0,5 hoitajaa?

Riittääkö se? Ja mitä se oikeasti merkitsee?

0,5 hoitajaa jokaista laitoshuollossa olevaa vanhusta kohden ei suinkaan tarkoita sitä, että hoivakodin hoitajilla olisi kellon ympäri vain kaksi hoidettavaa per nuppi. Desimaalilukujen taakse piiloutuu esimerkiksi tällainen mitoitus:

16-paikkainen dementiakoti mtoituksella 0,5 tarkoittaa kahdeksaa täyttä työpäivää tekevää hoitajaa.

Kahdeksan hoitajaa tarkoittaa 8x5 työvuoroa viikossa.

Tuosta 40 vuoron "pankista" on ammennettava aamu-, ilta- ja yövuorot.
Lopputulos?

Maanantaista perjantaihin aamuissa 3 hoitajaa, viikonloppuaamuissa 2.
Iltaisin 2.
Öisin 1.

Monissa paikoissa tämä on jo nyt todellisuutta, ja sen alle harvoin mennään. Kokemuksesta voin sanoa, että ainakaan dementiakodeissa tämä ei ole riittävä määrä. Jokaisen asukkaan aamupesuihin kun menee helposti 20 minuuttia, osa on kahden hoidettavia. Viikonloppuaamuna kaikki on toivottavasti pesty lounaaseen mennessä. Aivan turha ihmetellä, miksi asukkaat eivät pääse ulkoilemaan. Hoitajilla kun on paljon muutakin työtä päivän mittaan kuin asukkaiden aamu- ja iltapesut.

0,5 hoitajaa jokaista laitoshuollossa olevaa vanhusta kohden on todella laiha kompromissi: paljon savua tyhjästä tämä SDP:n yritys saada minimi nostettua 0,7 tasolle. Enkä ymmärrä, miten Kokoomus kehtaa.

Haluan myös huomauttaa, että jos olenkin kokenut 0,5-raatamista, olen työskennellyt (ja työskentelen yhä) myös korkeatasoisissa hoivakodeissa, joissa henkilömitoitus ylittää minimin ja hoidon laatu on muutenkin hyvä, hoitajat motivoituneita. Tämä 0,5 kuitenkin särähtää korvaani, koska se ei ehkä monellekaan aukea. Sen saa niin helposti kuulostamaan riittävältä, ikään kuin 16 asukkaan hoivalaitoksessa olisi 8 hoitajaa ympäri vuorokauden.

Joskus minuun iskee halu vääntää rautalankaa.

Ensi kerralla taas kirjallisia aiheita.

Olen muuten 5.9. Kaunialan sotavammasairaalan kanttiinissa lukemassa Pohjan akkaa ja keskustelemassa muutenkin kirjan aiheista. Aloitan kello 17:15.

Naistenpäivää!

Kahdeksas päivä maaliskuuta. 

Poika tuli koulusta ja toivotti hyvää naistenpäivää, sydäntäni lämmitti. Olisipa meillä (niin kuin monessa muussa maassa) myös miestenpäivä, niin voisin toivottaa nuorelle miehelle sellaista.

Bloggaajat ovat nostaneet naistenpäivän esille monin eri tavoin:

Mari A on listannut blogiinsa tiukkaa faktaa naisten oikeuksien kehityksestä Suomessa.

Miina Supinen kertoo Sokeripala-blogissaan tärkeästä, juuri ilmestyneestä kirjasta nimeltä Pimppini on valloillaan

ja Opuscolon Valkoinen kirahvi listaa muita naisvoimaa uhkuvia kirjoja.

Anu Holopainen muistuttaa Kirjailijan kävelyretkissä siitä, että maailmassa on yhä paljon korjattavaa. 

Kirsti Ellilä Kirjailijan häiriöklinikalta puolestaan kertoo, miten voimme ihan käytännössäkin auttaa siskoa kehitysmaassa.

Niin. Minua suuresti ärsyttää sellainen "feminismiä ei enää tarvita" -asenne. Tästä aiheesta puhuu napakasti Ani di Franco Metro-lehdessä. Sen ehdin lukea odotellessani poliisilaitoksella uutta hienoa passiani, mutta netistä en kotona linkkiä löytänyt. Minua ärsyttää tuo "feminismi ajaa vain naisten asiaa, minä kannatan kaikkien tasa-arvoa" -hurskastelu. Entäs sitten Unicefin lasten oikeuksien julistus? Sanooko joku nyt, että nuo ne ajavat vain lasten asiaa, minäpä kannatan kaikenikäisten oikeuksia? Ja jos puhutaan Itämerestä tai vaikkapa Saimaan norpasta, niin tullaanko sössöttämään, että ei kun kaikki eläimet ja meret on yhtä tärkeitä, ihan on typerää tuollainen Itämeren suosiminen!

Aiheesta lisää monilta eri kanteilta vaikkapa Feministien vuoro -blogissa. Siellä on muun muassa Johanna Hiitolan ja Anna Moringin kirjoituksia telaketjujen tältä ja tuolta puolen.

 

No niin. Näemmä suututtaa tänään kaikki. Suututtaa mukamas, mutta oikeasti surettaa. Kivun kalvava kipuna, ja niin edelleen. Elämä ja maailma. 

Kai tämäkin on sitten akkavoimaa, en tiedä. Sen kunniaksi ja julkkareita muistellessani liitän tähän muutaman iloisen, onnellisen sahansoittokuvan. Koska elämässä on myös oikeasti ihania, kauniita asioita, hyviä muistoja ja onnellista mieltä. Vilvoittavaa, taianomaista lumisadetta aavikolla. Tai vaikka tuntureilla.

Ei se ihan hetkessä sula pois, pelkäksi itkuksi illassa muutu. Hauras kiteen kauneus.

Sahansoittaja Aarne Laasonen kuvassa oikealla.

Tuli sieltä ääni, kuin Uduttaren valitusta. Tai sinne päin...

Ajatukset Kiinassa

Avaan verhot, näen uuden kuun,

kiirehdin portaita alas jakamaan iloni;

arkoja sanojani ei kuule kukaan,

suvun suusta puhaltaa pohjatuuli.

Yllä oleva on 700-luvulla eläneen kiinalaisen Li Tuanin runo, jonka on suomentanut Pertti Nieminen. Sain äidiltäni lahjaksi Niemisen käännöskokelman 1980-luvun alussa. Lapsena tutuksi tulleet sanat säilyvät mukana usein koko elämän ajan.

Kun Satu Ketola lähetti minulle ensimmäisen version Mangopuun kannesta vuonna 2010, järkytyksekseni kuvan reunassa ei lukenutkaan Seija Vilén vaan Pertti Nieminen. Graafikko oli unohtanut kysyä kirjailijan nimen kustantajalta (tai kustantaja kertoa sen graafikolle) ja aikaa säästääkseen heitti kanteen ensimmäisenä mieleen tulevan sanaparin...

