Lars Wilderäng: Tähtitrilogia

“Se toimii! Se toimii!”

Työkaverini suositteli tuossa taannoin Lars Wilderängin Tähtitrilogiaa. Kyseessä oli kuulemma sarja, joka pysyi hyvänä loppuun saakka, mikä ei ole mikään itsestäänselvyys.

Otinpa siis projektiksi lukea koko trilogian, ja miten tämän nyt muotoilisi diplomaattisesti. Meillä on ehkä hieman eri kirjamaku? Ehkä sukupuolemme (minä nainen, hän mies) värittivät lukukokemuksia reilusti?

Trilogian aloittava Tähtikirkas on lupaava kuvaus maailmasta, jossa sähköt ja kaikki sähköllä toimiva lakkaa yhtäkkiä toimimasta. Autot seisahtuvat, padot murtuvat ja kännyköistä on turha edes puhua. Tarina oli ehkä hieman hidas, mutta ruotsalainen yhteiskunta tuntui tutulta ja sen nopea rappio oli kiinnostavaa luettavaa.

Tähtisateesta ja Tähtipölystä on vaikea sanoa mitään ilman JUONIPALJASTUKSIA, joten niitä on nyt sitten luvassa.

Tiedoksi kaikille, että olen kuluttanut oman osani vampyyri- ja zombimediasta ja pitänyt niistä.

En vain odottanut, että tässä sarjassa olisi sekä vampyyreitä että zombeja, ja vielä avaruusolioitakin.

Aivan.

Nostan kyllä hattua kirjailijalle siitä, että hän selvästi päätti kirjoittaa juuri siitä, mistä halusikin. Eli avaruuden kyborgikentaureista, jotka käyttävät ylivertaista teknologiaansa ei vain viemään sähköt, vaan myös muuttamaan osan selvinneistä ihmisistä zombeiksi ja osan kyborgivampyyreiksi.

Aivan.

Kun tästä yllätyksestä selvisin, jäljelle jäi vielä se kynnys, jonka yli en oikein päässyt. Tämä tuntui todellakin miehen kirjoittamalta äijäkirjallisuudelta, jossa machomiehet ovat yhteiskunnan luonnollisia johtajia ja jossa kuvaillaan rakastavasti niin loputtomia hyökkäysstrategioita kuin aseitakin. Jos se on ase, tiedämme sen seksikkäät speksit yhtä hyvin kuin naishahmojen rintojen muodonkin.

Huvittava esimerkki sarjan jatkuvasta kasuaalista seksismistä oli se kohta, jossa rantakivikon kerrottiin hioutuneen vuosituhansien saatossa yhtä pyöreiksi ja sileiksi kuin naisen rinnat. Jep, se oli varmasti seksikäs kivikko. 

Sarjassa oli pari kiinnostavaa ja juonen kannalta merkittävää naishahmoakin, mutta kyllä tämä melkoinen äijäkirja oli.

Luin kaikki kolme kirjaa, koska halusin tietää, miten ihmeessä tarina päättyy. En kuitenkaan oikein voi suositella tätä ja pitää nyt miettiä, mitä sanon työkaverille jos hän sattuu kysymään mitä näistä pidin…

Kirjojen tiedot:

Lars Wilderäng: Tähtikirkas, Tähtisade & Tähtipöly | Jalava 2017 & 2018 | 488, 464 & 342 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkieliset alkuteokset: Stjärnklart (2014), Stjärnfall (2015) & Stjärndamm (2016) | Suomennos: Sirpa Parviainen

Luettu myös:

Yöpöydän kirjat, Kuunnellut äänikirjat, Kirjabrunssi ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt, 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

* Kohti ääretöntä : UFO, Vapaa valinta

* Robotti-lukuhaaste : Kyborgi/transhumanismi

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa on kuvituksena kartta

Charles Martin: The Mountain Between Us

 

Hey... I'm not sure what time it is.

Lumimyrsky iskee Salt Lake Cityyn ja pysäyttää lentoliikenteen. Kirurgi Ben Paynen ja journalisti Ashley Knoxin on kuitenkin jatkettava matkaa omista syistään. He vuokraavat pienkoneen, mutta matkaan tulee mutka kun lentäjä saa sydänkohtauksen ja kuolee ohjaimiin. Kone rysähtää vuoristoon keskelle ei mitään ja kaksikon on löydettävä tiensä sivistyksen pariin.

Katsoin ehkä parisen vuotta sitten kirjaan pohjautuvan samannimisen elokuvan. Pidin siitä, mutta minähän olenkin heikkona tällaisiin villiin luontoon sijoittuviin robinsonadeihin. Elokuvan pääosia esittivät Idris Elba ja Kate Winslet, joista pidän näyttelijöinä ja jotka olivat minusta uskottavia elokuvan Beninä ja Alexina (kirjan Ashley). Hoksasin nyt tämän kirjan kirjastojen OverDrivestä ja ajattelin, että mikäs sen mukavampaa näin kesähelteellä kuin lukea hyytävän kylmästä vuoristoseikkailusta.

Olin väärässä.

Kirja oli mielestäni paljon huonompi kuin elokuva ja onnistui vain ärsyttämään. Luin sen sinnillä loppuun siinä toivossa, että se jossain kohtaa paranisi. No ei parantunut. Elokuvassa minua viehätti muun muassa se, että Kate Winsletin Alex oli tarinalle yhtä tärkeä kuin Idris Elban Ben. Molemmat olivat aktiivisia toimijoita ja aikuisia ihmisiä.

Mitenkä kirjassa sitten? No, tämä on miehinen voimafantasia. Jos ikinä joudut samanlaiseen onnettomuuteen, toivo, että koneessasi on Ben Payne. Ben on erinomainen tapaturmakirurgi, mikä on erittäin hyödyllistä, jos satut loukkaantumaan. Ben on entinen partiolainen, hyväkuntoinen atleetti ja vuorikiipeilijä, jolla on aina mukanaan reppu täynnä juuri sopivia varusteita tällaiseen tilanteeseen. Hän osaa myös kalastaa, ansastaa ja metsästää. Sinänsä pidin kyllä näistä selviytymis- ja luontokuvauksista, joten on harmi, että ne kerrottiin juuri Benin kautta. Ben on Mies, joka on niin uskollinen vaimolleen, että pystyy vastustamaan seireenin kiusausta keskellä syrjäseutujakin.

Ben on myös sekaisin kuin seinäkello, mutta siitä lisää myöhemmin.

Onnettomuuden sattuessa olisi parempi, jos et olisi Ashley. Ashley kirjoittaa juttuja naistenlehtiin ja on menossa naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta, koska eipä ole parempaakaan ollut tarjolla. Tämä siitä huolimatta, että Ashley on mielettömän kaunis ja notkea, mitkä tietenkin ovat naisen tärkeimpiä ominaisuuksia. Elokuvassa Alex on valokuvaaja-journalisti, joka on paikan päällä konfliktitilanteissa ja joka ainakin vaikuttaa olevan rakastunut tulevaan siippaansa.

Kun kone rysähtää vuoren seinään, Ashleyn reisiluu räsähtää poikki ja niinpä hän viettää koko kirjan vaaka-asennossa Benin hoidettavana. Ashley ei pysty toimittamaan edes vessa-asioitaan itse ja tätä vatvotaankin jatkuvasti. Kauhistuttavinta on kuitenkin se, että Ashley ei voi ajella säärikarvojaan! Tätäkin toistellaan loputtomasti, koska onhan se niin kovin tärkeää, kun yrität selvitä talvisessa erämaassa. Ashley on täysin avuton ja Benin armoilla, ja minua koko tilanne ja se, miten se oli kirjoitettu, puistatti suunnattomasti.

Sometime later, I woke up again. There was hair in my face. Human hair. And it smelled of woman. Single hairs were tickling my nose. Others felt silky on my face. My first tendency was to move. Slide over. Respect her space.

But I did not.

(s. 209)

Kirjassa on mukana myös Benin pyhimysvaimo, jolle tarkoitettuja viestejä Ben sanelee kätevästi mukana olleeseen sanelukoneeseensa. Lähinnä viestit ovat muistoja siitä, millainen heidän elämänsä oli ja miten täydellinen Rachel oli. Ei ole suurikaan juonipaljastus sanoa, että sekä Rachel että elokuvan Sarah ovat kuolleet vuosia ennen tarinan alkua. Elokuvan Ben on päässyt tästä yli vaikka kaipaakin yhä vaimoaan.

