Ulkona luettu Kuiva kausi

Elokuussa on ollut niin ihana olla ulkona. Ja on yhä, vaikka nyt naputtelenkin blogiani sisätiloissa. Olen tutustunut uuteen alueeseen ja nauttinut maisemista, kesästä, hyvistä kirjoista ja tästä kokonaisvaltaisesta onnesta, että saan asua täällä ja laittaa kotia. En ollut aiemmin juurikaan täälläpäin liikkunut, mutta minulla oli hyvä tunne, että juuri tänne Roihuvuoreen haluan muuttaa. Ja tietysti sain täällä jo asuvilta kavereiltani lisätietoa ja kannustusta muuttoaikeisiin.

Olen tehnyt nyt vähemmän töitä, sillä varsinainen loma meni rempatessa ja muuttaessa. Yrittäjyyden hyvä puoli on juuri tässä, että voin ottaa vähän omaa lomaa, mutta toki se näkyy sitten myös lompakossa. Olen kasvattanut kuitenkin toisenlaista pääomaa ja lukenut paljon kirjoja, sillä haluan ehtiä lukea myös muitakin kuin käsikirjoituksia ja omia, toimitettavia kirjojani.

Lukeminen on niin ihanaa! Ja hyviä kirjoja on valtavasti.

Olen vieraillut Roihuvuoren sympaattisessa pikkukirjastossa yhtenään, itse asiassa tämän bloggauksen jälkeen ajattelin mennä taas kirjastokäynnille palauttamaan lainat ja hakemaan uusia varauksia.

Palautan myös tämän Carol Shieldsin ja Blance Howardin yhteisesti kirjoittaman kirjeromaanin Kuiva kausi (Otava 2015, suomennos: Hanna Tarkka).

Kuiva kausi sopi ulkoilukirjaksi rakenteensa vuoksi hyvin, sillä kirjeitä oli kätevä lukea myös kävellessä. Minullahan on tämä jännä tapa, että käyskentelen kirjan kanssa. Mutta pääasiassa luin kirjaa kalliolla, rannalla ja puistonpenkeillä. Etukäteen ajattelin, että pitäisin tarinasta ja teoksesta enemmän, mutta valitettavasti minusta se oli turhan kuivakka ja staattinen.

Kirjasta ei huomannut, että se on kahden kirjailijan teos. Se oli juuri oikealla tavalla yhtenäinen ja etäällä toisistaan asuvien aviopuolisoiden äänet juuri oikealla tavalla erilaiset. Pidin miehen kirjeistä enemmän kuin naisen, sillä vaimon poliittiset höpinät ja uraansa liittyvät asiat eivät olleet niin kiinnostavia kuin kotiin teini-ikäisten lasten kanssa jääneen miehen kuulumiset.

Kirjeromaanin muoto tekee sen, että henkilöt jäävät vähän etäisiksi, sillä ei kai kukaan kirjoittele omalle pitkäaikaiselle puolisolleen kirjeitä siitä, millainen on ollut ennen. Mutta eivät he kuitenkaan niin etäisiksi jääneet, etteikö heidän liitostaan ja nykyisestä arjestaan saisi lukiessa pikkuhiljaa jotain irti. Pidin siitä, miten itsekkäitä he olivat, kun kaipasivat huomiota ja kehuja toisiltaan.

Vaikea sanoa tarkalleen, miksi en luetusta kuitenkaan niin paljon innostunut, että olisin välittänyt tarpeeksi, mitä välimatka tekee heille. Ei huono muttei niin hyvä kuin aiemmat Shieldsiltä lukemani kirjat.

Guy Delisle: A user´s guide to neglectful parenting

Guy Delisle: A user's guide to neglectful parenting
2013
Käännös ranskasta englantiin: Helge Dascher
Sivuja: 191
Mistä: kirjastosta


Pidän valtavasti Guy Delislen elämäkertasarjakuvaromaaneista. Yleensä ne ovat paksuja, painavia, yhteiskunnallisia, arkisia ja vievät lukijan itselle vieraisiin maihin: Burmaan, Pohjois-Koreaan, Kiinaan, Israeliin. Uusimmassa teoksessa ei kuitenkaan paljoa kotoa poistuta.

Sarjakuvataiteilija työskentelee kotonaan, mutta tarinat liittyvät eivät liity töihin, vaan arkeen lasten kanssa. Siihen kun isä unohtaa ilta toisensa jälkeen laittaa poikansa tyynyn alle rahan ja joutuu selittämään tälle, miksi hammaskeiju ei tänäkään yönä ehtinyt tulla. Ja siihen kun hän yrittää patistaa lapsiaan syömään mieluummin sokerimuroja kuin hänen omia terveysmurojaan. Tai kun hän epähuomiossa kertoo liian pelottavan tarinan ennen pojan nukkumaanmenoa. Nämä tuntuvat melko tyypillisiä tilanteilta lapsiperheissä mutta samalla aika epätavallisilta.

Hän on selvästi hyvä ja lämmin isä, siksi tarinat ovatkin niin hyviä. Lapsia on mukava vähän kiusata.

