Rivien välissä

Minun ja Lumiomena-blogin Katjan yhteisesti kirjoittama Kirjablogikirja Rivien välissä (Avain, 2013) on ilmestynyt yli viikko sitten, mutta tänne Berliiniin kirja ehti juuri juhannukseksi ja pääsi ensi töikseen tutustumaan nähtävyyksiin.

Kirjasta on ilmestynyt jo aika tavalla blogiarvioita ja aika moni on miettinyt omaa "kirjablogiuraansa" tai pohtinut ylipäänsä kentän muuttumista parin viime vuoden aikana.

Luutii-blogissa pohditaan bloggaamisen ääriviivoja ja arviossa nostetaan esiin hyviä näkökulmia aiheeseen. Kirjamme on aika pitkälti johdatus aiheeseen ja on ollut hienoa lukea arvioita ja jatkokeskusteluja näissä arvioissa. Lisäksi ainakin Morre, Leena Lumi, Kirsi, Penjami, Salla, Maria, Laura ovat ehtineet kirjoittaa ajatuksiaan kirjasta, bloggaamisesta ja kirjablogikentän ajankohtaisista keskusteluista.

Jollain tapaa on ollut erilaista seurata keskusteluja siellä täällä, sillä niihin on jo eräänlaisen alustuksen tehnyt tällä kirjalla ja kaiken aikaa sitä kirjoittaessa tiesin, että mitään lopullisen tyhjentävää emme pysty kirjassa sanomaan. Koko ajan kirjablogikenttä elää ja uusia tempauksia keksitään. Kirja olisi jo nyt kesäkuun lopulla erilainen kuin mitä se oli toukokuun alussa, mutta ne olisivat olleet lisäyksiä käsiteltyihin aiheisiin.

Nyt-liitteen juttu käynnisti myös hyviä pohdintoja bloggaamisen etiikasta, mutta myös vähän vähemmän mairittelevia katsantoja siihen, mitä bloggaajat saavat lukea ja tehdä, yksittäin tai osana tätä ryhmää, johon he tavalla tai toisella bloginsa myötä kuuluvat. Nämä medianostot jäivät kirjasta pois ja moni muu tärkeä näkökanta, koska jotenkin kirja piti rajata ja aikaraamien aikana saada valmiiksi. Mutta kuten näistä arvoista ja kommenteista voi lukea, pohdinnat jatkuvat blogeissa ja kirjablogien monimuotoisuus ja moniäänisyys kasvavat kirjan ulkopuolella kaiken aikaa.

Olen kustannustoimittajana mukana kirjojen tekemisessä ja niiden valmiiksi saattamisessa, mutta vasta tämän oman kirjan myötä tajuan kunnolla myös sitä henkistä puolta, mikä on kirjailijan ammatissa "vierasta arkipäivää". Tällä tarkoitan sitä, että vaikka monelle kirjailijalle tilanne on hyvin tuttu, eivät he silti ole liian tottuneita lukijoiden mielipiteiden odottamiseen ja samanaikaisesti niiden jännittämiseen. Minua on suoraan sanottuna pelottanut, enkä aluksi uskaltanut lukea edes arvioita kirjasta. Pikkuhiljaa alan tottua siihen, että tuo kaunis kirja on nyt myös muiden käsissä.

Olen ollut kirjoittamassa kirjaa harrastuksesta, johdantoa aiheeseen, mutta yhtä koska lähestynyt tätä kirjabloggaamista itselle uudella, vieraalla tavalla. Olen kyllä puhunut bloggaamisesta ja kustannustoimittajan työstä paneelikeskusteluissa, koulu- ja kirjastovierailuilla, jopa Akateemisen näyteikkunassa, mutta Rivien välissä on kuitenkin pysyvä jälki siitä, mikä kirjabloggaamisessa viehättää ja mikä siinä on monelle kirjanystävälle samanaikaisesti tuttua ja uutta.

Tämäkin bloggaus merkitsee sitä, etteivät pohdinnat aiheesta jää vain kirjaan. Sen ymmärsimme jo kirjan runkoa tehdessämme, mutta on yhtä tärkeä avata peli kuin viedä koko potti.

Kiitokseni lukijoille!

TTT – Aloittamisen taito (pieni visa kirjojen aluista)

Tämänkertainen Top Ten Tuesday on kirjan alkuihin liittyvä pieni leikkimuotoinen visailu. Jaanan blogissa on usein hyviä kirja-aiheisia visoja, ja innostuin tänään itsekin kirjoittamaan blogiini kymmenen hyvää alkua ja toivon, että joku keksii oikean kirjan niihin. Sen verran vihjeenä annan, että kaikki alut on napattu kotimaisista kirjoista.

Apuna minulla Jarmo Papinniemen ja Kaisa Neimalan Aloittamisen taito (Avain, 2010), sillä ostin sen viikonloppuna omaksi. Olen aiemmin kirjoittanut teoksesta blogiini ja olen siitä asti halunnut sen omaksi.

1.

"Kun isoisäni Benno oli sadanviidenkymmenen senttimetrin pituinen ja leveäkalloinen, syttyi Venäjä-Jaappanin sota, kaikista sodista ehkä järjettömin. Tsaarin armeijan aliupseerina häntä vaadittiin tappamaan pieniä, täsmällisiä ja urhoollisia japanilaisia. Tsaari Nikolain sotaministeri oli epäsuorasti kutsunut isoisän luokseen ja sanonut:
– Benno uhattu isänmaamme vaatii teitä tappamaan lyhyitä ja petomaisia japanilaisia.
Isoisä oli hymähtänyt itsekseen:
– Tämä sota on imperialistinen. Ja minä olen pieni mies."

2.

"Jollen olisi alkanut kirjoittaa, hän ja minä ja rakkaus olisimme eläneet onnellisina kuolemaan asti. Kenellekään ei voinut olla parempia mahdollisuuksia kuin meillä. En vieläkään voi käsittää miksi siitä tuli niin vaikeaa. En minä kadu. Minulla ei ollut valinnanvaraa."

3.

"Auringon paiste langetti läpi lehdistöjen valojen ja varjojen kudelman. Jokin lintu tiukutti itsepintaisesti ja iloisesti. Aidan tuolla puolen hirnahti joku saattueen hevosista. Se oli kuten ylpeä, syvä naurahdus kaukaa, toisesta maailmasta.
Vanha haudankaivaja imeskeli ilmeisellä nautinnolla piippuaan. Näkemistä, näytelmää. Hän löysi aina hautasaattueista ja hautajaisista omituista, hiljaista iloa ja nautintoa, ravintoa ajatukselle ja tunteelle.
Tänään saatettiin viimeisimpään ja rauhallisimpaan asuntoonsa Herneisen vöyryään talon emäntä ja Riitakaisa, köyhä ja yksinäinen naisenpuoli."

4.

"Kaksitellen ja kolmitellen heitä verkalleen asteli rantamäkeä ylös, välistä useampikin mies yhdessä joukossa, kuinka paatit olivat rantaan saapuneet ja kuinka oli seisoskeltu ja odoteltu muitakin, kun päästivät purjeitansa alas ja laittelivat venheitänsä jättökuntoon. Alastalo seisoi kuistin suulla vieraitansa vastassa, kätteli mies mieheltä ja röhisi hyvänahkaista puhetta, opasteli ja lykkiskeli kuistin puolelle ja sieltä tampuurin kautta saliin. 'Istumaan, istumaan vaan! Lämittelemäänkös sinä istut, Mikkelsson, kun kohta oven pieleen itsesi jätät, kukluunin viereen?'"

5.

"Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.
Suo oli autio, keskeltä melkein puuton neva, jonka veden vaivaamasta kamarasta nousi vain jokin kitukasvuinen käkkyrämänty, vahvakaarnainen ja tasalatvainen pieni vanhus. Jussi liikkui suolla, pysähdellen, katsellen, tarkkaillen ja arvioiden."

6.

"Niin kuin hyvin tiedetään, olen minä kaikkitietävä, kaukaa viisas vai miten se meni. Voisin kertoa elämän tarkoituksen, Kennedyn murhaajan, voisin paljastaa muutaman varjoon jääneen jutun puusepän neitseellisesti syntyneestä pojasta. Ei huvita. Huvittaa kertoa pituushyppääjästä ja pituushyppääjän pojasta."

7.

"Paul,

Syntymäpäivä. Ensimmäistä kertaa vietän sen yksin. Makaan pimeässä huoneessa ja kuuntelen musiikkia, jota toin kotoa. Ajattelen sitä mitä tapahtui. Ehkä täällä uskallan ajatella sitä.
Olin varma, että en enää koskaan ole onnellinen. Heräsin aamulla, lähetin Susanin kouluun ja ajoin minibussilla töihin samalla tavalla kuin aina, valmiina suorittamaan elämäni loppuun, kauniit hetket sirpaleina ja rumat aina ehjinä ja lujina kuin olen aina tiennyt niiden olevan.
En vieläkään tiedä, voiko onnea olla. Jos on, tunnistanko sitä. Mutta eilen illalla, kun kävelin katuvalojen hunnuttamalla kadulla ja pysähdyin juomaan viiniä ja katselemaan ohikulkijoita kahvilan ikkunasta, minulla oli vähän aikaa keveä olo.
Kiitos.

