Riikka Takala: Ole hyvä

Riikka Takala: Ole hyvä. Atena 2014. Kansi: Elina Warsta. 152 sivua.

Olen sen verran myöhässä monien näiden bloggausteni kanssa, että luin itse asiassa tämän Riikka Takalan teoksen aivan tammikuun alussa, kun matkustin junalla Lapista Helsinkiin. Ja nyt tämän kirjoituksen aikana olen uudemman kerran kotiseudulla käymässä. Joten ihan tuoreesta lukukokemuksesta ei ole kysymys. Halusin kuitenkin kirjasta jotain mietteitä blogiini kirjoittaa, sillä Ole hyvä oli miellyttävä matkakumppani ja nopealukuinen teos junamatkan aikana.

Pidän kirjan nimestä, sillä se viittaa kolmen päähenkilönaisen pyrkimykseen tehdä jotain hyvää vieraalle ihmiselle, vaikka heidän oma elämänsä on monella tapaa melko solmussa. Nimi viittaa myös kiitollisuuteen ja kohteliaisuuteen, joka näyttäytyy heissä kaikissa. Sain kirjasta vinkin yksillä syntymäpäivillä, kun tuttu suomentaja kiitteli teosta ja sanoi, että haluaisi tehdä siitä valitsemalleen kielelle näytekäännöksen. Ostin sitten kirjan seuraavalla viikolla, mutta en ihan heti kirjaa kuitenkaan ehtinyt lukea.

Pidin kirjassa enemmän teoksen henkilöistä ja siitä, miten Takala kirjoittaa arkisisten asioiden kautta syvemmistä tunnetiloista. Tarinasta en lopulta välittänyt niinkään paljon, enkä siitä hyväosaisuuden ja hyväntahtoisuuden painiskelusta. Naisystävykset ovat vähän erikoisia mutta kaikkiin heihin tutustuisin mielelläni, sillä heissä on niin paljon hyvää vaikka huolia riittää. Pidin myös ystäväkuvauksista, sillä he näkevät virheitä toisissaan ja osaavat arvostaa omia puoliaan ja vastaavasti taas nähdä toisissa arvokkaana niitä piirteitä, joita he itse eivät ehkä aina itsessään näe. Monipuolisia hahmoja, ja kiinnitin heihin enemmän huomiota kuin juoneen.

Viihdyttävä kirja, jossa oli paljon oivallisesti sanottuja sanoja ja kerrottuja kohtauksia.

Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret

Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret
Atena, 2013
Good Woman of China, 2010
Englannin kielestä suomentanut: Taina Wallin
Sivuja: 304
Kansi: Emmi Kyytsönen
Asiaproosaa


Ihan kauhea myöntää, että pidin tästä kirjasta. Kauheaa siksi, että Xinranin Kiinan kadotetut tyttäret käsittelee nimensä mukaisesti kiinalaisten tyttölasten ikävää kohtaloa, eikä siinä ole mitään viihdyttävää. "Tyttövauva ei ole lapsi" -ajatus on sanellut ja varmasti yhä sanelee syrjäseuduilla pienten vastasyntyneiden kohtalon. Kiinalaissyntyinen toimittaja-kirjailija Xinran kertoo tässä hyvin henkilökohtaisessa teoksessa oman tarinansa lisäksi lukuisten muiden kiinalaisten äitien ja tyttärien tarinan. Kirjan agenda on välittää tietoa ja tarinoita adoptoiduille tyttölapsille, että mistä syystä heidän äitinsä ovat saattaneet joutua luopumaan heistä ja kuinka äidit yhä tyttäriään kaipaavat.

Kieltämättä teoksessa myös näillä kohtaloilla mässäillään, mutta toisaalta en tiedä, miten muulla tavoin Xinran olisi voinut asiansa välittää, muuten kuin tekemällä näistä lapsista ja äideistä lukijalle läheisiä. Minua ihmetytti, miksi Xinran toistelee samoja asioita kirjan aikana (muun muassa, että hän on saanut kuulla nämä tarinat pitkälti radiotoimittaja-aikoina ja hänellä on hyväntekeväisyysjärjestö, joka pyrkii lisäämään lännen ja Kiinan keskinäistä ymmärrystä), aivan kuin nämä tarinat olisi kirjoitettu alun perin itsenäisiksi kokonaisuuksi, ja joista on kasattu myöhemmin yhtenäinen teos.

Toistoa on myös tarinoissa, mutta se on teoksen tarkoituskin. Kiinan kadotetut tyttäret on narratiivinen tietokirja, ja teosta lukee kuin parhainta juonivetoista romaania. Paitsi, että tarinat ovat todellisia ja ikäviä. Ei sitä käy kieltäminen. Ja samalla haluan tietää ja olla tietämättä siitä, miksi tyttölapsi voidaan surmata heti syntymän jälkeen ja miksi orpokodit ovat pahimmillaan raakaa bisnestä.

En halunnut silti lopettaa lukemista, vaikka minua inhotti niin moni asia. Yksikään tarina ei noussut toista suuremmaksi, enkä nauttinut missään nimessä surusta ja lapsimurhista, vaan hyvästä lukukokemuksesta. Vähän ärsyttikin, että kirja niin koukutti, sillä olen tottumaton lukemaan tämänkaltaisia tietokirjoja. Sain kuitenkin lisätietoa asiasta, josta olin aiemminkin lukenut ja kuullut, ja tarinoiden imu kuljettaa sivuja kuin itsestään.

Yhden lapsen politiikka, poikalapsen perimisoikeus, hellyyden osoitusten kieltäminen tai suoranainen kykenemättömyys puhua tunteista, köyhyys ja perinteet, tapa ja politiikka. Kaikki yhdessä vaikuttavat siihen, miten tyttölapsia on kohdeltu ja millaiseen häpeään vain tyttöjä synnyttänyt nainen on joutunut. Kuitenkin tähän kaikkeen sisältyy vielä preesens. Eivät tavat ole hetkessä kadonneet, vaikka Kiina on viime vuosikymmeninä kehittynyt huimasti. Ja siihen sisältyy myös kysymys, koskeeko tyttöjen syntymäoikeuden kieltäminen vain Kiinaa.

Kirja on ajankohtainen ja samalla historiallinen. Se on sujuvasanainen ja kamala. Sen lukee hetkessä.

Ja se on erikoinen vastinpari, vaikkapa tälle kirjalle.

Atenan ja Schildtsin kanssa aamiaisella

Olin tänään aamupalalla Lasipalatsin Palmuhuoneessa, joka oli tupasen täynnä toimittajia ja kirjailijoita. En ole mikään huippukuvaaja eikä minulla ole vastavalosuojaa, joten valitettavasti valokuvani tilaisuudesta eivät ihan onnistuneet. Tila oli kirkas, mutta kirjailijoiden kuvaaminen vastavaloon sai aikaan päinvastaisen tunnelman.

Odotin eniten Anne Leinosen Viivamaalarin esittelyä, sillä kirja julkaistiin tänään. Leinonen edustaa kirjailijana tätä suomikummaa, maagista realismia, joka on kovasti nyt pinnalla kotimaisessa kirjallisuudessa. Hän on itseasiassa yksi lajin kotimaisia pioneereja, ja aiemmin Leinonen on julkaissut nuortenkirjallisuutta, novelleja ja Rautasydän-nimisen teoksen yhdessä Miina Supisen kanssa. Viivamaalari on hänen ensimmäinen yksin kirjoitettu aikuisille suunnattu romaani. Heh, kuinka vaikeasti luonnehdittu, kun kyseessä on kuitenkin monta teosta julkaissut kirjailija, mutta puolustaudun sillä, että niin teos tänään esiteltiin.

Viivamaalari on maaginen romaani kaupungin halkaisevasta viivasta, ja se on myös tekijän mukaan yhteiskunnallinen ja poliittinen teos. Enemmän tietoa kirjasta ja prosessista löytyy teoksen kotisivuilta.

Toinen kiinnostava teos, jonka todennäköisesti luen on Markus Leikolan Matkalla tänne -novellikokoelma. Luin viime keväänä kirjailijan runoteoksen Naamakirjan – josta kirjoitin silloin vain pienen miniarvion – ja haastattelussa kerrottiin, että novellikokoelmassa on sama koomisen ja traagisen pohjavire kuin tässä runoteoksessa. Pidän novelleista muutenkin, mutta on kiinnostava lukea, että kuinka suuria tai pieniä matkoja on saman teeman alle mahdutettu.

Oli myös hauska huomata, että kevään listoilla oli peräti kaksi bloggajaa, jotka julkaisevat kirjan. Outi Rinne on suosittu ruokabloggaaja, jolta ilmestyy nyt raakaruokaan keskittyvä keittokirja Keittämättä paras. Sari Helin on omien sanojensa mukaan Huono äiti, eikä hän kuulemma jätä mitään salaisuutta kertomatta samannimisessä blogissaan. Kirja on nimetty blogin mukaan. En ole aiemminkin lukenut kummankaan blogeja, joten en osaa sanoa, että kuinka paljon uutta materiaalia varsinaisiin teoksiin blogien faneille on luvassa.

Kirjablogeista ei kovin helposti tietokirjaa saa aikaiseksi, vai miten se menikään.. ;) Keväämmällä tästä enemmän tietoa.