Teoksen lukaisee hetkessä, eikä se kasva niin eeppiseksi sarjakuvateokseksi kuin hänen aiemmat teoksensa. Mutta ei tämä mikään välityö silti ole, vaan oikein virkistävä sarjakuvateos vanhemmuudesta. Kiinnostava yhteensattuma, että luin samalla viikolla myös isän ja tyttären yhteisen sarjakuva-kuvakirja-teoksen Vain pahaa unta. Pitäisi varmaan seuraavaksi lukea Ville Rannan Isi on vähän väsynyt.

Tuon murotarinan löysin netistä, ja sen voi kokonaan lukea tästä linkistä.

Sarjakuvasuosituksia 3

Olen aiemminkin kerännyt luettuja sarjakuvia myös yhteen postaukseen, sillä kaikista ei ehdi tehdä omaa yksittäistä arviota. Joskus jaan sarjakuvia myös teemojen mukaan yhteispostaukseen. Aiemmat sarjakuvasuositukset 1 ja 2 löytyvät linkeistä.

Mariko ja Jillian Tamakin Skim (2008) on aiheeltaan minulle, sarjakuvarohmulle niin tuttu. Tuntuu, että olen lukenut viimeisen vuoden aikana määrättömästi angstisten teinien elämänkohtaloita, kuinka heidän on vaikea saada ystäviä, rakastua, tulla hyväksytyksi, selviytyä arjesta. Ja onhan se universaalista, kovin tuttuakin. Sellaiseen nuoruudenlähteeseen en haluaisi astua, joka veisi minut takaisin yläastevuosien kasvukipuihin. Minulle riittää nykyisin ihan hyvin se, että palaan teini-ikäään viihtymään ja muistelemaan sarjakuvien, kirjojen, elokuvien ja tv-sarjojen muodossa. Musiikki on myös yksi loistavimmista tavoista saada kiinni siitä ihmisestä, joka joskus ennen muinoin oli. Sarjakuvia lukemalla taas saa hyvin kiinni siitä tunteesta, mitä kulloisetkin päähenkilöt kokevat. Epämiellyttävä olotila näkyy muun muassa ilmeissä, asennoissa ja välillä myös piirrosjäljessä.

Skim on kuin teini-ikä, sen sivuilta löytyy lähes kaikki. Ihastumiset, seksuaalisen heräämisen, itsemurhayritykset, ystävyssuhteiden vaikeudet. Rakkaus, kateus, mustasukkaisuus.

Suosittelen sille, joka haluaa lukea teini-ikäisten ongelmista. Muuten kokonaisuus ei tarjoa sen suurempia yllätyksiä.

Derek Kirk Kim on palkittu korealais-amerikkalainen sarjakuvataiteilija. Same Difference and Other Stories (2004) on kokoelma pieniä tarinoita. Kokoelman lukemisesta on jo hetki, tämä arvio oli jäänyt roikkumaan luonnostilaan, joten rehellisesti on sanottava että muisto muista tarinoista on häilynyt kauas mielensopukoiden pimentoon ja muistan vain Same Diffrence -tarinan juonesta jotain. Halusin kuitenkin kirjoittaa tarinasta lyhyesti, sillä luen parhaillani saman tekijän Gene Luen Yangin kanssa yhteistyössä tehtyä The Eternal Smile: Three Stories -teosta.

Same Difference käsittelee Skimistä poiketen puolestaan teini-iän juuri ohittaneiden parikymmpisten nuorten elämää. Kouluvuosien surut ja ilot ovat vielä tuoreessa muistissa, aikuistuminen, työelämä ja sen oman paikan löytäminen nakertavat takaraivossa. Päähenkilöt ovat ystäviä keskenään ja heitä molempia vaivaa jokin asia, jonka he haluavat ratkaista. Simon haluaa pyytää anteeksi entiseltä opiskelukaveriltaan, sokealta tytöltä, jolle hän valehteli säästyäkseen viemästä tätä treffeille. Nancy puolestaan on saanut pidemmän aikaa rakkauskirjeitä, joita ei ole oikeasti osoitettu hänelle. Hän haluaa kohdata miehen ja paljastaa, että hän on vastannut tälle toisen naisen puolesta. Samalla kun he väijyvät ihmisiä, joita heidän on vaikea kohdata, lukija seuraa mielenkiinnolla heidän liikkeitään.

***

Gene Luen Yangin American Born Chinese (2006) on pärähdyttävän hyvä teos. Kirja koostuu kolmesta tarinasta, jotka liittyvät toisiinsa muutenkin kuin teeman tasolla. Ensimmäisessä tarinassa kung fu -taiturina kunnostautunut apina-jumala haluaa tuntea kuuluvansa muiden jumalhahmojen joukkoon, mutta häntä ei päästetä mukaan juhliin siksi, että hän näyttää apinalta. Toisessa tarinassa Amerikassa syntynyt kiinalaispoika yrittää sopeutua kouluun, mutta hän on kahden kulttuurin ristipaineessa. Hän ei ole koulutovereidensa mielestä amerikkalainen, vaan "koiransyöjäkansaa", vanhemmat eivät puolestaan haluaisi pojan seurustelevan, vaan tämän tulisi keskittyä opintoihin ja hankkia hyvä koulutus/ura. Kolmannessa tarinassa amerikkalainen poika yrittää tunnustaa tunteensa hyvälle ystävälleen, mutta epämiellyttävän äänekäs kiinalaisserkku on hänen elämässään kuin häpeällinen riippakivi.