Tuo Sadun luoma Niemisen Pertti jäi viipyilemään mieleeni ja putkahti esille uudestaan Pohjan akassa. Kun graafikko kerran teki Pertistä esikoiseni kirjoittajan, niin kirjoittakoon nyt sitten tämän toisenkin, perhana. Pertti on siis kirjailija, joka tallentaa Pohjan emännän tarinaa dementiakodissa. Samanaikaisesti kirjani Pertti on kunnianosoitus runoilija-suomentaja Pertti Niemiselle, sille alkuperäiselle.

Mutta takaisin kiinalaisen runouden pariin.

Lampun kylmässä valossa tulevat mieleen muistot.

Eksynyt villihanhi huutaa alakuloisena uneeni.

Nyt on lohikäärmeen vuosi; haluaisin pienen lohikäärmeen. Toisiko joku minulle sellaisen Kiinasta?

Uni vie kulkijan kotiin kunnes säälimätön aamu koittaa.

Unissa minun ei ole niin ikävä, siksi aamu on julma. 

Calgaryn China Town oli paikka, jossa kävelin, kun etsin lohtua. 

Nyt luen uutisia: Kiinalaiskirjailija sai lyhyestä runosta seitsemän vuotta vankeutta.  Surullinen olo.

Jatkan 800-luvulla eläneen Tu Mun sallittujen säkeiden lukemista.

Kylmän virran yllä usvassa kuu,

portin luona rannassa kalastajan vene ankkurissa.

Kuinka monta vuotta, vuosikymmentä vielä menee ennen kuin Zhu Yufun runoja saa siteerata vapaasti myös Kiinassa? Eikö pian pitäisi olla sen aika?

Voittoon!

On se vain huimaa, että kuplavolkkari kisaa mersun kanssa! Pekka Haaviston kampanjabudjetti on muistaakseni noin kymmenesosa siitä summasta, millä Niinistö mainostaa. Mutta niin vain ovat samalla viivalla vaalien toisella kierroksella. Tässä on nyt kansa puhunut.

Suomalaiset ovat fiksuja. Me haluamme näköisemme presidentin. Ihmisen, jota on helppo lähestyä ja joka osaa hommansa. Me emme sokaistu koreista kuvista tai epäolennaisuuksista vaan pohdimme asioita syvemmin.

Tulee tiukka kisa.

Joitakin epäilyksen ääniä olen kuullut. Jotkut luulevat vaalien toisen kierroksen olevan jonkinlainen muodollisuus, läpihuutojuttu.

"No Sauli tän voittaa kuitenkin," he huokailevat. 

Miksi voittaisi? Siksikö, että Isot ja Vahvat voittavat aina? Eikö joskus tavallinen ihminen voisi onnistua? Eikö kakkonen kerrankin voisi olla ykkönen? Eikö se juuri ole suomalaisinta suomalaisuutta?

Sitä paitsi minä en suostu uskomaan, että demokratia on "läpihuutojuttu".

Tosin ei Pekka Haavistokaan ihan "tavallinen" ole: hänessä on sitä samaa, mitä Ahtisaaressakin - Pekan kokemus maailmalla erityisesti rauhantyön parissa on aivan omaa luokkaansa. Hänestä saisimme presidentin, josta voisimme olla ylpeitä.

Uskon, että pystymme voittamaan nämä vaalit. On syntymässä kansanliike aidon suvaitsevaisuuden puolesta. Ihmisestä tuntuu aina hyvältä huomata, että pienillä teoilla voi saada aikaiseksi isoja muutoksia, kunhan vain uskallamme tehdä näitä tekoja yhdessä. 

Minä sitten menin ja lahjoitin Pekan kampanjaan 10 euroa. Tilinumeron löysin kampanjasivuilta. (Sieltä muuten luin, että ihmiset todella haluavat tukea tätä ehdokasta: lahjoitusten summa on noussut huimaa vauhtia. Ihmiset antavat vähästään, mutta onhan meitä paljon!) 

Ja sitten ostin tyttärelle junalipun, jotta hänkin pääsee äänestämään ehdokastaan. Opiskelijan budjetti on pieni ja viimeisillä punnilla hankitaan mieluummin leipää ja maitoa.

Joskus demokratia on näin pienestä kiinni.

*****

Ultra Bran konsertti myytiin loppuun kahdessa tunnissa, mutta Pekan kampanjan ajalle on suunniteltu paljon muutakin mielenkiintoista. Itse osallistun ainakin kirjailijatapahtumaan 31.1. Paikkana tälläkin kertaa Ravintola Kuudes Linja Helsingissä.

Maakunnissa Pekan tapaa muun muassa Kemissä, Rovaniemellä, Tampereella ja Pirkanmaalla, Jyväskylässä, Kuopiossa, Vaasassa, Kokkolassa, Haminassa, Kouvolassa ja Kotkassa.

****

Hitsi, miten mieletön ajatus: kuplavolkkari voi ihan oikeasti voittaa mersun!

Hesarin kulttuuriprofiileista ja sananen Fingerporia

Helsingin Sanomien juttu 12.1. presidenttiehdokkaiden kulttuuriprofiileista on herättänyt keskustelua. (Jostain syystä en nyt löydä linkkiä itse juttuun.) Lehti julkaisi artikkelin, jossa listattiin ehdokkaiden taiteilijatukijoita otoksena tukilistoista. Haaviston kohdalla vain kolmen kirjailijan mainitseminen antoi kuitenkin harhaanjohtavan kuvan siitä, miten monet kirjailijat(kin) Haavistoa tukevat. Vertailun vuoksi esimeriksi Niinistöltä oli listattu kaksitoista. 

Leevi Lehdon järjestämässä tapahtumassa menneellä viikolla oli paikalla kirjailijoita ja kääntäjiä satakunta, vaikka tilaisuus oli järjestetty melko spontaanisti ja vieläpä keskellä viikkoa. 

Toki Helsingin Sanomien jutun tarkoitus oli "kertoa, millaiset kulttuurielämykset koskettavat ja herkistävät kutakin presidenttiehdokasta", kuten toimituksen vastauksessa kirjailijajoukolle sittemmin korostettiin. Jutun pääpointti ei ollut mitata, kenellä on pisin lista. Fair enough, mutta kun jo jutun otsikossa mietittiin kuka on kulttuurin ykkösehdokas.

Tämä on mielenkiintoinen keskustelu siksikin, että tavallinen äänestäjä ei aina tule ajatelleeksi, miten tärkeä ja vaikutusvaltainen rooli medialla on vaalikampanjassa. Tavallinen ihminen lukee jutun sitä sen kummemmin analysoimatta ja saa sellaisen kuva, että kulttuuriväenkin ykkösehdokas olisi joku tietty varma ennakkosuosikki. Näin rakennetaan kuvaa henkilöstä, joka on täysin ylivoimainen ja jota ei muka pysty haastamaan kukaan.