Helsingin kirjamessujen teemamaa: Unkari

Tänä vuonna Helsingin kirjamessujen teemamaaksi on valittu Unkari, ja minulla on itsellänikin ollut eräänlainen Unkari-vuosi, sillä en ole aiemmin lukenut (tai aikonut lukea) unkarilaista kirjallisuutta näin paljon. Tässä muutamia tärppejä tänä vuonna ilmestyneistä tai syksyllä ilmestyviin unkarilaisiin kirjoihin. Olen ollut Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskuksessa kahdessa eri tilaisuudessa tutustumassa tämän vuoden tarjontaan. Ensiksi aivan vuoden alussa kustantamon edustajat kertoivat tulevista kirjoista. Jenni kirjoitti tilaisuudesta tuoreeltaan. Olin itse puhumassa György Spirón Kevätnäyttelystä kääntäjä Juhani Huotarin kanssa.

Toinen tilaisuus järjestettiin aivan kesän korvilla. Silloin Ylen kulttuuritoimittaja Seppo Puttonen teki kirjallisuusohjelmaa uusista unkarilaisista käännöksistä ja tilaisuus nauhoitettiin. Vielä en tiedä, milloin ohjelma on kuunneltavissa, mutta ilmoitan siitä blogissani tarkemmin, kunhan asiasta jotain kuulen. Tilaisuudessa haastateltiin kääntäjiä (Juhani Huotari, Hannu Launonen), Leena Lehtolaista ja Anna-Riikka Carlsonia (joka puhui Café Voltaire -kirjasarjasta ja erityisesti unkarilaiseen nykykirjallisuuteen keskittyvästä Ristiaallokoissa-osasta).

Hannu Launonen, Juhani Huotari, Seppo Puttonen

Lehtolainen oli juuri ollut Unkarin kirjamessuilla puhumassa depyyttiromaanistaan Ensimmäinen murhani, sillä se oli ensimmäinen hänen teoksensa, joka on nyt julkaistu myös unkariksi. Hän on käännetyimpiä kirjailijoitamme ja kulkenut maailman turuilla ja toreilla puhumassa dekkareista. Haastattelua varten hän oli lukenut Vilmos Kondorin (taiteilijanimi) Budapest Noir -dekkarisarjan ensimmäinen osan Budapestin varjot (en löytänyt tietoa kääntäjästä), joka sijoittuu 1930-luvun Unkariin ja ilmestyy Tammen kustantamana pian. Unkarissa ei ole kovin pitkä dekkariperinne, mutta Lehtolainen lupasi, että teos väistää sujuvasti kaikki dekkareiden kliseekarikot. Hienoa, että sarjan myötä pääsemme tutustumaan unkarilaiseen rikoksien ratkaisijaan. Jenni lisää vielä, että kysessä on klassinen dekkari film noir -hengessä; Budapest katuineen ja kahviloineen on suuressa roolissa.

Leena Lehtolainen, Seppo Puttonen

WSOY:n julkaisemaa Vilmos Csaplárin Hitlerin tytärtä (käännös: Outi Hassi) odotan myös. Teos sijoittuu ensimmäisestä maailmansodasta vuoden 1956 kansannousuun saakka käsitellen näin useita ajan kipukohtia. Nimikin jo viittaa siihen, että teos sotkee totta ja tarua, ja luulen, että kiinnostavalla tavalla.

"Kerran Münchenissä nuori Adolf Hitler törmää kurpitsaa kantavaan unkarilaistyttöön. Tuleva Kolmannen valtakunnan johtaja häikäistyy keittiöapulaisena työskentelevän Fanni Kucorin arjalaisen puhtaista piirteistä ja palaa myöhemmin availemaan neidon paidannappeja. Fannille syntyy tytär, Jolán. Ironista kyllä Führerin geenejä kenties kantava tyttö päätyy juutalaisen kirjoihin ja on vuosia myöhemmin Budapestissa joutua Auschwitzin-junaan. Hänet pelastaa kohtalon kolhima santarmialikersantti Elias Kujeda, mutta aika ei ole idealistien." (kirjaesittelystä WSOY:n sivuilta)

Péter Esterházyn Pitkin Tonavaa eli kreivitär Hahn-Hahnin katse -teoksesta (käännös: Hannu Launonen) otetaan syyskuussa uusi julkaisu ja lokakuussa WSOY julkaisee vielä Sándor Weöresin koottuja runoja. Kokoelma kantaa nimeä Kadonnut päivänvarjo (käännös: Hannu Launonen)

Siltala julkaisee lokakuussa Sándor Zsigmond Pappin teoksen Mitättömät elämät (käännös: Juhani Huotari). Teos on kiinnostava, sillä se ei sisällä vain yhtä kertomusta, vaan useita peräkkäisiä ja rinnakkaisia tarinoita, jotka valaisevat koko Romanian lähimenneisyyttä. Tarinat liittää yhteen vanha kerrostalo asukkaineen, joista jokaisella on oma henkilökohtainen historiansa, mutta jotka historiat kuitenkin punoutuvat köyden säikeiden tavoin yhteiseksi kertomukseksi. Varmasti huipputeos tulossa!!

Kansi: Timo Mänttäri

István Örkényltä ilmestyy 100 minuuttinovellia (Atena. Käännös: Juhani Huotari), joka on toinen, laajennettu painos vuonna 2002 ilmestyneestä kirjasta. Tänä vuonna István Örkényn syntymästä on kulunut 100 vuotta ja tästä syystä nyt teosta on laajennettu sisältämään 100 novellia. (STT) Örkényn groteski tyyli ja lyhyet vitsit kiehtovat. Kääntäjällä on näiden kanssa ollut haastetta, että hän saa välitettyä vitsit myös unkarilaista kulttuuria ja historiaa tietämättömälle suomalaislukijalle. Tätäkin teosta pitää odottaa syyskuuhun asti.

Lokakuussa ilmestyy tärkeä teos erittäin laadukkaassa Café Voltaire -sarjassa (Avain). Jos et ole tutustunut aiempiin osiin, joissa on esitelty brittiläistä, saksalaista ja ranskalaista nykykirjallisuutta, niin nyt on aika aloittaa. Tänä syksynä ilmestyy Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta (toim. Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri) ja Ristiaallokoissa. Esseitä unkarilaisesta nykykirjallisuudesta (toim. Juhani ja Olga Huotari).

Kansi: Anna Virtanen

Tämä on häpeämätön mainos, sillä olen itse kirjoittanut yhden esseen Krisztina Tóthista tuohon Unkari-osaan. Tóthin ensimmäinen ja lisäksi ainoa suomennettu proosateos Viivakoodi (Avain, 2009) on uskomattoman taidokas novellikokoelma. Suosittelen varauksetta.

Café Voltairella on myös oma blogi, josta löytää ajankohtaisia kirjallisuusuutisia ja asiantuntevia kirja-arvioita.

Lapsillekin on tulossa kaksi unkarilaista teosta, molemmat uusintapainoksia: Karoly Reichin iloisesti, retrotyyppisesti kuvittama Hassut aakkoset -tietokirja (WSOY) ja  Ferenc Molnárin Koulupoikia (Otava).

Paljonpaljon unkarilaisia teoksia on jo julkaistu tai ilmestyy syksyllä ennen kirjamessuja. Itse asiassa ainakin 12. Lisäksi ainakin Vilmos Csaplár, Sándor Weöres ja György Spiró ovat tulossa messuvieraiksi.

Toukokuun luetut + haasteasiaa

Toukokuu oli erikoinen lukukuukausi, sillä en ole aiemmin lukenut näin paljon yhden kuun aikana, vaikka loppukuusta keskityin lähinnä Downton Abbeyn ja Mad Men -sarjojen katsomiseen. Muhkea lukukuukausi johtuu kuitenkin siitä, että osallistuin kuun alussa Read-a-Thon-haasteeseen ja luin 24 tunnin aikana 9 kirjaa. Kiitos kaikille haasteeseen osallistuneille, kommentoijille ja tsemppaajille innostamisesta. Haaste oli mukava, ja aion jossain vaiheessa yrittää rikkoa oman ennätykseni. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia lukea yhtä vuorokautta (unet ja tauot kyllä nautin hyvillä mielin), mutta kuun loputtua huomaan sen vaikuttaneen siihen, etten niin paljoa jaksanut lukea ja katsoin mieluummin tv-sarjoja. Jotain tuli kuitenkin myös toukokuussa luettua, sillä sivumäärä kipusi itselleni ennätyksellisiin mittoihin (toisaalta en ole kuin parina kuuna laskenut sivuja yhteen): luin 5276 sivua, joista 884 sivua tuli kuvien kera. Luin kaikkiaan 20 kirjaa ja 3 sarjakuvaromaania. Kuuntelin loppuun yhden äänikirjan.


Lukuhaasteen aikana luetut:

Taina Latvala: Paljastuskirja
Carlos María Domínguez: Paperitalo  
Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta 
Tuomas Kyrö: Miniä 
Kristín Steinsdóttit: Omaa tietä 
Maritta Lintunen: Sydänraja 
Sanna Eeva: Olot  
Simon Lelic: Katkeamispiste 
Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina 

Muut kuun luetut:

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus
James Franco: Palo Alto
Lotte & Sören Hammer: Kaikella on hintansa
Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä 
Patrick deWitt: Sistersin veljekset 
Chris Cleave: Little Been tarina

Sarjakuvat (näistä omat arviot tulossa):
Faith Erin Hicks: Friends with boys
Guy Delisle: Burma Chronicles
Guy Delisle: Jerusalem

Luetut, mutta ei blogattu:

Kirjablogisti Booksylla on mukava tapa kertoa kuun vaihteessa myös niistä kirjoista tarkemmin, joista hän ei muuten ole ehtinyt tehdä pidempää arviota. Mie ajattelin nyt napata häneltä tämän toimintavan, sillä muuten roikutan kuukausitolkulla kirjoja mielessäni, joista haluaisin kirjoittaa jotain, mutta ajan kuluessa se on aina vain vaikeampaa. En ehdi kuitenkaan kirjoittaa kaikista, joten Booksyn tapa on mielestäni mitä mainion, sillä haluan kuitenkin jotain kirjata itselleni muistoksi bloggaamattomistakin kirjoista.