Kirjan Ben sen sijaan ei ole päässyt tapahtumasta yli ja oireilee huolestuttavasti (ei sillä, että tästä kirjassa huolestuttaisiin). Kävi nimittäin niin, että Rachel odotti kaksosia, mutta äärimmäisen huonon onnen vuoksi istukka/istukat olivat repeämässä irti. Hänelle suositeltiin raskaudenkeskeytystä, koska repeäminen tappaisi sekä sikiöt että hänet. Kristillishyveellinen Rachel ei suostunut ja totta kai pahin tapahtui, kun Ben oli juoksemassa riidan jälkeen. Sinänsä ymmärrettävästi Ben tuntee edelleen syyllisyyttä siitä, että heidän viimeiset sanansa olivat riitaisia.

Vähemmän ymmärrettävästi Ben puhuu edelleen ikään kuin sekä vaimo että nyt nelivuotiaat lapset olisivat elossa. Vielä vähemmän ymmärrettävästi hän on rakentanut pihalleen tai talonsa sisälle (keskittymiseni herpaantui kirjan lopussa) mausoleumin ja/tai sarkofagin kaikille kolmelle. Hän nukkuu näiden vieressä.

Onnea yhteiseen elämään Benin kanssa, Ashley!

Lopputulemana suosittelisin elokuvaa, mutta en kirjaa. Eniten minua korpesi seksismi, jota en todellakaan odottanut elokuvan perusteella. Toisin kuin minä, kirjailija selvästi nautti suunnattomasti asetelmasta, jossa nainen on täysin riippuvainen Miehisestä Miehestä.

Kirjan tiedot:
Charles Martin: The Mountain Between Us | Boradway Books 2010 | 272 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 21. kirja liittyy johonkin vuodenaikaan [29/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 24. kirja, jossa kiivetään tai ollaan vuorella tai tunturilla [14/25]

Janne Toriseva: Valas

 

Nuori Ishmael haluaa pestautua laivalle merimieheksi. Yöpyessään majatalossa hän tutustuu terävähampaiseen Queequegiin, joka on kokenut harpuunamies. Varoituksista huolimatta kaksikko pestautuu yhdessä kapteeni Ahabin valaanpyyntialukselle. Ahabilla ja siten koko miehistöllä on vain yksi päämäärä: löytää tarujen valkoinen kaskelotti ja surmata se.

Kyseessä on siis sarjakuvasovitus Herman Melvillen Moby Dick -klassikosta. Tunnustan heti, että en ole lukenut kirjaa, enkä edelleenkään tunne mitään intoa siihen. Näissä hyvin tehdyissä sarjakuvasovituksissa onkin se erinomainen puoli, että klassikkokirja tulee luettua hieman helpomman kautta. Tunnen saaneeni itselleni sopivan Moby Dick -annoksen ja sivistyneeni hieman lisää.

Tiesin juonesta etukäteen lähinnä sen, että nyt seilataan merellä ja etsitään valkoista valasta, ja että jonkinlainen tragedia on luvassa. En voi verrata sarjakuvaa kirjaan, mutta mielestäni tässä on kuvattu hienosti valaapyyntialuksen arkea 1800-luvulla. Merimiehet ovat vankina laivassa monta kuukautta ja heidän huvinsa ovat usein vähintäänki kyseenalaisia. Kohtaus, jossa yksi miehistön jäsen tappaa lokin muiden nauraessa ympärillä, jäi mieleeni erityisen epämiellyttävänä. Verellä mässäilemättä kuvitus kertoo, miten brutaalista huumorista ja millaisista ihmisistä nyt on kyse.

Ishmael lähtee matkaan sinisilmäisenä maakrapuna, jonka ruusunpunaiset kuvat merenkäynnistä, merimiehistä ja valaanpyynnistä karisevat nopeasti. Valaanpyynti on raakaa hommaa, jossa kuolee myös ihmisiä. Enemmän minua kyllä säälittivät valaat, joita pyydetään edelleen vaikka mitään syytä ei olisi. Sarjakuva ei ole mikään valaanpyyntiprotesti, mutta kuvitus tekee hyvin selväksi, miten raakaa ja turhaa se on.

Sääliksi käy valaita.

Kuten Ishmaelkin pian huomaa, kapteeni Ahab on selvästi järjiltään. Laivalla kapteenin sana on kuitenkin laki. Tämä pätee myös miehistön kuritukseen, josta on kirjassa useampikin esimerkki. Laiva on oma julma pienoismaailmansa, jossa toisaalta annetaan myös tilaa erilaisuudelle (ainakin niin kauan kuin se ei haittaa muita). Esimerkiksi Queequeg on tatuoitu kannibaali, joka herättää epäluuloja. Taito harppuunan kanssa tekee hänestä silti arvostetun miehistön jäsenen. Miehistöön kuuluu myös muita kansallisuuksia ja uskontoja edustavia hahmoja.

En pitänyt siitä, miten esimerkiksi Queequeg ja miehistön intiaanijäsen Tash oli piirretty. Edellinen näyttää lähinnä demonilta ja jälkimmäinenkin on kirjaimellisesti punainen. Kaikki rodullistetut hahmot on piirretty hyvin karrikoidusti toisin kuin kirjan valkoiset miehet. Kirjassa toistuu myös rumasti särähtävä sana, jolla miehistön mustia jäseniä kutsutaan. Melville lienee itse käyttänyt sitä kirjassa, mutta oliko sitä pakko toistaa niin monta kertaa tässä sarjakuvassa? Kyllä ne ajan asenteet olisivat tulleet selväksi ilman demonikuvastoa ja tiettyjen sanojen runsasta viljelyäkin.

Mies vai paholainen?

Mutta, joka tapauksessa kyseessä on meriseikkailu, jossa pointti ei oikeastaan ole seikkailu. Tarinassa kuvataan erilaisia pakkomielteitä, ystävyyttä ja vihaa. Suljettu yhteisö tuo esiin niin miesten parhaimmat kuin huonoimmatkin puolet. Loppu onnistui jopa olemaan synkempi kuin odotin.


Kirjan tiedot:
Janne Toriseva: Valas | Arktinen Banaani, Basam Books & Zum Teufel, 2019 | 204 sivua | Kirjastosta
a
Luettu myös:
Kirjojen keskellä, Kirjojen pyörteissä, Oksan hyllyltä ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 4. joku kertoo kirjassa omista muistoistaan [5/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 22. kirja, jossa eläimellä on merkittävä rooli [1/25]

Jack London: Erämaan kutsu

Buck ei lukenut lehtiä, sillä muuten se olisi tiennyt, että ajat olivat muuttumassa uhkaaviksi.

Buck ei lue lehtiä,  koska se on koira. Se asuu mukavasti kartanossa eteläisissä Yhdysvalloissa kunnes rahavaikeuksissa oleva puutarhuri myy sen koiradiilereille. Eletään Klondiken kultaryntäyksen aikaa 1890-luvun lopussa ja pohjoisessa on pula vetokoirista. Isokokoinen Buck pakotetaan koiravaljakkoon ja kotikoiran pehmeys karisee siitä hyvin nopeasti.

Luin tämän täsmäkirjana lukuhaasteisiin, mutta sainpahan samalla sivistettyä itseäni. Minun tietoni Erämaan kutsusta perustuivat tätä ennen epämääräiseen mielikuvaan, joka oli muodostunut enimmäkseen elokuva-arvioista ja elokuviin pohjautuvista mielipiteistä. Kirjan luettuani pikakelasin läpi uusimman elokuvaversion (pääosassa Harrison Ford) ja se oli ottanut enemmän kuin vähän vapauksia kirjan juonen suhteen. Yhteiset elementit olivat lähinnä Buck, Yukon ja ihmishahmojen nimet. Kirjan tarinasta oli tehty siisti lapsiystävällinen versio ja samalla koko kirjan pointti katosi.

Kirjassa Buck on siis suuri ja sekarotuinen kotikoira, jonka pääasiallinen tehtävä on vahtia ja olla mukana muun muassa metsällä. Se ei ole raaka ja väkivaltainen, eikä sen työssä tarvita erityistä sitkeyttä. Se siepataan yksinomaan sen koon vuoksi. Yukoniin tarvittiin lisää isoja koiria vetämään kullankaivajien rekiä ja kantamaan heidän tavaroitaan, ja näitä koiria saatiin varastamalla. Kullankaivajat eivät olleet turhan nuukia sen suhteen, mistä koirat oli hankittu. En tiennyt, että tällaista koiradiilausta oikeasti tehtiin. Näin sitä oppii uusia asioita kirjoja lukiessa. 

Sieppaushetkestä lähtien Buckin elämä on ankaraa työntekoa ja kurjuutta. Se hakataan tottelevaiseksi heti alkumetreillä ja matkan varrella sille ei turhan montaa ystävällistä sanaa heru. Vetokoirien elämä oli työtä, työtä ja työtä, ja ne nähtiin usein työvälineinä eikä inhimillisinä olentoina. Ihmisten lisäksi Buckia piinaavat toiset koirat, koska valtataistelu erämaassa on armotonta. Samaan valjakkoon pakotetaan kotikoiria, jotka eivät ole eläessään vetäneet rekeä, ja työhön koulutettuja ja kasvatettuja koiria. Väkivaltaiset yhteenotot ovat arkipäivää ja koirilla on nahassaan niin ruoskan kuin hampaidenkin jälkiä. Lukiessani mietin, miten ihmeessä Yukonissa oikeasti pärjättiin tuollaisilla valjakoilla, jotka olivat valmiita repimään toisensa palasiksi pienimmästäkin syystä.

