Taskunovellit

Vilja-Tuulia Huotarinen (toim.): Taskunovellit
Karisto, 2013
Kansi: Tommi Musturi
Sivuja: 137
Useiden kotimaisten kirjoittajien hyvin lyhyistä novelleista koostuva kokoelma. Kulkee kuitenkin näppärämmin laukussa kuin taskussa.


Sain tämän teoksen kirjabloggaajakollegalta "haluan muuten vain ilahduttaa kaimaa" -lahjaksi. Vilja-Tuulia Huotarisen toimittama Taskunovellit-teos on ollut jonkin verran muissa blogeissa esillä ja koska pidän muutenkin novelleista paljon, niin mielenkiinnolla tartuin teokseen, johon on kerätty hyvin lyhyet novellit yhdeltätoista kirjailijalta ja yhdeltä sarjakuvataiteilijalta. Taskunovellit liittyy Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -hankkeeseen, josta kirjoitin aiemmin otsikolla Oodi novelleille.

En täysin ihastunut kokoelmaan, sillä lukukokemus oli liian hajanainen. Välillä tuntui, että toive hyvin lyhyen tekstin kirjoittamisesta rajoitti liikaa, sillä osa novelleista oli melko täyteläisiä ja osa taas tuntui jäävän vähän kesken. Ja sitten on niitä, joissa on kutkuttava idea ja vähän naurattaakin, mutta silti lyhyt muoto jättää tarinan kuin kesken. Petri Tammisen "Erään ihailijan päiväkirjasta" on itseironiassaan herkullinen – fanaattinen ihailija kirjoittaa päiväkirjaansa rakkaudentunnustuksia kirjailijasta nimeltä Petri Tamminen ja välillä pohtii, että miksi kirjailija puhuu haastatteluissa aina vain ujoudestaan – mutta tarina olisi voinut vielä vähän kasvaa. Tuomas Kyrön "Kaksijakoinen Raimo" tuntui novellilta, joka kuin vähän nauraisi lukijalleen: luuletko, että tämä on tehty tosissaan. Ei se totinen tarina olekaan, enkä sellaista olettanutkaan, mutta kaikessa mahtipontisuudessaan novelli on kuitenkin aika lattea. Tiina Raevaaran "Puutarhurin tyttäret" oli lukujärjestyksessä ensimmäinen novelli, jonka luin heti uudelleen.

Mutta varmasti jokaiselle löytyy kokoelmasta suosikkinsa, niin erilaisia novellit keskenään ovat. Lyhyt muoto kannustaa lukemaan kiireisinäkin hetkinä. Kirja on kompakti, pidän kannesta, vaikka hämmästyin kovien kansien valintaa, sillä se tuntuu vähän kuin vesittävän idean siitä, että teos mahtuu taskuun.

Antologia-keskustelun kohdalla kiittelin sitä, että useiden kirjoittajien teksteistä kootuissa teoksissa on se hyvä puoli, että siten voi nopeasti tutustua itselleen uuden kirjoittajan tyyliin ja saada jonkinlainen ensikosketus uuteen tarinankertojaan. Opuscolon blogissa mainitaan myös, kuinka voi olla hankala hypätä tunnelmasta toiseen, jos novelleissa ei ole temaattista linkitystä. Mutta minun piti myös vähän ravistella näitä ennakko-oletuksiani pois, sillä voihan tekstin tosiaan lukea ihan yksittäisenä tekstinä eikä yrittääkään hakea kattoteemaa kaikille luetuille novelleille.

Olen samaa mieltä kuin Maria, että kokoelma on tervetullutta matalan kynnyksen novellilukemista ja kokoelma sopii erityisen hyvin nuorille lukijoille. Kirsi mainitseekin, että voisi ihan hyvin käyttää tekstejä kouluopetuksessa.

Kokoelman paras novelli oli Sirpa Kähkösen "Sorbettisydän". Pidin siitä, miten flip-flop-sanaparia toistelemalla tarinaan tuli kesää ja rytmiä.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa (Karisto, 2011) 175s.

Ostin Finlandia Junior voittajan, Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -teoksen kummitytölleni joululahjaksi, mutta en malttanut olla sitä itse lukematta. Lopulta päädyin sitten säästämään sen itselläni, vaikka tämä olisi varmasti hänellekin sopinut. En raskinut kuitenkaan luopua, sillä tässä Valoa valoa valoa alkaa niin mahtavasti, että haluan palata siihen vielä uudelleen, vaikka en koko teosta enää lukisikaan.