Kirjan sanoma on selvästi se, että jokaisen meistä tulee hyväksyä itsemme sellaisina kuin olemme, vaikka muiden ihmisten olisi vaikea kestää erilaisuutta, toiseutta ja vieraita asioita. Mutta matka itsensä hyväksymiseen ei ole ruusuinen kenellekään, eikä määränpää taida koskaan täysin löytyä, mutta matkanteko itsessään on arvokasta. Tai ainakin paljon helpompaa, jos hyväksyy sen, että koskaan ei pysty vakuuttamaan kaikkia ihmisiä, riittää kun itsensä kanssa pystyy elämään.

Vaikka kuulostan tässä vähän lattealle, niin kirja ei sitä silti ollut. Se oli hauska, rakenteeltaan kekseliäs, pidin jokaisesta tarinasta ja huumorista. Norkku mainitseekin omassa arviossaan, että miten amerikkalaisen pojan kiinalainen serkkupoika on "selkeästi kiinalaisen henkilön karikatyyri, sellainen, jollaisena kiinalaiset on esitetty vaikkapa Lucky Luke -sarjakuvissa."

***

Yangin ja Kimin yhteisteos Eternal Smile (2009) oli myös hyvä, mutta kolmen tarinan kokoelma kärsi selvästi siitä, että luin sen heti perään American Born Chinesen jälkeen. Odotin vähän samankaltaista twistiä, mutta jokainen tarina oli silti hyvin erityinen. Pidin varsinkin viimeisestä tarinasta. Siinä reppana toimistotyöläinen Janet saa huijaussähköpostin "nigerilaiselta prinssiltä", ja hän heittäytyy täysin unelmiinsa paremmasta tulevaisuudesta ihanan prinssin kanssa. Ensimmäisessä tarinassa nuori poika valitsee karumman arjen unelmiensa loppuratkaisun sijaan. Toisessa tarinassa selviää myös mikä 'eternal smile' on, mutta se oli joukosta vähiten mieluisa.

Tässäkin teoksessa näytetään niitä sisimmässä värjötteleviä unelmia, jotka ovat ristiriidassa arjen kanssa. Ei ehkä osata hyväksyä sitä, millainen oma elämä on. Kaikissa näissä suosittelemissani sarjakuvissa on yhteistä eräänlainen muukalaisuus.

Kaikki tekijät ovat syntyperältään aasialaisia, ja teoksissa käsitellään toiseutta hyvin paljon. On se puettu sitten millaiseen tarinaan tai pakettiin hyvänsä. Joka kerta henkilöiden tulee hyväksyä jotain. Yleensä itsensä.

Alice Munro

Alice Munro (s.1931) on kanadalainen novellikirjailija ja minulle hyvin rakas tarinankertoja. Keltaisen kirjaston takannesta napattu esittelyteksti: "Munro kirjoittaa oivaltavia kertomuksia tavallisten ihmisten elämässä sattuvista tapauksista, jotka panevat jotakin liikkeelle, loksauttavat palapelin palaset paikoilleen tai kääntävät tulevaisuuden suuntaa." Ihailen Munrossa sitä, kuinka intensiivisen ja tarkkaan kuvatun tarinan hän saa mahtumaan tiiviisen tilaan. Suomeksi kutsumme näitä novelleiksi tai kertomuksiksi, mutta itse hän käyttää nimitystä stories (jättänyt siis short-sanan pois, sillä lyhyitähän nämä tarinat eivät ole).

Nyt useamman novellin lukeneena en voi kuin hämmästellä sitä idearikkautta ja variaatioita, mikä rakentuu tarinoiden taakse. Jokaisesta voisi kasvattaa pidemmän romaanin, mutta Munron tyyli on kirjoittaa tiiviisti ja tarkasti, hänen henkilögalleriansa antaisi myöten laajempiinkin teoksiin, mutta ne ovat silti uskottavasti motivoituja ja kiinnostavan kompleksisia näihin "pienoisromaaneihin". Munro-viikonloppu paisui yli odotusten, sillä novellit eivät ole mitään pikalukukamaa, vaan monimuotoisia, monimutkaisia ja monitulkintaisia, joiden avoimet alut ja loput jättävät lukijan omille tulkinnoille paljon tilaa. Jos kirjahylly on pieni, eikä sinne halua säilöä kuin sellaisia kirjoja, joissa riittää luettavaa useammalle kierrokselle, niin suosittelen vilpittömästi Munron teoksia. Ne eivät ole kerralla selviä, eivätkä ne jätä rauhaan.