Buckin apuna on sen suuri koko (parhaimmillaan 70 kiloa), itsepäisyys ja älykkyys.


Etelässä, jossa elettiin rakkauden ja ystävyyden lain alaisena, oli aivan oikein kunnioittaa yksityisomaisuutta ja henilökohtaisia tunteita; mutta Pohjolassa, jossa vallitsi nuijan ja kulmahampaan laki, se joka piittasi tuollaisista asioista oli hullu, eikä kauan kukkoillut.

(s. 25)

Säälimätön ympäristä koulii siitä nopeasti säälimättömän ja tunteettoman pedon. Valjakon johdossa ja vahvimpana on paras paikka, joten Buck pyrkii sinne tappelemalla ja muita alistamalla. Kirjassa kuvataan kaunistelematta sitä, miten väkivalta synnyttää väkivaltaa ja miten ohut sivistyksen pintasilaus loppujen lopuksi onkaan. Kirjassa tätä kuvataan koirien kautta, mutta näkyy se myös ihmishahmoissa. Kullankaivajat eivät tunne aina sääliä edes kilpailijoitaan kohtaan, koirista puhumattakaan. Ankarat olot ja jatkuva piina tuovat esiin nahan alla piilevän pedon.

Tavatessaan John Thorntonin Buck tapaa viimeinkin ystävällisen ihmisen, mutta tätä iloa ei kauan kestä. Kun Thorton ystävineen löytää kultaa syvältä Kanadan erämaasta, Buck alkaa kuulla sen kirjan nimessäkin mainitun erämaan kutsun oikein tosissaan. Villi luonto on houkuttelevampi vaihtoehto kuin elämä koiravaljakossa ja kun Buckin viimeinenkin side ihmisiin katkeaa, se ei katso taakseen.

Kaiken kaikkiaan paljon raaempi kirja kuin oletin, mutta pidin tästä ja tämä oli nopea lukea. Ihmisten kamppailu armotonta erämaata ja Buckin kamppailu armotonta kaikkea vastaan oli jännittävää luettavaa. Sääli, että elokuvissa tarinasta tehdään nätti ja hampaaton seikkailu. Pisteenä iin päälle leffaan on lisätty koiraeläinten välinen heteroseksuaalinen romanssi: Buck kuhertelee ja lähtee metsään kauniin valkoisen naarassuden kanssa. Kirjassa se tutustuu urossuteen, mutta kaipa se oli liian homoeroottista. Ties mitä vaikutteita lapset olisivat saaneet.

Kirjan tiedot:
Jack London: Erämaan kutsu | Karisto 1979 | 105 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The Call of the Wild (1903) | Suomennos: Heimo Pihlajamaa

Luettu myös mm.:
Jokken kirjanurkka, Kirjahyllyn päiväkirja, Koukussa koirakirjoihin

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 12. kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera [47/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 7. kirja, joka liittyy talviseen harrastukseen [15/25]
Tässä nimenomaisessa kirjassa koiravaljakolla ajelu ei tosin ole harrastus, mutta no.
* Popsugar Reading Challenge 2020 - read a banned book during Banned Books Week [38/50]
Tämä on kielletty Italiassa ja Jugoslaviassa vuonna 1929, ja lisäksi poltettu natsien kirjarovioilla.

Magne Hovden: Saamelandia

"Jäitä."

Kolmikymppiset kaverukset Roy ja Leif saavat loistoidean. Rahavirta on varma, kun pieneen Pohjois-Norjan kaupunkiin perustetaan saamelaisteemainen elämyspuisto. Mitäpä väliä sillä on, että kumpikaan miehistä ei ole saamelainen, eiväthän turistit erota aitoa väärennöksestä. Kun Roy ja Leif puuhailevat projektinsa parissa, heidän kaverinsa ryöstää rahankuljetusauton ja anti-saamelaisaktivisti sahailee lipputankoja.

Totta puhuen valitsin tämän siksi, että tämä ja Mika Mäkeläisen Kimlandia (vielä lukematta) kuittaavat nätisti Helmet-lukuhaasteen kohdat 47 ja 48  eli kaksi kirjaa, joilla on samankaltaiset nimet. Jos en olisi lukenut tätä haasteeseen, olisin jättänyt kirjan kylmästi kesken. Takakannessa kirjaa kehutaan "absurdiksi ja hysteerisen huvittavaksi", ja kyllä se absurdi olikin. Projekti Saamelandia toteutetaan mitä oudoimmilla tavoilla ja päähenkilöt ajautuvat mitä kummallisempiin tilanteisiin.

Postissa työskentelevät Roy ja Leif saavat päähänsä jos jonkinlaisia bisnesideoita, joista Saamelandia on vain viimeisin. He järkeilevät sinänsä hyvin perustellusti, että turistit haluavat Elämyksen isolla Eellä. Elämyksen aitoudella ei ole mitään väliä kunhan se on sopivan erikoinen ja eksoottinen. Sellainen, josta on kiva kertoa kotona. Niinpä Saamelandiaan tarvitaan stereotyyppisiä saamelaisjuttuja kuten poroja, lapinpukuja, viinaa ja rumpua villisti hakkaava shamaani. 

Hovden osuu kyllä napakymppiin siinä, miten hän kuvaa täysin tietämättömien ja arjen rasististen ihmisten käytöstä ja mielikuvia saamelaisista. Samoin hän pääsee turistielämysten ytimeen korostamalla sitä, että aitoutta tärkeämpää on elämys. Ei sillä ole väliä, että joulupukkilelun pohjassa lukee Made in China, jos se vain on ostettu Lapista.

Saamelandian perustamisen lisäksi kirjassa kerrotaan miesten kaoottisesta arjesta, joka pyörii pitkälti heidän oman napansa ympärillä. Kaikki tarinan miehet ovat saamattomia nyhväkkeitä, jotka haluavat päästä mahdollisimman helpolla elämästä. He kaikki haluavat naisen tai ainakin naista, ja elämä pyörii työn ja sen välttelyn sekä seksijuttujen ympärillä. Etenkin seksiä haluavat ei niin nuoret, ei niin täydelliset naiset ovat kirjassa yksi suuri vitsi.

"Ensin tässä, Leif."

Gerdin ääni oli himosta käheä.

"Ensin tässä ja sen jälkeen näyttämöllä. Minulla on aasiasu, jonka pitäisi istua sinulle täydellisesti."

(s. 183)

Minuun huumori ei uponnut ollenkaan, saati sitten ollut hysteerisen huvittavaa. Tunsin pikemminkin oloni kiusaantuneeksi, koska tätä huumoria oikein alleviivataan joka kohdassa. "Eikö vaaleanpunaiseksi kaniksi pukeutunut mies ryöstämässä rahalähetystä ole tarpeeksi hauska? Lisätään vielä pumpattava seksinukke! Ja miehen piti ajaa kaikki ihokarvansakin! Asia josta muistutan yhä uudelleen ja uudelleen, koska onhan se hauskaa!" No, makuja ja huumorintajuja on monia. Minun tutustumiseni Hovdenin tuotantoon taisi kuitenkin olla tässä.

Kirjan tiedot:

Magne Hovden: Saamelandia | Otava 2012 | 253 sivua | Kirjastosta

Norjankielinen alkuteos: Sameland (2010) | Suomennos: Outi Menna

Luettu myös mm.:

Kirjojen keskellä, Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 47. kaksi kirjaa, joilla on hyvin samantapaiset nimet [36/50]

Toinen on Mika Mäkeläisen Kimlandia.

Mikko Helsenius & Jari Ruotsalainen: Merimiestatuoinnit

Merimiesten vanhat tatuoinnit ovat ainutlaatuinen ikkuna tatuointien ja tatuoimisen historiaan.

Tietokirjassa kerrotaan minulle täysin tuntemattomasta aiheesta eli nimensäkin mukaan merimiestatuoinneista. Niihin liittyy paljon enimmäkseen maakrapujen uskomuksia, mutta mikä on totuus? Miksi niitä otettiin? Oliko tatuoinneilla salaisia, vain toisille merimiehille avautuvia merkityksiä?