E."

8.

"Kiitokset ja terveiset
sioille sovinisteille. Omahyväisille öykkäreille. Pubien kaljamahaisille bulvaaneille. Sultsinakielisille shemeikoille. Ympäri vuoden äpyilijöille. Sonnimaisille machoille. Pillupoliiseille. Sankareille raiskaajille. Neitseenmetsästäjille. Urhoollisille sutenööreile. Naisen pinnan supersurffaajille. Mummonrassaajille. Kyrvänkantotelineille. Namusedille. Filmaistereille ja kaiken maailman arvostelijoille jotka tykkäsivät paneskella kovia lauseitaan suuhuni. Joulupukeille. Juhannuspukeille. Perheenisille jotka ottivat pikku tyttärensä hyppynarun mukaan. Mieskirjailijoille jotka ystävällisesti ja tunnollisesti kirjoittivat minua puhtaaksi ja kommentoivat minua, pyyteettömästi toimittivat minua kohti painokuntoa."

9.

"Vieras mies tuli taloon keväisenä päivänä iltaruskon aikaan."

10.

"Ennen häntä tapasin hänen vaimonsa.
Rauno, poikaystäväni, toi kouluun Parnasson. Oli talvi, kirkasta, aamu. Hän tuli luokseni pihalla, kaivoi salkustaan lehden, avasi, näytti.
– Lue nuo. Tuosta jätkästä tulee jotain suurta.
Muistan hänen ilmeensä: kykyjenlöytäjän. Mitä sanot? Hän oli se, joka tiesi, mitä etsiä, löysi ja näytti minulle, opetti.
Luin. 'On kilpikonnalla amme omasta takaa: / kun sataa, se käy selälleen ja kylpee. / Olkimarsalkka ratsastaa. – Mihin marsalkka, kysyy kilpikonna. / – Mihin minä, vanhana sitä ratsastelee muuten vain.'
Luin ne muutkin. Katsoin nimen: Pentti Saarikoski.
– Kaunis nimi, sanoin.
– Kivoja runoja, sanoin."

Tietäjälle luvassa mainetta ja kunniaa.

Huomio: kommenteissa oikeita vastauksia, joten arvaa ensin ja lue muiden kommentit vasta sitten. :)

Oikeat vastaukset:

1. Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti
2. Märta Tikkanen: Kaksi – kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta
3. Pentti Haanpää: Isännät ja isäntien varjot
4. Volter Kilpi: Alastalon salissa
5. Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla
6. Tuomas Kyrö: 700 grammaa
7. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
8. Anja Kauranen: Sonja 0. kävi täällä
9. Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon
10. Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka

Helsingin kirjamessujen teemamaa: Unkari

Tänä vuonna Helsingin kirjamessujen teemamaaksi on valittu Unkari, ja minulla on itsellänikin ollut eräänlainen Unkari-vuosi, sillä en ole aiemmin lukenut (tai aikonut lukea) unkarilaista kirjallisuutta näin paljon. Tässä muutamia tärppejä tänä vuonna ilmestyneistä tai syksyllä ilmestyviin unkarilaisiin kirjoihin. Olen ollut Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskuksessa kahdessa eri tilaisuudessa tutustumassa tämän vuoden tarjontaan. Ensiksi aivan vuoden alussa kustantamon edustajat kertoivat tulevista kirjoista. Jenni kirjoitti tilaisuudesta tuoreeltaan. Olin itse puhumassa György Spirón Kevätnäyttelystä kääntäjä Juhani Huotarin kanssa.

Toinen tilaisuus järjestettiin aivan kesän korvilla. Silloin Ylen kulttuuritoimittaja Seppo Puttonen teki kirjallisuusohjelmaa uusista unkarilaisista käännöksistä ja tilaisuus nauhoitettiin. Vielä en tiedä, milloin ohjelma on kuunneltavissa, mutta ilmoitan siitä blogissani tarkemmin, kunhan asiasta jotain kuulen. Tilaisuudessa haastateltiin kääntäjiä (Juhani Huotari, Hannu Launonen), Leena Lehtolaista ja Anna-Riikka Carlsonia (joka puhui Café Voltaire -kirjasarjasta ja erityisesti unkarilaiseen nykykirjallisuuteen keskittyvästä Ristiaallokoissa-osasta).

Hannu Launonen, Juhani Huotari, Seppo Puttonen

Lehtolainen oli juuri ollut Unkarin kirjamessuilla puhumassa depyyttiromaanistaan Ensimmäinen murhani, sillä se oli ensimmäinen hänen teoksensa, joka on nyt julkaistu myös unkariksi. Hän on käännetyimpiä kirjailijoitamme ja kulkenut maailman turuilla ja toreilla puhumassa dekkareista. Haastattelua varten hän oli lukenut Vilmos Kondorin (taiteilijanimi) Budapest Noir -dekkarisarjan ensimmäinen osan Budapestin varjot (en löytänyt tietoa kääntäjästä), joka sijoittuu 1930-luvun Unkariin ja ilmestyy Tammen kustantamana pian. Unkarissa ei ole kovin pitkä dekkariperinne, mutta Lehtolainen lupasi, että teos väistää sujuvasti kaikki dekkareiden kliseekarikot. Hienoa, että sarjan myötä pääsemme tutustumaan unkarilaiseen rikoksien ratkaisijaan. Jenni lisää vielä, että kysessä on klassinen dekkari film noir -hengessä; Budapest katuineen ja kahviloineen on suuressa roolissa.

Leena Lehtolainen, Seppo Puttonen

WSOY:n julkaisemaa Vilmos Csaplárin Hitlerin tytärtä (käännös: Outi Hassi) odotan myös. Teos sijoittuu ensimmäisestä maailmansodasta vuoden 1956 kansannousuun saakka käsitellen näin useita ajan kipukohtia. Nimikin jo viittaa siihen, että teos sotkee totta ja tarua, ja luulen, että kiinnostavalla tavalla.

"Kerran Münchenissä nuori Adolf Hitler törmää kurpitsaa kantavaan unkarilaistyttöön. Tuleva Kolmannen valtakunnan johtaja häikäistyy keittiöapulaisena työskentelevän Fanni Kucorin arjalaisen puhtaista piirteistä ja palaa myöhemmin availemaan neidon paidannappeja. Fannille syntyy tytär, Jolán. Ironista kyllä Führerin geenejä kenties kantava tyttö päätyy juutalaisen kirjoihin ja on vuosia myöhemmin Budapestissa joutua Auschwitzin-junaan. Hänet pelastaa kohtalon kolhima santarmialikersantti Elias Kujeda, mutta aika ei ole idealistien." (kirjaesittelystä WSOY:n sivuilta)

Péter Esterházyn Pitkin Tonavaa eli kreivitär Hahn-Hahnin katse -teoksesta (käännös: Hannu Launonen) otetaan syyskuussa uusi julkaisu ja lokakuussa WSOY julkaisee vielä Sándor Weöresin koottuja runoja. Kokoelma kantaa nimeä Kadonnut päivänvarjo (käännös: Hannu Launonen)

Siltala julkaisee lokakuussa Sándor Zsigmond Pappin teoksen Mitättömät elämät (käännös: Juhani Huotari). Teos on kiinnostava, sillä se ei sisällä vain yhtä kertomusta, vaan useita peräkkäisiä ja rinnakkaisia tarinoita, jotka valaisevat koko Romanian lähimenneisyyttä. Tarinat liittää yhteen vanha kerrostalo asukkaineen, joista jokaisella on oma henkilökohtainen historiansa, mutta jotka historiat kuitenkin punoutuvat köyden säikeiden tavoin yhteiseksi kertomukseksi. Varmasti huipputeos tulossa!!

Kansi: Timo Mänttäri

István Örkényltä ilmestyy 100 minuuttinovellia (Atena. Käännös: Juhani Huotari), joka on toinen, laajennettu painos vuonna 2002 ilmestyneestä kirjasta. Tänä vuonna István Örkényn syntymästä on kulunut 100 vuotta ja tästä syystä nyt teosta on laajennettu sisältämään 100 novellia. (STT) Örkényn groteski tyyli ja lyhyet vitsit kiehtovat. Kääntäjällä on näiden kanssa ollut haastetta, että hän saa välitettyä vitsit myös unkarilaista kulttuuria ja historiaa tietämättömälle suomalaislukijalle. Tätäkin teosta pitää odottaa syyskuuhun asti.

Lokakuussa ilmestyy tärkeä teos erittäin laadukkaassa Café Voltaire -sarjassa (Avain). Jos et ole tutustunut aiempiin osiin, joissa on esitelty brittiläistä, saksalaista ja ranskalaista nykykirjallisuutta, niin nyt on aika aloittaa. Tänä syksynä ilmestyy Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta (toim. Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri) ja Ristiaallokoissa. Esseitä unkarilaisesta nykykirjallisuudesta (toim. Juhani ja Olga Huotari).