Kyllä sen pystyy haastamaan, kun vain kasataan äänet kokoon! Asenteesta se on kuule kiinni tämäkin.

Minulla on vahva tunne, että ensi viikon sunnuntaina juhlitaan!

*****

Tänä iltana Haavisto keskustelee Pertti Jarlan kanssa siitä, mitä opittavaa Suomella on Fingerporista. Illan ohjelmaan sisältyy myös Kaari ja Roni Martinin flamenco-esitys ja musiikkia Könsikkäiltä sekä Rainer Frimanilta.

Aika: 14.1.2012 klo 19 alkaen

Paikka: Ravintola Allotria (Hämeentie 68, Helsinki)

Kirjailijat ja kääntäjät haluavat Haaviston

presidentiksi! Huomenna mukana nonstop-maraton-readingissä: Ravintola Kuudes Linja, Hämeentie 13, Helsinki.

 Tässä linkki.

"Julkisessa keskustelussa vihalla, pelolla ja katkeruudella on liian suuri painoarvo. Kirjailijat ja kääntäjät haluavat olla mukana yrityksessä saada myös toisenlaiset äänet kuulumaan, muuttaa suuntaa. He haluavat Pekka Haaviston Suomen presidentiksi."

Mukana on paljon tuttuja, ainakin nämä:

Marja-Leena Airaksinen
Kari Aronpuro
Veijo Baltzar
Eija-Elina Bergholm
Mikael Brygger
Toni Eerola
Pekka Haavisto
Tero Hannula
HP Heikkinen
Jaakko Heinimäki
Sami Hilvo
Heikki Huttu-Hiltunen
Elina Hirvonen
Ville Hytönen
Tuukka Hämäläinen
Tarja Härkönen
Katri Kaarniala
Katja Kettu
Jyrki Kiiskinen
Matti Kilponen
Karri Kokko
Anita Konkka
Jukka Laajarinne
Leevi Lehto
Rosa Liksom
Juhani Lindholm
Jukka Mallinen
Tommi Melender
J. Pekka Mäkelä
Esa Mäkijärvi
Antti Nylén
Jukka Parkkinen
Maria Peura
Tommi Parkko
Tiina Pystynen
Pilvi Pääkkönen
Miika Pölkki
Tiina Raevaara
Anu Rinkinen
Oscar Rossi
Markku Rönkkö
Anuirmeli Sallamo-Lavi
Jani Saxell
JP Sipilä
Jari Tammi
Henriikka Tavi
Ilpo Tiihonen
Miia Toivio
Tero Valkonen
Leena Valmu
Seija Vilén
Katariina Vuorinen
Hannu Väisänen
Marja Witch
Hamdam Zakirov

Inhimillinen tekijä

Täällä linkki Yle Areenaan. Sieltä sen näkee. :) Kristiina Komulainen, Katri Kuusikallio ja minä keskustelemme uskonnosta.

Katsojapalautetta on jo alkanut tupsahdella sähköpostiini. Kaikenlaista. 

Eräs mies ihmetteli, miksi kutsuin ateismiakin uskonnoksi. Voihan sitä uskoa vaikka siihen, että huomenna sataa, mutta ei se silti uskonto ole. Hyvä pointti, ja mielenkiintoinen keskustelunavaus.

Tässä vastaukseni: 

*****

Uskoonhan nämä asiat aina perustuvat. Joku voi uskoa, että on olemassa jumala tai jumalia, joku toinen ei niihin usko. Ei siinä mistään tutkimustuloksiin perustuvasta tieteestä ole kyse. Lisäksi jotkut tuntemani ateistit ovat näkemyksissään aivan yhtä fundamentalistisia kuin muihinkin "uskontoihin" hurahtaneet ihmiset. Ehdottomuus suuntaan tai toiseen on mielestäni aina vaarallista, ja tietynlainen lahkolaisuus on mahdollista monenkin aatteen sisällä. Joku voi tehdä esimerkiksi ekologisesta elämäntavasta itselleen uskonnon: ismin, jonka absoluuttisia totuuksia hän seuraa ahdasmielisesti.

Ehkä kommenttiini vaikutti myös se, että tosiaankin vietin niin monta vuotta Intiassa - jotkut hindulaisen uskonnon filosofisista koulukunnista ovat pohjimmiltaan ateistisia, mutta ne lasketaan silti hindulaisuuden piiriin. Kenties meillä länsimaisilla ihmisillä on liian suppea näkemys siitä, mitä uskonto voi pitää sisällään?
 

Ja toki voimme uskoa, että huomenna sataa, kuten kirjoitit. Arkikielessä käytämme usko-sanaa kepeämmin kuin teologisissa keskusteluissa, ja näin pitääkin olla. Filosofisemmalla tasolla luulisin, että raja menee verbin tapaluokassa: "uskommeko", että huomenna sataa; vai "uskoisimmeko", että sataa. Konditionaali antaa tilaa terveelle epäilykselle.

Toisinaan minäkin voisin uskoa, että on olemassa jumala/jumalia, mutta toisinaan uskoisin, ettei niin ole. Jos ajattelemme, että tämänhetkisen tieteen kannalta näin epävarman asian voi julistaa jollain tavalla ikuiseksi totuudeksi, johon vuorenvarmasti uskomme ja johon tukeutuen teemme valintoja elämässämme, niin kenties meillä silloin on myös jonkinasteinen uskonto. Mutta ei sekään mikään häpeä ole. Saahan sitä ihmisellä uskonto olla.

*****

Mutta mitä sanovat blogini lukijat?

Ekoilua

Sormet sahramissa on monella tapaa vihreä kirja, vaikka ehdottomasti halusinkin pysytellä kaukana kaikesta ehdottomuudesta. Ekologiset arvot jalat maassa toteutettuna ovat tärkeitä kaikille tämän kirjan tekoon osallistuneille ihmisille.

Yksi asia sahramikirjassa on vallan radikaalilla tavalla toisin toteutettu kuin keittokirjoissa yleensä. Sivut on nimittäin painettu FSC-sertifioidulle paperille. Tämä valinta tukee metsien suojelua, vastuullista puutaloutta ja metsäalueiden lähellä asuvien ihmisten oikeuksia. Keittokirjat painetaan yleensä kiiltävälle paperille, jotta kuvat olisivat varmasti edukseen. Tällä kertaa eettisyys meni kaiken muun edelle: teoksen kotikutoinen ulkonäkö onkin merkki jostain paljon merkityksellisemmästä.

FSC-sertifioidusta paperista voi lukea lisää vaikkapa (varsin osuvasti) Saffron Bubbles-sivustolta.

