Lyhytarviot - poimintoja muutamasta kirjasta

Olen lukenut tänä keväänä paljon sellaisiakin kirjoja, joista en ole ehtinyt tehdä blogiini arvioita. Haluan kuitenkin sanoa niistä jotain lyhyesti lukukokemusta kuvaillen.

Petri Tammisen Mitä onni on (Otava, 2008) ei kolahtanut niin hyvin kuin aiemmin lukemani Muita hyviä ominaisuuksia, mutta löysin kyllä tästäkin teoksesta paljon huumoria. Tammisen tyyli kirjoittaa lakonisesti arjesta huumoria viehättää minua. "Kun riita sitten päättyy, on mahdotonta sanoa kumpi oli kohtuuton. Sillä ei ole merkitystä, riittää että saa levätä." Teoksen päähenkilö on masentunut kirjailija, joka aloittaa kuvataiteilijaystävänsä kanssa projektin. He haluavat kirjoittaa kirjan onnesta, mutta työtä jarruttaa koko ajan se tosiasia, ettei päähenkilö itse ole onnellinen. Hän ylenkatsoo vaimoaan ja lapsiaan ja haaveilee löytävänsä onnen Tanskasta, vanhan heilan luota. Miehet ja naiset ovat teoksessa kaukana toisistaan, mutta miesten välistä ystävyyttä kuvataan hauskasti ja lempeästi. Huvittavin teoksessa oli silti takakansi, sillä siinä on kuva Tammisesta ja teksti: "Hän on Petri Tamminen, tämän kirjan kirjoittaja. Hän ei ole kuitenkaan kirjan päähenkilö." Onneksi ei, sillä päähenkilö on varsinainen vätys.



Kristina Carlsonin kieli ilahdutti Herra Darwinin puutarhurissa (Otava, 2009). Pidin myös sen erikoisesta rakenteesta.Se muistutti runokirjaa "säkeen ylityksineen" ja outoine välimerkkiratkaisuineen. Paljon huutomerkkejä, vähän pilkkuja ja pisteitä. Minäkertojien vaihtuvuus ja soljuvuus aluksi hämmensivät, mutta puhujan paikallistamisella ei lopulta ollut mitään merkitystä. Moniäänisyys vahvisti yhteisöllisyyden ja kylän jakaman epäluuloisuuden tematiikkaa. Kyse oli kuitenkin 1870-luvun Kentin kylän asukkaista, ihmisistä Darwinin aikana. Mielenkiintoinen ratkaisu oli pitää itse Darwin melko etäällä, sillä kyläläiset suhtautuivat hänen tutkimuksiinsa ja ajatuksiinsa epäluuloisesti. Saman epäluulon kohteeksi joutuu teoksessa myös puutarhuri, sillä hän uskoo isäntänsä luonnontieteellisiin tutkimuksiin ja on ateisti. Ihastuin teokseen niin, että hankin itselleni myös Carlssonin romaanin Maailman ääriin.


Maria Jotunin yhdenpäivänromaani Arkielämää (SKS, 1994), jossa tapahtumat sijoittuvat ihan tavalliseen päivään. Juhani Aho tiivistää Jotunille kirjoittamassaan kirjeessä 13.12.1909 hyvin myös oman lukukokemukseni:
"Paitsi tyyppeihin nähden on uusi kirjanne minusta mestariteos tekniikkaan nähden. Se on siinä aivan uusi ja rohkea. Ei mitään varsinaista juonta, ei mitään teennäistä kompositsionia, ja kuitenkin tuo kokonaisuus. Monta ihmiselämää, kokonainen yhteiskunta vaan muutamissa kohtauksissa, yhtenä ainoana päivänä, niin kuin sen tarkka silmä voi nähdä yhtä lyhyessä ajassa. Se on aivan omaanne tuo tekniikka /--/"

Jotuni eli aikana, jolloin keskustelu naisen roolista ja seksuaalisuudesta kävi vilkkaana. Pyrittiin rajaamaan ja määrittelemään naisen halua, modernit naiset halusivat etsiä sille tilaa ja toteutumisen mahdollisuuksia.Porvarillinen kasvatus korosti, ettei ihminen voinut saavuttaa todellista onnea hetkellisten nautintojen kautta. Minua kiinnosti erityisesti lukea naishenkilöiden mielipiteitä seksuaalisuudesta ja rakkaudesta.