Kansi: Anna Virtanen

Tämä on häpeämätön mainos, sillä olen itse kirjoittanut yhden esseen Krisztina Tóthista tuohon Unkari-osaan. Tóthin ensimmäinen ja lisäksi ainoa suomennettu proosateos Viivakoodi (Avain, 2009) on uskomattoman taidokas novellikokoelma. Suosittelen varauksetta.

Café Voltairella on myös oma blogi, josta löytää ajankohtaisia kirjallisuusuutisia ja asiantuntevia kirja-arvioita.

Lapsillekin on tulossa kaksi unkarilaista teosta, molemmat uusintapainoksia: Karoly Reichin iloisesti, retrotyyppisesti kuvittama Hassut aakkoset -tietokirja (WSOY) ja  Ferenc Molnárin Koulupoikia (Otava).

Paljonpaljon unkarilaisia teoksia on jo julkaistu tai ilmestyy syksyllä ennen kirjamessuja. Itse asiassa ainakin 12. Lisäksi ainakin Vilmos Csaplár, Sándor Weöres ja György Spiró ovat tulossa messuvieraiksi.

Cécile Slanka: 101 tapaa jättää rakas

Cécile Slanka: 101 tapaa jättää rakas

Avain, 2008

Comment lui dire adieu, 2007

Sivuja: 127

Suomennos: Titia Schuurman

Graafinen suunnittelu: Satu Kontinen

Lyhyesti: 

Nimikin sen jo kertoo, 101 erilaista jäähyväiskirjettä.

---

SADISTI
Henkka,
tiedän kokemuksesta, että jätetyksi tulemisessa
on tuskallisinta se, ettei ymmärrä jättämisen syitä.
Joten en kerro niitä.

Matleena

Lyhyestä virsi kaunis. Ranskalainen kirjailija Cécile Slanka on kirjoittanut Raymond Queneaun kulttikirjan Tyyliharjoituksia hengessä 101 erilaista erokirjettä. Lähtösanoista voi lukea, millaisissa suhteissa ihmiset olivat, lähdetäänkö ovet paukkuen, hirttosilmukkaa heiluttaen vai lempeästi hyvästellen. Teos on nopealukuinen, ja sellaisenaan nopea välipalakirja. Erityisesti nautin suomentajan työstä, merkkasin monta kohtaa, jossa ihailin kääntäjän kekseliäisyyttä.

Aluksi minua hämäsi nimien suomennos, mutta pidin oikeastaan siitä, että kirjeitä lähettivät niin Sannat kuin Borikset. Suomalaisilla nimillä tuli myös erilainen särinä ja sointi erokirjeisiin. Raijan kirje Jussille on ihan erilainen kuin Marthan Sigmundille. Onhan se myös jännä nähdä omalle nimelle osoitettu hyvästijättö joltain Severiltä.

Hanna,
kun rakastaa, täytyy lähteä.
Minä en enää rakasta sinua, mutta se ei ole mikään syy jäädä!

Hyvästi.
Severi.

Yhdessä erokirjeessä suomentaja on käyttänyt tosissaan mielikuvitustaan ja käyttänyt hyväksi suomalaisia paikannimiä: "Loviisa, me kohtasimme kauniina kesäpäivänä Pellon laidassa. Muisatn vielä miten nätti Häme sinulla oli Ylläs. Minä nojailin ujona Hankoon ja kaivelin kannuksella Multia --." Tutut paikat kuljettavat pitkin Suomea, mutta näyttävät erään suhteen alun ja lopun. Vaikka mies kuinka uskoi "sen olevan Aitoo rakkautta", suhteessa ei lopulta "käynyt Hyvinkää". ja tunteet "ajautuivat Kolariin." Kokoelman mittapuulla melko pitkässä jäähyväiskirjeessä suomentaja Titia Schuurman on osannut käyttää ilahduttavasti suomalaisia paikannimiä ja niiden merkityksiä hyväkseen. "Kun aamun Rusko sarastaa, minä olen jo maailman Turuilla. Hyvästi."

Erokirjeet on otsikoitu kirjeen tyylin mukaan. Supliikkimiehen kirje on ihan erilainen kuin Ekspertin lausunto. Pannahinen-kirjeessä suomentaja on osannut loruilla panna-sanalla mennen tullen, kun Anna P. käskee Panun panna mieleensä, mitä kaikkea tämä on pannut alulle. Virke toisensa jälkeen panemiset ja panettelut vyöryttyvät kyllästyneen naisen kirjeessä. Huikean kekseliästä. Samanlaista tyylittelyä löytyy Perecin tapaan -kirjeestä, jossa on käytetty vain e-vokaalia sanoissa. "Et lepertele! En pehmene, en edes perheemme eteen. Menneet veneretket, hempeet lemmenhetket? Menneet teeskennellen, heh! Terve herpesperse!"

---

LASKENTATOIMI


Harto,
olet kuudestoista poika, jonka jätän, mutta ensimmäinen, jota minun ei tule tippaakaan ikävä.

Anniina


HUOLITELTU

Hyvästi Maija-Liisa, oli kovin ikävä tutustua.

Niilo

 
VANDAALI

Fredrik,
Jätän autosi samaan kuntoon kuin sinä jätit minun sydämeni !

Martina


HUOMAAVAINEN
 
Rakas,
valitettavasti kellarissa ei enää ole köyttä, minun piti ottaa se että sain sidottua tavarani autosi katolle, mutta kylppärissä on yllin kyllin rauhoittavia.
 
Camilla


HELLITELLEN
 
Paukkuseni,
pikkupupuseni, mussukkani, namuseni, kultamuruseni, höpönassuni, kölliseni, nallekarhuni, jänöjussini, hauvelini, kyyhkyläiseni, hanipalleroni, mörrimöykkyni, kultsipuudelini, sokeritoppaseni, pehmoleluni, kollinroikaleeni, rakas rutjakkeeni, murmelini, hunajaiseni, puppelini, Pauli-kultaseni !

Milja ! Olet vuosikausia kiusannut minua näillä idioottimaisilla nimityksillä, mutta nyt saa riittää !!!

Hyvästi, sinä kylmä suihku tunteideni valkamaan !

Pauli

---

Ihminen on yhtä järjetön erotessaan kuin rakastuessaankin.

Kesä kustantamossa

Nyt on työharjoittelu virallisesti ohi ja samoin tein hyvästelen ihanan kesän. Olin Avain-kustantamossa työharjoittelussa 3kk ja tein lähinnä kustannustoimittajan töitä. Kirjallisuudenopiskelijalle blogini tarjosi kiinnostavan lisän hakemukseen ja siten myös mahdollisuuden päästä työharjoitteluun omalle alalle. Koska aiemmin kesällä lupasin kirjoittaa harjoittelusta pienen raportin blogiini, niin teen sen nyt, kun harjoitteluvaihe on ohi.

Minusta oli todella mielenkiintoista nähdä se tekemisen rytmi, millä kirjoja tehdään. Kuinka moni ihminen osallistuu kirjan synnyttämiseen luonnollisesti kirjailijan ohessa. Mihin aikaan tehdään syys- ja kevätkirjoja. Kuinka paljon käsikirjoituksia tulee, ja minkätyylisiä tekstejä tarjotaan kustannettavaksi. Miten käännösoikeuksia tarjotaan ulkomaille. Kuinka aikaisin kirjamessujen eteen tehdään paljon töitä. Loputtomasti erilaisia asioita tuli eteen, ja kiinnostuneena kyselin.

Minulle Avain oli sopivan kokoinen kustantamo ja täydellinen harjoittelupaikka nähdä, että sovellunko alalle. Kirjojen toimittamista ei ole jaoteltu erillisiin osastoihin, joten pääsin mukaan niin kirjastoammatillisten kirjojen kuin lastenkirjojen tekoon, kaunon ja tietokirjojen toimittamiseen. Huomasin, että minua kiinnostaisi opiskella kirjallisuuden lisäksi edes vähän graafiselta puolelta taittamista ja typografioita, jotta ymmärtäisin paremmin graafikoiden työtä. Asioita, josta en tiennyt aiemmin mitään.

Olen lukenut tänä kesänä enemmän kuin koskaan, mutta blogissani tämä ei ole juurikaan näkynyt. Kirjoista, joiden työstämisessä olen itse mukana, on vaikea kirjoittaa, enkä koe, että se olisi niin kauhean soveliastakaan. Suhde siihen tiettyyn kirjaan on kuitenkin värittynyt, ja sen on lukenut hyvin hitaasti, keskittyneesti ja täysin erilaisella tavalla. Kirja on tällöin työtä ja lukeminen työskentelyä. Blogissani lukeminen on harrastus. Vaikka ennenkin kirjoja on valikoitunut blogiini "pakon" eli tutkintovaatimusten tähden, olen aina maininnut niistä, että lukemiseen on vaikuttanut myös luennoitsijalta saatu tieto. Luen myös paljon uutuuskirjoja, koska haluan tietää, millaisia kirjoja Suomessa kustannetaan ja mitä alalla tapahtuu.

