Lauren James: The Loneliest Girl in the Universe

Early yesterday morning NASA successfully launched the first ever manned spacecraft destined to travel to a different star system.

Romy Silvers on The Infinity -aluksen ainoa eloonjäänyt. Alus on matkalla kohti uutta planeettaa ja Romy on universumin yksinäisin tyttö. Ainakin siihen asti, että The Eternity saa hänet kiinni.

No nyt löytyi YA-kirja, joka pääsi yllättämään oikein kunnolla! Takakannen perusteella oletin lukevani avaruusromanssia. Romy yhdessä aluksessa, J toisessa, viestit kulkevat läpi ajan ja avaruuden, sitten kohdataan ja ruusut kukkivat ja pikkulinnut laulavat jne. jne.

Ensimmäiset pari sataa sivua näyttääkin tältä. Minä-kertoja Romy kuvaa yksinäistä arkeaan aluksessa, jonka muiden matkustajien kohtalo selviää pikkuhiljaa. Kerronta on tämän osalta aika perus YA:ta, ei mitenkään erikoista, mutta Romyn yksinäisyys tuntuu kyllä hyvin.

Yllättäen NASA kertoo, että matkaan on lähetetty toinenkin alus. Niin nopea, että se saavuttaa lopulta The Infinityn. Romy ja The Eternityssä matkustava J-poika alkavat lähetellä toisilleen viestejä. J on ah niin ihana, aivan kuin Romyn suosikkisarjan päähenkilö, josta Romy muuten kirjoittaa fanifiktiota. Minusta hauska yksityiskohta!

Sitten tulee sivu 198. Sivulla 200 olin jo ihan ????siis mitä????, koska enpä osannut ollenkaan odottaa tätä käännettä.

Ja enempää en kerrokaan, koska oikeasti, kannattaa yllättyä ihan itse. Vaikka nyt toki jokainen tämän lukenut tietää odottaa jotain. Mutta mitä!

Kirjan tiedot:
Lauren James: The Loneliest Girl in the Universe | Walker Books 2017 | 290 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet 2023 : 21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta [38/50]
* Scifiä! : Sijoittuu aurinkokunnan ulkopuolelle
* YA-lukuhaaste 2023 : Itsenäinen kirja

Jeff VanderMeer: Hävitys (Eteläraja #01)

Jeff VanderMeer:
Hävitys
(Annihilation, 2014)
222 s.
Like 2015
Suomennos: Niko Aula
Kirjastosta

Torni jonka ei kuulunut olla siinä työntyi maahan paikassa, jossa mustamäntymetsä oli väistymässä ensin suon ja sitten kaislojen ja marskimaan tuulessa vääntyneiden puiden tieltä.

Kahdestoista tutkijaryhmä lähetetään X-alueelle jatkamaan siitä, mihin edelliset ryhmät jäivät. Jokaisen ryhmän tarkoitus on yrittää selvittää, mitä helvettiä painajaismaiseksi muuttuneella rannikkoalueella oikein on tapahtumassa. Kukaan ei oikeastaan odota heidän palaavan takaisin, joten heidän pääasiallinen tehtävänsä on tutkia aluetta ja tehdä muistiinpanoja jätettäväksi seuraavalle ryhmälle. Tarinan kertoja on biologi, jolle alkaa pikkuhiljaa selvitä totuus niin alueesta kuin edeltävien retkikuntien kohtalostakin.

Katsoin kirjaan perustuvan elokuvan jonkin aikaa sitten, koska sitä kehuttiin vähän joka puolella. Kas vain, minä en siitä pitänyt ja ihmettelin (okei, ihmettelen edelleen) sitä hypetyksen määrää. Bongasin kuitenkin kirjan kirjaston palautushyllystä ja pettämättömällä kirjaihmisen logiikalla ajattelin, että jospa kirja olisi taas parempi kuin elokuva. Oli se.

Kirjassa tutkijaryhmän naiset jäävät nimettömiksi. On vain biologi, maanmittari, psykologi ja antropologi. Heillä on tehtävä ja ammatti, ei henkilökohtaista identiteettiä. Nimillä ja menneisyydellä ei ole väliä siellä, minne he ovat menossa. Elokuvassa jokaiselle rakennetaan ongelmatausta, koska kuinkas muutenkaan, ja siinä se oli ihan toimiva ratkaisu. Kirjassa biologi pitää tarkoituksella etäisyyttä muihin ja kaikki ovat lähtökohtaisesti niin vainoharhaisia, että syvimpien tuntojen jakaminen ei tule kysymykseenkään. Toimii.

Biologi on kirjan minäkertoja, epäluotettava sellainen. Ei hän suorastaan valehtele, mutta jättää joidenkin asioiden kertomisen viime tinkaan omasta mielestään objektiivisuuden nimissä. Pidin biologista kirjassa paljon enemmän kuin hänen elokuvaversiostaan. Kirjan biologi on introvertti, joka viettää mieluummin aikaa tarkkailemalla vesilätäkön nuijapäitä kuin tutustumalla ihmisiin. Tämä on aiheuttanut konflikteja hänen ekstroverttimiehensä kanssa.