*****

Kerään muuten tämän blogin sivupalkkiin linkkejä niihin blogeihin, joissa on lisää kaikenlaisista sormista sahramin seassa. Eli olkaapa hyvä: minusta ainakin oli mukava lukea bloggaajien omista kokkaushetkistä. Antoisinta palautetta, minkä kirjoittaja voi teoksestaan  saada!

Kansan ääni?

 

Sanoja vääristellään: edistys ja kehitys merkitsevät taloudellisia uudistuksia, säätelyn poistamista ja yksityistämistä. Näin arvostelijat pystytään pitämään marginaalissa, kun heiltä evätään kieli, jolla kritisoida vallitsevaa suuntausta. He ovat edistysvastaisia, kehitysvastaisia, muutosvastaisia ja tietenkin isänmaanvastaisia.

Näistä asioista kirjoittaa Arundhati Roy.

Royn toistaiseksi ainoa kaunokirjallinen teos, romaani Joutavuuksien jumala, on yksi lempikirjoistani. Siitä on kirjoittanut blogiinsa muun muassa Marjis. Intiaan liittyvää kirjallisuutta lukee paljon myös Mari A.  Hän arvioi Bollywood-leffojakin.

Suomessa Royn yhteiskunnalliseen tuotantoon ei ole päästy tutustumaan aikaisemmin, mutta tänä vuonna ilmestynyt Kuuntelen heinäsirkkoja- Merkintöjä demokratiasta paikkaa tätä aukkoa. Heinäsirkkakirja on kiperää, kirpeää luettavaa.

Roy puhuu muun muassa Gujaratin kansanmurhasta vuonna 2002, jolloin teurastettiin yli kaksituhatta muslimia ja joukkoraiskattiin massoittain naisia. Gujaratia pidetään perinteisesti hurskaana (hindu)uskonnollisena osavaltiona. Siellä ei saa teurastaa lehmiä ja ihmiset toivottavat toisilleen päivää sanomalla Jay Sri Krishna.

Niinpä.

Hindujen ja muslimien kiistat ovat tietenkin Intian niemimaalla vanhoja. Brititkin osasivat siirtomaavallan aikaan hyödyntää ja lietsoa vihaa eri uskontokuntien välillä. Itselleni nousi  kuitenkin heti mieleen Ayodhyan kaupunki - muutaman vuoden takainen hindujen ja muslimien kiista temppelin/moskeijan paikasta. Uskonnollisissa hinduympyröissä keskusteltiin tuolloin paljon muinaisista kirjoituksista ja kuningas/jumala Raman syntymästä Ayodhyassa. Oikeutuksesta pitää Ayodhya täysin "meidän" hallussamme. Muistan sen hyvin. Olimme hurskastelijoita ja julmia tietämättömine kannanottoinemme.

Roy kysyy kirjassaan, keksitäänkö pian taas uusi vihan kohde. Intian alkuperäisasukkaat adivasit? Tai kenties farkkuihin pukeutuvat ja englantia puhuvat naiset? Kiharahiuksiset ihmiset? Intian tapahtumista tulee mieleen Suomen viimeaikainen "maahanmuuttokriittisyys" - siinäkin taas esimerkki sanan anastamisesta ja kielen eväämisestä, jotta voitaisiin sysätä muukalaisvihan arvostelijat marginaaliin. Useinhan nämä "maahanmuuttokriitikot" leimaavat inhimillisten arvojen puolestapuhujat ihmisiksi, jotka hyväksyvät kaiken, koska eivät "uskalla" tai "osaa" tarkastella kriittisesti nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa. Olemme  siis muutosvastaisia. Epäisänmaallisia.

"Maahanmuuttokriitikot" väittävät, että he puhuvat kansan äänellä.

Minun mielestäni se on naurettavaa.

Kolkatassa asuessani minulle tuli äänestyskutsu postissa., veikken ollut edes maan kansalainen. Kirje oli postitettu nimellä Sambhavi, joka ei suinkaan ollut virallinen nimeni. Ehkäpä minut nähtiin potentiaalisena BJP:n kannattjana, uskonnollinen kun olin. En kuitenkaan mennyt äänestämään, mutta yksi ystäväni kävi useammankin kerran. Intiassa on tapana painaa äänestäjän sormi musteeseen merkiksi siitä, että hän on  jo äänensä antanut Ystävämme oli tarpeeksi ovela kääriäkseen mustesormen pakettiin ja väittääkseen, että oli loukannut sen. Sai siis äänestää toisella sormella. En ymmärrä, miten se meni läpi.

Silloinen gurunikin äänesti. Siitä minulla on jossain kaapin perukoilla oikein valokuva. Siinä hän on, tiputtamassa lipuketta laatikkoon lukuisten ihailevien oppilaidensa ympäröimänä.

Kyllähän joku siinä maassa aina Krishnan asiaa ajaa.

Roy tuo esille kylmän faktan. Äänestäjäkunta on muutettu markkinoiksi ja äänestäjät ovat kuluttajia. Ja kuluttajienhan kuuluu ajatella ensin itseään ja omaa etuaan. Sellaiseen saumaan on helppo iskea vihan piikki erilaisia ihmisiä ja muiden ihmisten erilaisia tarpeita kohtaan. Intiassa tämä näkyy kyllä erityisen räikeästi. Hindulaisen BJP:n Varun Gandhi (joka kuuluu samaan Nehru-dynastiaan kuin Indira, Rajiv ja Soniakin, joiden puolue tosin on paikallinen Kokoomus, Congress Party) vaati muslimien pakkosterilointia ja julisti, ettei tässä hindulinnakkeessa yksikään muslimi kohta uskalla nostaa päätään. Aivan näin pitkälle ei edes Halla-Aho ole tohtinut mennä.

Roy kuvailee yksityiskohtaisesti intialaisia vaaleja ja ihmisten äänien ostamista. Voi vain miettiä, onko vaalien ja demokratian välillä loppujen lopuksi mitään yhteyttä. Kuuntelen heinäsirkkoja on kannanotto siihen, mitä me olemme tehneet alkuperäiselle demokratian idealle. Olemmeko kovertaneet sen tyhjäksi merkityksestään? Ei tämä kirja mitään lopullisia vastauksia tarjoa - tietenkään - mutta paljon ajattelemisen aihetta kuitenkin. 

Rajoittaako salassapitovelvollisuus sairaanhoitajan sananvapautta?

No ei tietenkään. 

Mutta siihen malliin tuntuvat jotkut ajattelevan. Suurin osa HS-raadin vastaajista on kuitenkin sitä mieltä, että ihminen ei saa käyttää asemaansa sorron välineenä. (Raadilta ei tosin kysytty mitään sairanhoitajista, mutta minä näen tässä paralleelin.) Kyse on nyt kansanedustajista. Kansanedustaja ei saa laukoa rasistisia kommentteja. 

Jotkut ajattelevat, että sanavapautta ei saa koskaan rajoittaa, ei milloinkaan, ei millään verukkeella.