Työharjoittelujakso päättyi osaltani erittäin onnekkaasti, sillä jatkan osa-aikaisena Avaimessa. Teen sekä kustannustoimittajan että tiedottajan töitä. Gradu ottaa oman aikansa, mutta kirjojen parissa työskentely tuntuu omalle jutulle, ja olen onnellinen mahdollisuudesta jatkaa alalla. Blogiini tämä vaikuttaa luonnollisesti niin, että tulen melko harvoin kirjoittamaan oman talon kirjoista, varsinkin jos olen ollut niiden tekemisessä mukana. Muuten pidän blogiani kuten tähän asti, rakkaana harrastuksena ja arvioin kirjoja ihan yhtä rehellisesti ja sitä mukaa, kun ehdin lukea ja niistä kirjoittaa. 

Kesä on ollut todella kiireinen, enkä ole ehtinyt päivittää blogiani niin usein kuin olisin halunnut. Enkä ole myöskään ehtinyt seuraamaan muiden kirjablogeja niin aktiivisesti kuin ennen. Kiitos kaikille, kun olette käyneet silti täällä kommentoimassa ja lukeneet kirjajuttujani. :)

Tietotorstai: 1

Kirjavan kammarin Karoliinalta nappasin tämän päivän otsikon, sillä ajattelin yhdistää kesän aikana lukemiani tietokirjoja yhteisarvioihin. Kuvasta saa vähän viitettä siitä, että jollain tasolla liikutaan samojen aiheiden partaalla. Markus Bennemanin Himokas härkäsammakko (Atena, 2011) on ainoa näistä, johon ei liity varsinaisesti ympäristö- ja hyvinvointitendenssiä, mutta kirjaston bestseller-hyllyllä viipyessäni teoksen hauska kansi veti puoleensa ja näin ollen eläinten erikoisista parittelukäyttäymisistä kertova kirja nousi lukupinoni päällimäiseksi. Kirjoja on niin paljon, että en kirjoita kuitenkaan kaikista kerralla, sillä muuten arvio kasvaisi liian pitkäksi, eikä sitä kukaan jaksaisi lukea.

Noora Shinglerin kirja Marjoja ja Maskaraa (Atena, 2011) oli minulle pakko-ostos, sillä olen hänen Kemikaalicocktail-bloginsa ansiosta tehnyt suurremontin ruokavaliossani. Löysin kolme vuotta sitten hänen bloginsa, kun yritin etsiä syitä järjettömiin vatsakipuihini. Oli helpottavaa löytää ihminen, jolla oli ihan samat oireet kuin minulla ja joka oli saanut apua muuttamalla ruokavaliotaan. Aloin seurata Nooran esimerkkiä muokkaamalla hänen ohjeitaan itselleni sopiviksi. Kävin myös allergiatesteissä, joista löytyi yllättäen vehnä-allergia (sittemmin olen tervehdyttyäni pystynyt jälleen syömään vehnää pieninä annoksina). Aiemmin minulle oli aina lääkärissä vain sanottu, että stressaan liikaa ja siitä syystä mahani turpoaa ja on kipeä. Marjoja ja Maskaraa ei enää tuonut minulle niin paljoa uutta tietoa, koska olen seurannut kirjoittajan blogia vuosia ja lukenut muita vastaavia kirjoja, mutta ei kirja silti missään nimessä ollut hukkaostos.

Lähestymistapa kirjassa on melko henkilökohtainen. Alaotsikkokin on muotoa "Kuinka hylkäsin turhat ruoka- ja kosmetiikkakemikaalit". En halua kuulostaa siltä, kuin seuraisin sokeasti jotain kulttia, mutta samaa tahtia, kuin aloin itsekin voimaan paremmin ja sain ruokavalion muutoksella kuriin ikävät migreenikohtaukset ja kivuliaan Tietzenin oireyhtymän, hävisivät kylpyhuoneesta myös turhat kemikaalit.
Aiemmin listasinkin kauneudenhoitotuotteita ja olen ollut tyytyväinen purkkimäärän vähenemiseen. En kuvittele olevani parempi ihminen tekemällä näin, mutta voin paremmin ja se riittää. Olen löytänyt itselleni sopivat tuotteet.

Join ennen paljon light-limsoja, enkä osannut yhdistää migreenikohtauksia juomatottumuksiini. Minulle on tehty nuoruuden hevosonnettomuuden takia kallooni vaikea leikkaus ja olen aina luullut, että kivut ovat vain osa elämääni. Tekemällä isoja, pieniä valintoja päivittäin olen onnistunut vähentämään kroonista kipua koko kehostani. Muutos on huikea, ja siksi jaksan uudelleen ja uudelleen innostua kirjoista, joissa tarjotaan konkreettisia neuvoja ruoka- ja kosmetiikkavalintoihin.

Yleensä en kirjoita näin henkilökohtaisia asioita blogiini, mutta tähän teokseen pieni taustoitus mielestäni sopii. Sallinette siis pienen rönsyilyn omaan terveyshistoriaani. Kaikille eivät tepsi samat keinot, enkä aina ole toiminut johdonmukaisesti, mutta olen ollut tyytyväinen siitä, että Shingler päätti jakaa blogissaan kaikelle kansalle omat terveysvaivansa.

Teoksessa erityiskiitosta saa Saara Helkalan persoonallinen kuvitus, selkeät aihepiireihin sopivat listaukset ja loppuviitteet lähteisiin. Aluksi minua hämmensi Nooran sanavalinnat, vaikka niihin olen blogissakin tottunut, kirjassa "äässit" ja "shaisset" hyppäsivät silmille.

Ruotsalainen terveyskirja Älykäs painonhallinta (Avain, 2011) kertoo samoista terveysasioista, mutta painonhallinann kannalta. Makeutusaineet limsoissa ovat yhtä haitallisia kuin sokeri, sillä ne mahdollisten hermostoon kohdistuvien terveysvaikutuksen lisäksi huijaavat aivoja. "Makean maun ansiosta aivot ennakoivat saavansa sokeria ja antavat haimalle käskyn erittää suhteettoman suuren määrän insuliinia. Tämä vuorostaan johtaa verensokerin laskuun, mielitekoihin ja rasvanmuodostukseen"

Aivoilla on päärooli syömisen hallinnassa ja siihen liittyvissä kehon toimintaa säätelevissä käskyissä. Kiinnostava lukea kansantajuisesti haiman toiminnasta, insuliinista, aivojen palkitsemisjärjestelmästä ja vaikkapa unihäiriöiden vaikutuksesta painonhallintaan.



Erityisesti pidän havainnollistavista kuvista, miten Laiskan Liisan muffinsin-mussutus nostaa verensokerin taivaisiin, kun taas Sporttisen Sirpan lihakset hyödyntävät ylimääräisen sokerin. Nimet ovat ihan kauheita, mutta kuvat havainnollistavia.

Kirja on ennen kaikkea lempeä, ihmisiä ei tasapäistetä tässäkään eikä hoeta iänikuista mantraa siitä, kuinka pitäisi vain kuluttaa enemmän kuin mitä syö. Asiat havainnollistetaan ja perustellaan. Vähähiilihydraattinen ruokavalio voi olla monille nykyisin jo kirosana, niin paljon siitä puhutaan, mutta vaikka Älykäs painonhallinta ei margariiniteollisuutta kohden kumarra, ei siinä silti puhuta niinkään ihanneruokavalioista vaan siitä, miten keho toimii. Vajaaseen kahteensataan sivuun on käytetty paljon lähteitä, mutta asiaa ei ole kirjoitettu vaikeaselkoisen painokkaasti.

Olen huomannut, että tietokirjavalintoihin vaikuttaa enemmän henkilökohtainen syy kuin proosan lukemiseen. Joku tiedonnälkä ohjaa nappaamaan hyllystä juuri sen tietyn aihealueen kirjan.

Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja oli juuri oikealla tavalla vinksahtanut, joten halusin ehdottomasti lukea sen. Nauhoitan kaikki Avara luonto -ohjelmat, joten omaperäinen näkökulma eläinmaailmaa kiinnostaa, tottakai!

Eläinkunnan lemmentouhut on jauettu eri otsikoihin. On avioliittohuijareita, siittiövarkaita, transvestiitteja, seksihurjastelijoita kuin myös ikuisia neitsyitä. Miten "hippiapinan", bonobon vilkas seksielämä tekee siitä paljon rauhaarakastavamman yksilön kuin lajitoverinsa simpanssin. Mitä lahjuksia urokset joutuvat naaraille antamaan, jotta he voisivat paritella? Ovelimmat ötökkäkoiraat tuovat valitsemalleen neitoselle proteiinipitoisen lahjan, jonka sisään he ovat kätkeneet koiraan siittiöitä. Ottamalla lahjan vastaan, naaras suostuu täten myös koiraan odottamaan vastapalvelukseen.

Tarinoita on niin paljon, ettei niitä voi mitenkään muistaa kaikkia, eikä teos olekaan parhaimmillaan nopeasti hotkaistuna.