Sanoin hänelle suoraan ettei jäisi mitään tulkinnan varaa, että ihmistä johon hän halusi tutustua paremmin ei ollut olemassa; olin juuri sellainen kuin miltä vaikutin. Se ei muuttuisi koskaan.

(s. 91)

Pidin siitä, miten tarinan kuluessa biologi alkoi ymmärtää, ettei hänen ehdottomuutensa ollutkaan niin hyvä juttu, että toista olisi voinut mennä puolitiehen vastaan. Pidin myös aivan erityisen paljon siitä, että kirjassa ei ollut elokuvan typerää pettämisjuonta ja että biologin syy liittyä retkikuntaan ei ollut hänen 11. retkikuntaan kuulunut miehensä.

Juonellisesti kirja on yksinkertainen, mutta sen tekee monimutkaiseksi se kummallinen ympäristö, jossa tutkijat ovat. Retkikunta lähetetään alueelle, joka muuttui tuntemattomasta syystä todella pelottavaksi ja oudoksi 30 vuotta aiemmin. Aiemmat retkikunnat ovat joko kuolleet tai kadonneet tavalla tai toisella. Pikkuhiljaa biologille alkaa selvitä, että heille on valehdeltu silmät ja korvat täyteen. Kukaan ei odottanut heidän palaavan takaisin, eivät edes he itse, mutta ei heille myöskään kerrottu kaikkea mitä alueesta tiedettiin. Olot ovat varsin tukalat kun uhkaavassa ympäristössä ei voi luottaa sen enempää ryhmän muihin jäseniin kuin retkikunnan saamaan koulutukseenkaan.

Elokuva oli tungettu täyteen jos jonkinlaisia verenhimoisia mutanttieläimiä ja -kasveja ja veriroiskeita, mutta kirjassa karmivuus on hienovaraisempaa. Delfiinit ovat delfiineitä, paitsi että niillä on kummallisen tutut silmät. Biologi nimittää itsepäiseksi Torniksi rakennelmaa, joka menee maan sisäpuolelle. Joku tai jokin kirjoittaa järjettömiä ja pelottavia lauseita Tornin seiniin elävällä maalilla. Rannan majakka kutsuu retkikuntalaisia, mutta ei sieltä samaa asiaa löydy kuin elokuvassa.

Tarinan loppu jää kutkuttavasti auki ja minua kiinnostaa kyllä lukea jatko-osatkin.

Luettu myös:
Yöpöydän kirjat, Järjellä ja tunteella, Vinttikamarissa ja muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 33. olet nähnyt kirjasta tehdyn eokuvan [17/50]

Linda Olsson: Sisar talossani

Linda Olsson:
Sisar talossani
(En syster i mitt hus, 2016)
243 s.
Gummerus 2017
Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Omasta hyllystä

En osaa selittää, miksi minä tein sen.

Kohta viisikymppinen Maria asuu Espanjassa Costa Bravan rannikolla mukavassa talossa. Maria on tehnyt melkein totaalisen pesäeron perheeseensä vuosikymmeniä sitten ja nauttii nyt itsenäisestä elämästä leppoisassa pikkukaupungissa. Tai ainakin nauttisi jos hänen nuorempi sisarpuolensa Emma ei olisi tulossa vierailulle. Pari vuotta sitten Maria meni puolivahingossa kutsumaan Emman kylään ja se hetki on nyt käsillä. Maria pelkää Emman häiritsevän hänen elämäänsä ja ennen kaikkea kaivelevan esiin salaisuudet, joista Maria ei halua puhua.

Minähän en selvästikään ole tämän kirjan kohderyhmää ikäni tai elämäntilanteeni puolesta, mutta ymmärsin kyllä varsin hyvin Marian halun nauttia omasta rauhastaan. Olsson kuvailee ihanan idyllisen rannikkokaupungin, upean talon ja kauniit maisemat, ja minulle tuli ihan ikävä kesää tätä lukiessa. Kesää odotellessa hyväksyn myös lomamatkan tällaisiin maisemiin.

Täällä olin nähnyt elämäni kauneimmat auringonlaskut ja tähtitaivaan. En koskaan väsynyt tuijottamaan alapuolellani avautuvaa merenlahtea, jonka pinnan sävy ja väri vaihtuivat lakkaamatta. Valkoisten talojen rivistöt kohosivat satamasta jyrkälle rinteelle tuoden mieleen amfiteatterin. Rakennusten päättyessä vuorenrinne nousi ylös suojaavana muurina.

(s. 15)

Suurimman osan aikaa Olsson kirjoittaa vetävästi. Miljöökuvausten lisäksi pidin eniten siitä, kun Marian ja Emman annetaan vain olla läsnä sekä yksin että toistensa kanssa. Yhteiset vaellukset lähiympäristössä ja hetket viinilasin äärellä saavat sisarukset jos ei samalle aaltopituudelle niin ainakin katsomaan samaan suuntaan. Taustalla kummittelevat koko ajan lapsuus- ja nuoruusvuosien traumat välinpitämättömän äidin, äidin vaihtuvien miesystävien sekä Marian ja Emman edesmenneen sisaren kanssa. Hieman lähempänä menneisyydessä ovat sisarusten tahoillaan kokemat parisuhteet, jotka päättyivät onnettomasti eri syistä. Kaikki tämä näkyy Marian ja Emman nykyhetkessä, ja Olsson paljastaa pikkuhiljaa mistä kaikessa onkaan oikeasti kysymys.