Aikuiseksi kasvamisen traagisuus ja lasten viattomuuden säilyttäminen

Julkisia salaisuuksia -teoksen novelli "Vandaalit" toi mieleeni Liian paljon onnea -kirjan "Lastenleikkiä". Sitten löysin monia muita yhteyksiä siinä, miten Munro kuvaa lapsia novelleissaan. Hän leikittelee lapsuuden viattomuudella usein kääntäen totutut kuvausmallit ja -asetelmat päälaelleen. Lapset eivät ole viattomia, eivätkä erityisen siloteltuja ja suloisen naiiveja, vaan rohkeasti Munro näyttää lapsen julmemman ja rumemman puolen. Miten kaksi tyttöä liittoutuvat keskenään kohdatessaan erilaisen, heitä kovasti ihailevan ja mukaan leikkeihin pyrkivän kehitysvammaisen tytön lastenleirillä. Kuinka julma on poissulkemisen tahtotila molemmissa, ja miten he nauttivatkaan nimenomaan kiusaamisesta, että siitä muodostuu tärkeämpi osa leikkiä kuin kahdestaan olemiseen pyrkiminen. "Vandaalit"-novellissa lapset joutuvat eläintentäyttäjänä työskentelevän pedofiilin käsiin. Tyly novelli, jossa lasten kohtalo sekoittuu pedofiilin ammatinharjoittamiseen ja keinotekoisen luonnontilan ylläpitämiseen. Molemmat ovat julmaa luettavaa, joissa arkielämän aggressio näyttäytyy taitavimmillaan. Hyvän naisen rakkaudessa lasten viattomuutta taas halutaan säilyttää, ja aikuisten tahmainen ja saastainen todellisuus piilotetaan heidän katseiltaan. Ruumis siistitään nopeasti pois katseilta, ja kun lapset tulevat sisälle ulkoa, aikuiset koristelevat kakkua nonparelleilla. Jotain kauniin yksinkertaista ja tavanomaista rinnastetaan samassa tilanteessa kauheisiin tilanteisiin.

Toisaalta Munro kuvaa myös henkilöitä, jotka ovat torjuneet jonkun lapsuudessa tapahtuneen traumaattisen kokemuksen ja jotka ovat siksi aikuisena kompleksisia tapauksia. Raivoa ei osata suunnata oikeaan kohteeseen tai sisällä kihisevästä salaisuudesta halutaan viimein vuosien jälkeen tehdä julkinen. Suketus kertoo blogissaan Karkulainen teoksen novellista "Syntejä ja rikkomuksia" näin: "hämmentävä yhdistelmä painostavaa uhkaa ja kevyttä otetta. Lauren on nuori tyttö, perheensä ainokainen, joka on muuttanut boheemien vanhempiensa kanssa uuteen kaupunkiin. Menneisyys tunkee pyytämättä keskelle perheen elämää, ja lopulta kaappien ovet on avattava, vaikkei kukaan haluaisi."

Salaisuudet paljastuvat aina, mutta lukijan mielikuvituksen varaan jää usein loppupisteiden yhdistäminen ja tarinan jatkaminen haluamaansa suuntaan. Pidän tästä lukijan haastamisesta, saatoin novelleille keksiä useamman mahdollisen lopun ja taas toisinaan suljin kirjan suuren hämmennyksen vallassa, mitä nyt? Samaan tapaan kuvaa Maria blogissaan ensimmäisen Munron teoksen lukukokemusta: "Luin kirjaa verkkaisesti ja keskittyen, mutta silti päästyäni ensimmäisen novellin loppuun jouduin toteamaan, että olisi pitänyt lukea vielä hitaammin. Muutaman novellin luinkin kahteen kertaan, enkä silti ollut varma siitä, mitä oikein tapahtui. Munron lauseet ovat yksinkertaisia, mutta merkityksillä ladattuja."

Sairaus ja kuolema monen novellin katalysaattorina

Useammassa lukemassani novellissa avainhenkilö on hyvin sairas. Viha, ystävyys, rakkaus -kokoelmassa on useampi kuolemansairas henkilö. "Lohtu"-novellissa parantumattomasti sairas mies tekee itsemurhan naisen ollessa poissa, ja vaimo on sairastua itsekin pahasti yrittäessään löytää viimeistä kirjettä ja hyvästijättöä mieheltään. Lohtu löytyy lopulta suudelmasta, mutta kaikki tapahtumat käynnistyvät sairauden ja kuoleman synnyttämästä jännitteestä. "Ponttoonisilta" kulminoituu myös suudelmaan.Novelli on hyvin pieni, yhden kohtauksen kertomus syöpäsairaan ja tämän vuoksi itsetuntonsa menettäneen naisen herkästä kohtaamisesta nuoren miehen kanssa. Vaikka näin blogitekstiin muutamia novelleja tiivistämällä syntyy vaikutelma, että kaikki Munron novellit ovat synkkiä, niin avoimien loppujen ja arjen kauniiden asioiden myötä tarinat saavat myös lempeä ja lohtua.

Kirsi kirjoittaa blogissaan Kerjäläistytöstä, jonka loppuvaiheen novellissa kuvataan poraavasti dementiakodin arkea: "Ajankuvauksessa Munro on myös mestari. Kirjan loppuvaiheissa ollaan varmastikin jo 1970-luvulla, Flo on joutunut vanhainkotiin dementoitumisen takia. Flon asunnon sotku on armottoman tunnistettava. Juuri sellaista muistinsa menettäneen vanhuksen asunnossa on."

