Kirja, jonka luin liian väsyneenä

Joskus tuntuu, että luen ihan liikaa.

Luen rentoutuakseni, luen viihtyäkseni, luen milloin mistäkin syystä. Usein kuitenkin siksi, että se on niin luontevaa, että yhden kirjan loputtua tartun uuteen – tai minulla on koko ajan monta kirjaa kesken. Olen kirjastosta lainannut nyt ohuempia Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja, sillä välillä on ihana lukea kirja alusta loppuun kerralla ja samalla tutustua arvostettujen kirjailijoiden tuotantoon.

Muutama yö sitten valitsin yökirjaksi Antonio Tabucchin Taivaanrannan ja jostain syystä, en muista juuri mitään lukemisestani. Tiedän, että luin kirjan loppuun asti, käänsin kaikki sivut (noin sata väljästi taitettua sivua). Minulla oli varmaan lukiessa jo sellainen tunne, etten ihan kaikkea ymmärrä, mutta eiköhän se tässä matkan varrella selviä. En tiedä, en muista oikeastaan mitään muuta kuin sen, että tiedän aloittaneeni kirjan ja sulkeneeni sen lopulta, jonka jälkeen nukahdin saman tien.

Mietin aluksi, etten voi tällaisesta kirjasta edes blogata, kun minulla ei ole siitä paljon mitään sanomista, mutta toisaalta minua huvitti tämä muistamattomuuteni ja tarpeeni lukea kirjoja, vaikka silmät ristissä. Ei kukaan pakottanut minua lukemaan tätä teosta, jostain syystä yöllä kuvittelin kaiken selviävän, vaikka olen lukenut mielestäni melko vaikeaselkoista teosta puolinukuksissa. Ja on hauska kirjata blogiin myös vähän epäonnistuneimpia tai eriskummallisempia lukukokemuksia, jotka johtuvat oikeasti olosuhteista. Enhän lopulta osaa edes sanoa, että oliko kirja mielestäni hyvä vai ei.

Muistan etsivän, muistan, että joku oli kuollut, muistan ruumishuoneen ja selvitystyön, muistan, että jossakin vaiheessa etsivä haastatteli pappia. Muistan fontin.

En muista, että selvisikö lopulta kuolleen henkilöllisyys ja se, että kuka hänet oli murhannut. En edes muista, että oliko kirjassa edes tarkoitustakaan selvittää henkilöllisyyttä vai haahuilla vain syyllisyyden ja syyttömyyden välimaastossa.

Seuraavana päivänä etsin muita bloggauksia ja arvioita kirjasta, mutta löysin vain Kirjavinkkien arvostelun, jossa sanotaan näin: "Antonio Tabucchi on mielenkiintoinen kirjailija, jonka tiivis ilmaisu imee mukaansa. Tämäkin kirja — vain sata väljää sivua — olisi saattanut jonkun toisen kirjailijan käsissä paisua sivumäärältään moninkertaiseksi tiiliskiveksi asiasisällön ja sanottavan olennaisesti muuttumatta. Kun Taivaanrannan kerran käsiinsä saa, sen lukee saman tien loppuun. Suosittelen."
Minua vähän naurattaa, sillä minäkin luin kirjan alusta loppuun yhtä kyytiä, mutta en tiedä, kelle teosta suosittelisin, kun en siitä juuri mitään muista.

En osaa sanoa myöskään Tabucchista mitään, sillä tämä oli ensimmäinen kirja, jonka kirjailijalta "luin". Mietin, että lukisinko sen uudestaan paremmilla silmillä vai jättäisinkö Taivaanrannan painumaan muististani kokonaan ja lukisin tuoreeltaan jonkun ihan muun Tabucchin kirjan. Luin wikipediasta, että Intialainen yösoitto on hänen tunnetuimpia teoksiaan, joten pitäisi varmaan lukea se.

Tunnetko Tabucchia? Oletko lukenut Taivaanrannan? Ja ennen kaikkea luetko joskus kirjoja ihan liian väsyneenä?

