Nyt keskustellaan kirjallisuuden maakohtaisista stereotypioista, todesta ja luulosta.
| Kuva |
Tässä muutamia heti mieleeni nousevia yleistyksiä.
Jos puhutaan ruotsalaisesta kirjallisuudesta, niin en voi sille mitään, että ajattelen vain dekkareita. Dekkareidenkin osalta ajattelen saavani aina samanlaisen tarinan, semi-alkoholisti rikostutkija, joka ei ole koskaan selvinnyt avioerostaan eikä tule toimeen lastensa kanssa, mutta joka omistautuu työlleen ja ratkaisee kaiken. Tuttuus vetää toisaalta puoleensa, mutta myös estää näkemästä metsää puilta.
Entä ranskalainen kirjallisuus sitten. Eteerisiä runotyttöjä korkokengät kopisten kulkemassa pitkin Pariisin katuja. Heissä on yhtä aikaa jotain täydellisen huoliteltua olemuksessa, mutta samalla jotain outoa käytöksessään.
Entisten siirtomaiden nuoret naiskirjailijat purkavat aina menneisyyden kahleita, kansallista sortoa, ristiriitoja minäkuvan ja kasvatuksen välillä.
Suomalaisissa kirjoissa aina ryypätään ja perheet ovat rikkinäisiä.
Pohjoisamerikkalaiset naiskirjailijat kirjoittavat aina sitä samaa "särmätöntä angloamerikkalaista tositarinaihmissuhdelukuromaania."(Termi K-blogin Jenniltä)
Japanilaiset kirjat ovat omituisia. Lampaat tunkeutuvat ihmisten sisään. Kukaan ei puhu suoraan. Asioita pitää aina tulkita.
Saudiarabialaiset naiset kirjoittavat aina raaoista uskonmurhista, lapsikaappauksista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Kärjistäen. Tuntuuko silti mikään ajatus tutulle?
Kuinka paljon omat konkreettiset muistot maasta kulkeutuvat lukukokemukseen? Saksalainen kirjallisuus vie minut muistoissani joko Berliiniin, Bonniin tai Kölniin. Tai Marienhofin maisemiin. Muunlaista saksaa en ole nähnyt. Parhaimmillaan kirja onnistuu tuomaan päähäni tuttuja tuoksuja ja ääniä, samalla kuitenkin rakentuu ihan uusi maailma, jonkinlainen yhdistelmä kirjan kuvausta ja omia muistoja. En pidä liian tarkasta kuvailusta, sillä haluan vapaasti assosioitua. Jotain vanhaa, jotain uutta. Jotain lainattua.
Kun omasta lukukokemuksesta on eritelt selvimmät stereotypiat, niin jääkö jäljelle myös puhtaita odotuksia. Kun tartun eteläamerikkalaisen kirjailijan hengentuotteeseen, niin petynkö, jos kirjassa ei olekaan yhtään kaipaamaani eksotiikkaa ja maagista realismia.
Mietin tätä nyt paljon, kun olen kohta aloittamassa Unkarin nykykirjallisuuden opinnot. Mikä ennakkokäsitys tai puhdas maakohtainen odotus minulla on unkarilaista kirjallisuutta kohtaan. Minusta tuntuu, että teoksissa puretaan toisen maailmansodan traumoja ja suhdetta sosialismiin, mutta ei realismin keinoin, vaan lukijalta vaaditaan paljon tulkintaa. En ole lukenut vielä yhtään unkarilaista kirjaa, mutta ostin kesällä György Dragomannin Valkoisen kuninkaan. Kun ottaa uuden maan haltuun, on mielestäni kiinnostava huomata, kuinka paljon ensimmäinen kirja ohjaa muita maakohtaisia odotuksia.
Liuta kysymyksiä, ja keskustelu laajenee varmasti kommenteissa taas lisää.