Uhkaava, painostava tunnelma vs. hauska tarina

Kerjäläistytön kuvataan olevan epätavallinen Munron tuotannossa, sillä sen huumori ja hauskuus tuntuvat lukiessa pitkin kertomuskokoelmaa, eivätkä ne ole niin hirveitä ja kauhistuttavia kuin useimmat muut teokset. En ole itse vielä lukenut Kerjäläistyttöä, joten en tiedä omakohtaisesti sanoa, että kuinka paljon teos poikkeaa muusta linjasta. Minulle Munro on arkirealisti, joka sotkee tarinoihin paljon groteskeja ja absurdeja piirteitä. Ne ovat näennäisen helppoja, mutta niistä avautuu niin laaja ja yksityiskohtainen maailma, etten voi kuin ihastella kuinka mielikuvituksellinen hän on.

Yle radion Naiskertojat-sarjassa Kerjäläistytön hauskoja piirteitä kuitenkin korostettiin suhteessa muuhun tuotantoon: "Siinä on koko ajan nauru rivien välissä." Suomentamaton esikoiskokoelma Dance of the happy Shades soljahtaa taas enemmän kauhukertomusten genreen. Osa novelleista tuntuu kauhukertomuksilta, mutta yhtäkään kovin hauskaa tarinaa en ole vielä lukenut. Selvästi hän kuitenkin hallitsee monta erilaista genreä, vaikka pääasiallisesti (mielestäni) kirjoittaa enemmän juuri arkirealistisia tarinoita, joiden yllä häilyy tumma tunnelma.

Millainen on Munro-novelli?

Nostin yllä muutamia piirteitä esiin, mutta olisin voinut enemmänkin kirjoittaa yleisistä linjoista, jotka tekevät lukemistani novelleista munromaisia. Tiedän, että tulen lukemaan kaikki hänen suomennetut teoksensa, sillä pidän siitä, kuinka paljon näistä kertomuksista saa irti. Olen viehättynyt myös siitä, että vaikka olen lukenut jo jonkin verran kirjoja ja perustunteiden (rakkaus, viha, suru, kateus, mustasukkaisuus, pelko, kauhu, väsymys...) kuvailu on tuttu, yllätyn joka kerta Munron novellien äärellä. Hän osaa taitavasti kirjoittaa arjesta tekemättä siitä arkista. Esimerkiksi lukiessani "Albanialainen neitsyt" -novellia pysähdyin kertakaikkisesti miettimään, että mistä ihmeestä hän keksii nämä tarinansa. Eihän kukaan tee maalia jokaisesta rankkarista, mutta minulle Munron huonoimmatkin ovat riittävän hyviä.

Hän kirjoittaa niin luontevasti monien eri aikatasojen läpi, hän rakentaa novellinsa usein epäkronologisesti, sotkien eri kerroksia. Hän sotkee arkea ja taikaa. Hän voi saada eheän tarinan kirjoittamalla sekä avoimen, mystisen alun ja täysin avoimen lopun. Kokoelmassa säilyy kaari, vaikka usein novellit kuuluvat toisiinsa hyvin löyhästi. Samojen teemojen toistuminen ei käy pitkästyttäväksi, sillä teksteissä on erityinen oma tarinansa. Fiktiiviset hahmot tuntuvat nopeasti läheisiltä ja oikeilta ihmisiltä, vaikka ajanjakso on usein nykyajasta katsottuna syvällä menneessä tai useiden vuosikymmenten päässä, tuntuvat tapahtumat ajattomilta ja maanrajoja rikkovilta. Usein liikutaan Munron kotiseudulla, Kanadassa ja maalaiskylissä, mutta ihmiskuvaus ei pönäköidy pelkästään yhden kortin ihmeeksi. Kuka tahansa voi löytää novelleista jotain tuttua, tai sitten jotain niin kamalaa, että sitä voi vain miettiä, miksi ihmeessä tällainen kirjallisuus on niin vetovoimaista, ettei sitä malta jättää kesken.

Alun perin pelkäsin, että useamman novellin lukeminen käy raskaaksi ja kaipaisin pitkien romaanien pariin, mutta en voisi olla enempää väärässä. Aion jatkaa lukemattomien Munrojen pariin tämän jälkeen, sillä näiden äärellä olen kyltymätön. Kiitos kaikille lukukimppaan osallistuneille!! Mukava, että Munro viehätti meistä niin monia ja toivottavasti nekin, jotka eivät ole vielä lukeneet Munroa innostuvat muiden bloggauksista hänen tuotantoonsa tarttumaan. Hänelle toivon rutkasti blogisavuja, sillä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hänen teoksistaan löytyy aika vähän bloggauksia.

Lähteet:
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
Alice Munro: Julkisia salaisuuksia
Ylen Naiskertojat-kirjallisuusohjelma Munrosta
Muiden blogit

Patrick deWitt: Sistersin veljekset

Patrick deWitt: Sistersin veljekset. Suomennos: Tero Valkonen. Sivuja: 346.

"Patrick deWittin jäljiltä western ei ole enää entisensä."
Ei ainakaan oma suhteeni villi länsi -kirjoihin, sillä Sistersin veljekset (Siltala, 2012) nojaa klassiseen westerniin, mutta tuo siihen oman uuden, tuoreen mausteensa: minäkertoja Eli on toinen Sistersin veljeksistä, hän on palkkamurhaaja, jonka kerronta on myös empaattista ja herkkää. Ammattitappaja, joka ei hätkähdä raakuuksia, mutta kaipaa silti läheisyyttä, rakkautta ja hyväksyntää.

