Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sveitsi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sveitsi. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta


Nuori kirjailija Marcus Goldman nousi suureen suosioon heti ensimmäisen kirjansa kanssa. Nyt kustantaja vaatii uutta menestyskirjaa, mutta Goldman ei saa sanaakaan paperille. Hän lähtee pikkukaupunki Auroraan tapaamaan vanhaa ystäväänsä ja mentoriaan Harry Quebertiä. Loma menee mukavasti, mutta kirjan kirjoittamiseen se ei auta. Pian matkan jälkeen Goldman kuulee jotakin hirvittävää. Harry on pidätetty, sillä hänen pihastaan on löydetty yli kolmekymmentä vuotta sitten kadonneen tytön jäänteet. Käy ilmi, että Harryllä oli aikoinaan suhde tuohon 15-vuotiaaseen Nolaan. Välittämättä enää kirjaongelmastaan, Goldman lähtee takaisin Auroraan aikeenaan pelastaa ystävänsä ja todistaa kaikille, ettei Harry ole murhaaja. 
"-Koska kirjoittaminen on tuonut elämääni mielekkyyttä. Mikäli et olisi sattunut huomaamaan, elämällä ei noin yleensä ottaen ole selvää suuntaa. Paitsi jos omin ponnistuksin sen luot ja pyrit joka jumalan päivä kohti päämäärääsi. Sinä olet lahjakas, Marcus, aseta itsellesi päämäärä ja ponnistele sen hyväksi. Se joka kirjoittaa, elää."s.119
Totuus Harry Quebertin tapauksesta on harvinaisen nopealukuinen tiiliskivi. Juoni etenee monessa ajassa, välillä Harryn ja Goldmanin nuoruusvuosissa, välillä Auroralaisten muisteluissa, ja välillä kirjojen otteina, ja sitten hypätään taas nykyhetkeen. Sekava kirja ei silti ollut, vaan selkeys pysyi läpi kirjan. Vetävä juoni ja helppolukuinen teksti vievät kirjaa eteenpäin vauhdilla. Kirjassa on vauhti päällä koko ajan. Uusia juonenkäänteitä ja paljastuksia tulee joka nurkan takaa. Tässä Dekkarissa lukijaa höynäytetään useasti, eikä lopuksi kirjassa taida olla jäljellä enää montaa tyyppiä, jota ei olisi ehtinyt epäillä. 

Aurora on pikkukaupunki, jonka kaikki asukkaat tuntuvat tuntevan toisensa, ja kaikilla on oma mielipiteensä kaikesta. Kuitenkin kirjan edetessä kulissit alkavat rakoilla ja salaisuudet paljastua.  Kaikki kirjan hahmot eivät ehkä ole maailman omaperäisempiä. On henkilöitä joilla on ollut suuret unelmat, mutta jotka kuitenkin ovat jämähtäneet pikkukaupunkiin, tossun alla oleva mies, joka haaveilee vapaudesta, hössöttävä äiti, joka jaksaa kaakattaa poikansa naimisiinmenosta ja toki suuri mentori, joka ei sitten ehkä olekaan sitä mitä on kuviteltu. 

Minua ei haitannut lainkaan vaikka kaikki hahmot eivät erityisen kekseliäitä olleetkaan. Viihdyin kirjan nopeatempoisen ja yllätyksien täyteisen juonen parissa silti. Välillä jotkin kohtaukset saivat hymyilemään, kun taas välillä kauhistutti ajatukset Nolan menneisyydestä, ja suretti Lutherin elämä.  Onneksi kirjassa ei ollut kovin paljoa tarkkaan kuvailtuja väkivaltakohtauksia, vaikka jonkin verran raakuuksia kirjaan mahtuikin. Totuus Harry Quebertin tapauksesta onkin varsin monipuolinen lukuromaani/dekkari. 

Kaiken vauhdin keskelle oli myös onneksi saatu mahtumaan jonkin verran kirjailijan elämää ja mukavia tsemppauslauseita kaikille kirjailijoille, tai sellaiseksi haluaville. 