"Meidän täytyy puhua Amandasta, Maria. Meidän täytyy tehdä se nyt kun vielä voimme."

(s. 136)

Siksipä onkin harmi, että en pitänyt valtaosasta kirjan dialogia lainkaan. Kun Maria ja Emma saavat puhua arkisista asioista, dialogi rullaa mukavasti. Heti kun aletaan herättelemään menneisyyden haamuja, dialogi muuttuu perättäisiksi ja puuduttaviksi monologeiksi. Se veti minut aina pois tarinasta, sai hyppimään sivut läpi pikavilkaisuilla ja ajattelemaan, että ei kukaan oikeasti puhu näin. Lisäksi tragediaa on loppupeleissä liian paljon. Kauhallinen synkistelyä sopi tarinaan hyvin, mutta sitten sitä alettiin lappamaan lapiolla eikä se enää tuntunut oikein miltään. Kohtuu kaikessa, angstissakin.

Luettu myös:

Kirja vieköön!, Elämä on ihanaa, Oksan hyllyltä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 29. kirjassa nähdään unia [16/50]

* Kirjahyllyn aarteet [kirja 3]

Beth Lewis: Suden tie

Beth Lewis:
Suden tie
(The Wolf Road, 2016)
410 s.
Like 2017
Kirjastosta

Istuin korkealla tammenoksa polvien välissä ja katsoin, kuinka tatuoitu mies kahlasi lumessa.

Tämäkin on niitä kirjoja, joita ahneet käpäläni hivelivät heti sen saavuttua kirjastoon. Sillä hetkellä minulla oli kuitenkin muutakin luettavaa, joten kirja jäi odottamaan sopivaa hetkeä. Se oli eilen. Jos olisin tiennyt miten koukuttava tämä on, olisin aloittanut lukemisen aiemmin päivällä enkä vasta illalla. Nyt tätä tuli luettua yli puolen yön kunnes järki ilmoitti, että aamulla on muuten herättävä töihin. Onneksi iltavuoroon joten sain luettua tämän aamusella!

Kirja sijoittuu näennäisesti post-apokalyptiseen Amerikkaan, joka pommitettiin maan tasalla ilmeisesti kolmannessa maailmansodassa. Sanon näennäisesti koska oikeastaan tuolla ei ole mitään merkitystä. Kirjassa ei suuremmin scifistellä tai selitetä tilannetta, mutta miljöö antaa mahdollisuuden päästä helposti villakoiran ytimeen eli ihminen vs. luonto kamppailuun. Kun suuret kaupungit on jyrätty maan tasalle, ei tarvitse selitellä niiden tai teknologian puutetta sen kummemmin. Tarina olisi melkein yhtä hyvin voinut sijoittua 1800-luvun lopulle Klondiken kyltaryntäyksen tienoille.

Luonto varmaan miettii, että ihmiset eivät enää ansaitse sen antimia, ja totta puhuakseni luulen, että se on oikeassa. Tuijotin maaperää, joka oli revitty ja raastettu kuin silla ei olisi arvoa, kuin se ei olisi elossa ja hengittäisi, kuin se olisi pelkkä muurahaiskeko, jonka voisi tallata. Helvetti, näky melkein särki sydämeni.

(s. 223)

Olen salaisesti suuri robinsoncrusoiluviihteen eli luonnossa selvitymistarinoiden ystävä, joten kirjan tarina upposi minuun kuin veitsi peuran kurkkuun. Tarina alkaa kun 7-vuotias tyttö tempautuu rajumyrskyn mukana teille tuntemattomille. Hän päätyy tatuoidun miehen, Ansastajan (jonka luin muuten valitettavan monta kertaa Anastasiana), mökkiin. Tyttö saa nimen Elka ja Ansastaja opettaa hänet selviämään ankarassa luonnossa. Kymmenkunta vuotta myöhemmin Elkalle selviää, että Ansastaja metsästää muutakin kuin peuroja. Alkaa pakomatka pohjoiseen, jossa Elka toivoo tapaavansa kauan sitten kullan perään lähteneet vanhempansa.

Matkan varrella Elka tapaa toisen nuoren naisen, Penelopen, jonka kanssa hän jatkaa metsissä juoksentelua. Kirja keskittyykin Elkan suhteisiin Ansastajaan ja Penelopeen, villiin luontoon ja sivistykseen. Ansastaja edustaa kaikkea sitä, minkä normaali ihminen tietää hirvittäväksi ja epäinhimilliseksi. Ansastaja on se, joka Elkasta oli huomaamattaan ja kovaa vauhtia tulossa. Armoton psykopaatti, jolle peura ja ihminen ovat täsmälleen sama asia. Penelope taas on ihmisyys ja sivistys, mutta hänenkään kohdallaan ei ole kyse mistään perihyvyydestä ja itkevien sydänten lempeydestä. Penelopekin osaa olla armoton ja häikäilemätön, mutta hän tietää mikä ero on ihmisellä ja peuralla.