Myönnän auliisti pohtineeni näitä asioita joskus ohimennen itsekin, mutta mihinkään salakoodien maailmaan en ole syventynyt. Tällaiselle maallikolle kirja oli juuri riittävän kattava ja selkeä tyydyttämään uteliaisuuteni. Kirjaa varten on haastateltu ihan oikeita suomalaisia merimiehiä, jotka esittelevät kirjassa tatuointejaan. Pidin näistä kohdista eniten enkä vähiten siksi, että osa haastatteluista on litteroitu suoraan ja siten merimiesten omat äänet ja persoonallisuudet pääsevät kuuluviin.

Mun isäukko sano sillon kun lähin skönelle, että tatuointeja et ota. Hän sano, että hän vetää ympäri korvia oikein railakkaasti, ja se oli sen verran skrode äijä, sodat käyny ukko, että oisin siinä vaiheessa vielä turpaani ottanu komeesti. Mutta mä otin semmosen snadin satiaisen oikeeseen isovarpaaseen oikein piruuttani. Se oli pakkokin, koska kerran kiellettiin.

(s. 102, Lauri Vuorinen muistelee)

Kirjassa kerrotaan sekä merimiesten tatuointitaiteen historiasta että merimiesten historiasta noin yleensäkin. Miksi merille lähdettiin ja millaista elämä laivalla oikeasti oli? Jos elättelee harhakuvia siitä, että laivalla pärjäsi kuka tahansa, ne karisevat kyllä äkkiä. Haastattelut ja aikalaiskuvaukset tekevät hyvin selväksi sen, että merellä ei pärjännyt ilman sekä fyysistä että psyykkistä voimaa ja sitkeyttä. Tatuoinnit eivät kuitenkaan ole osoitus siitä, vaan monestikin yhteenkuuluvuuden tunteesta (sekä humalasta, ei unohdeta kaatokännin vaikutusta). Kun kerran kaikilla muillakin on jo mustetta käsivarressa, pitää se minunkin ottaa, että kuulun joukkoon.

Tatuointien historia oli myös kiinnostavaa. Kirjassa on runsas kuvitus, josta näkee millaisia kuvia merimiehet oikeasti ihoonsa ottivat. Aiheet ovat pitkälti juuri sellaisia kuin olettikin eli meriaiheita, naisia ja jonkin verran isänmaallisia ja uskonnollisia kuvia. Kiinnostava yksityiskohta oli se, että pitkän aikaan merimiesten tatuoinnit eivät oikeastaan herättäneet sen suurempia ennakkoluuloja. Olivatpahan vain merkki siitä, että merillä on käyty. Vasta kun vangit alkoivat tatuoida itseään ja toisiaan vankilassa, myös merimiestatuointeihin alettiin liittää ennakkoluuloja. Keskiverto ihminen kun ei osannut erottaa vankilatatuointia merimiestatuoinnista.

Kirjassa kerrotaan kuuluisista tatuoijista, joita löytyi niinkin läheltä kuin Kööpenhaminasta. Noin yleisesti ottaen kirjan rento ja sanotaan vaikka äijämäinen kerrontatapa oli minusta vain mukavaa, onhan kyseessä kuitenkin merimieskirja. Mutta kun päästiin Holger Jürgensiin (s. 119-120), tyyli haittasi ja pahasti. Enpä oikein innostunut siitä, miten tämä rentous ja huumori jatkuivat silloinkin, kun kuvattiin sarjaraiskaajaa, jonka uhreja olivat nuoret tytöt ja apua (aborttia) pyytäneet naiset. En tiedä tyypistä muuta, kuin mitä kirjassa sanottiin, mutta kyllä nuo rikokset selväksi tulivat, vaikka  kirjailijat yrittivät jostain syystä olla edelleen kepeän hauskoja. Huumorille on aikansa ja paikkansa, ja se ei ollut tuossa.

Tuota lukuun ottamatta kirja oli kevyt lukea, kiinnostava ja avarsi maailmaani sekä meren että tatuointien suuntaan.

Kirjan tiedot:

Mikko Helsenius & Jari Ruotsalainen: Merimiestatuoinnit | SKS 2020 | 194 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 45. esikoiskirja [29/50]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book on a subject you know nothing about [27/50]

Edward Ellis: Nopsajalka, vaeltava intiaani

Tusinan verran hyviä ampujia, joista useimmat olivat kotoisin Woodvalen uudisasutukselta, kokoontui eräänä kirkkaana syyspäivänä hiukan yli sataviisikymmentä vuotta sitten kilpailemaan "kalkkunanammunnassa".

Vuoden 1750 tienoilla joukko valkoihoisia uudisasukasmiehiä kokoontuu kilpa-ammuntaan. He tavoittelevat sekä pulskaa palkintokalkkunaa että mainetta ja kunniaa kaveriporukassa. Voittajaksi selviää puskista ilmestynyt ällistyttävän komea shawnee-intiaani Nopsajalka, jonka maine on kiirinyt uudisasukkaiden keskuuteen. Kieltäydyttään kalkkunasta Nopsajalka ja erämies Simon Kenton kutsutaan illalliselle Big Sheltonin luo. Varsinainen seikkailujuoni lähtee liikkeelle kun käy ilmi, että Sheltonin toivottomat kaksospojat ovat lähteneet kahdestaan metsästysretkelle.

Mietin, mitä lukisin Popsugar-haasteen western-kohtaan ja päätin sitten mennä siitä, missä aita on matala eli valita nuortenkirjan. Näitä poikain seikkailutarinoita julkaistiin useina kustantajasarjoina 1900-luvun alkupuolella, joten valinnanvaraa löytyi. Tämä Ellisin Nopsajalka valikoitui nostalgiasyistä. Minulla oli joskus muinoin yksi sarjan kirja omassa hyllyssäni. Jostain kumman syystä kyseessä oli sarjan viimeinen osa enkä edes muista koskaan lukeneeni sitä.

Tämä siis on perinteinen pojille kirjoitettu seikkailukirja, jossa ollaan Yhdysvaltoja asuttamassa. Karjapaimenia ei löydy, mutta eikähän tämä kuitenkin westernistä mene. Henkilökaartiin kuuluu joukko valkoihoisia uudisasukkaita, yhden perheen mustaihoinen palvelijanainen sekä pääasiassa shawnee-heimoon kuuluvia alkuperäisasukkaita. Tapahtumat sijoittuvat villiin luontoon, jonka uudisasukkaat yrittävät kesyttää ja jossa jokaisen miehen on osattava metsästää saadakseen ruokaa pöytään.

Nopsajalka on paras kaikessa eräjormailuun liittyvässä. Häntä nopeampaa juoksijaa, parempaa jäljittäjää tai tarkempaa ampujaa ei ole. Tumpelot Sheltonin pojat ajautuvat vaarasta toiseen silkkaa typeryyttään ja Nopsajalka kirjaimellisesti kävelee heidän perässään pelastaen heidät niin toisilta intiaaneilta kuin kallionkielekkeeltäkin.

- Nopsajalka tiesi, että ainoastaan Ohion ja Kentuckyn suurimmat pässinpäät piiloutuisivat tähän luolaan. Siksi Nopsajalka etsi veljiään täältä.

(s. 129)

Huomatkaa, että Nopsajalka puhuu koko ajan itsestään kolmannessa persoonassa. Tarinassa korostetaan sitä, miten lähetyssaarnaajat olivat tuoneet sivistyksen ja Jumalan punaisten miesten sydämiin ja opettaneet Nopsajalan muun muassa lukemaan. Hän on itse asiassa fiksumpi kuin kukaan muu kirjan hahmoista. Kirjailija on kuitenkin kirjoittanut Nopsajalan puheen tuollaiseksi oletettavasti siksi, ettei hahmo olisi kuitenkaan liian täydellinen. Pitäähän sitä uudisasukkaille jotain jättää ja jos ei muuta niin kieliopillisesti oikea puheenparsi. Samaa asennetta löytyy auki kirjoitettuna esimerkiksi Kentonin hahmosta. Niin Nopsajalan ystävä kuin hän onkin, intiaanin ylivertaisuus ja Kentonin kuvittelema ylimielisyys ärsyttävät häntä niin paljon, että hän yrittää antaa Nopsajalalle opetuksen. Eihän intiaani sentään voi häntä, valkoista miestä, parempi olla. Ilokseni kyllä voi.

Tarinassa otetaan välillä kantaa intiaanit vs. uudisasukkaat asetelmaan sympatioiden ollessa Nopsajalan ja muiden "sivistyneiden" intiaanien puolella. Pahisintiaanit toki ansaitsivat menettää maansa ja henkensä. Mietin kirjaa lukiessani, että tällaisia perinteisiä western-seikkailuja pojille ei julkaista enää ainakaan Suomessa. Liekö syynä se, että on kulunut niin paljon aikaa, että uudisasukkaita ja ajan asenteita on vaikea maalata kivaan valoon. On vaikea kirjoittaa eräjormailun iloista intiaanien mailla kun totuus on, että maat ryöstettiin törkeästi ja heimoja tuhottiin säälimättä. Asenteet ovat muuttuneet kirjan kirjoittamisen jälkeen ja hyvä niin. 