 

Antoni Tabucchi: Taivaanranta
Tammi, 1995
 Il filo dell'orizzonte, 1986
Suomennos: Liisa Ryömä
Sivuja: 112
Italia, Keltainen kirjasto

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys
WSOY, 2010
La solitudine dei numeri primi, 2008
Suomennos: Helinä Kangas
Sivuja: 299
Kansi: Kristina Segercrantz
Italia, Aikamme kertojia -sarja

Mitä osaisin tästä kirjasta oikein sanoa? Ainakin tiedän, että jonkin aikaa kestää ennen kuin luen taas jotain häkellyttävän hyvää. Tai mistä sitä tietää, seuraava kirja voi olla jo yhtä hyvä. Ihailen silti Paolo Giordanon tapaa yhdistää kevyen ilmava kerronta raskaisiin, paikalleen jämähtäneisiin päähenkilöihin. Rakenne on nykykirjallisuudesta tuttuakin tutumpi, kerronta kuljetetaan luku kerrallaan joko hiihtoturmassa rampautuneen Alicen tai vammaisen kaksoissisarensa katoamisesta traumatisoituneen Mattian kautta. Minusta tuntuu, että tämä on yksi käytetyimmistä tavoista nykyisin kuljettaa tarinaa. Vuoroin puhut sinä, vuoroin minä. Lukijalle jää joka luvun loppuun pieni cliffhanger, ehkä harmistuskin siitä, että tarina katkaistaan taivasti johonkin kohtaan, joka pakottaa jatkamaan lukemista. Kunnes taas toisen päähenkilön tarina imaisee mukaansa ja niin edelleen.

Takakannesta lainattua: "Alkulukujen yksinäisyys tarkastelee hienovaraisesti yksinäisyyden, riippuvuuden ja toiseuden välistä ristiriitaa. Vaikka Giordanon hahmoista tuntuu kuin he eivät saisi happea, hänen tekstinsä hengittää kevyesti ja kuulaana." Luin tekstin vasta ollessani kirjan kanssa puolessa välissä ja voin allekirjoittaa sen täysin (siksi sen tähän arvioonikin nostin). Alice ja Mattia eivät viihdy omissa kehoissaan, vaikka toisaalta juuri arvet heitä alun perin yhdistävät. Mattia on viiltänyt käsiään ja on koulussa näiden kummallisten tapojensa ja passiivisuutensa vuoksi syrjitty, Alice yrittää peittää omaa arpeaan tatuoinnilla, mutta vasta tarttuessaan Mattiaa kädestä, hänen nilkuttamisensa lieventyy. Koko teos alkaa kuvauksella siitä, mikä johti Alicen onnettomuuteen. Giordano on kirjoittanut Alkulukujen yksinäisyyteen monta kohtausta siitä, kuinka ihminen voi olla vieras myös itselleen ja kuinka oma keho kääntyy itseään vastaan. Kuinka traumatisoitunut ihminen rakentaa minuuttaan sitten tämän vierauden ja epämukavuuden tunteen kautta.

Päähenkilöt vierastavat itseään ja muita ihmisiä. Heillä ei tunnu koskaan olevan täysin rentoutunut olo, vain tuhoamalla itseään he saavat pienen tyydytyksen kivusta. Ajatus kääntyy toissijaisiin tunteisiin, tai ylipäänsä kipua tuottamalla syntyy jotain tunteita sisälle. Olin varma, että kyllästyisin päähenkilöiden epätoivoon, mutta heidät on rakennettu niin taiten, että oikeasti välillä tuntuu lukevansa oikeiden ihmisten päiväkirjoista heidän ajatuksiaan. Kirjailija voi myös kompastua siihen, että hän tekee päähenkilöistään vain surumielisiä, litteitä, yhden kortin ihmeitä. Mutta Giordanon kanssa olin hämilläni, haluanko että päähenkilöt löytävät toisistaan rakkauden vai en. Onko juuri toisen turmeltuneen seura syy siihen, ettei koskaan kunnolle eheydy?