Maria Jotuni: Tohvelisankarin rouva

"Naisraukka. Mitä he ovat naisesta tehneet? Kauppatavaraa. Oo, kahdeskymmenes vuosisata, itsekkyyden vuosisata, ylellisyyden, paheellisuuden vuosisata. Oo, vereni kuohuu naisten puolesta!"

Maria Jotunin Tohvelisankarin rouva (Otava, 1924) on farssin keinoin irrotteleva komeadiallinen näytelmä. Päähenkilö Juulia on mennyt naimisiin itseään paljon vanhemman miehen Aadolfin kanssa turvatakseen oman tulevaisuutensa. Aadolf ei ollut kertonut veloistaan ennen avioliiton solmimista ja Juulia ei saanutkaan sellaista liittoa, mitä oli etukäteen kaavaillut. Hän on kuitenkin rakastunut toiseen, paljon nuorempaan mieheen. Juulia odottaa Aadolfin veljen kuolemaa ja toivoo perintörahoja, jolloin hän voisi jättää Aadolfin ja naida himoitsemansa miehen, jolta puuttuu tarvittava varallisuus. Näytelmässä on osansa myös piioilla, emännöitsijöillä, näiden kosijoilla ja aviottomilla lapsilla. Aadolfin edellisestä liitosta syntyneellä tyttärellä on myös omat suunnitelmansa äitipuolen miesystävän suhteen.

Jotunia jaksaa lukea, eivätkä juoni, rakenne, teemat ja kieli ole kärsineet ajan kulumisesta. Hän rakentaa mahtavasti dialogit henkilöiden välille ja Tohvelisankarin rouvaan uppoaa samalla tavoin kuin hänen romaaneihinsakin. Yleensä näytelmien lukeminen tuntuu aika valjulta, koska suurin osa tekstin elävöittämisestä ja tulkinnasta tapahtuu ohjaajan ja näyttelijöiden toimesta, mutta Jotunin teksti on raikkaan napakkaa.

Juulia on hahmona ärsyttävän itsekäs ja todella rakastettavan itsevarma. Hän on koulinut miehensä omien pienten oikkujensa toteuttajaksi, joka nöyrtyy rakkaansa haukkujen edessä. Aadolf ei myöskään näe vaimonsa aviorikosta, vaikka se tapahtuisi hänen silmiensä edessä.

"JUULIA: Elää yhdessä miehensä kanssa on sama kuin elää yhdessä vihamiehensä kanssa, ottaa leipänsä pedon kidasta, pedon, jonka on kesyttänyt, uuvuttanut, ruoskinut tainnuksiin, sotkenut hänen järkensä, ennen kuin hän on huomannut, mistä on kysymys. Aa – siinä on sinulle "ollako vai eikö olla"! Ette ymmärrä naista ja uskallatte naida hänet!"

Kuva

Näytelmässä nousee mielenkiintoisesti esiin naisen eroottinen lataus ja hänen pyrkimyksensä keinotella hyvä ja tuottoisa naimakauppa. Luin samaan aikaan artikkelia 20-30 lukujen nuorison käytösoppaista, joissa painotettiin siveellistä käytöstä ja erityisesti naisten tarvetta pysyä puhtaina ja suunnata seksuaalinen kiinnostuksensa vain aviomiestään kohtaan. Kihlaukset piti pitää lyhyinä, ettei suhde ehdi väljähtää tai hairahduksia tapahtua.

Olikin erittäin hauska lukea Tohvelisankarin rouvaa siinä artikkelin rinnalla, sillä näytelmää tehdessä käytösoppaat oli unohdettu. Näytelmän saadessa ensi-iltansa kansallisteatterin lavalla se aiheutti "teatterisodan", sillä suurin osa katsojista poistui kesken kaiken ja esitykset jouduttiin lopettamaan lyhyeen. Lehdistö puhui "siveettömyydestä" ja asiaa puitiin eduskunnassa asti, jossa ryöpytyksen kohteena oli lähinnä ohjaaja. Teatterin johdon moraalia kyseenalaistettiin, sillä näytelmän karnevalisointia ei ymmärretty. Jotuni itse vetäytyi yhä enemmän julkisuudesta ja jatkoi kirjoitustyötään.

Aadolf toteaa jossain vaiheessa näytelmää osuvasti: "että jos näytelmää kertoo toisista, se on komedia, mutta jos itsestä, se on tragedia. Kaikilla asioilla on naurettava ja itkettävä puolensa."

Esirippu.
---------------------

Maria Jotuni: Tohvelisankarin rouva. Otava, 1924. Sivuja: 251