yhtä sähkökirjaa. Sitä kuvatessani aloin miettiä, että kuinka usein näen kirjamainoksia katukuvassa. Helsingissä uutuuskirjoja mainostetaan erityisesti ratikoiden ja bussien sisätiloissa (ehkä muuallakin, mutta näitä pääasiallisesti käytän liikkumiseen), bussipysäkeilläkin on saattanut joku kerta iso mainos jonkun koko-kansan-rakastaman-tähtikirjailijan uutukaisesta olla.

Suomessa tunnistan kirjamainokseksi myös sellaisen teoksen, josta en ole aiemmin kuullut (tosin tähän on pakko lisätä, että harvassa ovat ne kerrat, että tuntemattomampia teoksia katukuvassa raaskittaisiin mainostaa), mutta täällä Berliinissä on silmääni tarttunut vain niiden kirjailijoiden teokset, joista olen jotain kuullut tai jotka olen itse lukenut. Yhtään saksalaisen kirjailijan mainosta en ole nähnyt – tai en ole ainakaan kiinnittänyt niihin huomiota. En ole myöskään katsonut televisiota koko kesänä, joten en tiedä myöskään tv-mainoksien sisällöstä mitään.

Suomessa kirjamainoksia  pyörii silloin tällöin, mieleeni tulee nyt ainakin Kristiina Vuoren Näkijän tyttärestä pyörinyt mainos ja Jörn Donnerin Lukeminen kannattaa aina -lausahdukset. Tuleeko teille muita mieleen? Mutta nämä ovat tv-mainoksia, mutta usein samat kirjat saavat näkyvyyttä myös ulkoilmamainonnassa. Kiinnitetäänköhän näihin kuinka paljon huomiota.. Olisi kiinnostava tietää, kuinka paljon lukemispäätökseen suuri mainoskampanja vaikuttaa. Mie ainakin muistin, että Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä on vieläkin lukematta, vaikka kirja on meillä hyllyssä ja Juri on sen lukenut ja "tykännyt" siitä (kirja on oikeasti kammottava, mutta vain siksi, että asia on kamala ja tärkeä!).

Mutta Berliinin päärautatieaseman portaikkoon sijoitettu kekseliäs mainos on erikoinen. Siinä ei näy ollenkaan kirjailijan nimeä, mutta kirjan nimi toistuu tasaisesti. Väliin on upotettu mainoslauseita ja kritiikkisitaatteja. Tunnistin kirjan silti, koska olen sen lukenut ja siitä on ollut paljon myös Suomessa kirjoituksia. Pidän kirjamainoksen paikasta ja asettelusta, ihmettelen silti kirjailijan nimen poisjättämistä. Joka on siis Gillian Flynn.

Muunlaistakin kirjamainontaa on, vaikkei kuvia (ainakaan vielä) kaduilla ole nähty. Penguin Street Art -sarja on todella hieno ja innovatiivinen lähestyä kirjankansitaidetta. Kustantamo kutsui 10 maailmankuulua katutaiteilijaa suunnittelemaan uusiksi heidän klassikkokirjojensa kannet. Törmäsin tähän linkkiin etsiessäni uusia kirjamainoksia katukuvassa. Tästä linkistä löydät lisää kuvia. Kaikki eivät silmääni miellytä, mutta ovat ainakin rohkeita, uusia tulkintoja. Tosin George Orwellin teosten uudet kannet muistuttavat minusta aika paljon niitä kansia, jotka olen kirjoista jo nähnyt.

Tämänkaltaista katutaidetta tai kirjankansitaidetta olisi kiinnostava nähdä Suomessakin.

Tuleeko teille mieleen hyviä kirjamainoksia? Näkyykö katukuvassa kirjoihin liittyviä mainoksia tai muunlaista materiaalia? Vaikuttavatko mainokset teihin? 

Saavatko aina "varmat nakit" lisähuomiota vai oletteko nähneet "erikoisemmista" kirjoista nostoja katukuvassa?

George Orwell: Vuonna 1984

George Orwell kuvaa teoksessaan Vuonna 1984 Lontoota hyvin ränsistyneeksi, likaiseksi ja sodan keskellä olevaksi kaupungiksi. Ihmisten käyttämät apuvälineet kuten esimerkiksi hissit eivät toimi kunnolla. Muutenkin koneet ovat lähinnä tavallisia ihmisiä vastaan, eivät heidän apuvälineitään arjessa. Seiniä kuvataan likaisiksi ja ihmisten käsien tahrimiksi. Rakennukset ovat raunioilla ja hyödykkeet, kuten sähkö ja kodin käyttöputkistot ovat hyvin epäluotettavia. Ihmiset näkevät nälkää, syöden vain välillä ravintoköyhää ruokaa ja elävät köyhyydessä ja puutteessa, välillä metsästäen kengännauhoja tai parranleikkuuteriä. Kun päähenkilö Winston Smith kuvailee ympäristöään ja oloja, hän ei kuitenkaan suuremmin mielestäni säälittele, vaan puhuu aika lakonisesti ja passiivisesti. Kyllä hän miettii, onko aina ollut tällaista, mutta hänellä on hyvin vähän kosketuspinta-alaa menneeseen. Siinä missä Smith on töissään väsynyt, on hänen ympäristönsäkin jatkuvassa liikkeessä ja työn touhussa. Minulle ei tule myöskään mitään kohtauksia mieleen, missä olisi mainittu värejä tai lämpöä, lukuun ottamatta lopun vankilassaoloaikaa ikuisena valonpaikkana. Tässä valo edustaa kuitenkin osaa kidutusta ja esilläoloa. Mihinkään ei enää pääse pakoon, edes siinä määrin, mitä aiemmin pääsi kameroilta, kuuntelulaitteilta, vakoojilta ja ajatuksenlukijoilta.