Olen kyllä sitäkin mieltä, että jonkinlainen moderni vastine tällaisille kirjoille olisi syytä keksiä. Pojille kirjoitettuja lyhyitä ja kevyehköjä, enemmän kuin vähemmän realistisia seikkailujuttuja on oikeasti vaikea löytää uudempien kirjojen joukosta.

Tämän tarinan loppuun päästyäni huomasin pienehkön painoteknisen kömmähdyksen. Kirjan viimeinen sivu on painettu takakannen sisäpuolelle ja tarina jää kesken. Viimeinen sana on puolikas sana, tunte-

Kirjan tiedot:

Edward Ellis: Nopsajalka, vaeltava intiaani | Karisto 2010 (1. p. 1976) | 151 sivua | Kirjastosta

englanninkielinen alkuteos: Deerfoot in the Forest (1905) | suomennos: ruotsinkielisestä Hjortfot-teoksesta suomentanut Rauni Kanerva

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 43. kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja [18/50]
Kariston nuortenkirjasto, lisäksi tämä uusi painos kuuluu Kariston nostalgia -sarjaan.
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 8. kirja, joka on julkaistu ennen syntymävuottani [9/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a Western [17/50]

Max Brooks: Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat

Siitä puhutaan kriisinä, synkkinä vuosina ja kävelevänä ruttona.

Tarinassa nimettömäksi jäävä toimittaja kiertää maailmaa haastattelemassa tuhoisasta zombisodasta selvinneitä. Hän löytää niin taudin ensimmäisen uhrin nähneen lääkärin kuin esimerkiksi ihmisiä salakuljettaneen rikollisenkin. Haastattelujen kautta kuvataan maailmaan zombien noususta kirjan nykyhetkeen asti, jolloin elävät kuolleet on ehkä melkein taltutettu.

Tämä oli ehkä hyvin mauton valinta tähän maailmantilanteeseen, mutta luinpas nyt kuitenkin kun se on tuossa lukupinossa lojunut. Ja olen kyllä bongannut Decameroneen ja kumppaneihin tarttuneita, joten eivätköhän zombit mene siinä missä ruttokin. En ole suorastaan zombigenren fani, koska kauhu ei oikeastaan ole minun juttuni, mutta luen kuitenkin mieluummin elävistä kuolleista kuin vaikkapa moottorisahamurhaajista. Lisäksi on suuri selviytymistarinoiden fani. Rysäytä päähenkilö keskelle maailmanloppua tai viidakkoa, ja ainakin vilkaisen kirjaa. Tätä silmäilin joskus aikoja sitten kirjaston hyllyssä, mutta ostin sitten lopulta itselleni kun kohdalle sattui.

Tarinan rakenne on kiinnostava ja toimii juuri tälle kerrotulle tarinalle. Haastattelukehys antaa kertojalle tilaisuuden reissata ympäri maailmaa. Sitä kautta on luontevaa kertoa, miltä zombimaailmanloppu näytti eri puolilla maailmaa erilaisten ihmisten kertomana. Yllätys yllätys, "potilas Nolla" löytyy tässäkin Kiinasta. Yllätys yllätys, Venäjä määrää naiset syynytystalkoisiin ja vajoaa uskonnollisen lahkon otteeseen. Yllätys yllätys, sankarillisimmat sankarit löytyvät Amerikasta. Huomasi kyllä, mistä kirjailija on kotoisin.

Minä pidin tällaisesta sirpaleisesta kerronnasta, jossa hypättiin paikasta toiseen, joskin näkökulma oli perin amerikkalainen. Kirja on jaettu ajallisesti kahdeksaan osaan tyyliin "ennusmerkit" ja "suuri paniikki", joten ajallisesti kärryillä pysyi hyvin. Oli myös mielenkiintoista lukea hyvin erilaisista ihmisistä ja siitä, miten he selviytyivät zombi-invaasion myllytysestä. Suosikkini oli kiinalaisen sukellusveneen miehistö. Eipäs olisi tullut itselleni mieleenkään valita sellaista näkökulmaa. Samoin Pohjois-Korean mysteeri oli kiinnostava ja hauska idea. Ovatko korealaiset elossa maan alla, tietämättöminä ihmiskunnan pikkuhiljaisesta voitosta? Vaiko onko tunneleissa sittenkin miljoonia ja miljoonia zombeja odottamassa ulos pääsyä? 

Se, mikä minulla tässä kuitenkin tökkäsi ja aika pahastikin, oli kirjan sukupuolijakauma. Kirjassa on ehkä parisenkymmentä kertojaa (en laskenut, tuo on arvio). Vain neljä näistä on naisia. Kun katsoo noita äijäjuttuja, käytännössä minkä tahansa kertoja olisi voinut olla nainen ilman, että tarina olisi muuttunut siitä mitenkään. Mutta ei, mies sen pitää olla, koska mies on selviytyjäsankari. Erityisen harmittavaa tämä on siksi, että äijäjutuissa mainitaan ohimennen pari naishahmoa, joista olisin lukenut mieluummin kuin kyseisen tarinan kertojamiehestä. Viisikymppinen nunna, joka puolusti lapsia yhdeksän päivää aseenaan pelkkä kynttilänjalka ja joka päätyi sen jälkeen (edelleen nunnana) armeijan tarkka-ampujaksi? Lukisin. Armeijan koirankouluttaja, joka raivostui päällystön välinpitämättömyydestä niin, että ampui lopulta komentajansa? Lukisin. Mutta kun ei, piti kertoa mieshahmon tylsempi tarina.

Eli vetävästi kirjoitettu, sisältää kiinnostavia ideoita, älä lue jos haluat kirjan, jossa naisetkin tekevät jotain.

Kirjan tiedot:

Max Brooks: Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat | Johnny Kniga 2011 | 449 sivua | Omasta hyllystä

englanninkielinen alkuteos: World War Z: an Oral History of the Zombie War (2006) | suomennos: Helmi Keränen

Luettu myös mm.:

Taikakirjaimet, Yöpöydän kirjat, Fiktiivinen maailma

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 33. kirjassa tapahtuu muodonmuutos [13/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 15. kirja, jossa on kansalaisaktivismia [6/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a medical thriller [12/50]
* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 3]

Don Rosa: Roope Ankan elämä ja teot

Roope McAnkka on pikkuinen pojannaskali Skotlannissa, köyhtyneen klaanin viimeisin miespuolinen jäsen. Roope kasvaa kuullen tarinoita klaaninsa mahtavasta menneisyydestä ja päättää palauttaa perheensä kunnian entiseen kukoistukseensa. Matka maineeseen ja mammonaan vie Roopen kohti Amerikkaa ja jännittäviä seikkailuja, mutta kaikella on hintansa. Idealistisesta ankanpojasta kasvaa melkein huomaamattaan saita visukinttu, jonka röyhkeyttä ja ahneutta ei oma perhekään enää kestä.

Tätä kirjaa saikin lukea pitkään ja hartaasti vaikka tämä sarjakuva onkin. Yksiin kansiin on koottu koko Don Rosan Roope-eepos, joka on ilmestynyt aiemmin sekä Aku Ankka -lehdessä että pienempiin osiin pilkottuina albumeina. Sanoisin jopa, että tällaisen yhteisniteen tekeminen on kulttuuriteko, mutta ehkä se on vain sisäinen Don Rosa -fanini, joka siellä huutelee. Olen rakastanut Don Rosan tarinoita lapsesta asti ja aivan erityisesti tätä Roopen elämäkertaa.

Don Rosahan on niitä Aku Ankka -taiteilijoita, joka jakaa mielipiteitä. Osa ei tykkää piirrostyylistä yhtään, osa taas on valmis kohtaamaan edelliset pistoolien kanssa aamunkoitteessa. Välimuotoja en ole toistaiseksi tavannut. Minä rakastan sitä valtavaa yksityiskohtien määrää, joka piirroksista löytyy. Tämän kirjan lukeminen oli kuin olisi työntänyt kätensä karkkipussiin, jossa on vain lempikarkkejani. Silmän iloa silmän kantamattomiin ja siksipä tämän lukemiseen kuluikin niin kauan. Tähän yhteisniteeseen on jätetty kaikki alkuperäiset tekstit, eli esimerkiksi seinille lätkäistyt etsintäkuulutukset ja muut ilmoitukset ovat englanninkielisiä.