En koe olevani vinksahtanut, vaikka sanonkin, että haluan nauttia eläinten eriskummallisista parittelutarinoista pienissä annoksissa. Kirjan huumoriarvo ja erikoisten tapojen ihmettelykin aukeavat näin antoisammin. Siksi olen kerännyt nyt aimo annoksen sakkoa, sillä en vain ehtinyt kirjaston bestseller-aikojen puitteissa tätä lukea.

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina

Marisha Rasi-Koskisen esikoisromaani Katariina (Avain, 2011) on kirja, jonka olisin itse halunnut kirjoittaa, mikäli olisin kirjailija. Teoksesta on vaikea kirjoittaa blogiin, koska en halua paljastaa teoksesta liikaa. Juoni ja henkilöhahmojen suhteet avautuvat lukiessa, eivät kirja-arvioissa. Lukiessa tuntuu olevansa kuin metsästäjä, ja saaliina on löytämisen ilo. Arvoituksia ei ole vain yksi, vaan useita. Langanpäitä ei vedetä kerästä perusteettomasti, vaan paketti pysyy hallitusti kasassa. Kirjan loputtua ei voi kuin huokaista. Jännittävä, yllättävä, koskettava.

Kansi: Satu Ketola, 263s.

Kirja koostuu muutamista episodeista, joissa näkökulma ja kertoja vaihtuvat, mutta kaikki liittyvät jotenkin Katariinaan. Hän on tarinoissa läsnä joko totena tai kuvitelmissa. Marisha työskentelee psykologina ja ammatista on varmasti ollut hyötyä kirjoittamiseen, sillä kynä kuvaa terävästi ihmisyyttä ja ja hänen henkilöhahmonsa tuntuvat aidoille, uskottaville. Luonteenpiirteitä ei liioitella, eikä heistä tehdä karikatyyrejä, vaikka ajatukset, alitajunta ja ihmissuhteet näytetään rosoisena, paljaana. Henkilöt eivät ole yksiulotteisia, vaikka suru tuntuu heissä päällimmäisenä.

Katariinasta muodostuva kuva rakentuu fragmenteista, perheenjäsenten puheenvuoroista. Sisaren muistoista, äidille kirjoitetusta kirjeistä, isän tarpeesta rakentaa taloja, joihin ei koskaan voida jäädä lopullisesti asumaan. Lukijan odotuksista.

Loppuun lainaan Turun Sanomien kriitikkoa Terhi Hannulaa, koska hän puki niin osuvasti omat ajatukseni arvioonsa:
"Kaikkea kannattelee kieli, jossa on erehtymätön poljento. Se on sadunkertojan kaunista kieltä, vaikka aiheet ovat aikuisia. Käsitellään lasten ja vanhempien suhteita, aikuisen poissaoloa lapsen elämästä. Motoksi nousee Margareetan toteamus: ”Lapset eivät välttämättä ole ikuisia. Lapset eivät kestä mitä tahansa.”
Katariina on taitavan kirjoittajan esikoinen, jossa on selkeästi ainesta myös menestyskirjaksi."

Tässä maassa on jotain pahasti väärin, jos Katariina ei ole esikoiskirjafinalisti.

Annelies Verbeke: Nuku!

Annelies Verbeke: Nuku!
(Avain, 2010)
Suomentanut: Titia Schuurman
Sivuja: 156
Pisteet: Kolme ja puoli unetonta yötä.
Lyhyesti: Kiinnostava esikoinen, mutta kertojien sekoittuminen häiritsi. Nopealukuisena ja lennokkaana pitää hereillä.






Belgialaisen kirjailijan Annelies Verbeken Nuku!  on kummallinen ja kiehtova kirja. Ina suositteli aikoinaan kirjaa: Unettomille. Alle kolmekymppisille. Erilaista eurooppalaista kirjallisuutta etsiville. Sovin tuohon lokerikkoon muuten, mutta en ole nyt vuosiin kärsinyt kunnolla unettomuudesta. Lisäisin tuohon listaukseen vielä yhden luonnehdinnan: Niille, jotka uskovat rakkauden syttyvän myös järkkyneissä mielissä.

Halusin lukea teoksen ennen Verbeken Lahden vierailua, mutta sairastin pahaa flunssaa silloin ja matka Kansainväliseen kirjailijakokoukseen jäi minulta väliin. Sain onneksi kollegaltani Verbeken terveiset. Kirjailijalta ilmestyy syksyllä Kalanpelastaja -niminen teos, johon hän viittaa alla näkyvässä omistuskirjoituksessa.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä, kaksi unetonta ihmistä, jotka elävät yhteiskunnan ulkopuolella, kykenemättöminä sopeutumaan muiden arjen rytmiin. Naishenkilö Maya on turhautunut tilanteeseen ja hän valvoo kulkien öisillä kaduilla ja välillä soittaen ihmisten ovikelloja, vain jotta voisi pilata myös toisten yöunet. Yössä hän kohtaa lopulta vanhemman miehen Benoitin, jolla on kova elämänkohtalo, paljon surua ja menetystä häiritsemässä unen tuloa. Molemmat kaipaavat normaalia elämää, vaikka samalla kääntävät sille selkänsä.

Nuku! sekoittaa unen ja todellisuuden. Aika ja paikka risteilevät epäkronologisesti ja epäjärjestelmällisesti, ja jopa henkilöiden kerronta sekoittuu täydentäen kahden unettoman mielen järkkymistä, aistihäiriöitä ja yhteistä tunnekokemusta kovin yksityisessä asiassa. Kuulostaa sekavalle, mutta jotenkin tarinasta saa silti kiinni. Ainoa moitteeni sekavuudesta tulee siitä, että Mayan ja Benoitin kerronnan vaihtuessa olisi lukijaa voinut herätellä esimerkiksi nimikoiduin otsikoin. Oli hengästyttävää kiriä kertojan perässä, kun ei ole varma, kumpi unettomista on saanut vuoronsa. Ymmärrän ratkaisun vaikuttavuuden ja tunnelman tähden, mutta silti ärsyynnyin välillä siihen, että luulin lukevani esimerkiksi Mayan elämästä ja yhtäkkiä huomaan Benoitin puhuvan.

Kieltä on kehuttu lakonisen runolliseksi. Lause on yhtä aikaa kuvailevaa, mutta säästeliästä. "Halusin nauraa hänen sydämensä ehjäksi" Paljon saa sanottua myös lyhyissä lauseissa.

Tämä on blogini 200.postaus ja sopivasti on myös yksi kymppitonnisen rajapyykkikin ylitetty, on siis arvonnan aika. Voitin kovakantisen version Inahduksen blogista, mutta koska sain Verbeken omistuskirjoituksen pokkariin, niin laitan tämän kovakantisen palkintokirjani nyt kiertoon.

Arvontaan voi osallistua vastaamalla kysymykseen:
Pidätkö kirjoista, joissa todellisuus ja uni/taru/magia/toinen ulottuvuus/jne.. sekoittuvat?  Lisäkysymys ihan vain uteliaisuudesta:
Tuleeko sinulle mieleen teoksia, joissa unikuvauksilla on teoksessa merkittävä asema?

Olen itse lukenut nyt tänä keväänä kaksi kotimaisen mieskirjailijan teosta, joissa kerronta viipyilee välillä unikohtauksissa: Antti Leikaksen Melominen ja Jaakko Yli-Juonikas Uneksija. Arvon kirjan viikon kuluttua. Arvontaan voivat osallistua myös anonyymit, mutta toivon, että keksitte jonkin nimimerkin tunnistamisen vuoksi.

Avaimella kesäinen kirja-arvonta

"Osallistu arvontaan ja voita kesälukemista! Tykkäämällä Avaimen Facebook-ryhmästä osallistut kesäisen kirjapaketin arvontaan. Paketissa mm. Rebecca Stottin Korallivaras, Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta sekä Meritta Koiviston uutuusromaani Poissa. Arvomme yhteensä kolme kirjapakettia kesäkuun lopussa."

Tämä vinkkinä blogini lukijoille, joita kirja-arvonnat kiinnostavat. :)

Olen huomannut, että monien kustantamoiden facebook-sivujen kautta linkitetään myös mm.kirjablogien arvosteluja. Mukava nähdä siellä aina tuttuja blogeja ja hyviä arvioita linkitettynä. :)

Maailman kirjat

Viikonloppu meni nopeasti kirjateltassa pyöriessä, mutta ehdin nähdä onneksi myös muitakin "maailman kyläläisiä", mutta pahaksi onnekseni kamera ei sattunut sinne mukaan. Saatte vain uskoa, että sateisesta säästä huolimatta oli ihanan tunnelmallista. Paljon erilaista ruokaa, musiikkia ja käsitöitä oli esillä. Lisäksi järjestöt ja yhdistykset olivat tuoneet pisteensä Kaisaniemeen isolle teltalle. Näin useiden ihmisten keräävän joka pisteestä ilmaisia lehtiä kotiin, toivottavasti ihan luettavaksi asti.

 

Kirjateltalla riitti vilskettä myös.