Satiirin kuvaama maailma on usein negatiivinen ja pessimistinen, varoittavana esimerkkinä sille, mitä voi tapahtua jos yhteiskunnalliseen tilanteeseen ei puututa. Likaisuus, rähjäisyys ja ihmisten nälkä ovat tehokkaita keinoja pakottaessa meitä kaikkia lukijoita näkemään, mitä voisi olla luvassa. Orwellin dystopisessa maailmassa on rajoitettu yksilön vapautta, pilkataan tasa-arvoa ja valtaapitävät eivät välitä siitä, ovatko kansalaiset todella onnellisia. Kaupunki on jaettu tarkasti niin, että puolueen keskushahmot asuvat työläisluokasta erilleen. Heidän talonsa ovat yltäkylläisempiä ja heillä on mahdollisuus nauttia vapaasti elintarvikkeista ja yksityisyydestäkin, näin halutessaan. Työläisten ympäristön rappiollisuuden kuvaus yhdistyy lukiessani myös työläisten mieleen. He näkevät kaikkialla Iso Veljen kasvot ja propagandajulisteita. Heiltä on viety yksityisyys ja vapaa päätäntävalta. Smith yrittää toistuvasti myös muistella onko Lontoo aina näyttänyt tältä ja yrittää keskustella vanhempien miesten kanssa vanhoista ajoista, heidän kuitenkaan pystymättä kaivamaan esiin muistojaan. Kaupungin tuhoutumisella ja muutoksella on samanlainen merkitys kuin teoksen newspeak-kielellä, muistojen tuhoaminen. Yhteinen kulttuuriperintö muutetaan, samoin kielen tasolla pyritään tehokkuuteen ja ajatuksien kontrolloimiseen. Viemällä kaupungista tutut muistomerkit pois, kuolee ihmisten mielistä myös muistot entisajoista. Samoin supistamalla kieltä, viemällä siitä synonyymit ja monet "turhat" sanat, muokataan ja manipuloidaan ihmisten mieliä. Miten voit ymmärtää asioista, joista sinulla ei ole kielen tasolla kykyä puhua.

Kuten Eläinten vallankumouksessa, myös tässä teoksessa satiirin kärki voi osua niin Neuvostoliittoon, Staliniin ja kommunismiin, mutta se voi myös myös osua kapitalismiin tai uskontoihin. Eksyin netissä Jehovan todistajan sivulle, joka kertoi Orwellin teoksen helpottaneen häntä käsittelemään omia petettyjä tuntojaan, lähtiessään pois perheen ja uskonnon piiristä. Joten vaikka tulevaisuus-näkymistä huolimatta Orwell olisi halunnut kritisoida omaa aikaansa, tuntuu kirja edelleen ajankohtaiselta. Satiiri osallistuu yhä tänä päivänä meidän yhteiskunnalliseen keskusteluumme sananvapaudesta, yksityisyydensuojasta ja vaikka koneiden mahdollistamasta vakoilusta.

Lukukokemus oli erittäin vahva ja juoni johtaa perimmäiseen tuhoon. Onko silti mitään mieltä lukea kirjoja, jossa tietää pessimistisen todellisuuden olevan koko ajan vahvasti läsnä ja juonikuviokin tuntuu ennalta aika tutulle? Mutta toisaalta se satiirin hienous onkin tässä, asiat ovat toisaalta tuttuja, pelottavasti läsnä, mutta mahdollisuus muutokseen on vielä meillä. Kyseessä on kuitenkin fiktio, jonka avulla voi purkaa monia pakotteita. Haluammeko Orwellimaisen yhteiskunnan vai haluammeko pitää kiinni vapauksistamme?