"Used nooses - cheap" mainostetaan Klondiken käräjätalossa.
Tällaiset pienet yksityiskohdat menivät minulta lapsena iloisesti ohi.
(s. 72)

Tässä kirjassa ja näissä Roope-tarinoissa kerrotaan siis Roope Ankan tarina lapsuudesta osapuilleen siihen asti kun Aku siskonpoikineen yöpyy Karhuvuorella Carl Barksin tarinassa. Don Rosa on kaivanut esiin jokaisen Carl Barksin kirjoittaman viitteen ja vihjeen Roopen elämään, ja rakentanut näiden murusten ympärille kokonaisen tarinan. Hyvin uskomattoman tarinan vieläpä, Roopen elämästähän ei ole vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. Klondiken keisari rakastuu saluunan kauneimpaan neitoon ja Roopen suurin "entä jos" tulee aina olemaan Kultu Kimallus. 

Oikeasti eläneiden ihmisten bongaaminen tarinasta on varsin hauskaa puuhaa, Roope kun tapaa niin Geronimon kuin Theodore Rooseveltinkin. Kun Roope lopulta päätyy Ankkalinnaksi kasvavaan kyläpahaseen, myös hänen sisarensa saavat tilaa kasvaa. Äkkipikainen Hortensia tapaa tuittupäisen Aaronin, ja lopulta maailmaan putkahtaa muna, josta kuoriutuu maailman äkäisin ja kovaonnisin Ankka.

Kun Hortensia Aaronin tapasi.
Tosirakkautta ensitappelulla.
(s. 164)

Enpä oikeastaan osaa sanoa tästä mitään negatiivista! Don Rosa on rakas osa lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden lukukokemuksiani, ja palaan aina mielellään hänen maailmaansa ja Ankkojen seikkailuihin. Näitä tarinoita on suomentanut useampikin henkilö ja huumori ja sanaleikit toimivat loistavasti. Tämän opuksen painosjälki on terävää ja vaikka kirja onkin oikea tiiliskivi, se taittuu nätisti auki ja on siksi helppo lukea. 

Kirjan tiedot:

Don Rosa: Roope Ankan elämä ja teot | Egmont 2019 | 453 sivua

englanninkielinen alkuteos: The Life and Times of Scrooge McDuck (1992-1996) | useita suomentajia

Luettu myös mm.:

Elämää väripaletilla

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 15. fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö [6/50]

* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 10. kirja, jonka muistat lapsuudesta [4/25]

* POPSUGAR Reading Challenge 2020 - a bildungsroman [6/50]

Ari Turunen: Mulkerot: patsaalle korotettujen suurmiesten elämäkertoja

Ari Turunen:
Mulkerot:
patsaalle korotettujen
suurmiesten elämäkertoja
320 s.
Into 2019
Kirjastosta

Maailman ensimmäinen tunnettu historiallinen dokumentti on silttikiveen kaivettu piirros, jossa hallitsija lyö nuijalla hänen eteensä polvistunutta vankia.

Mutta oikeasti kirja alkaa tutulla lainauksella Jean Rostandin Thoughts of a biologist -kirjasta (1938). 

Tapa yksi ihminen ja olet murhaaja. - - Tapa jokainen ja olet jumala.

(s. 11)

Näin iloisella mielellä lähdetään tutustumaan helvetinmoisiin mulkeroihin, joiden ansiosta maailma muuttui ja lukemattomia ihmisiä tapettiin, raiskattiin, kidutettiin, orjuutettiin ja muuten vain piinattiin kaikilla mahdollisilla tavoilla, joita ei tekisi mieli edes ajatella. Jokaista näistä miehistä kunnioitetaan edelleen heidän kotimaissaan patsailla ja juhlapuheilla sekä heidän mukaansa nimetyillä rakennuksilla, kaduilla ja lapsilla. On varmasti ihan mahtavaa saada nimensä mielipuolisen diktaattorin mukaan.

Päätin laittaa tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan 8 eli kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen. Perusteena se, että jokaisen olisi hyvä ymmärtää se, mihin tällä kirjalla loppujen lopuksi pyritään. Yhden isänmaallinen sankari on hyvin todennäköisesti toisen raaka orjuuttaja. Välillä on hyvä astua toisen saappaisiin ja pohtia millaiselta jokin asia tai joku henkilö näyttää hänen näkökulmastaan. Taisinkin pitää eniten siitä, että kirjaan oli valittu myös Martti Luther ja Che Guevara. Tutussa narratiivissa heidän esitetään enemmän tai vähemmän vapauden puolesta  sädekehä kiiltäen taistelevina rohkeina kapinallisina. Vähemmän tutussa narratiivissa tapaamme suu vaahdossa vihapuhetta syytävän panettelijan ja tappamista rakastavan teloittajan, josta on tehty populaarikulttuurin kulttihahmo.

Kirjassa on myös koko joukko mulkeroita, jotka meille tutussa tarinassa ovat juurikin narsistisia teurastajia, mutta jotka ovat kotimaassaan yhä juhlittuja sankareita. Näkökulma kääntyy nyt toisin päin, meille tutumpaan ja mukavampaan suuntaan. Totta kai Vlad Seivästäjä oli seivästäjä ja Iivana Julma oli julma, kuka edes yrittäisi ajatella heistä mitään oikeasti kivaa? No esimerkiksi  ne romanialaiset, joille Vlad merkitsi ja merkitsee veressä rypevän kansanmurhaajaseivästäjän lisäksi miestä, joka taisteli kerettiläisiä ja osmaanien uhkaa vastaa. Valtaan päässeen mulkerot ovat aina muokanneet maailmaa haluamaansa suuntaan oli se sitten hyvä tai paha asia aikalaisten ja jälkipolvien mielestä.

En suosittelisi kirjaa kaikkein herkkätunteisimmille, sen verran raakaa todellisuutta siinä kuvataan. Mulkeroiden maailmassa kuolema ja kärsimys ovat arkipäivää heidän uhreilleen. Tsingis-kaani sukulaisineen syyllistyi kymmenien tuhansien naisten raiskaukseen. Atsteekkien kuningas Ahuitzotl järjesti verikekkerit, joissa neljän päivän aikana ainakin 20 000 ihmisen yhä sykkivä sydän revittiin heidän rinnastaan. Uzbekistanin perustajana pidetyn Timur Lenkin armeija tappoi 1300-luvulla 17 miljoonaa ihmistä, noin viisi prosenttia koko maapallon väestöstä. Kirjassa näillä tiedoilla ei mässäillä, mutta niitä ei myöskään kaunistella tai yritetä oikeuttaa kootuilla selityksillä. Numerot tuovat lukijan eteen sen, mitä jonkin yksittäisen kauheuden kuvailu ei tuo: mulkeroiden aiheuttaman kärsimyksen valtavan määrän ja heidän vaikutuksensa koko maailmaan.

Mulkeroiden huono puoli on myös se, että niitä ponnahtaa esiin kuin sieniä sateella eri puolella maailmaa ja että uudet mulkerot saavat inspiraatiota edellisistä. 

Uhri tunsi 2 000 vuotta tai 10 000 vuotta sitten aivan samanlaista kauhua ja tuskaa kuin tänäänkin. Uhri ei ole kiinnostunut siitä, onko vainoamisessa kyseessä maan tapa ja normaalisotimiseen liittyvät rutiinityöt. Uhrit ovat aina uhreja.

(s. 308)

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 8. kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen [18/50]

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas

Mikko-Pekka Heikkinen:
Betoniporsas
220 s.
Johnny Kniga 2018
Kirjastosta

Kanahaukan kynnet upposivat oravaan.

Pikkuisen tulevaisuuteen tai rinnakkaismaailman hypätessämme olemme Suomessa, jossa matut uhkaavat Helsinkiä. Partavahayrittäjä Waltteri T. Finnéä puistattaa. Böndelättäpäitä Kaivopuistossa? Punavuoren hipsterit on nostettava kapinaan tätä luonnottomuutta vastaan! Myös Kajjjaanista kotoisin olevan toimittaja Jyry Pesiön erämaaelämä häiriintyy kun maaltamuuttajat tunkeutuvat parhaille citykaniapajille. Pian Kaivopuisto on Punaisen Ristin pakolaisleiri, jossa Meri Rantatorppa organisoi käytännön asioita ja taistelee byrokraatteja vastaan. Suomussalmelainen Suikkari-Moilanen puolestaan mittailee itselleen Kainuun kravattia, mutta oksasta roikkumiselle ei näytä olevan aikaa. Jonkun täysjärkisen on katsottava Jyryn ja Merin perään.

Asuin Kainuussa sen aikaa, että ehdin tutustua sikäläiseen sielunelämään, joka ei oikeastaan poikkea juurikaan lappilaisen sisäisistä maisemista.

Kainuulaissyntyinen oli geneettisesti ohjelmoitu sietämään olematonta arpaonnea ja neljänkymmenen asteen pakkasia, mutta ei märkää vihreää nurmikkoa tammikuussa.

(s. 39)

Ehkäpä siitä syystä kajaanilaisen Heikkisen huumori osui ja upposi, ja naureskelin itsekseni kirjaa lukiessani. 