Alice ja Mattia ovat hyvin samanlaisia hahmoja, mutta riittävän erilaisia, jotta yksinäisyyden, toiseuden ja epämukavuuden tunteisiin tulee variaatiota. Pidin siitä, että lukiessa suhtauduin heihin arvottaen ja en ollut koskaan täysin varma, että pidänkö heistä. Todellisilta he tuntuivat, mutta täyttä epätoivoa en olisi jaksanut lukea. Virhetoimintojen, pykivien ajatusten ja kieroutuneen kompleksisten ihmissuhteiden keskellä juuri kirjailijan tapa kertoa tarinansa tuo valoa tunnelin päähän.

Molemmilla on vaikea suhde vanhempiinsa. Alicen isä pakottaa tytärtään tiettyyn muottiin, lapsena joka-aamuinen rituaali juoda lasi maitoa aiheuttaa välillisesti lopulta tytön onnettomuuden. Mattia syyttää koko ikänsä itseään siitä, että aiheutti – ei tosin tarkoituksella – sisarensa katoamisen. Hänen vanhempansa eivät syytä poikaansa, mutta eivät osaa lähestyä tätä koskaan oikealla tavalla. Mikä on oikea tapa lähestyä täysin lukossa olevaa ihmistä? Sitä mietin lukiessa kaiken aikaa. Henkilöt tulevat niin läheiseksi, että mieleni teki huutaa kaiken aikaa, että miksi nämä ihmiset eivät käy terapiassa. Oli kiehtovaa pitkästä aikaa käydä kunnolla vuoropuhelua kirjan kanssa, enkä malttanut lopettaa lukemista ennen kuin sain tietää, että loppuuko yksinäisyys koskaan.

"Niin, Mattia hän ajatteli usein. Yhä uudestaan. Se oli kuin sairaus, josta hän ei ehkä edes halunnut parantua. Muistoonkin voi sairastua, ja hän oli sairastunut siihen iltapäivään autossa puiston edessä, jolloin hän oli peittänyt kasvoillaan Mattian kasvot estääkseen tätä näkemästä hirveiden muistojensa tapahtumapaikkaa."

Manuela Bosco: Ylitys

Manuele Bosco: Ylitys

Teos, 2012
Sivuja: 220
Graafinen suunnittelu: Jenni Saari
Lyhyesti: 

Elämäkerta, muistelmat, ylistyslaulanta urheilulle, perheelle ja taistelulle.

Aloin vihata kuvaa, jonka olin sekoittanut "itsekseni". Inhosin tuota kontrolloitua identiteettiä, josta oli tullut varmisteleva ja ylpeä. Luontainen spontaaniuteni ja ilo olivat täysin kadonneet elämästäni. Tunsin olevani verkossa, jonkinlaisessa hiljaisessa ansassa, joka kiristyi ympärilläni sitä mukaa kuin kesä lähestyi. Turvallisuudenkaipuuni, jonka tähden olin vaihtanut valmentajaa, oli kahlinnut minut ja luontoni tuntui muuttuvan ohuemmaksi päivä päivältä, samalla kun valo silmissäni himmeni.

Otin elämäni ja itseni hyvin vakavasti. En ymmärtänyt, että ihmiset tulivat kisoihin viihtymään ja syömään makkaraa.


Luin Manuela Boscon autobiografisen esikoisteoksen Ylitys jo jonkin aikaa sitten, mutta ehdin vasta nyt kirjoittamaan lukukokemuksestani. Bosco on entinen yleisurheilija, aitajuoksija, ja muistin hänestä varsin vähän ennen kirjaa. Mainintoja sieltä täältä, mutta minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia, törmäsin kohu-uutisointeihin kunnolla vasta kirjan luettuani. Kirjan kansi ja kaunis taitto vetivät puoleensa, ja aina silloin tällöin haluan lukea elämäkertoja, joten nähtyäni kirjan uutuushyllyssä nappasin sen mukaan.