Hugh Lupton: Tarinatie  (lastenkirja)

Tarinatie on suloinen lastenkirja, jonka tarinat tulevat kaikkailta maailmasta. Tarina kolmesta kilipukista ja sillan alla asustavasta peikosta oli tuttu, mutta en tiennyt sen olevan alkujaan norjalainen satu. Saksalainen satu ääriään myöten täynnä olevasta puuropadasta ja englantilainen tarina pienestä kirjavasta kanasta, joka pyytää jokaiseen pieneenkin työvaiheeseen apua naapureiltaan ja syö lopulta leivän itse, ovat minulle tutuimpia entuudestaan. Intialainen satu matkivista apinoista ja afroamerikkalainen tarina lumoavasta laulusta puolestaan oudompia. Luin teoksen yhden työasian vuoksi, mutta viihdyin kirjan parissa, vaikkei minulla ollutkaan etuoikeus saada lukea sitä jollekin lapselle ääneen. Hugh Lupton on kirjannut loppuun tiedot siitä, miten on törmännyt valikoituihin tarinoihin. Näihin on myös suomentaja tuonut osansa, sillä löysin esimerkiksi tiedon siitä, että kolmen kilipukin rohkeudesta on myös useita suomalaisia versioita.

Kuvitus on runsasta, mutta silti jokainen aukeama on oma rauhallinen saarekkeensa. En pitänyt valitusta comic sans -fontista, mutta antaahan se tarinaan oman pehmeän sävynsä. Fontti on vain niin loppuunkulutettu, että kavahdan sitä kaikkialla.

Ihan miellyttävä kosketus lastenkirjoihin, sillä en ole niitä nyt hetkeen lukenut.


Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki

Minua harmittaa, että tämä teos jätti lopulta hyvin lyhyen muistijäljen mieleeni. Olin etukäteen odottanut sitä, sillä kirjailija on minulle luentokursseilta tuttu opiskelukaveri, mutta valitettavasti kirkkain idealamppu jäi minulta tämän teoksen osalta huomaamatta. Teos on oikeastaan kertomuskokoelma koulurakennuksen ja -pihan tapahtumista yhden päivän aikana. Erilaiset kertojat tuovat moniäänisenä mittelönä päivän erilaisia kohtauksia näkyviin, mutta kokonaisuuden kannalta tässä häviää eniten lukija. Tai ainakin tämä lukija, sillä välillä on vaikea löytää yksittäisten tarinoiden johtoajatusta ja sopivuutta kokonaisuuteen. Tiedän, ettei aina ole tarviskaan, mutta jonkinlaisen koheesion kannalta kaipasin kädenojennusta suuntaviivojen määrittelyyn.

Riikonen on rohkea kirjoittaja, eikä hänen esikoiskirjansa ole ihan sellainen, mitä olen tottunut esikoiskirjoista etsimään. Kokonaisuus on yhtä aikaa armollinen ja raaka; teos ei moralisoi ja opeta, vaikka koulumaailmassa siihen voisi helposti sortua, mutta se ei myöskään peittele heikkouksia, himoja ja väkivaltaa.


Petri Tamminen: Piiloutujan maa ja Enon opetukset

Pidän valtavasti Petri Tammisen kirjoista, ainoastaan Enon opetukset oli vähän tylsempi tuttavuus. Toisaalta sekin saattoi johtua siitä, että kuuntelin sen äänikirjana, enkä välittänyt kauheasti kertojan tyylistä. (Hänestä huomasi heti, koska oli pitänyt tauon ja ääni kulki innokkaasti eteenpäin ja loppulukua kohti ääni jo vähän mateli ja hinkui.)

Piiloutujan maa muistutti minua suosikistani Muita hyviä ominaisuuksia, sillä kirja ei ole vain kirja, se on olotila. Olen ollut nyt jonkin aikaa sairaana ja vähäjaksoinen, joten Piiloutujan maa kolahti tähän oloon ja tilaan vaivattomasti. Teos on täynnä piilopaikkoja ja ihmisiä, jotka kaipaavat piiloon. Se ei ole kuitenkaan kokoelma toisiaan toistavia ujoustarinoita, vaan lyhyitä katkelmia arjesta. Piilo on olotila, joka kuvastaa meissä tarvetta olla näkymätön: Kun ei haluaisi soittaa puhelimella, mutta aina toisinaan on vain pakko. Kun pää on sekaisin monista yhtäaikaisista tunteista, on parempi mennä jonnekin rauhoittumaan, yksin olemaan ja selvittämään langanpätkiä. Kun hälyn keskellä paras paikka olla yksin on rauhallinen inva-vessa. Minulle luettiin tätä ääneen, kun kipuilin eniten, tuntui että pääsin niihin tarinoihin hetkeksi piiloon.

Tammisessa minua viehättää, että teksti on niin vaivatonta. Hän sanoo paljon kauhean yksinkertaisesti. Eikä tuhlaa sanoja.


Saija Nissinen: Sitomisen taito

Mitä jää mieleen novelleista monta viikkoa lukemisen jälkeen? Ensiksi katoavat novellien nimet, en taida muistaa niitä edes lukiessani. Niihin täytyy toki palata, että pystyy tarkentamaan lukemaansa - kuin pistäisi kartalle nastoja, että täällä ja täällä olen käynyt, niin myös novellien nimiä muistelemalla mieli pyrkii etsimään tiettyä muistikuvaa ja miitä yksittäisessä novellissa sanottiin.

En kirjoittanut ylös yhdenkään novellin nimeä, mutta Sitomisen taito edusti sellaisia novellikokoelmia, joista pidän. Tarinat ovat mahdollisia kuvauksia arjesta, mutta silti niin absurdeja ja järjettömiä, ettei niitä meinaa uskoa todeksi. Siitä se taika syntyykin, se voisi tapahtua minulle, mutta onneksi niin ei käy. Mies, joka elää Elviksen lauluista, pesee sairaalassa osastolle joutuneita mielenterveyspotilaita. Hän on onnellinen arjessa, se kulkee kuin tanssi tai pikemminkin kuin laulu. Mutta aina on oltava joku, jolle tämmöinen tavanomaisuus ei kelpaa. Novellin särmää kiristetään huippuunsa, kun mukaan otetaan ihminen, joka ei voi hyväksyä moiseen yksinkertaisuuteen tyytymistä. Onni ei saa olla myötäsyntyinen olotila, vaan jokin asia, mitä pitää jatkuvasti tavoitella.

Jotain outoa on siinäkin, että tämä novelli jäi parhaiten mieleen. Osa katoaa taustahyminäksi vahvistamaan parhaimpien novellien tehoa. Outotunnelmaisia tarinoita, jotka Nissinen on sitonyt yhteen taidolla (tiesitte kyllä, että käytän tuon kortin jossain vaiheessa).


Markus Leikola: Naamakirja

Naamakirjan varasin kirjastosta, kun olin lukenut arviot täältä, täältä, täältä. Luin sen lentokoneessa, kun käväsin pohjoisessa lumitöissä äitienpäivän aikoihin. Minusta oli miellyttävä lukea pitkästä aikaa runoja, joissa merkitystä ei tarvinut metsästää, enkä tarkoita sillä että Leikolan proosarunot olisivat kertakulutusta vailla mitään syvällisyyttä. Ainahan sanat ovat latautuneet jollakin merkityksillä ja arvoilla, mutta Naamakirjaa lukiessa tottumatonkin runonlukija saa heti jutun juonesta kiinni.

Aktiivinen facebookin käyttäjä tunnistaa ne monet äänet, jotka hakevat kirjan sivuilta huomiota. Niissä on samaan aikaan huumoria ja traagisuutta, eikä lukiessa välttämättä tiedä uskaltaisiko niille antaa iloisen peukun. Ymmärtääkö ihan, mitä runon kulloinen puhuja etsii. Huumorin seassa on juuri se traagisuus, hetken aikaa on näytöllä yksittäisen ihmisen huomiota kaipaava kirjoitus. Pitääkö siihen jotenkin reagoida?

Jos mä laitan tähän että Ellu ja Jari on suhteessa
niin pitääkö sitten kun ero tulee niin
ensin olla että hieman epäselvää
vai ajaako saman asian että vaan poistaa sen kavereista
kuka tänkin osais kertoa
kun en mä edes tiedä paljonko se musta tykkää
ja sais ne menkat jo pikkuhiljaa alkaa

---

Sitten haasteasioihin.

Vastasin toukokuussa 11-kysymyksen haasteisiin, joka kiersi tiuhaan ainakin kirjablogeissa. Sain haasteen neljä kertaa, joten keräsin kaikki hyvin kirjapainotteiset kysymykset yhteen, mukava haaste, ja vastauksiani voi käydä vilkaisemassa tästä linkistä.

Sain pari päivää sitten Marjikselta Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen, jonka otan nyt ilolla vastaan. Hän on aiemminkin suositellut minulle Maria Turtschaninoffin Arra-kirjaa, mutta nyt haasteen myötä tartun kesällä tähän fantasiakirjaan. Yritän lukea mahdollisimman monipuolisesti erilaisia teoksia, mutta fantasian olen jättänyt hyvin vähälle huomiolle. Tämän myötä tulee korjattua tämäkin erhe.