Robinsoncrusoilun lisäksi kirjassa pohditaankin syntyjä syviä. Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Missä on ihmisen ja pedon, ihmisen ja hirviön raja? Miten ihminen voi sietää ja osallistua hirvittäviin tekoihin tajuamatta mitä on tekemässä? Totuus Elkan kuvottavasta lapsuudesta selviää lukijalle ennemmin kuin Elkalle itselleen. Odotinkin suurella mielenkiinnolla sitä hetkeä, jolloin Elkan mieli ei enää kyennyt vääristelemään hänen muistojaan ja todellisuus iski vasten hänen kasvojaan.

Juonellisesti ja teemallisesti tykkäsin kirjasta todella paljon. Pidin myös siitä, että kirja oli täynnä rautaisen tahdon ja selkärangan omaavia naishahmoja. Yleensä tällaiset post-apokalyptiset kirjat ovat täynnä raakoja raiskauksia ja naiset ovat niissä miesten omaisuutta. Kiinnostukseni tällaiseen on jossain siellä absoluuttisen nollapisteen paikkeilla. Tällä kertaa naiset ovat ihan yhtä vahvoja kuin miehetkin, tärkeitä ja aktiivisia yhteiskunnan osia. Sukupuoli ei selvästikään hidasta ketään tässä kirjassa, koska naisia löytyy niin lainvartijoista kuin esimerkiksi sahatavaran työstäjistäkin eikä kukaan pidä sitä mitenkään ihmeellisenä. Toki niitä hyväksikäyttäjiäkin löytyy, mutta sekään ei ole vain miesten aluetta.

Eli tämä oli sitä omasta mielestäni parempaa dystopiakirjallisuutta. Suosittelen jos et ihan pienistä tai suuremmistakaan raakuuksista hätkähdä. 

Luettu myös mm.:

Rakkaudesta kirjoihin, Hemulin kirjahylly, Kulttuuri kukoistaa ym.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 33. selvitymistarina [13/50]

Kari Hotakainen: Kantaja

Kari Hotakainen:
Kantaja
140 s.
Kirjakauppaliitto/Kirjamedia 2015
Omasta hyllystä

Kumipuku ja sidonnat eivät ole minun juttujani, mutta ehkä minun tuona iltana olisi pitänyt olla kokeilevampi.

Tässä kirjastotyössä on se huono (?) puoli, että kirjoja tulee kannettua kotiin enemmän kuin niitä ehtii lukea. Sehän tietysti tarkoittaa sitäkin, että ne itse ostetut jäävät vieläkin alemmas lukupinossa. Ne kun eivät karkaa minnekään eikä niillä ole eräpäivää toisin kuin kirjaston kirjoilla. Yritän nyt noin miljoonatta kertaa lukea jotain omasta hyllystäkin, mahdollisesti "joka toinen kirja kirjastosta, joka toinen omasta hyllystä"-periaatteella. Enpä löisi vetoa onnistumisen puolesta, mutta ainakin tämä yksi kirja tuli luettua.

Kari Hotakaisen Kantaja oli siis vuoden 2015 Kirjan ja ruusun päivän kylkiäinen, jonka sait kun ostit jotain Suomalaisesta Kirjakaupasta olikohan se nyt 10 vai 15 eurolla. Jos nyt ihan totta puhutaan niin minulla oli näitä alun perin kaksi. Toisen lahjoitin heti silloiseen kirjastooni ja tämä toinen on lämmittänyt kirjahyllyäni nyt sen reilut pari vuotta. Tällä hetkellä pohdin kirjan kohtaloa: pidänkö itselläni vai laitanko kiertoon nykyiseen kirjastooni? Se on näitä elämän suuria kysymyksiä.

Kantaja kertoo Timo Kalliosta, seurakuntayhtymän määräaikaisesta puistotyöntekijästä. Timo on se mies, joka leikkaa hautausmaan nurmikon, auttaa haudankaivuussa ja huolehtii kukkaistutuksista. Eräänä päivänä hänestä tulee myös se mies, joka auttaa arkun kantamisessa mikäli kantajia on liian vähän. Tätä kautta Timo pääsee todistamaan niitä lohduttomia hautajaisia, joissa kukaan ei oikeasti tiedä vainajasta mitään tai välitä hänestä minkään vertaa. Timo suivaantuu tästä niin, että alkaa laatia muistopuheita tuntemattomille ja huolestuttaa seurakuntansa suntion. 

Oikeastaan ravivetoja harrastava suntio oli suosikkini koko kirjassa! Hän on käytännön ihminen, joka on syystäkin huolissaan Timon uudesta harrastuksesta. 

- Jos sä kykit päivät kirkkomaalla ja asettelet kukkia ja virsiä ojennukseen kappelissa, niin sulla pitää olla vastapainoksi muuta. Kuolleet vetää sua alas, hevoset ylös. Perusarkku painaa tommoset kolkytviis kiloa ja siihen asiakas päälle, tai siis sisään. Se tekee yhteensä tommoset satakakskymmentä kiloa. Yks keskiverto hevonen painaa viissataa kiloa. Eli yks hevonen vastaa neljää vainajaa.