Kirja puhuttelee lukijaa konkreettisesti, sillä heti alussa käydään läpi suosittujen kirjojen alkuja ja sitä millainen olisi hyvä aloitus. Pysäytetään, käsketään jatkamaan lukemista, osoitetaan uuden alun paikka, viedään matto jalkojen alta ja ravistellaan. Hyvin postmodernia ja tehokasta.

Kertoja on tietoinen roolistaan ja paikastaan teoksessa, on välillä hyvin reipas ohjaaja valitsemallaan näyttämöllä ja toisinaan niin epävarma, että tuntuu kuin lukisi salaa nuorten päiväkirjaa. Hän perustelee myös tekemiään valintoja pitkin kerrontaa, en voi kertoa tätä kaikkien näkökulmasta, kuin pahoitellakseen, että ihmisten välisisistä vuorovaikutuksista on vaikea saada yhden suulla kaikki äänet kuuluviin.

Minua kiinnosti teoksessa enemmän rakenne, tyyli, kieli ja typografia kuin itse tarina. Huotarisen teos on kirjallisuuden opiskelijan unelmien harjoittelualusta. Sen pitäisi olla pääsykoekirjana tai tenttikirjana, sillä siinä on nähtävillä ja piilossa niin paljon kiinnostavia tasoja, joista irtoaa esimerkkejä ja analysoitavaa.

Entä tarina sitten.
Se on tarina tyttöjen välisestä ystävyydestä. Ja Tsernobylista. Enemmän ensimmäisestä kuin jälkimmäisestä.

Suosittelen tutustumaan ainakin alkuun, sillä siitä saa hyvän kuvan teoksesta. Minusta teos sopii niin aikuisille kuin nuorille lukijoille, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että aika moni muukin sopii kaikenikäisille. Mietin aluksi, että onko tämä liian haastava varhaisteineille, mutta koska en tarkkaan tiedä, niin en alennu nyt aliarvoimaan ja oletan, että tämä maistuu juuri nuorille lukijoille, vaikka olisi voinut hyvin kisata myös "aikuisten kisassa".

Valoa valoa valoa on ollut esillä myös näissä blogeissa: Sonja, Lastenkirjahylly, Luen ja kirjoitan.

Saran kirjat -blogista kannattaa vilkaista muutenkin keskustelua nuortenkirjoista ja Blogisisko on analysoinut tarkemmin mm.teoksen postmoderneja piirteitä.

Jane Austen: Kasvattitytön tarina

"Fanny would rather have had Edmund tell the story.."

Mutta Edmund ei tätä kirjoita, niinpä avaan oman sanaisen arkkuni epämiellyttävän päähenkilön ongelmasta ja Jane Austenin teoksesta Kasvattitytön tarina (Karisto). Teosta kuvaillaan monilla sivustoilla Austenin pääteokseksi, mutta en ymmärrä millä perustein. Austenin molemmat aiemmat teokset Ylpeys ja ennakkoluulo ja Järki ja tunteet olivat paljon suositumpia ilmestymisensä jälkeen kuin Fanny Pricen tarina. Teoksesta ei aikanaan kirjoitettu yhtään kritiikkiä, eivätkä edes Austenin perheenjäsenet pitäneet romaanista tai Fannyn hahmosta erityisesti. Austen olikin pettynyt siihen, koska luetutti romaaninsa aina perheenjäsenillään ja luotti heidän mielipiteisiinsä. Kirja on vain niin erilainen kuin Austenin aiemmat teokset päähenkilöltään ja tuntuu, kun ihanteiksi nostettaisiin arkuus, hiljaisuus, syrjäänvetäytyneisyys, levollisuus, staattisuus ja moraalinen ylemmyydentunto. Fanny on nuorin Austenin päähenkilöistä ja alhaisin sosiaalisessa asteikossa.