Haasteen tarkoitus on kiertää eteenpäin ja vähän taaksepäinkin, sillä saan haastaa Marjiksen lukemaan oman suosittelemani kirjan. Hän tiesi jo haastaessaan minut, että sarjakuvan hän saa luettavakseen. Mutta tiedän, että hän tulee pitämään valitsemastani kirjasta. Sain joululahjaksi Craig Thompsonin Habibin, ja se on yksi kaikkien aikojen parhaista lukemistani sarjakuvista. En edes osannut sanoiksi pukea, mutta nyt luen mielelläni Marjiksen arvion teoksesta.

Haastan myös Kirjavan kammarin Karoliinan lukemaan Sergei Dovlatovin Meikäläiset, sillä odotin kovasti hänen lukevan sen maratoninsa aikana. Haastan myös Luettua-blogin Sannan lukemaan Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia. Minua kiinnostaisi kovasti tietää, mitä mieltä hän olisi näistä novelleista, sillä hän on ennen inhonnut novelleita, mutta nyt selvästi lämmennyt niille kirja kerrallaan. (Päivitys: Hups. Karoliina oli haastettu jo, joten siirrän tämän haasteen sittenkin Jaanalle Täällä toisen tähden alla -blogiin. Hän on ainakin ilmaissut kiinnostuksensa kirjaa kohtaan.)


Haasteen säännöt tiedoksi myös haastetuille:
Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.


Entä muut haasteet sitten? Tuntuu, että minun pitää näin kesän ja tulevan kesäloman (iiih, ensimmäiseni) kunniaksi vähän tarkistaa, että mikä tilanne on vuosihaasteissa, jotta tiedän vähän suunnitella tulevia lomapäiviä kirjamielellä. Tilanne vaatii tarkempaa valmistautumista ja teen haastetilanteesta erillisen postauksen lähipäivinä, sillä tämä bloggaus uhkaa karata nyt käsistä pituudellaan.

Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto

Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto

Atena, 2012

Alle sieben Wellen, 2009

Suomennos: Raija Nylander

Kansi: Nina Leino

Sivuja: 246

Genre: Moderni kirjeromaani

Kirjamatkalla: Itävalta

Joka seitsemäs aalto on sähköpostimuotoon kirjoitettu romaani, joka jatkaa siitä mihin edellinen teos Kun pohjoistuuli puhaltaa loppui. Vaikka molemmat voi lukea itsenäisinä teoksina, jää tästä jatko-osasta jotain oleellista ymmärtämättä ilman teoksen mittaista pohjustusta päähenkilöiden suhteesta.

Molemmat kirjat ovat genreltään (moderneja) kirjeromaaneja. Kirjeiden sijaan päähenkilöt Emmi ja Leo kirjoittavat toisilleen sähköposteja, koko teoksen ajan. Kertoja puuttuu, jolloin lukija on täysin sähköposteista ilmenevien asioiden varassa. Tunteet, perhesuhteet, henkilöiden ajatukset ja luonteet näyttäytyvät suoraan tai rivien välistä viestejä lukiessa.

Emmi on kipakka ja hyvin huomionkipeä, joka kalastelee alinomaan Leolta kehuja, mutta samanaikaisesti pyrkii olemaan reilu ja tasapainoilee perheensä tarpeiden ja omien tunteidensa välillä. Leo puolestaan yrittää kirjoittaa astetta viileämmin, on tietoinen erikoisesta tilanteesta, mutta varsinkin humalassa kirjoittaessaan sortuu lepertelemään. Kahden kirjan verran henkilöihin on tutustunut melko hyvin, ja huomaan nauttivani eniten tirkistelevästä lukemisesta.

Vaikka Joka seitsemäs aalto on jatko-osa ja kärsii näin vähän rakenteen ja aiheen yllätyksettömyydestä, se on todellinen page turner. Siinä missä dekkareista tehdään usein pitkiä sarjoja, jossa päähenkilöihin ehtii tutustua ja miltei kyllästyä "matkan" aikana, on virkistävä lukea myös rakkausromaanien puolelta teos, joka jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen päättyi. Mitä tapahtuu henkilöille kaiken sen jälkeen? Glattauerin tehokkuus perustuu henkilöhahmojen moniulotteisuuteen tiiviin, rajatun kerronan puitteissa, jolloin tarina jaksaa kantaa toisenkin teoksen läpi.

Mietin lukiessani, että olisiko kirjailijan pitänyt kirjoittaa kuitenkin vain yksi teos, eikä jakaa tarinaa kahteen osaan, mutta mielestäni lopputulos ei olisi ollut niin vetoava kuin vuoden odottelun jälkeen. 500 sivua sähköposteja toimii paremmin kahteen osaan jaettuna, sillä silloin molemmissa teoksissa on myös arvoisensa lopetus, ja jälleen uusi aloitus. Kaari toimii paremmin kahteen otteeseen kuin yhtenä kakkuna.

Joka seitsemäs aalto on pullollaan ellipsejä, sillä kun Emmi ja Leo viimein kohtaavat, tapaamisen yksityiskohdat jäävät ikuisesti lukijan ulottumattomiin. Sähköposteissa sanotaan vain se, joka jäi päähenkilöiden mieltä vaivaamaan. Aukkoja täyttämällä viestien vivahteikkuus, valitut sanat, keskinäinen juupas-eipäs tinkaaminen, läpitunkeva luottamus ja hellyys sekä jatkuva eroaminen korostuvat kokonaiseksi ja aidoksi rakkaustarinaksi.

Lainaan loppuun itseäni:
"Vähitellen teoksen maailmasta avautuu lukijalle useampi taso. On Emmin ja Leon rakentama virtuaalinen todellisuus, jossa he ovat toisilleen olemassa kielen kautta rakentuneiden mielikuvien varassa. Lisäksi heillä molemmilla on kuitenkin myös oma elämänsä, ja välillä se joutuu ristiriitaan virtuaalisen todellisuuden kanssa. Todellisuuden kohtaaminen ei ole aina helppoa, kun unelmat heräävät ja mielikuvien maailma houkuttaa enemmän. Samaan virtuaalisuuteen koukuttuu myös lukija, sillä lukemista ei voi lakata ennen kuin viimeinenkin sähköpostiviesti on luettu."

Lyhytarviot - lomalukemistoa

Kaikki kuvassa näkyvät kirjat on nautittu vuorokauden sisällä joululomallani. Makoilin sängyssä tai istuin takkatulen ääressä, mutta kirjat vaihtuivat nopeaan tahtiin käsissä. Olo oli levollinen, vaikka niin monta tarinaa tulikin ahmittua lyhyessä ajassa. Näistä kolmesta Hallandin murha oli paksuin, sillä siinä oli jopa 220 sivua. Varsinaisten pienoisromaanien kolmintaistelu ja palkkioksi eräälle joukosta erottuminen.

---

Pia Juulin Hallandin murha (Atena, 2011) kuuluu rikosromaanien genreen, mutta ei ole mielestäni sen tyypillisimpiä edustajia. Tarina alkaa kyllä murhalla, mutta teoksessa ei niinkään keskitytä selvittämään, että kuka on syyllinen, vaan murha tapahtumana ja läheisten reaktio ovat suurennuslasin alla. Murha näyttäytyi tavalla, jota en ennen dekkareita lukiessani ole kokenut.

Kirjan päähenkilö ei ole suinkaan murhaa tutkiva poliisi tai etsivä, vaan murhatun puoliso, jonka kautta tapahtumat lukijalle näyttäytyvät. Bess ei myöskään ole tyypillisimpiä leskiä, sillä hän ei tunnu osoittavan minkäänlaisia sovinnaisia tunteita murhan tapahduttua. Leena Lumi on kuvannut tätä tunteettomuutta omassa arviossaan kiinnostavasti: lukija tuntuu katsovan, kuten leskikin, tapahtumia kuin elokuvaa. Ajatus sopii teokseen, sillä Bess on melko passiivinen päähenkilö. Hän ei pyri mitenkään selvittämään asioita, eikä tunnu olevan kauhean kiinnostanutkaan syy-seuraus-suhteista. Lukija on hänen varassaan, eikä saa kuin puolivahingossa asioita selville. Tämä oli taitavasti toteutettu, mutta vaikka olenkin avoimien loppujen ystävä, myönnän kaivanneeni perinteisempää ratkontatyyliä paikoitellen.

Paljon kysymyksiä ja hienovaraisia vihjeitä, kiinnostavasti lukujen alkuun on upotettu sitaatteja muista teoksista kuin pieniä avaimia. Susan tapaan taisin ansioista huolimatta pitkästyä kesken lukemisen.

Lue, jos haluat hämmentyä ja lukea murhasta toisenlaisen näkökulman.
Älä vaivaudu, jos viimeinen asia, mitä haluat jäädä dekkarin lukemisen jälkeen miettimään on: kuka sen lopulta teki.

---

Elena Damianin kirjeet (Like, 2011) on matka Helsingin Olympiakesään, vuoteen 1952. Dokumentaristi Markus Lind haluaa tallentaa elokuvan ajasta ja tapahtumasta, josta hän jäi itse paitsi. Lapsena hän ei saanut jäädä Helsinkiin kisoista nauttimaan, vaan hänet siirrettiin maalle pois tieltä. Hänen isänsä oli tuolloin kisoissa urheilutoimittaja, joka ehti nauttia hurmoksesta myös kisojen ulkopuolella.

Erään Elena Damianin kirjeet vievät Markuksen konkreettiselle matkalle Italiaan, mutta ennen kaikkea sisimpäänsä. Ne herättävät ajatuksen aviorikosten toistuvuudesta, kuin tahrasta perimässä. Tässäkään romaanissa ei keskitytä Hallandin murhan tapaan tekoon, vaan jälkiseurauksiin. Mitä aviorikoksen jälkeen tapahtuu?