(s.109)

Muistopuheiden laatimisen lisäksi Timo harrastaa nuoruuden rakkautensa stalkkausta. Hänen ja Hannelen tiet erosivat kun Hannele otti esiin kumipuvut ja sidontaleikit, ja Timo on jäänyt jumiin jossitteluun. Entä jos hän olisi suostunut, entä jos heillä olisi nyt perhe, entä jos, entä jos? Entä jos hän selvittää Hannelen yhteystiedot ja alkaa pommittaa naista puheluilla ja viesteillä? Enpä oikein lämmennyt tälle käytökselle, vaikka se kai tässä olikin pointtina. Hotakaisen kertojaääni on niin huvittava, että suurimman osan ajasta melkein unohtaa miten surkeassa elämäntilanteessa Timo on, ja että suntiolla on syytäkin huoleen.

Pidin kirjasta, mutta en ole ihan varma haluanko sittenkään pitää sitä itselläni. Täytyy miettiä asiaa!

Luettu myös mm.:

Villasukka kirjahyllyssä, Kirjakaapin kummitus, Amman lukuhetki ym.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 15. kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen  [23/50]

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle: yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

Laura Honkasalo:
Pöytä yhdelle:
yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
168 s.
Kirjapaja 2016
Kirjastosta

Kuvittelin tietäväni kaiken yksinäisyydestä, kun aloin lukea taustakirjallisuutta tätä kirjaa varten.

Kirjan kiva kansi sattui silmääni ja kun aihekin oli kiinnostava, otin tämän lukujonon jatkoksi. Juhannuksena kaipasin jotain ohuempaa luettavaa ja kas, tartuin tähän. Tuntui tilanteeseen sopivaltakin, vietin nimittäin juhannuksen yksin. Sinänsä se ei haitannut ja olin olooni varsin tyytyväinen, mutta kirja oli ehkä vähän turhankin haikeaa ja surumielistä luettavaa juuri silloin.

Honkasalo tarttuu kirjassa nykymaailmaa vaivaavaan ongelmaan. Ihmiset ovat yhä enemmän yksin ja sitäkin suurempana ongelmana tuntevat olonsa yksinäisiksi. Minustakin noilla kahdella on vissi ero. Yksin oleva ei välttämättä ole yksinäinen. Yksinäinen ei välttämättä ole yksin arkielämässä.

Kirjassa keskitytäänkin enemmän siihen yksinäisyyteen, jota ei ole itse valinnut ja joka alkaa ennen pitkää ahdistaa. Yksinäisyys tappaa enemmän ihmisiä kuin masennus ja kyllähän me kaikki varmasti muistamme surulliset kertomukset siitä, miten milloin mistäkin asunnosta on löydetty ihminen, joka on ollut kuolleena vuosikausia kenenkään huomaamatta. Miten niin voi käydä nyky-yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat naimisissa sosiaalisen median ja älykännyköiden kanssa? 

Hyvinkin helposti. Voi olla, että sukulaisia ei ole tai välit heihin ovat katkenneet syystä tai toisesta. Voi olla, että ystäviä ei ole ikinä ollutkaan. Ihmisen on kovin helppo jäädä yksin jos hänen sosiaaliset taitonsa eivät ole parhaasta päästä, tai jos häntä pidetään jotenkin joukkoon sopimattomana ("liian ruma, liian kaunis, liian kömpelö, liian taitava, liian tyhmä, liian fiksu jne.").

Honkasalo tuo hyvin esiin sen miten monenlaista yksinäisyyttä on. On niitä, joilla ei ole koskaan ketään ollutkaan. Mikäli sosiaalisten suhteiden luominen epäonnistuu lapsena, niitä on kovin vaikea edes oppia luomaan vanhempana. On niitä, jotka sukulaisista, hyvänpäiväntutuista ja puolisosta huolimatta tuntevat olevansa pohjattoman yksin. Voi olla, että kenenkään kanssa ei klikkaa juuri sillä oikealla tavalla tai edes sinne päin. Naimisiinkin voidaan mennä silkasta epätoivosta: olisi edes joku, jonka kanssa puhua. Ja on toki niitä, jotka vapaaehtoisesti ja tyytyväisinä asuvat ja olevat yksin.

Honkasalo ei tarjoa helppoja ratkaisuja yksinäisyyteen, koska niitä ei ole. Kuten kirjassa todetaan, hyvääkin tarkoittavat neuvot voivat olla käytännössä toimimattomia. Joku voi osallistua tusinaan käsityökurssiin ja tulla jokaisesta ulos ilman yhtään uutta tuttavaa Etenkin naisen voi olla helppo saada baarista yhden illan seuraa, mutta onko se seura sellaista, joka poistaa sydäntä piinaavaan yksinäisyyden? Nainen voi hankkia lapsen yksin, mutta mies ei. Ne, jotka janoavat parisuhdetta lapsen lisäksi, eivät saa täyttymystä yksinhuoltajuudesta.

Kuitenkin, on myös sitä positiivista yksinäisyyttä. Jokaisen on hyvä olla joskus yksin itsensä kanssa ja tutustua omaan itseensä. Kyseessähän on kuitenkin ihminen, jonka kanssa vietät koko elämäsi.