Ihmisistä näkee melko nopeasti, ketkä ovat kirjaihmisiä ja ketkä vain paikalle pöllähtäneitä selailijoita. Kirjaa kohdellaan niin eri tavoin. Osa nappaa pöydällä olevan pehmeäkantisen kirjan ja plärää sitä nopeasti, jolloin kirjan kansi ja sivut taittuvat. Laskee teoksen takaisin pöydälle ja jatkaa matkaa seuraavaan "kojuun". He eivät tutustu kirjaan muuten kuin taittaen sitä sekunnin ajan.
Osa taas tulee pöydän ääreen tarkkaillen kiinnostuneena eri otsikoita. Lopulta tarttuvat johonkin kirjaan syventyen joko takankanteen tai sisällä oleviin liepeisiin. Sitten he avaavat kirjan rauhallisemmin ja tutkivat sieltä täältä sisältöä, kirjainten kokoa lukumukavuuden tähden jne. Heidän kanssaan on myös mukava jutella kirjoista, sillä useimmiten heillä on niistä myös jotain sanottavaa.

Kirjaihmiset, helliä rakastajia. ;)

Päivät menivät varsin nopeasti, enkä ehtinyt käydä juurikaan kuuntelemassa kirjailijoiden haastatteluja. Sieltä täältä kuului haastattelupätkiä, mutta ihan kirjateltan nurkassa olevan lavan eteen pääsin vain kerran. Leo Stranius ja Tom Henriksson ovat tehneet kiinnostavan teoksen Ekopop! Ekologisen ja onnellisen elämän opas (Avain, 2011). En ole vielä päässyt lukemaan teosta itse, mutta haastattelun perusteella siinä kiinnostavat konkreettiset neuvot ja saarnaamaton, keskusteleva tyyli. Kirja jakautuu useampaan osioon, joissa käsitellään mm. ruokaa, kuluttamista, asumista ja ei vähempää kuin onnellisuuden avaimia. Teoksessa on kuitenkin haluttu avata helppoja ratkaisuja ekologisempaan arkeen. Palaan kirjaan paremmin, kunhan saan sen käsiini.

Maailman kirjat 28.- 29.5

 

Toukokuun viimeisenä viikonloppuna on Maailma kylässä -festivaalit Helsingissä ja samalla järjestetään siirtolaisuus teemalla Maailman kirjat -tapahtuma rautatiemtorilla kirjateltassa. Järjestäjinä toimivat Demokratiafoorumi VK ja Into kustannus. Lisäksi noin 40 kustantajaa ja järjestöä esittelee kirjallista tuotantoaan ja myy kirjojaan.

Ohjelmaan pääsee tästä.

Kirjateltta on avoinna
lauantaina 28.5. klo 11–20 ja
sunnuntaina 29.5. klo 11–18.

Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Itse en taida ehtiä kirjailijahaastatteluja ja ohjelmia sen kummemmin kuuntelemaan, vaikka paljon mielenkiintoista olisi luvassa. Minua voi tulla moikkaamaan kirjateltalle sekä lauantaina että sunnuntaina, sillä olen töissä Avaimen tiskillä.

Kuukauden juttu Avaimessa ja kirjoittamisesta..

Tein jonkin aikaa sitten pienen kuvareportaasin Claudie Gallaysta ja lupasin, että myöhemmin on luvassa sanoja. Sanani löytyvät Avain-kustantamon sivuilta ja tässä on sinne linkki, jos lukijoitani kiinnostaa vilkaista. En ole toimittaja, enkä ole julkaissut ikinä missään muualla tekstejäni kuin täällä blogissa, joten ilahduin siitä, että sain mahdollisuuden kirjoittaa Avaimeen kuukauden jutun.

Tein myös eilen yhden kritiikin ainejärjestömme lehteen ja sain päätoimittajalta todella mukavan vastauksen jutusta. Helpotti suuresti, sillä olin pääsiäiskuumeen takia ihan vähän aikataulusta myöhässä ja en ehtinyt hioa sitä kunnolla.

Kirjoittamiseen latautuu ihan hirvittävän paljon tunteita, varsinkin jos siihen käyttää paljon aikaa. Välillä tuntuukin nurinkuriselta arvioida kirjoja blogissa, koska jokaisen niiden takana on lukematon määrä tunteja takana ja se on varmasti kirjailijalle kuin lapsi. Lohduttaudun sillä, etten koskaan täysin teilaa mitään/ketään, sillä enhän huutele äideillekään kaduilla, että onpas lapsesi ruma. Enkä kyllä ikinä ajattelekaan, että jokin teos olisi susiruma tai vauva huonosti tehty. ;) Parhaimmillaan lukiessa vain tuntee sen, kuinka taidokas kirja ja sen teksti on. Teksti koskettaa jotain omassa sisimmässä ja tämän takia haluan kirjoittaa blogiini kirjoista. Samalla sitä tulee kuitenkin kirjoittaneeksi aina jotain itsestään.

Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat tarjota juttujaan lehdille tai jotka kirjoittavat ammatikseen, pistävät itsensä likoon ja näyttävät omat "lapsensa". Olen hirmuisen epävarma kirjoittaja ja aloitin blogini nimenomaan siksi, että pakottaisin itseni mukavuusalueen ulkopuolelle. Blogi on oivallinen alusta harjoitella, mutta samalla koko ajan julkaista, saada kommentteja ja keskustella. Siksi uskon, että niin monet ihmiset haluavat pitää blogia, on aihealue sitten ihan mikä tahansa. Monelle blogi jää myös parin kirjoituksen jälkeen unholaan tai sitten siitä tulee kutsumus, intohimo tai jopa "mania". Silti jokin syy saa monet ihmiset aloittamaan blogikirjoittamisen, vaikkei sitten innostuisikaan enempää kirjoittamaan. Minulle on mm. eräs ystävä sanonut, että haluaisi kirjoittaa blogia, muttei keksi sopivaa aihetta. Ymmärrän hyvin tuon tunteen ja siksi pidänkin kirjablogia.

On ihana tunne huomata, että vaikka en koskaan jaksanut kunnolla kirjoittaa päiväkirjoja, olen onnistunut pitämään blogia. Kirjoittamisesta tulee rakas harrastus, koska se liittyy toiseen rakkaaseen toimintaan, lukemiseen.

Claudie Gallayta tapaamassa

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina

"Muut elävät elämäänsä keräämällä taka-ajatuksia ja muodostamalla tapahtumista johtopäätöksiä, mutta tyttö harjoittaa unohtamisen taidetta"

Jenny Erpenbeckin esikoisteos Vanhan lapsen tarina (Avain, 2011) on mielenkiintoinen teos, sillä lukiessa sanoista ja rivien välistä hakee koko ajan lisämerkityksiä. Teos ei tunnu olevan yhtään sitä miltä päällisin puolin näyttää ja minulle siitä rakentui vahva allegoria, vertauskuva Itä-Saksan historiaan.

Vanhan lapsen tarina alkaa sillä, että poliisit löytävät kadulta tytön, joka pitelee käsissään tyhjää ämpäriä. Hän ei puhu paljoa, kertoo vain ikänsä. Koska tytöstä ei saada mitään irti, hänet sijoitetaan lastenkotiin. Hän ei tunnu reagoivan mihinkään, on lähestulkoon mykkä, eikä tunnu muistavan mitään menneisyydestään. Luokkatoverit ja opettajat menettävät pian kiinnostuksen yrittäessään saada tyttöä ulos kuorestaan. Tyttö on tarkkailija, kuuntelija ja hiljainen hahmo, mutta hän on silti jatkuvasti tapahtumien taustalla.


"Hän on mykkä, muttei tiedä, että mykkyys on ensimmäinen ominaisuus, jota hänen luokkatoverinsa hänessä arvostavat"

Alussa ajattelin teoksen olevan "vaikea", mutta kerros kerrokselta se avautuu. Kirja ei silti missään vaiheessa tunnu täysin selvältä. Se ei ole lukuromaani, vaan vaatii lukijalta läsnäoloa ja halua käydä teoksen kanssa dialogia. Lopussa teosta makustelee ja tarinaa elää takaperin, merkityksiä sinne tänne ripotellen ja langanpätkiä yhteen keräten.

Kieli on selkeää, vaikka pitkät virkkeet aluksi takeltelivat suussa ja silmissä. Mutta rakastin kielen koristelemattomuutta ja sanojen sisään kätkeytyneitä merkityksiä. Osa virkkeistä pakottaa miettimään alkuperäiskieltä. Kirjan loppupuolella esiintyy lyhyt virke :"Tyttö kaatui." Mietin että miten tämä on kirjoitettu saksaksi. Kaatua. Fallen? Einstürzen? Kukistua. Romahtaa. Luhistua. Mielikuvat Berliiniin muurin murtumiseen ovat vahvoja. - Vain yhdestä pienestä virkkeestä. Tyttö voi olla läpi teoksen kuin mykkä tarkkailija taustalla, mutta siellä taustalla tapahtuu paljon. Monta asiaa tulkitsee uudella tavalla, kun on lukenut kirjan loppuun asti. Esimerkiksi tytön luokkakaverien nimet tuntuvat olevan merkityksellisempiä kuin aluksi luulekaan. Nicole, Babette, Mandy. Eivät kuulosta ainakaan minun korvaani kauhean saksalaisilta nimiltä.