Sinisen linnan kirjastossa Jukka Pakkasen teoksen kuulasta tarinaa verrattiin Joel Haahtelan tuotantoon. Olen vasta toista "haahtelaani" parhaillani lukemassa, mutta en siltikään täysin tunnista tätä vertausta. Maria perustelee kyllä hyvin: "Tarinassa on paljon samaa kuin Joel Haahtelan romaaneissa: mies saa tietää vuosia salattuja asioita vanhemmistaan ja matkaa kirjeiden ja valokuvien avulla menneisyyteen. Kuten Haahtelan henkilöhahmot, myös Pakkalan kuvaamat ihmiset kantavat mukanaan historian rajujen käänteiden jättämiä traumoja."

Katoamispisteen jälkeen olin ihan kananlihalla, ymmyrkäisenä siitä, kuinka niin vähällä sivumäärällä voi saada niin paljon aikaan. Elena Damianin kirjeet oli puolestaan makuuni liian suoraviivainen ja tarinan eteneminen liian helpontuntuista. En kritisoi missään nimessä Pakkasen kieltä, enkä ideaa. Idea on aivan loistava, mutta asiat etenevät itse tarinassa hyvin nopeasti. Miksi lukiessa tuntui enemmän kiireenmaku kuin historian itsestään hitaasti muistuttava havina. Markuksen ja Elenan kohtaaminen ei kosketa, sillä henkilöihin ei ehdi sitoutua. Mutta Mari A. sen sanoi paremmin: "Paljon en voi kirjoittaa tai paljastaa kirjasta, sillä siinä tärkeää ei ollut juoni, vaan tapa kertoa tarina."

Lue, jos haluat tietää enemmän ainoista Suomessa järjestetyistä kesäolympialaisista.
Älä vaivaudu, jos et ymmärrä miksi isä antaisi kuolinvuoteellaan pojalleen entisen rakastajattarensa kirjeet, kuin näyttääksen kuinka tunteeton mies hän lopulta oli. Sillä siitä tarina saa alkunsa.

---

Pasi Lampelan esikoisromaani Kiusaajat (Wsoy, 2011) on vain 123-sivuinen, mutta hyvä esimerkki siitä, kuinka pieni on kaunista. Päädyin ostamaan teoksen Parnassossa olleen erittäin hienon kritiikin tähden. Suosittelen kritiikin lukemista yhtä lämpimästi kuin siinä käsiteltävän romaaninkin. On oikeastaan vaikea kirjoittaa omaa arviota teoksesta, kun mieleen on jäänyt jälki sekä Lampelan teksistä että Tapion kritiikistä.

Teoksen nopealukuisuus hämää, sillä näennäisesti melko yksinkertaiseen tarinaan kirjautuu paljon merkityksiä yksinäisyydestä, kelpaamattomuudesta ja kasvukivuista. Jorin tapaan en malttanut laskea kirjaa lukujen välillä käsistäni.

Päähenkilö, Tuomas, kärsii kiusaamisesta ja itsetuhoisista ajatuksista. Hän saa mahdollisuuden vetäytyä omaan rauhaan kesän ajaksi, kun hänen holtiton enonsa pyytää tätä huvilansa vahdiksi. Muutamien pikkupuuhien ohessa Tuomas tappaa aikaa kiertelemällä ympäriinsä - ja itseensä.

Tuomaksen tunteet etsivät kohdettaan ja seksuaalinen turhautuminen tuntuu kiusaavan häntä siinä missä enonsa tehtaalta poispotkittu raivoisa mies, joka tunkeutuu huvilalle syyttelemään. Kun Tuomas piirtää serkkutyttönsä sängyn patjaan kirkkoveneen ja repii siihen viillon yhtymistarkoituksessa, tuntuu ahdistus kiusalliselta.

Lopussa jännite vähän lässähtää, mutta teos on kuitenkin näistä kolmesta se, joka eniten jäi mielenpäätä vaivaamaan.

Lainaan kriitikkoa: "Kukaan ei ymmärrä, mikä Tuomasta vaivaa, ei äiti, ei eno, ei kertoja, eikä Tuomas itse. Jos romaani alkaa matkalle lähdöstä, päätyy se oivallukseen, että perilläolo on aina illuusio."

Lue, jos aikaa on rajallisesti ja pidät vetävästä tekstistä.
Älä vaivaudu, jos sen ajan käytät mieluummin muuhun kuin nuoren miehen eksistentiaalisen kriisin seuraamiseen.

---

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta (En liten bok om ondska).
Atena 2011. Sivuja: 300. Suomentanut: Ulla Lempinen

Ostin Ann Heberleinin Pienen kirjan pahuudesta, koska a) aihe kiinnosti, b) sain kirjan edulliseen hintaan, c) K-blogissa oli mielenkiintoinen keskustelu siitä, että mikä kauheassa kiinnostaa meitä lukijoita. (Kannattaa käydä vilkaisemassa keskustelua täältä.) d) Ann Heberlein on kiinnostava kirjailija, vaikken olekaan lukenut hänen aiempaa teostaan En tahdo kuolla, en vain jaksa elää (Atena, 2010). e) pidän rikostarinoista, dekkareista ja television murha-sarjoista, mutta en silti lakkaa ikinä hämmästymästä, että miksi haluan viihtyä kauheuksien äärellä. f) no niin nyt riitti, kirja oli kiinnostava ja ostoperusteluni riittävät.

Miksi haluamme kohdata taiteessa pahaa?
Heberlein pyörittelee erilaisia tosielämän rikostapauksia koulusurmaajista pedofiileihin. Uutisista saa päivittäin lukea, kuinka paljon ikäviä asioita tapahtuu meille ja muille. Usein tuntuu, etten pysty edes lukemaan uutisointeja, koska en halua tietää sitä kaikkea. Silti voin nauttia, viihtyä, samantapaisten asioiden äärellä, kun se tulee esiin kirjallisuudessa. Heberlein pohtii pahuuden kokemusta taiteessa ihmisen tarpeena työstää pelkojaan. Sama pahuus kirjojen kansien välissä on kuitenkin hallitumpaa ja ikäviä tunteita pystyy työstämään taidekokemuksen äärellä. On se sitten populaari- tai korkeakulttuuria. Teos ei arvota ihmisten kokemuksia, eikä taideteoksia keskenään ja on kiinnostava löytää tuttuja kirjoja ja niiden pahuuden analysointia pienen mustan kirjan kansien välistä. 

Lionel Shriverin Poikani Kevin on ahdistava teos koulusurmaajasta. Shriver leikittelee filosofisilla, teologisilla ja biologisilla mielikuvilla myötäsyntyisestä pahasta, mutta Heberlein haastaa kirjailjan ratkaisun. Minusta teoksen kiinnostavimpia kohtia olivat juuri nämä lyhyet pohdinnat pahuudesta kirjallisuudessa ja niiden pyörittely eri teemojen valossa. Heberlein yhdistää Poikani Kevinin, Doris Lessingin Viides lapsi -teoksen ja monen muun "paha lapsi" -genren alle. Pohdinnan rinnalle Heberlein tuo koko ajan tapauksia oikeasta elämästä.

Traagisen kohtalon rakentaminen lehdistössä
Pahuutta ei tosiaan käsitellä vain kirjallisuuden kautta, vaikka näin alunperin ajattelin. Teos on monipuolisempi. Vaikka kiinnostukseni onkin pahuuden kuvauksessa taiteessa, niin luin silti innokkaasti myös pohdintoja siitä, miksi juuri pahat asiat myyvät lehdissä. Miksi iltapäivälehdet, jotka kirkuvat kuolemaa, katastrofeja ja raakuuksia ovat myyntimenestyksiä? Missä pahoissa olosuhteissa pääsee syntymään hirviöitä, jotka terrorisoivat lähiympäristöään ja lopulta heille täysin tuntemattomia ihmisiä. Mielenkiintoisimpia ovat ne tapaukset joissa saman teon tehnyt rikollinen voi saada lehdistössä ihan erilaisen kohtelun, jolloin tapaus herättää myös lukijoissa täysin ristiriitaisia tunteita. Näistäkin tapauksista teoksessa on esimerkkejä.

Moni Heberleinin käsittelemä tapaus on Ruotsissa tapahtunut tai ruotsalaisen lehdistön uutisoima, mutta kyllä näistä voi yhtäsuuruus merkin vetää suomalaiseenkin mediakulttuuriin. Haluamme tietää, millainen on paha ihminen. Onko teko harkittu ja onko tekijä nauttinut sen tekemisestä? Vai onko hän traagisten olosuhteiden uhri, jolloin hän on lukijakunnan silmissä lähes syyntakeeton pahoihin tekoihin. Heberlein nostaa esiin erään ruotsalaisen naisen, joka vangittiin Yhdysvalloissa surmista ja muista pahoista teoista, ja kuinka tapausta käsiteltiin lopulta Ruotsissa. Yleisö meni lopulta surmaajan puolelle, sillä taitava toimittaja rakensi todellisen mutta erittäin tunteisiin vetoavan jutun surmaajan taustoista, jolloin hänen tekonsa tuntuivat melkein järkeenkäyviltä ja hänen uhriensa kohtalo jäi toissijaiseksi. Kaikkien näiden tapausten läpikäyminen on teoksessa kiinnostavaa, sillä usein minulla itsellänikään ei ole mitään tuntumaa siihen, että miksi me kaikki toimimme näin. Miksi pahuus kiehtoo niin, että se on suurin myyntivaltti ja jopa monen rakkauskirjeen yllyke. (Viittaan tällä vankiloihin tulviviin kirjemäärin, kun massamurhaajiin rakastuneet naiset lähettelevät rakkaudentunnuksiaan)

Käsittämätöntä, mutta Pieni kirja pahuudesta analysoi pahuuden eri puolia hyvin, vaikkei mitään ratkaisuja tarjoakaan. Teos esittelee erilaisia teorioita ja filosofointeja pahuudesta, eri puolia ja toisiaan tukevia väitteitä. Demonisoinnin, lapsien tekemien pahuuden ja sukupuolijaottuneen pahuuden lisäksi Heberlein kirjoittajaa pahuuden edellytyksistä ja pahuuden suhteesta hyvyyteen. Vaikka luin teoksen kerralla, suosittelisin sen pilkkomista pienempiin lukupaloihin. Moni hyvä ajatus meni nopeasti luettuna ohi ja keskittyminen oli parhaimmillaan niissä teemoissa, joita oli jo ennalta osannut odottaa ja niitä on etukäteen ehkä miettinyt.