Luettu myös mm:

Lukuneuvoja, Kirjasta kirjaan, Sivutiellä

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 30. kirjan nimessä on tunne [16/50]

Elokuva: Yksin Marsissa

Yksin Marsissa
2015

Luin viime vuoden lokakuussa Andy Weirin kirjan, johon tämä elokuva perustuu. Välillä puuduttavasta teknohöpinästä huolimatta tykkäsin kirjasta ja päätin katsoa elokuvankin. Yritin takoa päähäni, että elokuva pitäisi ensisijaisesti katsoa omana itsenään eikä heti verrata sitä kirjaan. Tietenkään ne eivät voisi olla täsmälleen samanlaisia: mikä toimii kirjassa ei välttämättä toimi elokuvassa ja päinvastoin. Vertailun voisi jättää elokuvan jälkipuintiin, vakuutin itselleni. No ihan kuin olisinkin onnistunut siinä...

Voi kai sen heti sanoakin: kirja oli mielestäni parempi kuin elokuva. Kirjassa ollaan ongelman ytimessä heti ensimmäiseltä sivulta alkaen. Mark Watney on yksin Marsissa ja yrittää pärjätä parhaansa mukaan. Elokuva on kronologisempi ja ensiksi näytetään miten moinen onnettomuus pääsi tapahtumaan. Se ei ollut yhtä vaikuttava aloitus ja nyt kun asiaa ajattelen, niin oikeastaan antoi heti kuvan siitä, millainen leffa olisi. Kirja oli enimmäkseen Markin tarina. NASAn tyypit ja Markin työtoverit saivat omat puheenvuoronsa, mutta suurimman osan ajasta oltiin Markin matkassa. Leffassa valokeila on tasaisemmin Markissa ja muualla, mikä oli miinusta tarinalle. Enemmän minua kiinnosti Markin päivittäinen kamppailu ja selviytymiskeinot kuin se, mitä maapallolla tapahtui. Lisäksi, kun muut olivat äänessä niin paljon useammin, leffa ei saanut kunnon otetta siitä, miten yksin Mark oli. Heti kun häntä kuvattiin yksin Marsin tasangolla, siirryttiin NASAn päämajan hälinään. Hän ei koskaan vaikuttanut olevan niin täysin yksin kuin kirjassa.

Mutta oli leffassa hyvääkin! Se oli hyvin kuvattu ja suorastaan rakastuin Marsin jylhiin maisemiin. Niiden punainen tomuisuus oli hieno vastakohta Markin "talolle", joka oli niin metallisen kliininen kuin kuvitella voi. Kirjan teknohöpinää oli leikattu sumeilematta, mikä sinänsä oli hyvä. Ei avaruusleffaa katsomaan tullut yleisö olisi jaksanut kuunnella niitä. Oli mukava nähdä Mark tekemässä niitä asioita, joista hän kirjassa kertoi. Tätä olisi voinut olla rutkasti enemmänkin. 

Ehdin jo leffan loppupuolella pudistella päätäni sille, miten hyvässä kunnossa ja siisti Mark oli ankarasta dieetistä huolimatta. Sitten tulikin sellainen seitsemän kuukauden aikahyppy, jonka jälkeen Mark oli laiha ja keripukin vaivaama metsäläinen. Markin nakuilu oli hyvin ajoitettu ja kuvattu, ihan kauhistuin niin suurta (ja loogista) muutosta. Muut hahmot toki olivat kiiltokuvamaisen kauniita, mutta ei kai Hollywoodilta voi liikoja vaatia... Viimeisen, kirjasta puuttuneen kohtauksen poistamista olisi kyllä pitänyt vaatia. Se oli niin siirappinen ja periamerikkalainen kuin olla voi.

En ole mikään maailman suurin Matt Damon fani, mutta tykkäsin hänestä Markina. Hän osasi olla uskottava ja huumorintajuinen botanistinörtti, jota aika Marsissa kulutti. Pidin paljon myös Chiwetel Ejioforin Vincent Kapoorista ja Sean Beanin Hendersonista (leffa, jossa Sean Beanin hahmo ei kuollut!). Sen sijaan kulmani nousivat kattoa kohti kun kävi ilmi, että kirjan Mindy Parkia näytteli Mackenzie Davis. Kirjaa lukiessani kuvittelin Mindyn olevan amerikan-korealainen, mutta tottahan leffaan piti nuori ja nätti valkoinen nainen saada mahdollisimman moneen kuvaan.

Kaiken kaikkiaan ihan hyvä leffa, mutta pidin kuitenkin kirjasta enemmän!

Katsottu myös mm.:

Taikakirjaimet, Lukupino

Haasteet:

*Seitsemännen taiteen tarinat

Nadja Sumanen: Rambo

Nadja Sumanen:
Rambo
238 s.
Otava 2015
Kirjastosta

Tajusin kasiluokan viimeisen päivän viimeisillä minuuteilla syyn siihen, miksi koulussa niin hartaasti piirrettiin ja askarreltiin.

Kukapa ei olisi jo kuullut Rambosta? Mutta jos joku ei sittenkään ole kuullut niin kyseessähän on kirja, joka voitti viime vuoden Finlandia Junior-palkinnon. Totesin luettuani, että voitti ihan syystäkin! Suhtaudun lähtökohtaisesti epäluuloisesti kirjallisuuspalkintojen voittajiin, tai nyt kun asiaa ajattelen niin kaikenlaisten elokuva/TV/kirjapalkintojen voittajiin. Jonkinlainen luonnevika, luulisin. Rambon kuitenkin halusin lukea itseni ylittääkseni, mutta niinpä halusivat monet muutkin ja sen saaminen kesti. Eipä se haittaa, tämä oli erinomainen alku lukuvuodelle 2016.

