Tammi, 2012
Alkuteos: Room 2010
Sivuja: 323
Suomennos: Sari Karhulahti
Lyhyesti: Psykologinen lukuromaani pitää otteessaan, vaikka lapsikertojan epäuskottavuus ja epäjohdonmukainen kehitys vie teokselta uskottavuutta.
Katso ympärilläsi olevaa huonetta, se on luultavasti täynnä erilaisia tavaroita. Ainakin siellä täytyy olla nettiyhteys, koska pystyt lukemaan tätä arviotani. Se on toivon mukaan viihtyisä ja nautit olostasi. Entä jos sinulla ei olisi mitään muuta kuin se huone, se olisi riisuttu mahdollisuuksista ottaa yhteyttä ulkopuoliseen maailmaan, ovi olisi lukossa ja sinulla olisi vain muutama kirja ja televisio tarjoamassa pakoreittiä piinaavasta todellisuudesta. Lisäksi sinulla on huoneessa pieni lapsi ja vain rajalliset mahdollisuudet kasvattaa ja kouluttaa häntä. Olet riippuvainen sieppaajastasi, jota joudut mielistelemään ja nöyristelemään pystyäksesi turvaamaan lapsesi senkaltaisissa oloissa olevat elämisen raamit.
Näihin kehyksiin Emma Donoghue kasvattaa romaaninsa Huone. Se on ahdistavan kiinnostava tarina äidistä ja 5-vuotiaasta Jackista, joka toimii teoksen kertojana. Teoksen idea on todella jännittävä ja psykologinen näkökulma on otettu hyvin mukaan: miten äiti kasvattaa lapsena ääriolosuhteissa. Vaikka lukiessani mietin, kuinka paljon tämä muistuttaa viimeaikoina tapahtuneita paljastuksia nuorista tytöistä, jotka joutuvat isänsä tai muun hullun sieppaamiksi ja ovat pakotettuja elämään pienissä tiloissa kymmeniä vuosia, ei teos silti ratsastanut skandaaleilla, vain ihmisen perimmäisellä toivon tunteella. Kuka tahansa haluaa, että Äidille ja Jackille käy hyvin. En ollut mitenkään haltioitunut Huoneesta, mutta ymmärrän sen vetovoiman ja ansiot. Olen lukenut valtavasti kehuvia arvioita, mutta myös niitä, joissa ei täysin varauksetta heittäydytty teoksen pauloihin.
Tarinan kliimaksi tapahtuu teoksen puolivälissä, mikä jakaa Huoneen kahteen osaan. Aika huoneessa ja aika ulkopuolella. Monet ovat viehättyneet enemmän alkuosan intensiivisyydestä. Minua kiehtoi teoksessa psykologinen puoli, joka tulee näkyville parhaiten silloin kun poikkeava käytös asettuu kontrastiin niin sanotuissa normioloissa. Alkuosa tuntui lopulta aika monotoniselta, kuin kirjailija olisi miettinyt, että "mitäköhän kaikkea erilaista yhdessä huoneessa voisi tehdä päivä toisensa jälkeen". Kymmenien vain vähän muuttuvien päivien läpikäyminen tuntui tylsältä melko nopeasti. Ymmärrän tarkoituksen, mutta tässä olisi ollut myös tiivistämisen varaa.
Kirjaa ei voi silti jättää kesken, sillä monenlaista koukkua Donoghue on silti saanut teokseensa upotettua. Lapsikertoja tuo teokseen oman erityispiirteensä, sillä ainoastaan dialogeissa on mahdollista kuulla aikuisten mielipiteitä asioista. Jackin uskottavuudesta voidaan olla montaa eri mieltä, mutta puhtaasti henkilöhahmona tämän tarinan puitteissa Jack tuntui erittäin epäuskottavalle. Hän on välillä erittäin kypsä ajattelija, ymmärtää abstraktisia asioita ikäisekseen poikkeuksellisen hyvin, hän esimerkiksi tunnistaa äänivaihtelusta, milloin hänelle täysin vieras ihminen lainaa jotain runoa, mutta ei ymmärrä, koska häntä puhutellaan suoraan. Olen ymmärtänyt, että alkuperäisessä, englanninkielisessä versiossa Jackin kielitaito on huolimattompaa kuin lukemassani käännöksessä, jonka tarkoitus on varmasti vahvistaa sitä vaikutelmaa, että Jack on elänyt koko ikänsä eristyksissä muusta maailmasta, eikä ymmärrä, että on olemassa mitään Huoneen ulkopuolista elämää. Silti hänelle ei tuota mitään vaikeuksia ymmärtää negatiivisia lukuja, hyödyntää uusia oppimiaan sanoja täysin eri kontekstissa ja symbolina heidän kokemilleen asioille, hän on kuin savant-lapsi, jonka Donoghue pakottaa normaalin epänormaaliksi pojaksi. Kuin kuka tahansa lapsi epänormaaleissa oloissa, paitsi ettei Jack ole kuin kuka tahansa lapsi.
Hänen äitinsä kyllä korjaa toisinaan Jackin puhetta ja opettaa yhdessä muutaman kirjan ja televisio-ohjelmien kautta kaiken, mitä Jack tietää maailmasta. Voisin jatkaa rivikaupalla avautumista siitä Jackin hahmosta, mutta se ei kyllä tee oikeutta teokselle. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin antaa anteeksi, että lopulta kaikki kehittyminen, separaatiotunteiden käsittely ja selvityminen tapahtuvat varsin nopeassa tahdissa.
Lainaan Katjan blogista loppuun hyvän tiivistyksen, joka kertoo motkotuksistani huolimatta lukukokemuksestani paljon: "Huone ei ole mikään merkkiteos, mutta se on tarina siitä, miten ihminen voi aidon ja pyyteettömän (äidin)rakkauden ansiosta kokea mitä kauhistuttavimmassakin oloissa myös iloa ja onnea."
Karoliinan blogista voi vilkaista myös sekä hänen arvionsa että linkkilistan tämän teoksen muihin kotimaisiin kirjablogiarvioihin.