Suosittelen niille, joiden mielestä pahuudesta pitää puhua kiihkottomasti.

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Rikoksia on saksalaisen puolustusasianajaja Ferdinand von Schirachin esikoiskirja, joka koostuu 11 rikostarinasta. Tarinat ovat eräänlaisia muisteluita, sillä kaikki rikokset liittyvät Schirachin puolustamiin asiakkaisiin. Takakansitekstikin jo lupaa, että kyse on tositarinoista, jonka tarkoitus on herättää lukijassa luottamusta ja kiinnostusta näiden "oman elämänsä sankareiden" edesottamuksiin. Eipä sillä. Tämä kyllä toimii ja tarinat imaisee melkein kertahaukkaisulla. Kaikki ovat erilaisia, osa tavanomaisia mustasukkaisuusrikoksia, osa mielenterveyspotilaiden tekemiä, osa uskomattomia, osa liiankin tutunoloisia. Heidän asianajajansa on kirjoittanut muistiin rikollisten taustoja ja rikoksen tapahtumia elävästi ja tarkkanäköisesti, niin että faktasta tulee kiehtovaa fiktiota.

Pääsin rikoksentekijän pään sisälle, eikä sieltä löydy välttämättä mitään suurta ja kaikkivoipaista pahuutta. Typeryyttä, sekavuutta, huonoa tuuria tai tapoja. Tunsin myötätuntoakin rikollisia kohtaan aina välillä. Tässä kohdin herääkin kysymys, että kuinka luotettava kertoja on puolustusasianajaja. Hänen sympatiansa nyt tuntuvat luonnollisestikin olevan tarinan päähenkilöiden puolella. Mutta ainahan "totuus" on väritettyä, näkökulmasta, kertojasta ja tilanteesta riippuen.

Rikoksia oli makoisa välipalakirja, sillä tarinat ovat tasapainossa suhteessa toisiinsa ja laatu pysyy loppuun asti. Tarinoita ei ole pitkitetty ja taustoitettu liikaa, jokainen voi itse päättää, että missä suhteessa rikoksentekijän rangaistus on hänen tekoonsa nähden. Saako ihmisen hengen ottaa, jos vain ei näe muuta pakotietä avioliitostaan. Onko olemassa liioiteltua itsepuolustusta, jossa omaa reviiriään uhkaavat kiusankappaleet saa kylmäverisesti surmata? Missä tilanteessa pankkiryöstö on oikeutettua?


Taitavana puolustusasianajajana kirjoittaja saa minut puolelleen, jolloin ymmärrän kuinka vaikea olisi istua tuomarin pallilla. Lukiessa miettiikin rikoksia melko hyveellisten arvojen kautta, kuka minä olen sanomaan, mikä on paha ja tuomittava teko. Raakuuksia ei kuvata, eikä teoilla mässäillä, sen sijaan rikoksentekijöiden psyykettä ja taustoja kuvataan tarkkanäköisesti. Lempeiden rikostarinoiden ystäville!

Ferdinand von Schirach: Rikoksia 
Atena, 2011
Sivuja: 210
Suomentanut: Raija Nylander

Atenan ja Schildtsin syksy 2011

Olin tänään "Uusien kirjojen iltapäivilla", kuuntelemassa Atenan ja Schildtsin syksyn kirjakuulumisia. Sekä tietokirjojen että kaunon puolelta on katalogit pullollaan kiinnostavia kirjoja, mutta nostan tässä esiin nyt ne, joista eniten kiinnostuin ja joita aion syksyn mittaan lukea ja blogissani esitellä.

Olen lukenut keväällä melko paljon esikoiskirjoja ja aion jatkaa samalla linjalla nyt syksyllä, sillä minusta on kiinnostava sitten vuoden lopulla verrata kauden kirjoja ja tehdä omaa veikkausta vuoden esikoiskirjafinalistien osalta. Atenalta julkaistiin tänään Mia Vänskän romaani Saattaja, joka kiinnostaa minua nimenomaan siksi, että on suomalainen kauhukirja. En ole lukenut kauhukirjoja, kuin joskus nuorena yksikaksi Kingiä ja siinä se taitaa osaltani olla. En siis pysty arvioimaan kirjan esikuvia ja genren tyylipuhtautta, mutta etukäteen luvatut vaikutteet suomalaiseen mytologiaan ja maagiseen realismiin kiinnostavat ja näitä lähden etukäteen lukiessa maistelemaan. Olen halunnut myös liikahdella uusien genrejen pariin, joten lukukokemuksesta tulee varmasti kiintoisa. Erityismaininta siitä, että Saattajassa on upea kansi.

Tänään julkaistiin myös tanskalaisen Pia Juulin rikosromaani Hallandin murha, jonka kehutaan rikkovan perinteisen dekkarin kaavan ja samalla verrataan Umberto Econ Ruusun nimeen. Teos on voittanut myös Tanskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon. Luen myös melko vähän dekkareita, joten perinteinene kaava ei ole minun lukunautintojani kangistanut, mutta kaikki uudistavat, rikkovat ja taitavat tarinat vetävät silti puoleensa. Haastattelussa Juul kertoi, että rikoksen ratkaiseminen jää lukijan oman tulkinnan varaan, enemmän teos kuvailee ihmisyyttä ja murhan jälkeisiä seurauksia kuin itse rikosta ja kilpajuoksua tappajaa vastaan. Kirjan kannessa oleva korpinnäköinen lintu (mustarastas, Kiitos Kirsi oikaisusta) vie ajatukset Edgar Allan Poen kauhukertomuksiin, mutta luvassa on varmasti jotain ihan muuta.

Schieldts julkaisee sarjakuvamessujen yhteydessä feminististä ruotsalaissarjakuvaa Johanna Rojolan toimittamassa kokoelmassa Suffragettien City. Kirjoitin vähän aikaa sitten siitä, kuinka yllättynyt olin kuullessani, että monet suomalaisten taidesarjakuvataiteilijat tekevät nimenomaan omaelämäkerrallisia teoksia. Rojola haluaisi tällä kokoelmalla inspiroida kotimaista sarjakuvakenttää tekemään yhteiskunnallisia ja poliittisia sarjakuvia. Hän itse saa omiin töihinsä sytykettä lehdistä ja uutisista, joten ei ihme, että samankaltainen sarjakuva naapurimaassa kiinnostaa. Kokoelma tuo suomalaisille sarjakuvan ystäville ensimmäistä kertaa luettavaksi suosittuja ruotsalaisia naissarjakuvataiteilijoita. Odotan tätä erittäin kiinnostuneena!

Muita kiinnostavia tärppejä:
- Stephen Fry: Virtahepo
Koska räävitön, rivo ja teräväkielinen satiiri on aina poikaa ja uskon, että "Jeeves" hoitaa varmaan teoksen tyylillä. Ja koska hänen pituutensa 196cm mainittiin sekä teoksen esittelyssä että kirjan katalogissa. :)
- Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä
Koska teoksesta on tehty jo BBC:n rikossarja. Ja koska katalogi lupaa teoksen olevan dekkari, joka on samalla kirjallisuutta. ;)
-Marianne Peltomaa: Ei valoa tunnelissa
Koska teoksesta tulee joulukuussa kotimainen rikossarja televisioon. Koska pidin kirjailijan esiintymisestä jo Vanhan kirjallisuuden päivillä.
- Hugleikur Dagsson: Perimmäinen Pohjola
Koska se on hänen ensimmäinen kokonainen sarjakuva-albumi. Koska luvataan islantilaista mytologiaa.

Tietotorstai: 1

Kirjavan kammarin Karoliinalta nappasin tämän päivän otsikon, sillä ajattelin yhdistää kesän aikana lukemiani tietokirjoja yhteisarvioihin. Kuvasta saa vähän viitettä siitä, että jollain tasolla liikutaan samojen aiheiden partaalla. Markus Bennemanin Himokas härkäsammakko (Atena, 2011) on ainoa näistä, johon ei liity varsinaisesti ympäristö- ja hyvinvointitendenssiä, mutta kirjaston bestseller-hyllyllä viipyessäni teoksen hauska kansi veti puoleensa ja näin ollen eläinten erikoisista parittelukäyttäymisistä kertova kirja nousi lukupinoni päällimäiseksi. Kirjoja on niin paljon, että en kirjoita kuitenkaan kaikista kerralla, sillä muuten arvio kasvaisi liian pitkäksi, eikä sitä kukaan jaksaisi lukea.