Väljä, siisti taitto, hyvin kulkeva tarina, selkeä teksti vetivät, ja sain muutamassa tunnissa luettua Ylityksen. Bosco tuntuu rehelliseltä kirjoittajalta, joka käy läpi itseään säästämättä urheilu-uransa eri vaiheita. Kuinka huippuvalmentaja ja urheilutieteiden tutkija isä kehitti erilaisia leikkejä molemmille tyttärilleen, jolla hän samalla testasi keksimiään tekniikoita ja laitteita, mutta myös vietti lastensa kanssa aikaa. Urheilu sopi läheisyyteen, soljui elämään vaivatta ja valmennustyö alkoi kuin vahingossa näistä leikeistä. Isä on teoksen ja siten myös Manuelan elämän yksi tärkeimmistä johtohahmoista, sillä isäsuhteeseen tiivistyy kaikki voitokkuus, mutta myös häpeä, syyllisyys, riittämättömyyden tunne ja ikävä.

Kirjassa, kuten elämässä, on monenlaisia päällekäisiä teemoja. Pikaisella googletuksella lehtiotsikoiden mielestä kiinnostavin aihe tuntui olevan Boscon itsemurhayritys. Odotin, että hänen syömishäiriönsä huippu-urheilijana olisi noussut otsikoihin yhtään muita mielen ja kehon sairauksia väheksymättä. Toivon mukaan tämä ei ole niissä piireissä "se tavallinen tarina". Kriisit ja kiputilat korostuvat kun lukee toisen elämästä, mutta nyt jonkin aikaa lukemisen jälkeen huomaan että minua viehätti Boscon kirjassa sen valoisuus.

Tai valon ja varjon leikkaus läpi teoksen. Kuin Boscossa (tai ainakin siinä Boscossa, joka on päähenkilö Ylitys-teoksessa) vaikuttaisi kaiken aikaa kaksi yhtä vahvaa voimaa. Hän on tavattoman perhekeskeinen ihminen, mutta yrittää koko ajan itsenäistyä ja repiä itseään perheestä poispäin. Hän on puoliksi italialainen, puoliksi suomalainen. Urheilija, joka haluaa näytellä. Vuoroin hän ahmii, vuoroin paastoaa. Ääripäiden ihminen, jonka elämäntarinassa riittää ainesta kirjaksi.

Isä on kaikessa rakkaudessaan hyvin etäinen, sillä avioeron jälkeen hän palaa Italiaan. Valmennus- ja isäsuhde hoituu puhelimen välityksellä, Manuela tuntuu melkein isän kuolemaan asti olevan katkera siitä, että isä oli lopulta niin vähän läsnä. Välillä tuli tunne, että hän jatkoi urheilu-uraansa vain ollakseen siten isäänsä lähellä. Mutta toisaalta Ylistys on kunnialaulantaa myös treenaamiselle ja erityisesti kilpailemiselle. Ihminen voi tuntea olonsa hyvin merkitykselliseksi tehdessään jotain sellaista, johon kaikki eivät pysty. Voittamaan, treenaamaan kovaa, suoriutumaan monista harjoituksista ja vaikeuksista. Tämä sama ihminen ei silti tule treenaamalla ehjäksi. Ja tästä Ylityksessä on kyse: henkisen ja fyysisen puolen rehellisestä arvioinnista. Jalat voivat kantaa vaikka kuinka pitkälle, mutta jos ihminen ei ole sinut siinä kropassa, jota jalat kantavat, mikään matka ja loppusijoitus ei vie tarpeeksi pitkälle.

Lisäys: Niin noloa! Olen lukenut kaiken aikaa, että kirjan nimi on Ylistys eikä Ylitys. Molempi parempi, molemmat nokkelia, eipä sillä. Korjasin kuitenkin tekstiin, mutta urlissa se pysyy aina vääränä.