Hmm. Katsotaanpa. Entäpä jos Hoitaja Hakkarainen heittäisi herjaa potilaista julkisesti, kertoisi vaikkapa juorulehdille jonkun kuuluisan potilaan intiimeistä vaivoista. Toteuttaisiko hän vain sananvapauttaan vai satuttaisiko toista ihmistä? Vastausta tuskin tarvitsee rautalangasta vääntää.

Joissan ammateissa vain ei saa puhua mitä sattuu ja milloin sattuu. 

Sanavapaus ei ole oikeus, joka jyrää alleen kaiken muun.

*****

(Kuva on linkitetty Fb-ryhmästä "Vain raukka on rasisti".)

Ravatar

Tulospalkkaus. Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Osallistuin tänään Rava-koulutukseen. Se oli nelituntinen, jonka aikana opin käyttämään ikäihmisten toimintakykyä mittaavaa tietokoneohjelmaa. Järvenpäässä Rava-poikkileikkauksen avulla on toteutettu suuria palvelujen rakennemuutoksia. Ei tarvitse kuin googlata "Rava, Järvenpää" niin jo löytää yllin kyllin luettavaa puolesta ja vastaan.

Rava on sinänsä kelpo mittari. Selkeä ja hyödyllinen - sen avulla voi esimerkiksi seurata potilaan kuntoutumista tai kunnon huonontumista. Arvioida jatkohoitopaikan tarvetta, toki muita mittareita apuna käyttäen. Ja niin edelleen. En minä hyviä ohjelmia vastusta. Ja onhan sen lisenssikin jotain kaupungille maksanut, joten ohjelmaa siis myös käytettäköön.

Mutta semmoisista puheista minä en pidä, että voi kunpa hoitotyössäkin voitaisiin siirtyä tulospalkkaukseen. Melkein aspiroin ärrältä ostamani kahvin. (Palautelomakkeessa valitin katkerasti tästä kahvitarjoilun puutteesta - kuinka paljon pari pannua sumppia olisi muka maksanut?)

Mutta että  tulospalkkaus? Kurssinvetäjän mielestä palkkauksen ei tarvitsisi linkittyä työn suoranaiseen raskauteen vaan siihen, miten hyvin potilas kuntoutuu. Ravan ja muiden mittarien avulla seurattaisiin potilaan tilan kohenemista ja sen mukaan jaettaisiin bonuksia hoitajille. Aivan niin kuin hoitajat siten tekisivät ihmeitä, sokeatkin kohta näkisivät ja puuro muuttusi velliksi! 

Vaan kuka sitten hoitaisi hauraan ja herkän vanhuksen, jonka kunto ei enää voi kohentua ja kenties etenevän sairauden takia vain laskee laskemistaan kuin koiran häntä. Kuka hoitaisi saattohoidossa olevan potilaan, joka kuntoutuu ja kotoutuu hiukan eri suuntaan kuin esimerkillinen Raili Ravatar, tulospalkkahoitajan 50 euron bonuspotilas?

Hmph.

Ei ihmisiä hoideta niin kuin lehtiä myydään, provisiopalkalla.

****

Intiassa rava tarkoittaa mannaryynejä. Niistä voi tehdä vaikkapa makeisia. Edessäni on viikko lomaa sairaanhoitajan töistä, ja aion keskittyä hiomaan keittokirjan viimeisiä reseptejä. Tänä viikonloppuna syödään mannahalvaa! (Valokuvan mannaladduista ja elefanttipäisestä Ganeshasta linkitin Ptitchef-sivuilta.)

Huomenna Anna hakee lisää astioita Arabialta, niin päästään ottamaan lisää omia kuvia. Mutta niitä en vielä paljasta täällä ;)

Kirjailija ja politiikka

Latinalaisessa Amerikassa pidetään itsestäänselvänä, että kirjailija puhuu myös politiikasta.  Se on lähes velvollisuus. Kirjailija, joka piilottelee poliittista kantaansa, on jotenkin epäilyttävä. Monella mantereen kirjailijoista onkin poliitikkotausta, ja yhteiskunnalliset kysymykset nousevat vahvasti esiin myös kaunokirjallisuudessa.

Suomessakin on (ja on ollut) kirjailevia poliitikkoja, esimerkiksi Anni Sinnemäki on kirjoittanut runokirjoja - joista viimeisin on Aleksis Kiven katu (2009). Monia muitakin voisin tässä mainita: Tommy Taberman, Jörn Donner, Claes Andersson, Uma Aaltonen, Umayya Abu-Hanna...

Mutta voiko ihan tavallinen kirjailija, joka ei osallistu varsinaiseen politiikantekoon, puhua avoimesti politiikasta myös Suomessa? Minun mielestäni voi. Itse asiassa sitä on vaikea välttää: politiikka on lopultakin yhteiskunnallisten, arkisten asioiden pohtimista. Päätöksiä, jotka vaikuttavat yksilön elämään. Jos Suomeen tulisi arvokonservatiivinen hallitus, se tarkoittaisi vaikkapa sitä, että sukupuolineutraali avioliittolaki viivästyisi jälleen kerran. 

Kirjoitin tästä aikaisemmassa blogikirjoituksessani, purin tunteitani perheen sisäiseen adoptioprosessiin liittyen.

Blogi on muutenkin muodostunut kanavaksi vaikuttaa. Tai ainakin ilmaista omia mielipiteitä hiukan syvemmin ja monipuolisemmin kuin facebook-päivityksissä tai netin keskustelupalstoilla. Olen nostanut esiin Pekka Haaviston kirjoittaman tietokirjan, ottanut kantaa ydinvoimaan ja ihmisoikeuskysymyksiin sekä tuonut esille kanavia, joiden kautta voi auttaa, vaikka vain euro kerrallaan.

Eikä sekään mikään salaisuus ole, että kannatan ja kannustan Vihreitä. Olinpa järjestämässä Anna Moringin tukibileitäkin, lahjoitus meni suoraan ratikan seinälle. :) Vihreät ovat muuten kirjaveron korotusta vastaan. 

Kirjaveroa kommentoi osuvasti Ina Inahdus-blogissaan.

Huomisen vaalipäivän takiahan nämä politiikkakysymykset ovat päällimmäisenä mielessä. Ei elä kirjailijakaan fiktion kuplassa.

Kyllä homotkin siivoaa

Eilinen Kati Juuruksen dokkari oli koskettava. Sen voi katsella vielä Yle Areenalta. Ohjelmassa on haastateltu pohjois-suomalaisissa pikkukaupungeissa asuvia homo- ja lesbonuoria: ihan tavallisia tyttöjä ja poikia, jotka haluavat elämältä ihan tavallisia asioita. He puhuvat peloistaan, syrjinnästä ja koulukiusaamisesta, mutta myös rakkaudesta ja unelmista. 