Noora Shinglerin kirja Marjoja ja Maskaraa (Atena, 2011) oli minulle pakko-ostos, sillä olen hänen Kemikaalicocktail-bloginsa ansiosta tehnyt suurremontin ruokavaliossani. Löysin kolme vuotta sitten hänen bloginsa, kun yritin etsiä syitä järjettömiin vatsakipuihini. Oli helpottavaa löytää ihminen, jolla oli ihan samat oireet kuin minulla ja joka oli saanut apua muuttamalla ruokavaliotaan. Aloin seurata Nooran esimerkkiä muokkaamalla hänen ohjeitaan itselleni sopiviksi. Kävin myös allergiatesteissä, joista löytyi yllättäen vehnä-allergia (sittemmin olen tervehdyttyäni pystynyt jälleen syömään vehnää pieninä annoksina). Aiemmin minulle oli aina lääkärissä vain sanottu, että stressaan liikaa ja siitä syystä mahani turpoaa ja on kipeä. Marjoja ja Maskaraa ei enää tuonut minulle niin paljoa uutta tietoa, koska olen seurannut kirjoittajan blogia vuosia ja lukenut muita vastaavia kirjoja, mutta ei kirja silti missään nimessä ollut hukkaostos.

Lähestymistapa kirjassa on melko henkilökohtainen. Alaotsikkokin on muotoa "Kuinka hylkäsin turhat ruoka- ja kosmetiikkakemikaalit". En halua kuulostaa siltä, kuin seuraisin sokeasti jotain kulttia, mutta samaa tahtia, kuin aloin itsekin voimaan paremmin ja sain ruokavalion muutoksella kuriin ikävät migreenikohtaukset ja kivuliaan Tietzenin oireyhtymän, hävisivät kylpyhuoneesta myös turhat kemikaalit.
Aiemmin listasinkin kauneudenhoitotuotteita ja olen ollut tyytyväinen purkkimäärän vähenemiseen. En kuvittele olevani parempi ihminen tekemällä näin, mutta voin paremmin ja se riittää. Olen löytänyt itselleni sopivat tuotteet.

Join ennen paljon light-limsoja, enkä osannut yhdistää migreenikohtauksia juomatottumuksiini. Minulle on tehty nuoruuden hevosonnettomuuden takia kallooni vaikea leikkaus ja olen aina luullut, että kivut ovat vain osa elämääni. Tekemällä isoja, pieniä valintoja päivittäin olen onnistunut vähentämään kroonista kipua koko kehostani. Muutos on huikea, ja siksi jaksan uudelleen ja uudelleen innostua kirjoista, joissa tarjotaan konkreettisia neuvoja ruoka- ja kosmetiikkavalintoihin.

Yleensä en kirjoita näin henkilökohtaisia asioita blogiini, mutta tähän teokseen pieni taustoitus mielestäni sopii. Sallinette siis pienen rönsyilyn omaan terveyshistoriaani. Kaikille eivät tepsi samat keinot, enkä aina ole toiminut johdonmukaisesti, mutta olen ollut tyytyväinen siitä, että Shingler päätti jakaa blogissaan kaikelle kansalle omat terveysvaivansa.

Teoksessa erityiskiitosta saa Saara Helkalan persoonallinen kuvitus, selkeät aihepiireihin sopivat listaukset ja loppuviitteet lähteisiin. Aluksi minua hämmensi Nooran sanavalinnat, vaikka niihin olen blogissakin tottunut, kirjassa "äässit" ja "shaisset" hyppäsivät silmille.

Ruotsalainen terveyskirja Älykäs painonhallinta (Avain, 2011) kertoo samoista terveysasioista, mutta painonhallinann kannalta. Makeutusaineet limsoissa ovat yhtä haitallisia kuin sokeri, sillä ne mahdollisten hermostoon kohdistuvien terveysvaikutuksen lisäksi huijaavat aivoja. "Makean maun ansiosta aivot ennakoivat saavansa sokeria ja antavat haimalle käskyn erittää suhteettoman suuren määrän insuliinia. Tämä vuorostaan johtaa verensokerin laskuun, mielitekoihin ja rasvanmuodostukseen"

Aivoilla on päärooli syömisen hallinnassa ja siihen liittyvissä kehon toimintaa säätelevissä käskyissä. Kiinnostava lukea kansantajuisesti haiman toiminnasta, insuliinista, aivojen palkitsemisjärjestelmästä ja vaikkapa unihäiriöiden vaikutuksesta painonhallintaan.



Erityisesti pidän havainnollistavista kuvista, miten Laiskan Liisan muffinsin-mussutus nostaa verensokerin taivaisiin, kun taas Sporttisen Sirpan lihakset hyödyntävät ylimääräisen sokerin. Nimet ovat ihan kauheita, mutta kuvat havainnollistavia.

Kirja on ennen kaikkea lempeä, ihmisiä ei tasapäistetä tässäkään eikä hoeta iänikuista mantraa siitä, kuinka pitäisi vain kuluttaa enemmän kuin mitä syö. Asiat havainnollistetaan ja perustellaan. Vähähiilihydraattinen ruokavalio voi olla monille nykyisin jo kirosana, niin paljon siitä puhutaan, mutta vaikka Älykäs painonhallinta ei margariiniteollisuutta kohden kumarra, ei siinä silti puhuta niinkään ihanneruokavalioista vaan siitä, miten keho toimii. Vajaaseen kahteensataan sivuun on käytetty paljon lähteitä, mutta asiaa ei ole kirjoitettu vaikeaselkoisen painokkaasti.

Olen huomannut, että tietokirjavalintoihin vaikuttaa enemmän henkilökohtainen syy kuin proosan lukemiseen. Joku tiedonnälkä ohjaa nappaamaan hyllystä juuri sen tietyn aihealueen kirjan.

Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja oli juuri oikealla tavalla vinksahtanut, joten halusin ehdottomasti lukea sen. Nauhoitan kaikki Avara luonto -ohjelmat, joten omaperäinen näkökulma eläinmaailmaa kiinnostaa, tottakai!

Eläinkunnan lemmentouhut on jauettu eri otsikoihin. On avioliittohuijareita, siittiövarkaita, transvestiitteja, seksihurjastelijoita kuin myös ikuisia neitsyitä. Miten "hippiapinan", bonobon vilkas seksielämä tekee siitä paljon rauhaarakastavamman yksilön kuin lajitoverinsa simpanssin. Mitä lahjuksia urokset joutuvat naaraille antamaan, jotta he voisivat paritella? Ovelimmat ötökkäkoiraat tuovat valitsemalleen neitoselle proteiinipitoisen lahjan, jonka sisään he ovat kätkeneet koiraan siittiöitä. Ottamalla lahjan vastaan, naaras suostuu täten myös koiraan odottamaan vastapalvelukseen.

Tarinoita on niin paljon, ettei niitä voi mitenkään muistaa kaikkia, eikä teos olekaan parhaimmillaan nopeasti hotkaistuna.

En koe olevani vinksahtanut, vaikka sanonkin, että haluan nauttia eläinten eriskummallisista parittelutarinoista pienissä annoksissa. Kirjan huumoriarvo ja erikoisten tapojen ihmettelykin aukeavat näin antoisammin. Siksi olen kerännyt nyt aimo annoksen sakkoa, sillä en vain ehtinyt kirjaston bestseller-aikojen puitteissa tätä lukea.

Francesc Miralles & Álex Rovira: Lopullinen vastaus

Lopullinen vastaus (Atena, 2011) on melkein kuin Da Vinci -koodi, siinä vain etsitään Graalin maljan sijaan Albert Einsteinin suurinta yhtälöä, jonka ajatellaan löydettäessä vaikuttavan koko ihmiskuntaan. Molemmissa trillereissä seikkailee pääosassa asiantuntijaroolissa toimiva mieshenkilö Javier ja salaperäinen, upea ja sensuelli nainen Sarah, jolla on mysteerinen suhde taustalla häilyvään salaseuraan. Molemmissa on jännittävästi rakennettu, alati kiihtyvä ja monimuotoinen trillerikuvio historiallisine faktoineen ja salaliittoteorioineen.

Valitettavasti molemmissa on myös lopulta aika lässähtänyt lopetus. Kaiken sen kirimisen ja kiihkoilun jäljiltä on vaikea kuroa tyydyttävä loppu kasaan. Odotukset ovat korkealla, tiheä tunnelma on tarttunut ja sisällä on silti alati kasvava pelko siitä, että juoni kasvoi itseään suuremmaksi. Harmittavaa törmätä pumpuliseinään.

Joka luvun lopussa on mieletön "Kunpa hän olisikin tehnyt tarkistuksen jo silloin"- tai "Jos hän olisi tiennyt, mitä tuleman piti, hän olisi tehnyt toisenlaisen valinnan" -cliffhanger. Kyllä tämä tapa kutkuttelee jatkamaan lukemista ja teos pitää otteessaan. Mutta jos ollaan kivuttu niin korkealle mäenhuipulle, ettei maata enää näy, harmittaa lopulta laskea alas kuoppaista tietä.

Vaikka sateenkaaren toiselle puolen ei olekaan aarretta, niin onneksi itse matkanteko on jännittävä. Einsteinin jalanjälkien perässä kuljetaan läpi Eurooppaa ja Amerikkaa. Lopullinen vastaus on pullollaan kiinnostavia anekdootteja ja neronleimauksia suoraan Einsteinin henkilöhistoriasta. Mielenkiintoisin anti onkin Einsteinin elämänvaiheiden läpikäyminen, ei niinkään hänen viimeinen salaisuutensa. Minulle Einsteiniin liittyvät tarinat olivat uusia ja niiden kautta teokseen tuli mukaan vähän huumoria. En edes tiedä, ovatko ne kaikki tosia vain kirjailijoiden kuulemia urbaaneja legendoja tästä omalaatuisesta nerosta. Jännitystäkin on luvassa, vaikka pahiksen arvaa melko nopeasti.

