Milla Ollikainen: Pirunkuru

Poliisi Juhani Vuontisjärven eläkepäivät lähestyvät, mutta vielä hän joutuu selvittämään henkirikoksia. Pirunkurusta löydetään ruumis ja epäilyt heräävät nopeasti, sillä kuolema ei vaikuta luonnolliselta. Etelästä Lappiin muuttanut Krisse on saanut paikallislehdestä harjoittelupaikan ja päätyy tekemään juttuja suunnitellusta kaivoksen avaamisesta, joka toisi paikkakunnalle satoja uusia työpaikkoja. Moni ei tunnu kaivosta vastutavan, mutta lopulta Krisse saa kaivettua esiin eriäviä mielipiteitä. Pian tapahtuu toinen murha ja poliisi on ymmällään, miten murhat voisivat liittyä toisiinsa.

Pirunkuru on Ollikaisen Lappiin sijoittuvan dekkaritrilogian viimeinen osa.
Päätösosa tuo mukanaan arvatenkin monelle asialle pisteen. Krissen pitää päättää mitä elämällään tekisi, Vuontisjärvi odottaa eläkepäiviään ja moni muukin aiemmista osista tuttu hahmo pääsee mukaan viimeisiin tapahtumiin.

Pirunkuru oli aiempien osien tapaan vetävästi ja hyvin kirjoitettu. Rakenne oli samankaltainen ja trilogia onkin yhtenäinen kokonaisuus. En suosittelekkaan lukemaan näitä väärässä järjestyksessä, sillä varsinkin Krissen elämästä paljastuu turhan paljon suuria asioita, jotka pilaisivat sitten aika paljon jännitystä muista osista.

Kirjan loppu oli yllättävä ja muutenkin tunnelmat kirjan loppumisen jälkeen oli hyvät. Toivottavasti Ollikainen kirjottaisi tulevaisuudessa vielä muitakin kirjoja, sillä tähän tyyliin kirjoitetut kirjat lukisin ainakin mielelläni.

Lue myös: Veripailakat ja Vesiraukka.

Pirunkuru
Like, 2015
s. 223

Milla Ollikainen: Vesiraukka

Helsingissä asuva Krisse on palannut ystävänsä Eerikan kanssa Lappiin. Aikaa heidän viimeisestä matkastaan on kulunut lähes kaksi vuotta ja Krisse on palannut Lappiin mukanaan yllätys miehelle, jonka kohtasi viime reissulla. Kaapo on oppinut ensimmäisen sanansa ja olisi aika paljastaa lapsen isälle lapsen olemassaolosta.
Matka muuttuu pian aivan toisenlaiseksi, kuin Krissen ja Eerikan suunnitelmissa se oli. Mökkien lähistöltä löytyy jälleen ruumis ja kaikki vanhat tutut tuntuvat taas olevan sotkeutunut asiaan. Nuoren tytön murha järkyttäisi jo kyläläisiä tarpeeksi, mutta murhat eivät ole vielä ohi ja yksi jos toinenkin joutuu vielä vaaraan.

Vesiraukka on toinen osa Milla Ollikaisen Lappiin sijoittuvasta -dekkarisarjasta.
Pidin sarjan ensimmäisestä osasta, mutta tämä toinen oli silti parempi. sarjassa vilahtelee paljon hahmoja, sekä pysyviä, että vain kirjakohtaisia. Nyt kun pysyvät hahmot olivat jo tuttuja, oli lukeminen mukavampaa. Enää ei tullut sellaista ensimmäisen osan sekavuutta vastaan ja sukulaissuhteissakin pysyi paremmin selvillä.

Kirjassa kulkee mukana vanhemmasta ajasta kertovia kohtauksia, jotka myös tässä osassa olivat selkeämpiä, kuin aiemmassa. Vesiraukka oli siis kaikinpuolin selkeämpi kirja, kuin Veripailakat. Jollakin tavalla jopa murhissakin tuntui olevan enemmän järkeä ja uskottavammat syyt. Oli myös todella hienoa, että kirjan nimeäkin sivuuttiin juonessa. Näillä kirjoilla on niin mielenkiintoiset nimet, että tuntuisi ikävältä joutua etsimään selitystä netin syövereistä.

Krisse oli toiveeni mukaan muuttunut aika tavalla, mutta pienine lipsahduksineen hän ei vieläkään ollut minun suosikkihahmoni. En vain pidä ryyppäävistä ja itsesäälissä kierivistä hahmoista. Tekisi mieli kiljua, että ryhdistäydy nyt jo!

Vesiraukka loppui antaen pientä vihjettä tulevasta kirjasta ja Krissen tilanteesta. Kolmaskin osa odottelee tuolla jo hyllyssä, joten myös se tulee pian luettua. On tämä niin koukuttava sarja ja haluan tietää miten Krissen käy.

Lue myös: Veripailakat.


Vesiraukka
Like, 2014
s.253

Milla Ollikainen: Veripailakat

Helsinkiläinen Krisse lähtee äitinsä kanssa lomalle Ylläkselle. Pian freelance-valokuvaajana toimiva Krisse saa lomallaan työtehtävän, sillä hiihtokeskuksessa tapahtuu murha. Syyllistä ja motiivia on vaikea löytää ja vielä vaikeammaksi se muuttuu, kun hotellilta löydetään toinen uhri.

Oli mahtavaa törmätä tähän Ylläkselle sijoittuvaan dekkariin, sillä olen aiemmin etsinyt jotakin dekkaria, joka sijoittuisi lappiin.

Veripailakat on vahdikkaasti etenevä dekkari, jossa henkilöitä riittää melkoisesti. Valokuvaajana toimiva Krisse vaikuttaa olevan yksi kirjan päähenkilöistä ja hän saakin melko paljon tilaa juonessa. Hänen lisäksi päähenkilöitä tuntuvat olevan ainakin toimittaja Eerika, sekä poliisi Vuontisjärvi. Tosin moni muukin hahmo sai paljon sivutilaa kirjassa, joten en tiedä ketkä näistä hahmoista mahtaa lopulta löytyä sarjan jatko-osista. Se selvinnee pian, sillä sarjan kaksi seuraavaa osaa menevät ehdottomasti lukulistalle. Ilmeisesti ainakin Krisse esiintyy jokaisessa kolmessa osassa. Krisse ei ehkä ole hahmotyypeistä se oma suosikkini, mutta kirja antoi viitteitä paremmasta elämäntyylistä jatkossa, joten ehkä hän on sitten jatkossa enemmän minun makuuni sopiva hahmo.

Hahmoja oli kirjassa niinkin paljon, että välillä oli pohdittava kuka oli kuka ja mitä sukua nämä nyt keskenään olivatkaan. Tämän takia loppu oli hiukan sekava. Normaaalisti kun loppuratkaisu kolahtaa ja saa iloita kaikista kiemuroista mitä kirjailija on luonut, minä mietinkin, että kukahan tuo nyt sitten olikaan. Ratkasu oli kuitenkin hyvä, heti kun ajatukset ehtivät keksimään ketä lopussa vilahtelevat hahmot olivat.

Kirjan dialogit käytiin murteilla. Tämä oli loistava juttu, sillä mistä lappitunnelma voisikaan paremmin syntyä. Toki Ollikainen kuvailee maisemat hyvin, mutta kirja on melko lyhyt, eikä siksi maisemien kuvailu ehdi kovin suuriin mittoihin kasvaa. Dialogeja sen sijaan kirjassa riittää, joten murre on oiva tapa luoda tunnelmaa.


Veripailakat
Like, 2013
s. 221