Yksi pojista kertoi, kuinka ennen koulun terveystiedon tuntia vielä ajatteli, että voisikin kertoa muille homoudestaan. Tunnilla asiaa käsiteltiin kuitenkin naureskellen ja ivaten. Tuli fiilis, että "olenko mä vaan joku vitsi".

Yksi tytöistä oli syntynyt Petroskoissa, ja koki olevansa onnekas asuessaan Lappeenrannassa. "Täällä mua ei sentään tapeta."

Tavallisia nuoria, jotka ovat kiitollisia siitä, että heitä ei sentään tapeta.

Vain hirviö pysyy kylmänä näitä nuoria kuunnellessaan.

Seuraan mielelläni Kati Juuruksen tekemisiä: häneltä voi aina odottaa laatua ja asiaa. Koskettavia, ajankohtaisia teemoja ja inhimillistä lähestymistapaa. Viime vuonna hänet palkittiin Monte Carlon tv-festareilla dokumentista Sormenjäljet. Turvapaikanhakijoita käsittelevässä dokkarissa kysytään, millaista on elää, kun mihinkään ei saa pysähtyä.

Eilisen dokkarin aiheesta kiinnostuneet haluavat ehkä tutustua seuraaviinkiin (linkit ovat omiin, aiempiin blogiteksteihini) :

- Kristuksen morsian 

- Saanko olla totta? 

- Kaikki muuttuu paremmaksi

***

Vaan nyt minä menen siivoamaan, kun se kerran jäi eilen kesken. Kyllä, homotkin siivoaa!

Siemenettömiä banaaneja, yksinäisyyttä ja yhteisöllisyyttä

Eilen katselin Yle Areenalta Voimalan jakson "Syö itsellesi parempi elämä!"

Vai niin, ajattelin. Yritin tuota kerran minäkin: söin vain superpyhää prasadaa, sillä lailla maiskuttamalla ansaitsin itselleni taivaspaikan. Superfood-miehet Jaakko Halmetoja ja Olli Posti juovat gallonan kokoisesta  lasipurkista lähdevettä ja uskovat mulperin voimaan.

Avaimen kirjailija Jani Kaaro oli myös mukana ohjelmassa: häneltä on ilmestynyt viime syksynä kirja Terveenä 100-vuotiaaksi.

Eniten ajatuksia herätti kuitenkin syömishäiriöisten parissa työskentelevä ravitsemusterapeutti, Annukka Ruska. Kun Posti mainitsi ruoan olevan vain ravinnon lähde, Ruska ja Kaaro toivat esille vastakkaisen näkemyksen. Ehkä Posti ei huomannut omia arvolatauksiaan: hänen mielestään ruoka ei saa olla feikkiä, kuten Pasilan studion kahvilasta löytynyt jalostettu, siemenetön banaani. Sitä Posti ei olisi syönyt mistään hinnasta.

Ruoka nimenomaan on paljon muutakin kuin pelkkää ravintoa.

Ruokaan liittyy valtavasti arvoja ja tunteita. Me emme syö vain raaka-aineita vaan valitsemme ateriamme eettisten arvojemme mukaisesti. Tosin sekään ei ole totta, että ruoka muka valitaan ainoastaan väkivallattomuuden tai ympäristöeettisten syiden ohjailemana (tai niiden vastaisesti, niistä välittämättä). Joskus ihan oikeasti ihmisellä ei ole rahaa ostaa sitä luomuvaihtoehtoa, vaan lapset on pakko ruokkia tehotuotetulla halpisruoalla. Suomessakin elää köyhiä ihmisiä, sanoipa luomuliiton puheenjohtaja Jaakko Nuutila mitä tahansa. Riittävän ravinnon takaaminen jälkikasvulle on tärkeä arvo sekin.

Tästä asiastahan keskusteltiin kiivaasti taannoisen Kuningaskuluttajan jälkeen. Nuutila pysyi kannassaan: luomu on laatua ja laadusta pitää maksaa. Mutta milläs maksat, jos ei ole rahaa? Onko terveellinen, puhdas ruoka ylellisyyttä? Mielestäni luomutuotantoa pitäisi tukea paremmin. Kuningaskuluttaja puhui asiaa.

Ruokaan liittyvät arvot askarruttavat minua, eikä vähiten sen takia, että työstämme parhaillaan viimeisiä kirjailijaesseitä keittokirjaamme. Sormet sahramissa naputtelen muistiin kohtia romaaneista, joissa ihmiset syövät näyttääkseen rakkautensa, vihansa ja kaipuunsa. Asemansa ja arvovaltansa, yksinäisyytensä ja yhteisöllisyytensä.

(Kuvan latasin sivustolta What do they all eat? Etsin kylläkin ruokailevaa joogia, mutta tämä oli sitäkin parempi.)

Selkokielellä: Ydinvoima on demonien hommaa

Suomeksi:

"Emme halua ydinvoimaa, koska emme halua ydinjätettä emmekä uraanikaivoksia."

ja selkokielellä:

"Uusia ydinvoimaloita ei tarvita."

Helsingin Vihreät on julkaissut vaaliohjelmansa suomen, ruotsin ja englannin lisäksi selkokielisenä. Sieltä nappasin nuo esimerkkilauseet. Mielettömän hyvä idea! Ohjelman voi lukea tämän linkin kautta.

  

Yllä oleva ei ollut ehkä kaikkein näyttävin esimerkki siitä, miten asiat selkokielisinä avautuvat lukijalle helpommin kuin jargonina, mutta ydinvoiman vaaroista pitää puhua. Minä en halua ydinvoimaa pääasiassa sen takia, että se on liian vaarallista. Piste.
 

Eksyin aiheesta. Piti kirjoittaa siitä, että asiatekstin pitäisi olla kaunista ja selkeää. Yllä olevissa esimerkeissä ero normisuomen ja selkokielen välillä ei ole kovin suuri, koska Helsingin Vihreiden vaaliohjelma on sinälläänkin hyvin kirjoitettu. Monet poliittiset tekstit on kuitenkin laadittu niin oudosti, ettei niistä saa selvää kukaan. Yrittävät vain tärkeillä ja piilottaa sen, ettei sanomisissa oikeasti ole mitään sisältöä.

Vaikka selkokielinen teksti on usein kankeaa, siihen tutustumalla opimme löytämään olennaisen. Tämä on tekstiä hiottaessa tärkeää ja nautinnollistakin. Tällaisia ajatuksia minulla on viime aikoina pyörinyt päässä lähinnä siksi, että olen saanut osallistua muutaman tietokirjan editointiprosessiin. Antoisaa työtä!

Mutta en vain saa ajatuksiani pysymään pois Japanin ydinvoimalassa tapahtuneesta onnettomuudesta.

Selkokielellä:

Uusia ydinvoimaloita ei tarvita. Vanhatkin pitää sulkea. Ydinvoimalat ovat vaarallisia. Niissä tapahtuu onnettomuuksia. Silloin ihmiset joutuvat kärsimään tai jopa kuolevat.