Aluksi epäilin: onkohan tämä joku äijäily-kirja, jossa seikkailaan siellä täällä päättömänä, ammutaan ja sikaillaan. Kuin huomaamattani olin lukenut lentokoneessa puolet, kirja on taitettu jännittävästi, teksti on sujuvaa, tarina on erilainen, puoleensavetävä ja minulle lukijana myös jotain ihan uutta.

"Mutta he ovat tappajia", hän kuiskasi.
"Niin olen minäkin!" kuiskasin takaisin.
"Miten niin?"
Hänen katseessaan, kalpeudessaan ja epävarmuudessaan oli jotain mikä villitsi minut; minut valtasi jonkinlainen julmuus tai eläimellisyys. Nousin seisomaan ja huusin: "Kuolema vaanii meitä kaikkia!" En tiedä mistä sanat tulivat, mutta ne innostivat minua karmeasti - nousin sängystä, nappasin pistoolin ja ammuin lattialautoihin. -- Kymmenen minuutin päästä arvelin että turkismetsästäjät eivät olleet kuulleet laukausta. He eivät olleet huoneessaan tai minä olin ampunut johonkin toiseen huoneeseen. Hylkäsin seikkailuni, lopullisesti. Harjasin hampaat ja menin nukkumaan.

Eletään vuotta 1851 Oregonissa. Eli ja Charlie Sisters ovat saaneet kommondorilta käskyn tappaa eräs Hermann Kermit Warm. Heidän sukunimensä tuo kirjaan enteen huumorista, sillä he ovat oikeasti veljeksiä, kohtalon kuljettamia palkkamurhaajia. Teoksen alkuperäinen nimi kantaa vitsin vähän paremmin: The Sisters Brothers. Luvassa on siis seikkailua, huumoria, pyssynpaukutusta. Road trip villin lännen tapaan.

Charliella on enemmän tappajan temperamentti ja taito joutua vaikeuksiin, Eli on siellä, missä veljensäkin. Hän on lukijan näkökulmasta kertojana johtotähti, mutta todellisuudessa hän on vähän veljensä käskyläinen. Keskinäinen luottamus ja toistensa luonteenpiirteille naureskelu kuitenkin näyttää sen, että kiintymys on molemminpuolista, vaikka Charlie on brutaalimpi kaksikosta. Eli on roteva ja suurisydäminen, kiintyy tahtomattaan "huonoon" hevoseen, rakastuu kohtaamiinsa naisiin, etsii suuntaa elämässään, mutta toistaiseksi ei vain tiedä muunlaisesta elämästä. Charlie on taas veljeään komeampi, mutta hidastaa matkantekoa ainaisella ryyppäämisellään. Romaani on samaan aikaan eheä tarina, joka kulkee alusta loppuun kuin junan vessa, mutta samalla se on eräänlainen kertomuskokoelma pieniä tarinoita ja sattumuksia, joihin veljekset törmäävät matkalla kohti Kalifornian kulta-apajia ja Hermann Kermit Warmin olinpaikkaa.

Veijariromaani, jonka miellyttävä kertoja on sopivan rikkinäinen. Hänen sisäinen maailmansa kuvastuu hyvin myös pienissä askareissa. Eli joutuu epäonnekseen hammaslääkäriin, jossa kivualiaan toimenpiteen aikana häneltä poistetaan pari mätöä hammasta. Hammaslääkäri opettaa hurjan lännenmiehen käyttämään harjaa ja pulveria, jottei sama vaiva toistuisi enää. Mitä enemmän Eli hammasharjaansa ja puhtaaseen tunteeseen suussa ihastuu, sitä enemmän hän kokee myös työnsä sellaisenaan tulleen määränpäähän. Yhtä aikaa tarinassa on komiikkaa, mutta myös syvempää symboliikkaa.

Teos oli lukuelämys erilaisuutensa vuoksi, mutta myönnän ettei viskinjuonti bordelleissa ja lainsuojattomien elämä aavikolla kiinnosta niin paljon, että himoitsisin tämän enempää western-kirjoja. Pidin vakavan ja kevyen yhdistelmästä, sympaattisesti kertojasta, veijaroinnista. Suosittelen kirjaa erityisesti niille lukijoille, jotka kaipaavat Tex Willeriä korkeampaa jännitystä.

Emma Donoghue: Huone

Emma Donoghue: Huone
Tammi, 2012
Alkuteos: Room 2010
Sivuja: 323
Suomennos: Sari Karhulahti
Lyhyesti: Psykologinen lukuromaani pitää otteessaan, vaikka lapsikertojan epäuskottavuus ja epäjohdonmukainen kehitys vie teokselta uskottavuutta.