Juonesta lyhyesti: Romaani kertoo nuoresta Fannysta, joka otetaan tätinsä kotiin kasvattilapseksi Mansfield Parkiin. Hän kasvaa Bertramien perheessä yhdessä neljän serkkunsa, Tomin, Edmundin, Marian ja Julian kanssa. Häntä kasvatetaan ja koulutetaan ylemmän säädyn tavoille, mutta muistuttaen hänen olevan silti vähempiarvoinen kuin serkkunsa. Tästä pitää erityisesti huolen, Mrs. Norris, Fannyn toinen täti. Mrs.Norris on hyvin pahansuopa ihminen ja häntä on kuvattu parhaaksi englantilaisen kirjallisuuden pahikseksi. Mielenkiintoinen pikku kuriositeetti, Harry Potterista löytyy myös samanniminen ilkeä kissa. 

Mrs. Norris haluaa epätoivoisesti olla Bertramien perheessä hyödyksi konkreettisesti silti tekemättä mitään, juontuu todennäköisesti sisarkateudesta, koska hän ei päässyt näin ylhäisiin naimisiin. Fannya piikittelemällä ja painamalla tyttöä alaspäin, hän kokee nousevansa luokassa ylemmäs ja siksi Fannyn läsnäolo on tärkeä hänellekin, vaikkei Fannysta pidäkään. Mansfield Parkin elämää sotkevat ja rikastuttavat naapuriin muuttaneet Crawfordin sisarukset, jotka ovat ehdottomasti kirjan mielenkiintoisimmat hahmot. Ihanat, paheelliset ja älykkäät Henry ja Mary, joita Fanny ei voi sietää silmissään. Fanny on rakastunut silmittömästi serkkuunsa Edmundiin, eikä kestä nähdä tämän kosiskelevan Marya. Kaikki liike ja energia kirjaan tulee Crawfordeista ja heidän "tunkeutumisestaan" Bertramien arkeen.

Kasvattitytön tarina on mielestäni erittäin hyvä ja mielenkiintoinen kirja, ehkä juuri siitäkin syystä että Fanny on niin tavattoman ärsyttävä hahmo, ollut ilmeisesti lukijoiden mielestä aina. Itse koin niin valtavia ärtymyksen tunteita, että huomasin jopa huutavani hänelle kesken lukemisen. Fanny vaikuttaa olevan täysin lahjaton, arka, fyysisesti epätavallisen hauras, kyllästyttävän ujo, eikä lainkaan nokkela. Ärsyttävin piirre on kuitenkin hänen ylihyveellisyyteensä ja tarpeensa moralisoida kirjan muiden hahmojen toimintaa. Tapahtumat kuitenkin lähinnä kuvataan Fannyn kautta ja Austen käyttääkin taitavasti ja ensimmäisten kirjailijoiden joukossa vapaa epäsuoraa esitystä, jossa henkilön puhetta ja henkilökohtaisia ajatuksia kuvataan ilman puhetta ilmaisevia verbejä. Tällä tavalla lukijalle näytetään henkilön psykologista toimintaa ja moraalisten ongelmien pohtimista ajalleen hyvin epätavallisella tavalla. En tajunnut kiinnittää asiaan lukiessani huomiota, koska niin tavallinen asia se on nykykirjallisuudessa, ja vasta luennolla kuulin että Austen oli tässä varsinainen pioneeri. Vaikeitakin tunteita saatiin hahmojen kautta esitettyä lukijoille tällä tekniikalla.

Lukiessani minun oli vaikea ymmärtää, miksi Austen oli valinnut Fannyn Kasvattitytön tarinan päähenkilöksi. Hän ei ole älykäs ja nokkela keskustelija kuten Elisabeth, intohimoisesti tunteisiinsa heittäytyvä kuin Marianne tai rationaalisen pohtiva ja pystyväinen kuten Elinor. Hän ei myöskään tarinan edetessä kehity ollenkaan, vaan pysyy mahdottoman passiivisena ja tylsänä loppuun asti, onnelliseen ja täysin odotettuun tarinan loppuun lipuen. Serkkurakkaus tuntui myös inhottavan insestiseltä nykylukijasta, mutta tähän tuskin tartuttiin vuonna 1814, kun teos ilmestyi. Epämiellyttävästä päähenkilöstä huolimatta tai ehkä jopa siitä syystä, teos oli aivan yhtä ihana lukukokemus kuin aiemmat "austenit". Seuraavaksi tartun Emmaan.

Jane Austen: Kasvattitytön tarina (Mansfield Park)

Karisto, 2002

Sivuja: 480

Suomentanut: A.R.Koskimies