Journalismin taso?

Eilisessä Pressiklubissa (mainio ohjelma!) keskustelivat toimittajaherrat Jarkko Sipilä (MTV3) ja Jouni Tervo (free lance) vähemmistövaltuutettu Eva Biaudetin kanssa. Hoo! Kyllä nousi karvat pystyyn. 

Toimittajasetien mielestä on aivan oikein, että kaikkien rikosten yhteydessä mainitaan tekijän "tausta". Biaudet painotti, että sillä on merkitystä vain tuntomerkkien antamisen kannalta. Muuten se ei palvele ketään. Toimittajat tekevät koko ajan valintoja sen suhteen, mitä tietoa jakavat mediassa. Rikosten yhteydessä harvemmin julkaistaan tekijän lempiväri tai hänen suosimansa hammastahnamerkki

Jouni Tervo tuumasi, että jos ei syyllisen taustaa paljasteta, niin lukijahan automaattisesti luulee tätä valtaväestöön kuuluvaksi. Sitten hän listasi suomalaisen tuntomerkit: "valkoihoinen, Suomessa suomalaisille vanhemmille syntynyt, täällä kaiken ikänsä asunut ihminen." Kas, kun ei vielä lisännyt, että suomenkielinen. Tai mies. Joka tapauksessa minäkään en olisi suomalainen noiden kriteereiden mukaan. Enhän ole asunut täällä "kaiken ikääni".

Tällaista "me vaan julkaistaan tietoa, se on neutraalia" -soopaa harrastetaan ikävän usein mediassa. Aikaisemmassa blogitekstissäni pohdin sitä, miten oma kirjoitustyylini on pikemminkin journalistinen kuin tieteelliseen tyyliin tärkeilevää jargonia. Nyt ihan nolottaa. En minä yllä mainitun tyylinen "journalistinen" halua olla. Kaipaan  vain asiatekstien selkeyttä, miellyttävää luettavuutta.

Toinen esimerkki kvasitieteellisestä mukamas tutkivasta journalismista on muutaman päivän takainen Hesarin kulttuurisivujen "avoimena datana" julkaistu kustantamovertailu. Ensin katsoin, että kappas! Mukavaa, kun Avain on kahdeksannella sijalla. Sitten luin jutun tarkemmin, ja sehän oli täyttä soopaa. Toimitus keksii päästään pisteytyssysteemin, jonka mukaan arvioidaan kaunokirjallisuutta julkaisevien kustantamojen saamaa julkisen huomion määrää ja myyntilukuja. Sitä sitten kutsutaan "kirjallisen laadukkuuden vertailuksi". Moisella numeronäpertelyllä ei ole mitään tekemistä taiteen tai sen laadun kanssa.

Pistetytyssysteemi paljasti jotain olennaista Hesarin kulttuuritoimituksen arvoista. Toimittaja itsekin myönsi (jutun alla olevassa keskustelussa), että Hesarin oman esikoiskirjapalkinnon pisteitä oli painotettu liikaa. Se oli arvioitu 30 pisteen arvoiseksi, kun Kalevi Jäntistä sai 10, ja Runebergistakin vain 20 pistettä. Käännösoikeuksien myynnistä sai vähemmän pisteitä, vaikka itse näkisin alueemme kirjallisuuden leviämisen ulkomaille  merkittävänä kultturityönä. Pistemääriä ei myöskään suhteutettu mitenkään kustantamon kokoon tai siihen, miten kauan se on kirjoja julkaissut, vaikka vertailu oli kymmenen vuoden ajalta. Onhan nyt sanomattakin selvää, että isommasta otoksesta tulee erilaisia numeerisia lukuja kuin pienemmästä. (Verratkaa vaikkapa väkiluvultaan pienen Suomen syöpätapausten määrää runsasväkisemän Saksan vastaaviin). Eikä viidessä vuodessa ehdi yhtä paljon kuin kymmenessä, olipa "laadukkuuden" taso mikä tahansa. 

Toimittaja myöntää, "että pistemäärien vertaaminen keskenään oli tietoisen provosoivaa." Sepä lienee tällaisten juttujen tarkoituskin. Kulttuurisivuilla sillä harvoin saadaan aikaan todellista hallaa tai onnistutaan lietsomaan vihaa ihmisten kesken. Kirjamaailmassa - vaikka siellä kilpailua esiintyisikin - tehdään kuitenkin yhteistä työtä kulttuurin ja taiteen puolesta.

Rikosuutisoinnissa sen sijaan tällaiset muka-puolueettomat, kvasitieteelliset, Rita Skeeter-tyyliset lampaanvalkeaan tilastokaapuun verhoutuneet sudet ovatkin jo hiukan eri juttu.

Sukupuolineutraalia avioliittoa kaivataan!

Nyt on sitten sekin ohi, sosiaaliviraston kotikäynti. Tämä oli tapaaminen numero kaksi. Kolmas kerta on se, kun valmiit kaavakkeet haetaan toimistolta allekirjoitettavaksi. Niitä ei voi postittaa kotiin, koska tapaamisia on oltava kolme. Sillä lailla adoptioneuvonta toimii.

Ystävällisiähän ne viranomaiset olivat, ei siinä mitään. Työtään tekevät. Systeemi vain on niin pielessä kuin olla vain voi. Typerää.

Kysyvätkö sosiaalitädit sisäistä adoptiota hakevalta heteroparilta, milloin he oivalsivat pitävänsä ”vastakkaisesta” sukupuolesta? Hedelmöitysklinikalla lahjasoluista alkunsa saaneiden lasten hetero- tai biseksuaalisia isiä ei lapsen synnyttyä tentata, eikä heidän vanhemmuuttaan kyseenalaisteta.

Sosiaalitoimistoa ei kiinnosta se, että valmiuttamme vanhemmuuteen on jo testattu – mikäli sellaista asiaa edes voi etukäteen testata – hedelmöitysklinikan psykologin vastaanotolla. Käynti on pakollinen kaikille hoitoihin hakeutuville ihmisille, ja sen pitäisi riittää myös sosiaalipuolen viranomaisille. Vai epäilevätkö he klinikan psykologin lausuntoa? Nämä työntekijät eivät ainakaan epäilleet mitään. Tapaamisia nyt pitää vain järjestää, kun kyseessä on "adoptio", vaikka hekin myönsivät, että oikeastihan olen ollut lapseni  äiti alusta asti. Tämä nyt on tällaista. Byrokratiaa.

Työtään he vain tekivät. Jostainhan heidänkin on leipänsä saatava. Ilkeyttäni emme tarjonneet heille edes kahvia, kun siinä istuivat ruokapöydän ääressä.