Totuus Harry Quebertin tapauksesta, (La vérité sur l´affaire Harry Quebert, 2012)
Tammi, 2014
Suom. Anna-Maija Viitanen
Kansi: Aki Suvanto
s.809

torstai 3. lokakuuta 2019

Isabelle Holland: Musta enkeli


Kovan yrittämisen jälkeen lehtinainen Kit Maitland pääsee sisään suureen Rivercrestin kartanoon. Hänet on palkattu tekemään juttu kartanosta, jonka kirkko nykyään omistaa. Talossa asuu kuitenkin myös yksi entisen omistajasuvun jäsenistä, eikä hän halua ketään tekemään juttua talosta. Kitistä kuitenkin tuntuu, ettei talossa asuva mies ole ainoa syy siihen, miksi häntä ei haluta taloon.
Taloon päästyään myös Kit toivoo, ettei olisi ikinä sinne päässyt, sillä talossa odottaa tapettu mies. Pian Kit on poliisien pääepäilty ja roistojen tappoyritysten kohde. Hänen on pakko alkaa selvittää talon salaisuuksia oman turvallisuutensa ja mielenkiintonsa takia.

Sain Mustasta enkelistä täysin väärän kuvan lukemalla sen takakannen. Luulin kirjan olevan jonkinlainen mystinen kartanotarina kummituksineen ja salaisuuksineen, mutta sainkin aika perus dekkarin, jossa lehtinainen selvittää tappoa ja menneisyytensä salaisuuksia. Kirja oli silti ihan hyvä. Etenkin kissat, niiden omituinen käytös ja erikoiset ilmestymiset rakensivat tarinaan juonikuviota, joka sai mielikuvituksen lentämään.

Suurin osa kirjasta koostuu keskusteluista, joita Kit käy muiden kirjan hahmojen kanssa. Asioita kerrataan paljon. Jos Kit kohtaa uuden ihmisen, jolle tapahtumat on selitettävä, ei kohtausta ohiteta yksinkertaisesti kertomalla, että Kit kertasi asian tälle, vaan asia kerrotaan oikeasti kokonaan uudestaan. Näin tapahtui aika monesti. Kirja on lyhyt ja koska kertausta on keskustelujen muodossa paljon, ei tarinaan mahdu kovin paljoa varsinaista toimintaa. Silti kirjaa ei tehnyt mieli jättää kesken. Teksti on sujuvaa ja pitkiä dialogeja lukee mielellään. Välillä tuli sellainen olo, että luki kuunnelmaa. Toki ympäristöä ja ihmisiä kuvailtiin jonkin verran, ja Kitin omia ajatuksiakin mahtui mukaan.

Loppuratkaisu ei enää erityisemmin yllättänyt, sillä sitä oli jo aika lailla pohjusteltu.


Musta enkeli, (Flight of the Archangel, 1985)
Tammi, 1987
Suom. Lea Karvonen
Päällys: Kaarina Hanström
s. 266

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Peter Bichsel: Lastentarinoita


Lastentarinoita sisältää seitsemän lyhyttä kertomusta. Nimestään huolimatta tarinat sopivat niin lapsille kuin aikuisillekin. Näistä seitsemästä kertomuksesta koostuu loistava kokoelma. Kun pitää yhdestä tämän kirjan kertomuksesta, pitää todennäköisesti kaikista lopuistakin. Kertomusten päähenkilöinä toimii aina mies. Kaikilla näillä miehillä on varsin kummallisia ajatuksia ja näistä ideoista ja niiden toteuttamisesta nämä kertomukset sitten kertovat.

Luin Lastentarinoita joskus vuosia sitten pienenä tyttönä ja edelleen silloin tällöin tämä kirja ja sen hullunkuriset tarinat ovat palanneet mieleeni. Etenkin kaksi ensimmäistä kertomusta Maa on pyöreä ja Pöytä on pöytä olivat edelleen hyvässä muistissa.
Viimein päätin palata kirjan ja sen kertomusten pariin, vaikka hieman jännittittynein tunnelmin, että voisinko enää pitää tästä kirjasta. Jännitys oli turhaa sillä yhä edelleen hymähtelin ääneen näille kertomuksille.

Kertomukset ovat lyhyitä ja selkeitä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ne ovat kuitenkin täynnä asiaa ja sopivat siksi lapsille ja aikuisille.  Pöytä on pöytä -kertomuksenkin muistin lapsuudestani vain hauskana tarinana, mutta näin myöhemmin uudelleen luettuna tarinassa on paljon enemmänkin ja se olikin mielestäni kirjan surullisin kertomus. Minut nämä kertomukset saavat hyvälle mielelle, vaikka osa näistä on aika haikeitakin. Suosittelen lukemaan nämä kertomukset. Ehkäpä joskus vuosien päästä palaan jälleen näiden pariin, sillä eivät nämä kulu, vaikka muistaisi tapahtumatkin.


Lastentarinoita, (Kindergeschichten, 1969)
Otava, 1982
Suom. Markku Mannila
s. 69