"Miksi en poimisi roskia, puuttuisi ympäristöni epäkohtiin? Sehän on ilmaista, mielihyvää tuottavaa, laillista, positiivista kansalaisaktiivisuutta, jota lainsäädäntö ja järki tukee, omatunto velvoittaa."
Näin pohtii Hartzell teoksensa takakannessa, ja tämä ajatus johdattaa lukijan päiväkirjamaiseen juoksukirjaan. Roskankerääjän päiväkirjan fokus ei ole kuitenkaan kilometreissä ja juoksijuudessa, vaan se on henkilökohtainen kannanotto puhtaamman luonnon puolesta. Niin, että juoksijan ei tarvitsisi törmätä kaiken aikaa ja kaikkialla rutistettuihin tupakka-askeihin, karkkipapereihin, hylättyihin huonekaluihin ja niihin lasinsiruihin.
"Kaikki voi alkaa yhdestä roskasta. Katsot ympärillesi, ettei kukaan näe. Kumarrut nopeasti ja koukkaat roskan maasta. Etsit katseellasi lähintä roskista. Sellaista ei näy, joten pistät roskan taskuusi tai kuljetat sitä kädessäsi. Jos onnistut salakuljettamaan sen kotiisi asti, olet jo koukussa. Et voi ohittaa roskia enää, kuten ennen. Roskat alkavat hallita ajatuksiasi, maisemaa, jossa liikut.
--
Puet päällesi lenkkivaatteet, otat ensimmäiset juoksuaskeleet, ja pian kumarrut jo ensimmäisen roskan nähtyäsi. Päätät jatkaa juoksemista, mutta et pääse kovin pitkälle. Koukistat selkääsi vähän väliä, vilkuilet taaksesi, harpot tien sivulta toiselle. Et välitä enää vastaantulijoista. Tunnet suorittavasi tärkeää elämäntehtävää. Sinusta on tullut juokseva roskankerääjä."
Lainauksen sinä-passivista huolimatta teos on kirjoitettu päiväkirjaperinteen mukaisesti minä-muodossa. Lyhyet luvut on sidottu kronologiseen aikajärjestykseen. Teos alkaa erään vuoden ensimmäisestä päivästä, ja vuoden ajan lähes päivittäin Hartzell kirjaa ajatuksiaan lenkkipolulta. Valitsin tuon lainauksen, sillä se kuvastaa minusta yhtäaikaa kirjan hyväntahtoista huumoria, Hartzellin intohimoista suhtautumista ajamaansa asiaan ja sitä hullutusta, jonka hän käy läpi joka kerta. Roskia etsivät silmät tarkkailevat ympäristöä, eikä hän välttele reitiltä poikkeamista, kumartumista, kiipeilyä nähdessään roskan, jonka voi siivota pois näköalaa pilaamasta. Hän on valmis soittamaan rakennusvirastoon, jonottamaan tuntikausia yrittäessään tavoittaa oikean henkilön, joka voisi tuoda maastoreitin viereen roskiksen. Hän "juoksee" pitkin byrokratian rappusia roskien takia.
Jotain inspiroivaa tässä kaikessa on. Siksi on pakko itsekin kumartua ja tunkea ikävä roska taskuun. Kirja on sympaattisen omakohtainen, mutta myös informatiivinen ja herättää ajatuksia siitä ympäristöstä, jossa itsekin päivittäin liikun. Joka aamu työmatkalla näen, kuinka paljon vaivaa ja rahaa kuluu siihen, että Rautatieasema saadaan illan ja yön jäljiltä säädylliseen kuntoon. En ymmärrä, miksei satsata suurempiin roskiksiin, sillä ne harvat, jotka vielä ovat ehjiä, ovat aina täynnä roskia. Huomaan ajattelevani nykyisin usein roskia ja tiedän, että ainakin yksi hyvä puoli kesän päättymisessä on. Roskien määrä pienenee, kun ihmiset eivät pakkasen tähden jaksa riekkua kaupungilla yökaudet mäkkipapereita sinne tänne heitellen.
"Roskan matka jäteastiaan on asenteiden pituinen."