Perusajatushan on satiiri hallitsemattomasta maahanmuutosta ja rasismista, joka tässä nousee toista suomalaista vastaan. Stadilaiset hipsterit vs. maalaiset eli kaikki kehä kolmosen ulkopuolella asuvat. Stadivegaani syö vain Helsingissä kasvatettuja kasviksia, mutta toisaalta Kreikasta tilatuista partavahan ainesosista huolimatta kyseinen tuote on 100% stadilainen. Hipsteri ei erota Savoa Uudestamaasta, mutta samaa sivistymätöntä erämaata eli ei-Helsinkiä se varmasti on. Sinne matut kuuluvat lehmiä paimentamaan ja traktoreita ajamaan. Mitä siitä, vaikka maatalous on painettu alas tai että matu voi olla koulutukseltaan peliohjelmoija. Lukiessa ei tarvitse pinnistellä huomatakseen Waltterin retoriikalla olevan yhtenäisyyksiä maahanmuuttovastaisuuden kanssa.

Kirja tarjoaa runsaasti huumoria ja hipsterikritiikkiä 

[Hipsterien] huolelle luonnosta hän joutui antamaan arvostusta, mutta äärihipsterien valinnoissa ei ollut enää kyse siitä, Ne tavoittelivat erikoisuutta. Siinä kaikki.

(s. 172)

eikä se teeskentele olevansa muuta kuin mitä se on. Hauska kirja, joka leikittelee vakavalla aiheella. Rasismi ja maaseutujen tyhjeneminen ovat todellisia ongelmia, mutta tarina ei tarjoa niihin ratkaisuja. Kirjassa tilanne ratkeaa (hetkellisesti) sille sopivalla yliampuvalla tavalla, jollaista odotellessa ei kannata pidätellä hengitystä siellä kotisohvalla. 

Luettu myös mm:

Kirjallisia

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 36. runo on kirjassa tärkeässä roolissa [36/50]

Ilmari Kiannon Nälkämaan laulu tietenkin kun kainuulaisista on kyse.

Tommi Kovanen & Jenny Rostain: Kuolemanlaakso

Tommi Kovanen & Jenny Rostain:
Kuolemanlaakso
240 s.
Bazar 2017
Kirjastosta

Elämäni aivan alusta saakka olen ollut utelias, kiinnostunut ihmisistä, tapahtumista ja ympäristöistä.

Tästä kirjasta jäi paha mieli. Ei siksi, että se olisi huono, päinvastoin. Tarina on tosi ja tarina on rankka, ja täydellisen onnellista loppua ei ole luvassa. Ainakaan minä en voinut lukea tätä iloisella mielellä, joten en suosittele kevyeksi iltalukemiseksi. Muuten suosittelen kyllä. Tämä on niitä kirjoja, jotka saavat katsomaan maailmaa taas eri tavalla.

Kirja kertoo siis Tommi Kovasesta, entisestä Rauman Lukon puolustajasta. Hänen elämänsä mullistuu 26.1.2013. Luvassa piti olla ihan tavallinen peli Bluesia vastaan, mutta toisin kävi. Kovanen taklataan kovaa heti pelin ensi hetkillä. Hänen diagnoosinsa on aivotärähdys ja murtunut leuka, mutta vain koska lääkärit tunaroivat käsittämättömällä tavalla. Loppujen lopuksi paljastuu, että Kovanen sai iskusta pahan aivovamman, joka tuhoaa vähitellen hänen koko persoonallisuutensa.

Kyllä pisti vihaksi lukea tätä. On lääkäreitä, jotka eivät edes vaivaudu tutkimaan potilasta kunnolla. Jääkiekkoilija se on, niillähän on aivotärähdyksiä koko ajan. Särkylääkettä naamaan vain! Sitten on koko kiekkoliiga, joka heittää pelaajan junan alle omaa mainetta suojellakseen. Kyllä toki puutumme väkivaltaisuuksiin! Paitsi että emme oikeasti, saahan noita uusia pelaajia. Ai niin, ja emme me oikeasti mitään lahjoita hyväntekeväisyyteen vaikka niin väitämme. Tyhjä kuori tässä vaihtaa kättä kameroiden edessä.

Kovasen alamäkeä oli vaikea katsoa. Tarina on kerrottu kaunistelematta. Hän tietää itsekin miten alas vajosi kun aivovamma teki tuhojaan. Ennen kohteliaasta ja mukavasta miehestä tuli itsekäs ja tunteeton paskiainen kuin itsestään. Osaksi tähän vaikutti jääkiekkomaailman machokulttuuri. Mies ei ole heikko, mies ei voi myöntää, että nyt tarvitaan apua. Ja sitten ollaan yksin ja siinä pisteessä, että elämässä näyttää olevan vain yksi vaihtoehto, se viimeinen.


Vain harva ystäväni tiesi missä olin nyt. Tämä paikka ei kuulunut kiekkoilijan eläkesuunnitelmiin. Täältä ei lähetettäisi kotiin postikortteja, joisas lukee "hyvin menee". Tänne ei kuulunut yksikään ihminen, jos minulta kysytään - niin syrjässä inhimillisyydestä ja elämästä tämä paikka oli.

(s. 15-16)

Moision sairaalassa Kovanen kuitenkin viimein ymmärtää, että alamäen ei tarvitse päätyä hautaan. Että pohjalta voi kivuta ylöskin. Aivovamma on tullut ja pysyy, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Apua voi pyytää, anteeksi ei ole pakko antaa.

Kirjan loppu on toiveikas ja se sentään piristää mieltä. Muuten minun tekee edelleen mieli ottaa tiettyjä kirjassa mainittuja miehiä niskasta kiinni ja ravistaa niin, että tuntuu. En ole millään tavalla perehtynyt jääkiekon maailmaan, mutta noin epäreilua peliä en odottanut.

Tämä tarina erottuu niistä tavallisemmista urheilutähtien sankaritarinoista kuin salmiakki vaahtokarkkipussista. Hyvällä tavalla. Näin ei pitäisi käydä kenellekään, mutta se voi kuitenkin sattua kenelle vain.


Luettu myös mm.:
Kirjat kertovat, Merjan kirjasto

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 36. elämäkerta tai muistelmateos [41/50]

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Tuomas Kyrö:
Mielensäpahoittajan Suomi
277 s.
WSOY 2017
Kirjastosta

Taas saamme avata uuden säästötilin.

Ei juhlavuotta ilman Mielensäpahoittajaa, tietenkään. Lähdin lukemaan kirjaa taas hyvin skeptisenä. Mielensäpahoittaja ei ole enää kirja, se on tavaramerkki, jolla lypsetään rahaa kunnes venyneet utareet osuvat maahan. Tästä mainitsin viime vuonnakin kun luin Miehen työt ja tässä sitä taas ollaan kirja kädessä. No, hyvähän sitä toki on lypsää toimivaa ja tuottavaa lehmää. Hyvää ja kylmää maitoa tämä on.

Mielensäpahoittajan Suomessa palataan kaunokirjallisuuden äärelle ja Suomen juurille. Kirjassa on sata Mielensäpahoittajan kertomaa tarinaa, yksi jokaiselle vuodelle ja vuoden tapahtumia koskemaan. Toisinaan tarinat liittyvät suoraan Mielensäpahoittajan omaan elämään, toisinaan ne taas ovat vuodatuksia hänelle (ja meille) tärkeistä aiheista. Kehyskertomuksena Mielensäpahoittaja kertoo tarinoita pojantyttärelleen, joka on kirjoittamassa ylioppilaaksi.

Suomen historian ohella tätä lukiessa tutustuu mieheen itseensä. Tämä on Mielensäpahoittajan elämäkerta ja tykkäsin hänen tarinansa lukemisesta. Pitkään elämään mahtuu pieniä iloja ja syviä suruja, joista kaikista ei vain pääse yli. Pidin siitä, että Mielensäpahoittajan elämä oli ihan tavallinen ja kun jotain epätavallisempaa tapahtui, se nyt vain tapahtui. Ei se Kekkosen vierailu verstaalla niin merkittävä tapahtuma ollut, että siitä olisi kannattanut kenellekään kertoa.

Kyrö kirjoittaa tutulla kuivalla huumorilla, joka uppoaa minuun kuin veitsi voihin. Sillä voi kertoa ne vaikeatkin asiat tekemättä niistä aivan sysimustia. Oma suosikkini koko kirjassa oli Mielensäpahoittajan ja Likan lämmin suhde. Sukupolvien kuilusta huolimatta heillä on paljon yhteistä ja kummallakin on annettavaa toiselle. Järki-ihmisiä molemmat.

Likan mielestä suunnitelmani kuulosti huimausaineiden vaikutuksenalaisina tehdyltä. Kyllä on maalaisen järjen vaikutuksen alaisena tehty.