Tämä olisi loistava lukupiirikirja, sillä teosta olisi mielenkiintoista purkaa osiin muiden lukijoiden kanssa. Minulle kirjan maailma kytkeytyi niin vahvasti muurin murtumiseen, Saksojen yhdistymiseen tytön ruumiillistuessa Itä-Saksaksi. Hänen mykkyytensä tuntui vapauteen tottumattoman ihmisen varovaisuudelta. Ikäkysymys puolestaan vaikeutena puhua omasta historiastaan. Tunnistaa itsessään oma identiteetti ja omaperäinen persoonallisuus. Mielikuva oli niin vahva, että moni muu taso jäi varmasti näkemättä.

Tytön ruumiin muutosten kautta kuvastuu suhde vapauteen. Vanhan lapsen tarina on hengästyttävän upea kirja.

Tekstinäyte:
"Näin on osoittautunut: tyttö on käytettävissä. Tästä alkaen tyttö kokee rintamien liikkuvan, jonkinlaisen kollektiivisen tuulen kääntymisen, jonka syy pysyy häneltä piilossa. Tunne on miellyttävä. Hän yrittää vaistomaisesti tehdä kaiken kuten tuona päivänä, jona joku hänen luokkatovereistaan kuiskasi hänelle ensimmäisen kerran jotakin. Hän seisoo sokeana ja onnellisena lämpimässä tuulessa eikä halua enää liikkua."

Kirjasta ovat tehneet arvion myös: Ina, Morre ja Susa

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina
Avain, 2011
Sivuja: 115
Suomentanut: Mari Janatuinen

Avaimen kirjakevät 2011

Kävin eilen vierailemassa Ravintolalaiva Wäiskissä Avain-kustantamon kutsumana. Siellä oli kolmen, kotimaisen uutuuskirjan julkistamistilaisuus: Helene Mosterin esikoisteos Hylky, Petteri Paksuniemen novellikokoelma Jouten ja Harri István Mäen aikuisille suunnattu surrealistinen mysteerisatu Kraatterin lapset. Hyvin erityylisistä kirjoista oli kyse, mutta jokainen tuntuu kiinnostavalta kirjailijoiden esitellessä ajatuksia teosten takana ja työprosessiaan. Ihailen aina näissä kustantamoiden tilaisuuksissa kirjailijoiden esiintymistä. Välillä pitää ehtiä esittää olennainen muutamassa minuutissa ja välillä taas pitää puhua pidempiäkin aikoja. Voin vain kuvitella, kuinka tunteellinen hetki on puhua teoksesta, johon on käyttänyt tuhansia tunteja aikaa elämästään ja siinä samalla pitäisi vakuuttaa suuri yleisö teoksen kiinnostavuudesta. Minut ainakin saivat vakuuttuneeksi.


Helen Moster on kirjoittanut Hylyn sanomasta jutun haastattelutyyliin, mutta tiivistän samassa hengessä tähän pienen esittelyn teoksesta eilisen perusteella. Miksi kirja kiehtoo lukijaa ennen kuin sivuakaan on avattu?
- Koska Moster on toimittaja ammatiltaan ja on tehnyt valtavan suuren taustoitustyön ja on kypsytellyt esikoiskirjaansa vuosikausia
- Koska kirjailija ei ollut etukäteen kiinnostunut sukelluksesta, eikä hän voisi kuvitella itse sukeltavansa, mutta silti hän kirjoitti kirjan hylkysukelluksesta.
- Koska teoksen rakenne on haastava ja siinä on useita henkilöhahmoja, aikatasoja ja tarinaan on yhdistetty niin monia erilaisia aineksia: mm.Venäjän hovi, posliinimaalaus, sukellus ja taidemaailma
- Koska olen lukenut Mosterin kääntämiä teoksia
- Koska olen hulluna hyvin kypsyteltyihin esikoisiin ja haluan tietää enemmän!

Petteri Paksuniemen novellikokoelma Jouten kertoo nimensä mukaisesti joutilaista ihmisistä, jotka eivät ole tyhjäntoimittajia. "Asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin ellun kanat" Joutilaisuudesta tehdään hyve aikana jolloin tehokkuus ja hektisyys näkyvät kaikkialla. Paksuniemi oli hyvin hauska puhuja ja hän halusi tähdentää etteivät novellit ole silti mitään tendenssikirjallisuutta, vaikka sanoma on selkeä - Ei jatkuvalle kasvulle, Ei kiihtyvälle kehitykselle. Elämässä pärjää vähemmällä stressaamiselle ja joka paikkaan hytkymisellä, jouten on hyvä olla.



Harri István Mäen teos Kraatterin lapset on nimenomaan tarkoitettu aikuisten fantasiakirjaksi. Kirjailija kuvaa työtään, että hän ei itsekään tiennyt että mihin se lähtee viemään ja teos oli mysteeri hänelle itselleenkin. Kirjan keskiössä ovat silti lapset, jotka tanssin pyörteissä unohtuvat tanssin maailmaan kadottaen itsensä. Kustantaja Anna-Riikka Carlson mainitsi, että samalla kun kirjailija tällä teoksella valtaa uuden alueen aikuiskirjallisuuden puolella, Kraatterin lapset tuo myös monelle tapaa suomalaisen kirjallisuuden kentälle uudenlaista maagista kerrontaa.

Kiinnostavia kirjoja ja koko tilaisuus oli mukavan rento. Ruoka oli laivaympäristöön sopivan merellinen.
Minulla oli myös oikein mukava jutella muiden blogistien kanssa kirjoista ja bloggaamisesta. Menossa mukana olivat Salla, Jenni, Marjis, Jori, Rooibos, Sara ja Arja. Kiitos seurasta kaikille!
Työnsä puolesta myös Ina ja kirjailijakollegoitaan tsemppaamassa Seija Vilén.
En halunnut kuvata blogiini ihmisiä, joten tunnelma välittyköön näistä hetkittäisistä napsautuksista. Vaikka puhuin nyt Avaimen kirjakeväästä, niin syksyn uutuuksiin pääsee kurkkaamaan tästä.

Aloittamisen taito

"Mahtaako teillä olla sama kokemus, mutta joka kerta kun itse ryhdyn kertomaan tarinaa, törmään pirun hankalaan pulmaan, mistä aloittaa."

Olen viikonlopun ajan lueskellut Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen kirjallisuustieteellistä teosta Aloittamisen taito (Avain, 2010). Kyseinen opus on lähes 500 sivuinen tietopaketti kotimaisten ja käännöskirjallisuuden helmien aloituksista. Tekijöiden pääkriteeri on ollut se, että teokseen valitut aloitukset aloittavat hyvän teoksen. He haluavat näiden valittujen aloitusten avulla innostaa lukijoita kirjojen äärelle ja jatkamaan lukemista alkua pidemmälle.

En muista useinkaan kirjojen aloituksia, sillä usein kirjan alussa ajatus toimii hivenen puolitehoisesti, vaikka pääsenkin nopeasti teoksen imuun. Kirjan aloitus ei ole kuitenkaan se paikka, jossa koukutun lukemiseen, vaikka se tapahtuukin nopeasti. Aloittamisen taidosta luinkin kaikkein innokkaimmin juuri niiden kirjojen alkuja, joita olen elämäni aikana lukenut ja yritin muistaa, että kiinnitinkö ensimmäisellä luentakerralla niihin niiden ansaitsemaa huomiota.

Aloittamisen taito on jaettu erilaisten aloitusten teemojen mukaan. On perinteistä luontokuvausta ja ihmissuhteiden luonnehdintaa. Teoksen alussa voidaan esitellä myös suurempi joukkio, joka on kirjassa koolla tai puhutella suoraan lukijaa. Kirja voi alkaa myös hajulla, äänellä, liikkeellä tai unikuvauksella. Näin muutaman kirjan luokitteluista mainitakseni.

Tekijöiden kommentit aloituksista ja teemoista olivat mielenkiintoisia ja helposti lähestyttäviä. Ei tarvitse olla kirjallisuustieteilijä, että niistä voisi nauttia. Luonnehdinnat valitusta aloituksista ja niiden sopimisesta kyseiseen kirjaan olivat tiiviisti pohdiskelevia, joten lukija saa nopeasti kuvan hakemastaan teoksesta. Luin juuri Maria Jotunin Arkielämää ja tekijät nostivat sen aloituksesta esiin yhteyden James Joycen Odysseuksen aloitukseen ja siihen, että molemmat kirjat ovat yhdenpäivänromaaneja. Mielenkiintoinen tekijöiden huomautus Arkielämään aloituksesta on se, että usein yhdenpäivänromaanien tapahtumat sijoittuvat kuumiin kesäpäiviin. Juuri tällaisten viittausten ja huomioiden takia kirja oli todella herkullinen luettava, varsinkin tuttujen, luettujen kirjojen kohdalla. Lukemattomista kirjoista sain puolestaan itselleni hyviä kirjavinkkejä ja ideoita lukemiseen.