Katso ympärilläsi olevaa huonetta, se on luultavasti täynnä erilaisia tavaroita. Ainakin siellä täytyy olla nettiyhteys, koska pystyt lukemaan tätä arviotani. Se on toivon mukaan viihtyisä ja nautit olostasi. Entä jos sinulla ei olisi mitään muuta kuin se huone, se olisi riisuttu mahdollisuuksista ottaa yhteyttä ulkopuoliseen maailmaan, ovi olisi lukossa ja sinulla olisi vain muutama kirja ja televisio tarjoamassa pakoreittiä piinaavasta todellisuudesta. Lisäksi sinulla on huoneessa pieni lapsi ja vain rajalliset mahdollisuudet kasvattaa ja kouluttaa häntä. Olet riippuvainen sieppaajastasi, jota joudut mielistelemään ja nöyristelemään pystyäksesi turvaamaan lapsesi senkaltaisissa oloissa olevat elämisen raamit.

Näihin kehyksiin Emma Donoghue kasvattaa romaaninsa Huone. Se on ahdistavan kiinnostava tarina äidistä ja 5-vuotiaasta Jackista, joka toimii teoksen kertojana. Teoksen idea on todella jännittävä ja psykologinen näkökulma on otettu hyvin mukaan: miten äiti kasvattaa lapsena ääriolosuhteissa. Vaikka lukiessani mietin, kuinka paljon tämä muistuttaa viimeaikoina tapahtuneita paljastuksia nuorista tytöistä, jotka joutuvat isänsä tai muun hullun sieppaamiksi ja ovat pakotettuja elämään pienissä tiloissa kymmeniä vuosia, ei teos silti ratsastanut skandaaleilla, vain ihmisen perimmäisellä toivon tunteella. Kuka tahansa haluaa, että Äidille ja Jackille käy hyvin. En ollut mitenkään haltioitunut Huoneesta, mutta ymmärrän sen vetovoiman ja ansiot. Olen lukenut valtavasti kehuvia arvioita, mutta myös niitä, joissa ei täysin varauksetta heittäydytty teoksen pauloihin.

Tarinan kliimaksi tapahtuu teoksen puolivälissä, mikä jakaa Huoneen kahteen osaan. Aika huoneessa ja aika ulkopuolella. Monet ovat viehättyneet enemmän alkuosan intensiivisyydestä. Minua kiehtoi teoksessa psykologinen puoli, joka tulee näkyville parhaiten silloin kun poikkeava käytös asettuu kontrastiin niin sanotuissa normioloissa. Alkuosa tuntui lopulta aika monotoniselta, kuin kirjailija olisi miettinyt, että "mitäköhän kaikkea erilaista yhdessä huoneessa voisi tehdä päivä toisensa jälkeen". Kymmenien vain vähän muuttuvien päivien läpikäyminen tuntui tylsältä melko nopeasti. Ymmärrän tarkoituksen, mutta tässä olisi ollut myös tiivistämisen varaa.

Kirjaa ei voi silti jättää kesken, sillä monenlaista koukkua Donoghue on silti saanut teokseensa upotettua. Lapsikertoja tuo teokseen oman erityispiirteensä, sillä ainoastaan dialogeissa on mahdollista kuulla aikuisten mielipiteitä asioista. Jackin uskottavuudesta voidaan olla montaa eri mieltä, mutta puhtaasti henkilöhahmona tämän tarinan puitteissa Jack tuntui erittäin epäuskottavalle. Hän on välillä erittäin kypsä ajattelija, ymmärtää abstraktisia asioita ikäisekseen poikkeuksellisen hyvin, hän esimerkiksi tunnistaa äänivaihtelusta, milloin hänelle täysin vieras ihminen lainaa jotain runoa, mutta ei ymmärrä, koska häntä puhutellaan suoraan. Olen ymmärtänyt, että alkuperäisessä, englanninkielisessä versiossa Jackin kielitaito on huolimattompaa kuin lukemassani käännöksessä, jonka tarkoitus on varmasti vahvistaa sitä vaikutelmaa, että Jack on elänyt koko ikänsä eristyksissä muusta maailmasta, eikä ymmärrä, että on olemassa mitään Huoneen ulkopuolista elämää. Silti hänelle ei tuota mitään vaikeuksia ymmärtää negatiivisia lukuja, hyödyntää uusia oppimiaan sanoja täysin eri kontekstissa ja symbolina heidän kokemilleen asioille, hän on kuin savant-lapsi, jonka Donoghue pakottaa normaalin epänormaaliksi pojaksi. Kuin kuka tahansa lapsi epänormaaleissa oloissa, paitsi ettei Jack ole kuin kuka tahansa lapsi.

Hänen äitinsä kyllä korjaa toisinaan Jackin puhetta ja opettaa yhdessä muutaman kirjan ja televisio-ohjelmien kautta kaiken, mitä Jack tietää maailmasta. Voisin jatkaa rivikaupalla avautumista siitä Jackin hahmosta, mutta se ei kyllä tee oikeutta teokselle. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin antaa anteeksi, että lopulta kaikki kehittyminen, separaatiotunteiden käsittely ja selvityminen tapahtuvat varsin nopeassa tahdissa.


Lainaan Katjan blogista loppuun hyvän tiivistyksen, joka kertoo motkotuksistani huolimatta lukukokemuksestani paljon: "Huone ei ole mikään merkkiteos, mutta se on tarina siitä, miten ihminen voi aidon ja pyyteettömän (äidin)rakkauden ansiosta kokea mitä kauhistuttavimmassakin oloissa myös iloa ja onnea."
Karoliinan blogista voi vilkaista myös sekä hänen arvionsa että linkkilistan tämän teoksen muihin kotimaisiin kirjablogiarvioihin.