Rambohan on siis kirjan päähenkilön, juuri kasilta päässyt poika. Hänellä on ongelmia vaikka muille jakaa. Kirjainyhdistelmistä löytyy ainakin ADHD ja lievä OCD, ja kotona on masennusta sairastava äiti ja tämän epämääräinen miesystävä Risto. Rambo ei ole tutustunut Ristoon vaikka tämä onkin pyörinyt nurkissa jo vuoden verran, ja siksi kesäloma miehen vanhempien mökillä on todellinen yllätys. Tietenkään asiat eivät mene niin kuin Strömsössä. Lyhyestä vierailusta tulee pitkä kesäloma, jonka aikana Rambo löytää ihania ihmisiä.

Kirja herätti monenlaisia ajatuksia, koska siinä oli paljon asiaa noinkin pienelle sivumäärälle. Se ei kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut liian täyteen tungetulta tai infopiikitykseltä. Tapahtumat seurasivat luonnollisesti toisiaan ja olivat hyvin leppoisia ja kesäisiä. Tässähän käsitellään erittäin vakavia asioita, mutta ne tehdään tavalla, joka jos ei nyt suorastaan vetoa nuoriin niin ainakin saa heidät lukemaan kirjaa eteenpäin. Niillä ei mässäillä, vaan ne ovat osa Rambon arkea. Kotona on masentunut äiti, joka on haiseva ja veltto ja jota Rambo rakastaa niin että pakahtuu. Koulussa kaikki hänen saavutuksensa unohtuvat ongelmanuorileiman alle, eikä Rambo aina jaksa taistella ennakkoluuloja vastaan. On helpompaa tehdä niin kuin hänen oletetaan tekevän.

Rambo onkin oikea Selviytyjä isolla ässällä. Hän tietää oman tilanteensa liiankin hyvin ja sen vakavuus välittyy myös lukijalle. Ihan sydäntä särki kohta, jossa Risto lähtee viemään Rambon äitiä sairaalaan:

Juuri kun Opel lähti liikkeelle, muistin. Juoksin auton vierelle ja hakkasin nyrkillä ikkunaan. Risto vingutti lasin alas kypsyneen oloisena.

- Ne kysyy siellä musta ja tekee lastensuojeluilmoituksen. Ne tekee sen aina. Sano niille, että musta pidetään hyvää huolta. 

(s.75-76)

 

Parista lauseesta välittyy se, että näin on käynyt ennenkin, että Rambo on selvinnyt kaikesta ilman tukea. Ja silti, kaikesta huolimatta Rambo on myös ihan tavallinen nuori. Hän tykkää lukea Aku Ankan taskukirjoja, uida ja oppii perkaamaan kalaa. Kaikki nämä positiiviset asiat tulevat esiin Riston ja hänen vanhempiensa myötä. Annikki ja Erkki hyväksyvät Rambon sellaisena kuin hän on, ja ensimmäistä kertaa Rambon ei tarvitse olla vastuussa kenestäkään. Ensimmäistä kertaa äidillä on miesystävä, joka ei jätä häntä ja Ramboa pahan paikan tullen. Kaverikin löytyy Liinasta, jonka kanssa Rambo voi kerrankin olla rehellinen.

Tykkäsin Rambosta hahmona niin paljon, ja haluaisin ensin halata häntä ja sitten syöttää täytekakun tai pari. Tykkäsin oikeastaan kaikista kirjan hahmoista. Annikki ja Erkki ovat turvallisia, mutta eivät pyhimyksiä. Rambo oppii heidän tekemistään virheistä tarinan edetessä. Risto vaikuttaa ensin narkkarivarkaalta, mutta paljastuukin toisenlaiseksi. Riston suhde vanhempiinsa ja sisareensa on myös hyvin kiinnostava ja kipeä. Kirjan loppu oli kerrassaan ihana. Kaikkia ongelmia ei ole vielä selvitetty ja ilmassa on yhä epävarmuutta, mutta on myös toivoa. Viimeinkin Rambon tulevaisuudessa on valoa, joka ei ole vastaantuleva juna.

Suosittelen!

Luettu myös mm.:

Kirjakko ruispellossa, Kasoittain kauniita sanoja, Kirjat kertovat ynnä muut.

Haasteet:
*Reading Challenge 2016 - 02. a Finlandia Prize [päätän, että tähän lasketaan myös Tieto ja Finlandia Junior, tärkeitähän nekin ovat]

Andy Weir: Yksin Marsissa

Andy Weir: Yksin Marsissa
(The Martian: A Novel, 2011)
Into 2015
387 s.
Kirjastosta

Olen melkoisessa kusessa.

Luulen, että tämä kirja olisi saattanut jäädä minulta lukematta jos elokuvaversio ei olisi juuri pyörinyt teatterissa. Elokuvaa en ole joutanut käydä katsomassa vaikka mieli on tehnyt. Luultavasti lainaan sen sitten ensi vuonna kirjastosta. Mutta siis, tämä ei kuulostanut ihan niin jännältä, että olisin sen välttämättä ihan noin vain lukenut.