George Orwell: Eläinten vallankumous

"Kaikki eläimet ovat keskenään tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset"

Kuvan siat ovat elokuvasta Animal Farm, jonka katsoin lapsena siskoni kanssa, ymmärtämättä että tarina on satiiri, dystopinen faabeli ja perustuu George Orwellin samannimiseen kirjaan, jonka luin nyt suomennettuna vuosien jälkeen. Orwellin Eläinten vallankumous (Wsoy) on aina ajankohtainen, sillä vaikka Orwell olisi halunnut aikanaan satirisoida toisen maailmansodan aikaista ja jälkeistä Neuvostoliittoa, tuntuu kaksinaamainen politiikka, työläisten piiskaus ja tasa-arvon vaikeus ja yhtäläisten ihmisoikeuksien turvaamisen ongelma tutulle vuoden 2010 Suomessakin. Eläinten vallankumous on todella mielenkiintoinen ja uskon monien eri kirjallisten tyylilajifanien löytävän siitä itselleen palasen. Kirjan voi lukea vaikka pelkästään satunakin, mikäli ei halua etsiä satiirin piikkiä, toimihan se piirrettynä minullekin lapsena.

Otsikossa kuvattu lainaus kirjasta on kuuluista lause ja kuvaa hyvin satiirin tyypillisiä lähtökohtia. Ihanne yhteiskunnallisesta tasa-arvosta näytetään tässäkin teoksessa tärveltyneenä. Satiiri onkin laji, joka tarttuu todellisuuden ja ihanteiden eroavaisuuksiin ja kritisoi ihmisten paheita tai yhteiskunnan epäkohtia. Mikään ulkoinen muotokriteeri ei kuitenkaan ohjaa lukijaa huomaamaan satiiria tekstissä, vaan kirjan sävy ja tunnelma paljastaa että kyseessä ei ole mikään tavallinen tarina eläimistä maatilalla. Mikä tahansa iva ja pilkka eivät kuitenkaan ole satiiria, vaan lajiin kuuluu ominaisesti myös hauskuus. Minusta Eläinten vallankumous on hauska kirja, varsinkin se kuinka siat, jotka kruunaavat itsensä maatilan johtajiksi, muuttavat salakavalasti yhteisesti ja demokraattisesti luotuja maatilan lakeja itselleen sopivampaan muotoon. Eläin on satiirisissa kuvauksissa usein alhaisemmillaan silloin, kun hän alkaa muistuttaa ihmistä. Eläinten tilalla koettiin kahdella jalalla käveleminen  kollektiivisesti vääräksi, kunnes propagandakoneisto alkoi laulaa lammasten suulla uutta uljasta mottoa, sikojen venyttäessä taas sääntöjä.

Juoni lyhykäisyydessään on se, että eläimet syöksevät vallasta maatilan julman isännän Jonesin ja alkavat yhteistuumin pitämään yllä entistä ehompaa maatilaa. Päätökset tehdään yhdessä ja tulevaisuus vaikuttaa lupaavalle, kunnes Napoleon niminen sika julistautuu eläinten johtajaksi ja tahtoo saavuttaa "yhteisen hyvän" nimissä tehokkaan maatilan, jossa siat ovat muita eläimiä ylempinä koirien armeijan kanssa, koska he juuri tekevät raskaan työn johtaessa muita eläimiä. Eläimet uskaltautuvat aika vähän purnaamaan kohtalostaan, koska uskovat että elämä on kuitenkin näin parempaa kuin ennen Jonesin alaisuudessa.

Tarina on varmasti monelle tuttu ja juonikin melko ennalta-arvattava, mutta teoksen ansio onkin satiirissa, sen helposti lähestyttävässä dystopiamaisessa maailmassa ja ihanissa eläinhahmoissa, jotka muistuttavat meitä itseämme. Kertoja on kaikkitietäväinen, jolla on selvät sympatiat maatilan töissä ahertavien eläinten puolella.

Dystopia on utopian vastakohta ja kuvaa pessimistisesti maailmaa, jossa yksilön vapaus, tasa-arvo ja onnellisuus ovat toisarvoisia seikkoja ja jäävät erilaisten valtapyrkimysten jalkoihin. Toisin kuin utopia, joka sijoittuu usein kauas menneeseen tai vieraille seuduille, dystopia sijoittuu tavallisesti meille tuttuun ympäristöön ja ajallisestikin lähitulevaisuuteen. Kritiikin kärki kohdistuu tulevaisuus-näkymistä huolimatta kirjoittaman omaan aikaan ja ottaa lähtökohdakseen omassa ajassa havaittuja vääristymiä ja epäkohtia. Orwell olikin todella pettynyt stalinistien toimintaa ja vasemmistopuolueiden harjoittamaan kaksinaamaiseen politiikkaan ja tämä pettymys on luettavissa Eläinten vallankumouksessakin.

Jos dystopiat kiinnostavat enemmän, niin lukuvinkiksi annan myös Orwellin kirjan Vuonna 1984, joka on itselläni nyt luennassa. Myöskin Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ja Viktor Pelevin Viides maailmanvalta ovat lukulistallani.

George Orwell: Eläinten vallankumous

Wsoy (monia painoksia, mm. nyt 2010 uusi pokkaripainos)

Sivuja: 126