Alice Munro: Liian paljon onnea

"Kuinka vähäinen onnettomuus voi suistaa koko loppuelämän raiteiltaan?"

Olen rakastunut. Otin Alice Munron Liian paljon onnea (Tammi, 2010) luettavaksi, kun välttelin Hannu Salaman Siinä näkijä, missä tekijä -teoksen paksuutta. Ajattelin, että luen yhden novellin ennen nukahtamistani, koska en jaksa aloittaa mitään paksua kirjaa. Luin kuitenkin tämän lähes 400 sivuisen novellikokoelman melkein kannesta kanteen siltä istumalta, niin vaikuttunut olin teoksesta.

Yleensä ajattelen novelleita lukiessani, että sen hyvyys perustuu siihen, että jaksaisinko lukea samasta aiheesta kokonaisen kirjan. Nyt kuitenkin olin totaalisen tyydytetty yhden novellin tarinaan, enkä kaivannut että sitä olisi pitänyt laajentaa romaaniksi asti. Munro on todella taitava novellisti, sillä hän osaa oikeasti koota novellin niin, että lukija pääsee nopeasti kärryille tarinaan, on tyytyväinen lopetukseen ja näkee kokoelmassa myös selvän punaisen langan, ilman että se täytyy vääntää rautalangasta tai etsimällä etsiä merkityksiä.

Munro on Kanadalainen novellisti ja vaikka hänen miljöönsä pyörii teoksessa pitkälti Kanadassa, voisi tarinoita lukea vaikka ihan suomalaisesta perspektiivistä. Kokoelman teemana tuntuu olevan ikävän tapahtuman jälkeinen todellisuus. Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun omat lapset on murhattu? Entä kun aviomiehesi vaihtaa sinut toiseen naiseen? Miten rakennetaan identiteettiä vakavan onnettomuuden jälkeen? Miten lukija suhtautuu pikkutyttöjen tekemään julmuuteen? Näistä aiheista, mistä yleensä näkee suuria lööppejä, kauheita ihmiskohtaloita, mutta koskaan et tiedä, miten nämä ihmiset sitten lähtivät asioista selviämään ja mitä tapahtuu rikoksen, onnettomuuden ja pahan teon jälkeen. Munro ei kirjoita kuitenkaan raadollisesti, eikä yritä kasata suurta kasaa erilaisia skandaaleja samojen kansien väliin saadakseen jotenkin inhorealismia aikaan. Hän kirjoittaa kauniin sulavasti niin, että joko ihmisiin samaistuu tai heistä löytää hyvin paljon inhimillisyyttä. Olin oikeasti niin vaikuttunut, koska en muista koskaan lukeneeni kotimaisen kirjallisuuden puolella tällaista novellikokoelmaa. Eikä oikeasti tarvitsekaan muistaa, koska sen tähden näitä maailmankirjallisuuden helmiä käännetään suomeksi.

Mietin aluksi, että erittelenkö näitä kymmentä eri novellia arviossani ja kerronko jotain juonesta, mutta en halua tehdä sitä lukijoille. Haluan, että juoni kuljettaa jokaista lukijaa itse ja tapaukset paljastuvat lukiessa. Ainahan novellikokoelmassa on muita parempia kokonaisuuksia, mutta pidin silti näistä kaikista omalla tavallaan. Hienosti heti ensimmäinen novelli Ulottovuuksia veti minut mukaansa ja ihmettelin sitä lukiessani, että huh, onpa hyvä aloitus. Kuin muotinäytöksessä pistetään yksi parhaista asuista ensimmäiseksi, jotta katsoja pääsee heti tunnelmaan ja aistii, että mikä kokoelman ydin on, näin myös taitava novellisti oli rakentanut kokoelmansa alusta loppuun. Lopussa oli niminovelli Liian paljon Onnea, jossa sopivasti pohditaan että päättyykö kaikki hyvin vain huonosti, tätä pohtii lukija jokaisen novellin kohdalla.

Liian paljon onnea sisältää paljon takaumia ja muutenkin tekstin tempo ja kesto vaihtelevat yhdessä tarinassa, mutta tämä duraation muuttuminen toistuu lähes kaikissa novelleissa. Ajan kuvauksen erilaisia kestoja vaihtelemalla novellin vire välillä syttyy ja välillä tulee suvantovaihe. Pienessä tekstinpätkässä voi tapahtua hyvin paljon ja hyvin pitkältä ajanjaksolta, ilman että se tuntuu hoputetulta ja väkinäiseltä.

En ole aiemmin lukenut Munroa, joten en osaa suhteuttaa tätä uusinta hänen aiempaan tuotantoonsa, enkä siis tiedä kuinka paljon hän on käyttänyt tätä kuvastoa aiemmin. Minut hän kuitenkin koukutti ja haluan haalia kaikki Munrot hyllyyni.

Alice Munro: Liian paljon onnea
Tammi, 2010 (alkuperäinen 2009)
Sivuja: 376
Suomentanut: Kristiina Rikman