Niin. Yhdessä oltiin raskauden alkumetreiltä saakka ja sitä ennen, kun vasta suunnittelimme perheenlisäystä. Yhdessä kävimme läpi raskauden, ja minä olin mukana synnytyssairaalassa. Meillä oli perhehuonekin. Kun vauva syntyi, kukaan sairaalan työntekijöistä ei kyseenalaistanut vanhemmuuttani. Neuvolassakaan minua ei kohdella sen kummemmin kuin ketään toista. Kotona vaihdan yhtälailla vaippoja ja hoivaan, yhtälailla iloitsen ensimmäisistä hymyistä ja kannan huolta ensinuhasta. Olen aina ollut lapsemme äiti, mutta lain silmissä olen vieras nainen, joka haluaisi adoptoida hänet. Siksi minua pitää tarkkailla ja kelvollisuuteni kyseenalaistaa.

Kuka tahansa äiti tai isä osaa kuvitella, miltä tämä tuntuisi omalla kohdalla.

Myös heteroparit joutuvat läpikäymään byrokratiaprosessin hakiessaan sisäistä adoptiota. En vähättele heidän kokemuksiaan; myös he voivat tuntea olonsa ahdistuneeksi, kun vuosikausia vanhemman roolissa ollutta ihmistä tentataan ja kotona käy viranomaisia. Meidän tapauksemme on kuitenkin selkeämmin verrattavissa mihin tahansa perheeseen, johon syntyy lapsi  hedelmöityshoitojen avulla. Joutuisimme tähän prosessiin myös silloin, jos vauva olisi saanut alkunsa minun lahjoittamastani munasolusta ja olisi näin biologisestikin lapseni.

Nykyinen sisäisen adoption pitkittynyt paperinpyöritys monine tapaamisineen on selkeästi syrjivä käytäntö, jossa ei ole ajateltu perheen ja lapsen etua.  Jopa niinkin yksinkertainen asia kuin mahdollisuus jäädä isyysrahakautta vastaavaksi ajaksi kotiin on tehty taloudellisesti haasteelliseksi. Periaatteessa minulla on siihen oikeus, mutta en silti saa Kelan tukea ennen kuin adoptioprosessi on viimeistelty, ja sehän vie noin puoli vuotta. Lainarahalla sitten kustansimme ”isyyslomani”. En nimittäin halunnut käydä töissä vauvan ensimmäisen kuukauden aikana. Tahdoin rauhassa tutustua häneen, tottua uuteen tilanteeseen ja tukea vaimoa käytännön asioissa keisarinleikkauksen jälkeen. Vauvanhoitokin on ensimmäisen kuukauden aikana niin intensiivistä, ettei sitä pitäisi jättää yhden ihmisen yksin tehtäväksi.

Kotikäynti on sosiaalipalvelujen resurssien tuhlausta. Käyttäisivät senkin ajan niiden perheiden tukemiseen, jotka todella tukea tarvitsevat. Sosiaalitoimi tekee arvokasta työtä palvellessaan perheitä, jotka jostain syystä elävät vaikeassa elämäntilanteessa. Mutta ei meillä ole erityisongelmia, emmekä elä taloudellisessa ahdingossa. Lapsemme eivät tarvitse ylimääräistä tukea arjesta selviytymiseen, eikä heillä ole sosiaalisia sopeutumisvaikeuksia. Soveltuvuuttamme ”adoptio”vanhemmiksi ei kannata syynätä, koska kuka tämän lapsen hoitaisi ja kasvattaisi, jollemme me? Ei häntä kenellekään toiselle anneta, eikä minua heitetä ulos yhteisestä kodista. Meidän tarkkailuumme käytetyt verorahat menevät yksinkertaisesti kankkulan kaivoon. 

Tekisi mieli kiroilla

Kirjallisuustieteen tuntiopetuksen määrärahoja on leikattu yli puolella! Mitä tämä oikein merkitsee? Olin ilmoittautunut Sanna Nyqvistin tyylintutkimus-kurssille, mutta eikös vain sekin peruttu. Muutama kurssi pidetään, mutta niitäkin saksitaan lyhyemmiksi.

Näin nopeasti kaupallisuus änki itsensä yliopistoon ja tässä on tulos. Sellaiset kurssit, joilla on yhteisrahoitusta jonkin muun tahon kanssa, pidetään toki, ja vakituisen henkilökunnan kurssit saavat jäädä ohjelmaan. Onhan sekin jotain.

"Kuka edes piittaa traumakerronnasta tai kuvataiteista fiktiossa? Kuka niitä rahoittaisi? Ai ihan tyylintutkimusta? Traumaa? Luuserien ja homojen hommaa", tuumii Herra Rahakas ja sivelee partaansa.

Todella ikävä tämä viime tingassa informoitu tilanne on niille opiskelijoille, joilta putoaa kevään lukujärjestyksestä useita kursseja. Milläs he korvaavat puuttuvat kurssit, kun niitä ei yksinkertaisesti järjestetä? Tällä tavallako opiskelijoita kannustetaan valmistumaan nopeammin? Vaikea valmistua, kun ei ole kursseja tarjolla. Sitä paitsi humanisteille on olennaista, että tarjolla on useita polkuja, paljon vaihtoehtoja räätälöidä oma koulutus ja antaa itselle aikaa tutustua laajalti omaan aineeseen.

Selittäkää tämä minulle, laitoksemme johtaja Hannes Saarinen ja arvoisa dekaani Anna Mauranen.

Joulumieltä!

Vein Helsingin keskustan kahdelle romanialaiskerjäläiselle kupilliset kuumaa kahvia. Niin monesti olen heidän ohitseen kulkenut, vaikka varsinkin toinen heistä on jo hyvin iäkäs. Olen hoitanut ja hoivannut sen ikäisiä (ja kuntoisia) ihmisiä töikseni - ja nyt vain kuljen ohitse ikään kuin ihminen olisi halpa ja arvoton mytty. Se on väärin. 

Kupillinen kuumaa maksaa euron, ja kaikille meistä tuli hetkeksi hyvä mieli. En minä tällä mitään ongelmia ratkaise, kunhan käyttäydyn vain niin kuin ihminen itsekin.

Konkreettista apua Sambian katulapsille

Onnea Elina Hirvoselle Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnosta! 

Elinan romaanin, Kauimpana kuolemasta, myyntituloista on kerätty jo 5000€ tyttöjen turvakodin rakentamiseen Sambiaan. Projektista voi lukea lisää täältä.

Kampanjaan osallistuvat kirjailijan itsensä, Avain-kustantamon ja Jarkko Nieminen Oy:n lisäksi nämä kirjakaupat:

- AdLibris

- Akateeminen kirjakauppa

- Bookplus

- Kansallinen kirjakauppa

- Pieni Kirjapuoti
- Rosebud

- Vieskan Kirjakauppa

Mikäli aiot ostaa Elinan uusimman romaanin, kannattaa suosia yllämainittuja kauppoja! Pienet valinnat merkitsevät paljon tässä maailmassa.