(s. 54)

Kirjan viimeinen kappale oli tarkasti suunniteltu tiristämään tunteiden viimeisetkin pisarat ulos ihmisestä. Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun se siinä onnistui.

Luettu myös mm.:

Kirjakaapin avain, Kirjan vuoksi

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 8. Suomen historiasta kertova kirja [25/50]

Kai Vaalio: Zombailut: tummaa paahtoa

Kai Vaalio:
Zombailut: tummaa paahtoa
320 s.
Johnny Kniga 2015
Kirjastosta

Tuossa päivänä muutamana selailin Mondoa ruokatunnillani ja huomasin, että tämä oli valittu vuoden matkakirjaksi. Uteliaisuus voitti, tämä kun on sarjakuva-albumi, ja lainasin tämän iltalukemiseksi. Koko ilta tähän menikin, sen verran paksu opus on. En juuri lue matkakirjallisuutta, joten sen puoleen en osaa sanoa oliko voitto ansaittu vai ei. Kirjassa oli paljon hauskoja kohtia, mutta ihan kaikki sen huumori ei ollut omaan makuuni. En ole mikään siveyden sipuli, mutta seksi- ja kakkajuttuja jaksan vain tiettyyn pisteeseen asti. Kirja ei ole lapsille tarkoitettu, joten koko perheen matkaoppaaksi tätä ei kannata valita.

s. 191
Seksivitsi, jossa ei näkynyt eritteitä, tissejä tms.!

Tämä on siis Vaalion itsensä kuvittama matkakertomus hänen seikkailuistaan Latinalaisessa Amerikassa. Vaalion matkareitti kulkee Kuubasta Peruun ja oikean reppureissaajan tavoin hän yöpyy milloin missäkin, myös niissä vähemmän houkuttelevissa paikoissa. Pidin erityisesti siitä, miten kirjassa ollaan reppureissaajan mielen sisällä. Miksi kukaan lähtee matkaan repun ja epämääräisen suunnitelman kanssa? Miten kukaan uskaltaa matkustaa yksin huumekartellien hallitsemilla alueilla? Millaista on olla aina hieman epävarma huomisesta? Minä en ole sellainen ihminen, joka uskaltaisi heittäytyä matkustamiseen tuolla tavoin, mutta nostan kyllä hattua niille, jotka ovat!

Vaalio ei kuvaile vain omia ja muiden reissaajien toilailuja, vaan myös paikallista elämää. Vaikka tekijöiden ote, no, kaikkeen on aivan erilainen, kirja muistutti minua Guy Delislen matkasarjakuvista. Molemmissa on paljon yhteiskuntakritiikkiä ja huomioita siitä, miten meille käsittämättömät asiat ovat paikallisille normaalia elämää. Vaalio reissaa paikoissa, joissa bussiyhtiöt maksavat huumeparoneille suojelurahaa ja joissa viisi tapettua ihmistä päivässä on edistystä, aiemminhan kuolleita tuli aina kaksinumeroinen luku. Kaikki ei tietenkään ole pelkkää köyhyyttä ja kurjuutta, mutta nuo jäivät kuitenkin päällimmäisinä mieleen.

Zombailut on ehdottomasti lukemisen arvoinen opus, jos siis kestää ne seksi- ja kakkavitsit. Vaalio antaa kirjassa on myös hyödyllisiä neuvoja matkailijoille. Oma suosikkini oli tämä:

s. 149
Koskaan ei voi tietää milloin tästä neuvosta on hyötyä.

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia

Mikko-Pekka Heikkinen:
Poromafia
382 s.
Johnny Kniga 2016
Kirjastosta

Vieras tuli tupaan kivääri kädessä.

Ja antoi sen lahjaksi sylivauvalle. Tästä vauvasta kasvaa Jouni-Sammeli Nelihanka, Jyppyrä näin kavereiden kesken. Innokas kehonrakentaja, vielä innokkaampi somettaja, moottorikelkkajengi Ahma SC:n johtaja, saamelaisen pororuhtinaan poika. Piikki isänsä vanhassa lihassa. Rouku pitää Utsjokea rautaisessa otteessaan ja odotteli jo innolla eläkepäiviään, mutta sitten tuo esikoispoika otti ja lähti. Jäljelle jäi gangsteriksi kykenemätön Pieti, josta Rouku ei ole onnistunut koulimaan johtaja-ainesta. Mitä isän pitäisi tehdä kun pojat ovat noinkin kelvottomia? Kaiken huipuksi Jyppyrällä on Suunnitelma isolla ässällä, ase, jolla hän aikoo muuttaa koko saamelaisen elämäntavan...

Varasin ja lainasin tämän ihan vain siksi, että koko asetelma kuulosti niin älyttömältä ja hillittömän hauskalta. Kummisetä goes Utsjoki, Lapin oma poromafia ja moottorikelkka-kautta-mönkijäjengi! Siitä oli näin lappilaisena (vaan ei saamelaisena taikka edes utsjokelaisena, tämä lienee syytä mainita) vaikea olla kiinnostumatta kun lehdissäkin tästä oli juttua. Ennakko-odotuksina oli hauskuus ja sellainen "no saa nyt nähdä"-tunne.

Nyt lukemisen jälkeen täytyy heti sanoa, että tämä oli aikamoinen äijäkirja. Ainakin minun päälleni ryöppysi testosteronia ja selvästi mieheksi tunnistettavaa kertojaääntä. Jossain sivun 40 tienoilla lakkasin kiinnittämästä siihen huomiota, koska tarina alkoi viedä niin vahvasti mukanaan. Eli kyllä tämä on naisenkin makuun sopivaa luettavaa, vaikka kirjassa itsessään ei paljon naisia näkynyt ja ääni oli kovin miehinen. Toki Heikkinen teki tästä äänestä armotta pilaakin. Jyppyrä esimerkiksi on selkeästi naimisissa hauislihastensa ja selfiekuvien kanssa. Ainoa syy sille, miksi hänellä ei ole selfiekeppiä, on kaiketi se, ettei sellaista sovi käyttää jengiliivit päällä. Sehän olisi tyylitöntä.

Tykkäsin erityisesti Heikkisen huumorista. Kirjassa se kumpuaa paitsi suoraan taitavasta kielestä, myös rikollisuudesta ja erityisesti rikollisen käytännöllisestä mielestä.

Sitten naaman eteen työntyi Aku, kehaisemaan että hän se on sotilaidensa kanssa tehostanut rahankiskontaa. Konsti on dognappaus. Kun kaappaa mieheltä jahtikaverin, ei tarvita kuin yksi nimetön uhkausviesti, niin johan ilmestyy setelinippu haluttuun paikkaan. Esimerkiksi vaimo olisi panttivangiksi väärä valinta. Silloin lunnaita joutuisi odottelemaan.

(s. 136)

Myönnän auliisti nauraa räkättäneeni myös sille kuvalle, joka kirjassa annetaan eteläsuomalaisista eli kaikista suunnilleen Oulun alapuolella asuvista. Poliitikkoja viilataan linssiin minkä ehditään saamelaisuuden varjolla ja Rouku pudistaa päätään nähdessään etelän ihmisen pinkovan Nelostien laitaa juoksutrikoissa keskellä lumituiskua. Moottorikelkkajengiläisiä uhkaava ankarin rangaistus ei suinkaan ole kuolema vaan karkotus Etelä-Suomeen. Ei ole tuntureita joita kiivetä, ei maastoa jota ajaa mönkijällä, ei paikkaa olla vapaa. Hirveä ajatus.

Myönnän ilomielin senkin, että porotalous ja poronhoito ovat minulle melkolailla vieraita asioita. Sen verran minäkin niistä kuitenkin ymmärrän, että en missään kohtaa pysähtynyt miettimään mistä tässä nyt onkaan kysymys. Osa syynä myöskin se, että Heikkinen esittää vieraatkin asiat helposti ymmärrettävällä tavalla. Olisi kiinnostava tietää mitä poroja oikeasti kasvattava ajattelee kirjasta. Tai saamelainen, kirjassahan ruoditaan saamelaista kulttuuria ja etenkin nykyelämää oikein urakalla. Satiirin ja pilkan kohteina eivät kuitenkaan ole saamelaiset tai poronhoitajat sinänsä, vaan pikemminkin tämä maailma, joka on mahdollistanut Roukun kaltaisen porokummisedän nousun. Mitä valitset kun vaihtoehtoja on vain yksi, ja sillä on tiukka ote kurkustasi?

Mutta siis, suosittelen kaikille! Äijämeininkiin ja rikolliseen mielenlaatuun tottuu äkkiä! Pohjimmiltaan tämä on tarina perheistä ja siitä, saako niitä valita. Ja nyt kiinnostuin muistakin Heikkisen kirjoista, tämä oli nimittäin ensimmäinen jonka häneltä luin.

Haasteet:

*Reading Challenge 2016 - 38. a satirical book [21/40]