Jos kirja ei olisi ollut kirjastosta löydetty kappale, olisin merkinnyt hiirenkorvilla kiinnostavimmat aloitukset ja niiden perusteella valinnut uusia lukuvinkkejä. Tulen varmasti jatkossa kiinnittämään paljon enemmän huomiota kirjan aloituksiin ja toivoisin että tämmöinen kirja tehtäisiin myös hyvistä ja kuuluisista lopetuksista.
Kirja ei kuitenkaan arvota, millainen tulisi olla oikeaoppinen ja hyvä aloitus, mutta yksikään lukemistani esimerkeistäei alkanut sanoilla Olipa kerran..

Jarmo Papinniemi & Kaisa Neimala: Aloittamisen taito

Avain, 2010
Sivuja: 472

Seija Vilén: Mangopuun alla

Aika on loputon virta

”Saan seistä suorana, kaivaa nenää ja istua pinkille tuolille. Maata sohvalla ja juoda yerba matéta. Ne ovat hienoja asioita, jos ne on sinulta joskus kielletty.” Mangopuun alla -teoksessa kuvataan kiihkottomasti, miten vapauttavaa on elää elämäänsä ilman ulkoapäin asetettuja kieltoja. Samalla nostetaan kuitenkin esiin, miten vaikeaa on aikuisiällä opetella yksinkertaisilta tuntuvia asioita, kuten kahvin keittäminen ja viininpullon avaaminen.

Teoksen minäkertoja kääntyy Hare Krishnaksi ja menee naimisiin intialaisen papin kanssa. He muuttavat kahden lapsensa kanssa mm. Tanskaan ja Kanadaan, mutta päätyvät kuitenkin takaisin Suomeen asumaan Krishna-yhteisöön. Liitto on väkivaltainen ja kertoja päätyy eroamaan miehestään, jättää uskonyhteisön ja rakastuu lopulta toiseen naiseen.

Aiheet ovat varsin huomiota herättäviä ja repäiseviä, mutta teos ei ole omaelämäkerrallisesta otteestaan huolimatta tilityskirja. Teoksesta huokuu positiivinen ote, uskontoon ei suhtauduta kauhistellen eikä käskyjen ja kieltojen täyttämää arkea surkutella. Minäkertoja selostaa elämäänsä kuin ulkopuolelta tarkastellen ja nostaa esiin elämäntarinansa vaiheita epäkronologisessa järjestyksessä.

Mystiikka säilyy tarinan yllä, sillä syitä uskonnolliseen heräämiseen ja seksuaalisen identiteetin löytämiseen ei selitetä. Monet keskeiset asiat nousevat esiin sivuhuomautuksina ja pieninä vihjeinä. Esimerkiksi perheväkivallalla ei mässäillä, vaan se nousee esiin vain muutamassa lauseessa. Näitäkin kohtauksia värittää huumori ja suvaitsevaisuus: ”Jokaisen aviomies on jotenkin hankala. Omani antoi sentään katsella televisiota.”

Kriitikko Kaisa Neimala (Parnasso 7/2010) moittii Vilénin kerronnan aikakäsitystä, mutta kiittelee pieniä yksityiskohtia: ”Kun joku on lukenut tämän, joku ei ole varsinaisesti hämmentynyt mutta miettii, oliko kirja todella pakko kirjoittaa niin hyppien, ettei mikään oikein erotu mistään. Ehkä oli: kun asiat kiehuvat mielessä, ei niitä saata viileästi kuvata. Nyt lukijan on tyytyminen detaljeista ilahtumiseen, ja niitä riittää.”

Vilén on teoksessaan uskollinen hindujen sykliselle aikakäsitykselle, jossa aika ei ala mistään, eikä pääty mihinkään. Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina – mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen. Juonen kuljetus poikkeaakin ilahduttavasti suomalaisen nykykirjallisuuden normista. Teoksessa näkyy samaan aikaan mennyt, nykyinen ja tuleva aika. Kerronnan runsas kielikuvien viljely ja lukemattomien yksityiskohtien vallattomuus puurouttavat silti paikoin tarinaa ja aikatasojen virtaavuus jää toissijaiseksi.

Tämä fiktiivinen elämäkerta ei pyri vastaamaan siihen, miten tilanteeseen on tultu tai mitä kertoja on oppinut uskonnollisessa yhteisössä/väkivaltaisessa parisuhteessa/seksuaali-identiteettin löydyttyä. Mangopuun alla on vain eräs elämäntarina virrassa, kuten kertoja kuvaa: ”Sata ja tuhat kertaa me olemme eläneet maan päällä, Krishna ja minä, mutta vain hän muistaa kaikki elämät.”

Seija Vilén: Mangopuun alla
Avain, 2010
Sivuja: 251









Tämä on toinen harjoitustehtäväni kritiikkikurssille. Kiitos Marjis taas avusta!!

Joululahjoja itselleni

En ole ehtinyt kirjoittamaan blogiini yli viikkoon, sillä olen ollut viimeisten tenttien ja esseiden kanssa kovin kiireinen. Ja silloin kun en lue tentteihin, häärään jouluostosten ja ystävien kanssa. Lähden kolmeksi viikoksi Lappiin joululoman viettoon, joten haluan sitä ennen ehtiä nähdä joitakin ystäviäni ja lahjoa heitä kirjoilla.

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille ja niille, jotka olette arvontaani mainostaneet blogissanne. Olette pitäneet tämän viikon kirjoitustauon aikana blogiani hengissä. :)

En oikein tiedä mitä haluaisin lahjaksi, paitsi nyt tietysti ison kasan kirjoja. Päätin sitten hankkia sen ison kasan ihan itse. :) Odotan niin tuota 3 viikon lomaa, sillä aion rauhassa lukea unelmakirjojani takkatulen ääressä. Kiertelin perjantaina ja tänään antikvariaatteja ja hankin itselleni seuraavat joululahjat:

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (Atena, 2010)
Tämä tuntuu olevan jokaisen seuraamani kirjablogin suosikkikirja, joten olin todella innoissani löytäessäni tämän.

Jussi Siirilä: Historia on minut vapauttava (Gummerus, 2010)

En olisi tähän kirjaan tarttunut muuten, ellen olisi jälleen kerran lukenut niin hyviä kirja-arvosteluja blogeista. Jotenkin kansi olisi muuten ollut aika luotaantyöntävä. Toivottavasti on hyvä kirja.

Elina Tiilikka: Punainen mekko (Gummerus, 2010)

Tästä kiinnostuin jo aiemmin, mutta en koskaan muistanut laittaa sitä kirjaston varaukseen, ja olin jo vähän unohtanut koko kirjan. Mutta siellä se hyllyssä minua odotteli.

Hannele Mikaela Taivassalo: Oi, tule katsomaan (Teos, 2010)

En ole missään blogeissa lukenut tästä kirjasta, PAITSI tänään juuri hankittuani tämän luin Seija Vilénin kirjailijablogista tästä arvion. Tämä vaikutti todella mielenkiintoiselta kirjalta, kun sitä silmäilin ja mitä olen ennakkoon Teoksen sivuilla teokseen tutustunut. Seijan arvion luettuani olen onnellinen, että ostin tämän kirjan.

Seija Vilén: Mangopuun alla (Avain, 2010)

Kuinka ollakaan, löysin aikaisemmalla ostosreissulla, tämän edellä mainitun kirjailija-kirjabloggaajan todella kehutun teoksen ja sen olen jo kauan halunnut omakseni. Tästä olen lukenut niin monta arviota, kuten myös kävi Elina Hirvosen: Kauimpana kuolemasta- teoksen kanssa, joten jätin molemmat suosiolla joululoman lukemistoon, että saan rauhassa lukea ja lukemani arviot ovat haihtuneet mielestäni. Molempia kirjoja on kehuttu vuolaasti, joten haluan saada oman aikani näiden teosten kanssa. Omistan molemmat ja innoissani kiikutan nämä Lappiin.

Essi Kummu: Karhun kuolema (Tammi, 2010)

Tämänkin kirjan löysin aiemmalta antikvariaattikäynniltäni. Tässä kirjassa on ihan mielettömän puoleensavetävä kansi. Jotenkin karu, pelottava ja kiinnostava. Tuntuu todella mielenkiintoiselta kirjalta.

Lotta Kähkönen & Hanna Meretoja (toim.): Muistijälkiä (Avain, 2010)

Minulla on kaksi saksalaista ystävää, jotka lukevat myös kotimaista kirjallisuutta. Kyselin heiltä, että vertailevatko he suomalaista nykykirjallisuutta saksassa julkaistuihin teoksiin, mutta kumpikaan heistä ei ehdi lukea kuin suomalaisia teoksia. Toinen heistä saattaa siis yllättyä jouluna tästä tietokirjasta. (Toivottavasti et lue tätä blogistani. :D)





Näiden lisäksi ostin Tove Janssonin: Näkymätön lapsi (Wsoy) , V. S. Naipaul: Elämän kuva (Otava), Marjane Satrapi: Persepolis 2 (Like) ja Linda Olsson: Sonaatti Miriamille (Gummerus).

Olen siis mielestäni ollut todella kilttinä. :)