Mietin lukiessani, että tuntuuko tekstissä kahden eri tekijän kirjoitustyö, mutta mielestäni teksti oli samantyylistä kaiken aikaa. Leikittelin ajatuksella, että toinen kirjoittajista halusi keskittyä enemmän Sarahiin ja toinen Javieriin. Aina kun Sarahin ulkonäköä hehkutettiin teoksessa, ajattelin että se on nimenomaan toisen kirjoittajan valinta, kun taas toinen olisi halunnut tehdä hänestä vähemmän upean, mutta hävisi pitkässä tikussa. Kaikenlaista sitä tuleekin mietittyä lukiessa.

Oikean Einsteinin arvoituksen voi löytää tästä linkistä. Törmäsin googlettamalla Einsteinia. :)

Annan Lopulliselle vastaukselle kolme suhteellisuusteoriapistettä.

Francesc Miralles & Alex Rovira: Lopullinen vastaus
Atena, 2011
Sivuja: 400
Suomentaja: Anne Dougan

Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa

"Emmi ulkopuolisesta maailmasta, nautin viesteistäsi"

Seuraavana päivänä
Itävaltalaisen kirjailijan Daniel Glattauerin teos Kun pohjoistuuli puhaltaa (Atena, 2011) edustaa nykyajan kirjeromaanigenreä. Kirjeiden sijaan päähenkilöt Emmi ja Leo kirjoittavat toisilleen sähköposteja, koko teoksen ajan. Virkistävä lukea "uudella" tavalla rakennettu teos, jossa kertoja puuttuu täysin. Lukija saa tietää päähenkilöiden luonteista, perhesuhteista, ajatuksista ja tunteista sähköpostien kautta ja samaan aikaan kun toinen päähenkilö sitä "lukee". Mitään ylimääräistä ei teokseen ole laitettu ja asiat luetaan joko konkreettisesti viesteistä tai rivien välistä. Nopealukuista, mielenkiintoinen lähtökohta ja ihanan tirkistelevä olo läpi teoksen.

Kahdeksan minuuttia myöhemmin
Kiinnostuin teoksesta, kun luin siitä näytteen Atenan nettisivuilta. Jäin koukkuun hetkessä ja halusin vain tietää enemmän ja enemmän. Tarina alkaa siitä kun Emmi lähettää vahingossa viestin täysin tuntemattomalle ihmiselle, Leolle, koska on epähuomiossa kirjoittanut sähköpostiosoitteen väärin. Tämä jännä yhteydenotto poikii aluksi kovin virallisia ja etäisiä vastauksia, mutta niistä ketjuuntuu pikkuhiljaa läheinen ystävyys, jossa monenkirjavat tunteet räiskyvät. Mielenkiintoista lukijan kannalta on se, että hyvin pitkään lukija rakentaa kuvan Emmistä ja Leosta heidän kirjoitustyylinsä ja sanavalintojen mukaan, eikä heidän elämäänsä liiemmin taustoiteta. Minusta se tuntui kauhean luontevalta, sillä eivät toisilleen tuntemattomat ihmiset heti lähde kertomaan elämäntarinaansa, vaan se tutustuminen lähtee hetkittäisistä ajatuksista ja sanallisesta kisailusta.

Kaksi tuntia myöhemmin
Leo ja Emmi tuntuvat molemmat hirveän todellisilta ihmisiltä, eivätkä fiktiivisiltä kirjan hahmoilta. Vuoroin samaistuin heihin molempiin ja saatoin myös asettautua kiistoissa toisen puolelle. Tirkistely toi kirjaan lisävärettä, sillä kumpikaan päähenkilöistä ei oleta että joku muu lukisi heidän viestien vaihtoaan. Tätä tarkoitan todellisuuden tunnulla, että edes mietin näitä tirkistelyn tuntemuksiani kesken lukemisen. Sähköpostien välinen dialogi on samanaikaisesti hyvin rakennettu kulkevan tiettyjä polkuja pitkin, eikä tajunnanvirtamaista kirjoittelua esiinny, joten tekstiä on helppo seurata ja pysyä tarinan imussa.
Uskon, että yleensä ihmiset kirjoittavat rönsyillen ja monesta eri asiasta samassa viestissään, mutta niistä aineksista ei saisi kasattua toimivaa kaunokirjallista teosta. Kun pohjoistuuli puhaltaa tuntuu hyvin aidolle ja sen juonenkuljetus on uskottava.

Viikkoa myöhemmin
Vähitellen teoksen maailmasta avautuu lukijalle useampi taso. On Emmin ja Leon rakentama virtuaalinen todellisuus, jossa he ovat toisilleen olemassa kielen kautta rakentuneiden mielikuvien varassa. Lisäksi heillä molemmilla on kuitenkin myös oma elämänsä ja välillä se joutuu ristiriitaan virtuaalisen todellisuuden kanssa. Todellisuuden kohtaaminen ei ole aina helppoa, jos unelmat heräävät ja mielikuvien maailma houkuttaa enemmän. Samaan virtuaalisuuteen koukuttuu myös lukija, sillä lukemista ei voi lakata ennen kuin viimeinenkin sähköpostiviesti on luettu. Loppu jää kihelmöimään ja odotan kovasti toista osaa. Joka seitsemäs aalto ilmestyy vasta ensi vuonna.

Suosittelen sinulle, joka uskot virtuaalirakkauteen.

Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa
Atena, 2011
Sivuja: 259
Suomentanut: Raija Nylander

Joululahjoja itselleni

En ole ehtinyt kirjoittamaan blogiini yli viikkoon, sillä olen ollut viimeisten tenttien ja esseiden kanssa kovin kiireinen. Ja silloin kun en lue tentteihin, häärään jouluostosten ja ystävien kanssa. Lähden kolmeksi viikoksi Lappiin joululoman viettoon, joten haluan sitä ennen ehtiä nähdä joitakin ystäviäni ja lahjoa heitä kirjoilla.

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille ja niille, jotka olette arvontaani mainostaneet blogissanne. Olette pitäneet tämän viikon kirjoitustauon aikana blogiani hengissä. :)

En oikein tiedä mitä haluaisin lahjaksi, paitsi nyt tietysti ison kasan kirjoja. Päätin sitten hankkia sen ison kasan ihan itse. :) Odotan niin tuota 3 viikon lomaa, sillä aion rauhassa lukea unelmakirjojani takkatulen ääressä. Kiertelin perjantaina ja tänään antikvariaatteja ja hankin itselleni seuraavat joululahjat:

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (Atena, 2010)
Tämä tuntuu olevan jokaisen seuraamani kirjablogin suosikkikirja, joten olin todella innoissani löytäessäni tämän.

Jussi Siirilä: Historia on minut vapauttava (Gummerus, 2010)

En olisi tähän kirjaan tarttunut muuten, ellen olisi jälleen kerran lukenut niin hyviä kirja-arvosteluja blogeista. Jotenkin kansi olisi muuten ollut aika luotaantyöntävä. Toivottavasti on hyvä kirja.

Elina Tiilikka: Punainen mekko (Gummerus, 2010)

Tästä kiinnostuin jo aiemmin, mutta en koskaan muistanut laittaa sitä kirjaston varaukseen, ja olin jo vähän unohtanut koko kirjan. Mutta siellä se hyllyssä minua odotteli.

Hannele Mikaela Taivassalo: Oi, tule katsomaan (Teos, 2010)

En ole missään blogeissa lukenut tästä kirjasta, PAITSI tänään juuri hankittuani tämän luin Seija Vilénin kirjailijablogista tästä arvion. Tämä vaikutti todella mielenkiintoiselta kirjalta, kun sitä silmäilin ja mitä olen ennakkoon Teoksen sivuilla teokseen tutustunut. Seijan arvion luettuani olen onnellinen, että ostin tämän kirjan.

Seija Vilén: Mangopuun alla (Avain, 2010)

Kuinka ollakaan, löysin aikaisemmalla ostosreissulla, tämän edellä mainitun kirjailija-kirjabloggaajan todella kehutun teoksen ja sen olen jo kauan halunnut omakseni. Tästä olen lukenut niin monta arviota, kuten myös kävi Elina Hirvosen: Kauimpana kuolemasta- teoksen kanssa, joten jätin molemmat suosiolla joululoman lukemistoon, että saan rauhassa lukea ja lukemani arviot ovat haihtuneet mielestäni. Molempia kirjoja on kehuttu vuolaasti, joten haluan saada oman aikani näiden teosten kanssa. Omistan molemmat ja innoissani kiikutan nämä Lappiin.

Essi Kummu: Karhun kuolema (Tammi, 2010)

Tämänkin kirjan löysin aiemmalta antikvariaattikäynniltäni. Tässä kirjassa on ihan mielettömän puoleensavetävä kansi. Jotenkin karu, pelottava ja kiinnostava. Tuntuu todella mielenkiintoiselta kirjalta.

Lotta Kähkönen & Hanna Meretoja (toim.): Muistijälkiä (Avain, 2010)

Minulla on kaksi saksalaista ystävää, jotka lukevat myös kotimaista kirjallisuutta. Kyselin heiltä, että vertailevatko he suomalaista nykykirjallisuutta saksassa julkaistuihin teoksiin, mutta kumpikaan heistä ei ehdi lukea kuin suomalaisia teoksia. Toinen heistä saattaa siis yllättyä jouluna tästä tietokirjasta. (Toivottavasti et lue tätä blogistani. :D)





Näiden lisäksi ostin Tove Janssonin: Näkymätön lapsi (Wsoy) , V. S. Naipaul: Elämän kuva (Otava), Marjane Satrapi: Persepolis 2 (Like) ja Linda Olsson: Sonaatti Miriamille (Gummerus).

Olen siis mielestäni ollut todella kilttinä. :)