Kertauksen vuoksi: Marsia tutkimaan lähetetyn Ares 3:n miehistö joutuu melkein heti hiekkamyrskyyn. Mark Watneylla käy sikäli erittäin huono mäihä, että myrsky paiskaa hänet ns. jorpakkoon ja muut lulevat hänen kuolleen. Ares 3 nostaa kytkintä ja Mark jää yksinään karulle planeetalle seuranaan lähinnä perunoita ja miehistön henkilökohtaiset viihdepaketit (Agatha Christien kirjoja, 1970-luvun TV-sarjoja sekä discomusiikkia). Tästäpä lähtee robinsoncrusoemainen selvitymisseikkailu, jossa nokkeluus on tarpeen.

Kieltämättä tämän lukeminen hiukkasen tökki alussa. Päähenkilö on botanisti-mikälieneetekninentyyppi, ja hänen lokimerkintänsä ovat täynnä teknista puhetta siitä, miten hän ratkaisee Marsissa asumisen ongelmat. Siis toki ymmärrettävää ja järkeenkäypää miehen ammatin ja tilanteen huomioon ottaen, mutta voi että niitä oli tylsä lukea! Etenkin kun suurin osa meni täysin yli hilseen, minä kun en ole mikään biologian, fysiikan tai teknologian asiantuntija. Lukeminen lähti luistamaan paremmin kun mukaan tuli NASAn työntekijöiden sekä Ares 3:n miehistön näkökulmia. Lisäksi päädyin sellaiseen yksinkertaiseen ratkaisuun, että hyppäsin tylsän teknohöpinän yli.

Alkukankeudesta selvittyäni ahmin tämän loppuun yhdessä illassa. Todella koukuttava kirja! Yhtäällä seurataan Watneyn elämää planeetalla, joka ei anna mitään ja yrittää koko ajan ottaa kaiken. Jäin välillä miettimään sitä, miten kauheaa olisi olla ihan ypöyksin kaukana kaikesta niin kauan. Tulisin varmasti seinähulluksi. Watney kestä nokkeluutensa ja hirtehishuumorinsa avulla. Hänen lokimerkintöjään oli oikein hauska lukea teknohöpinää lukuun ottamatta. Ja sitten samaan aikaan kaukana kotona Maassa NASAn tiedemiehet yrittävät keksiä miten saada sekä jonkinlainen kommunikointiyhteys marsilaiseemme että hänet takaisin kotiin. Näitäkin lukuja oli mielenkiintoista lukea, etenkin kun kaikki ei heti mennyt niin kuin Strömsössä. Tykkäsin siitä, että tässä kirjassa epäonnistutaan tärkeissä asioissa ja sitten opitaan siitä. Onnistumiset ilahduttavat sitten oikeasti ja tuntuvat ansaituilta.

Luettu myös mm.: Lukuisa ja Nipvet

Haasteet: 50 kategoriaa - 3. a book that became a movie

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kutsu & Lähtölaskenta (Kepler62 #1 ja #2)

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kutsu
121 s.
Lähtölaskenta
157 s.
WSOY 2015
Kirjastosta

Poika otti omenan.

Tässäpä mielenkiintoinen tapa koukuttaa lukija. Parvela ja Sortland ovat kirjoittaneet kuusiosaisen sarjan, jonka on kuvittanut Pasi Pitkänen. Kirjat julkaistaan yhtä aikaa Suomessa ja Norjassa. Sarjasta ilmestyi tänä vuonna kaksi osaa melkolailla perätysten, mutta seuraavat osat saadaankin muistaakseni puolen vuoden välein. Toivottavasti nuoret lukijat eivät kasva juuri sen vertaa, että eivät muka kehtaisi näitä enää lukea. Kirjastotäti ei ainakaan kasva.

Kirjat sijoittuvat melkoisen ankeaan tulevaisuuteen. Ensimmäisessä osassa Kutsu veljekset Ari ja Joni yrittävät pärjätä kahdestaan ylikansoitetussa maailmassa, jossa hallitus on ystävä ja isoveli valvoo. Isää (tai isiä, pojilla on eri isät) ei ole koskaan ollutkaan ja äiti on enemmän poissa kuin kotona, parempaa elämää etsimässä. Pojat onnistuvat saamaan käsiinsä Kepler62-pelin, jonka selvittäneille on luvassa... niin mitä? Tämä selviää sarjan toisessa osassa, Lähtölaskennassa, jossa sikarikkaan perheen tytär Marie ostaa itselleen pelin loppuratkaisun. Siitäpä alkaa seikkailu, joka vie Marien samaan pisteeseen kuin Arin ja Jonin, ja sen ylikin.

Aloitin nämä sillä oletuksella, että luvassa on vauhdikasta avaruusseikkailua. Luulisin sen olevan vielä edessä, mutta nämä alkukirjat olivatkin paljon synkempiä kuin oletin. Kaikki on niin ankeaa ja harmaata. Etenkin kaikkien päähenkilöiden jakama yksinäisyys oli yllätys. Nuorten kirjoissa vanhemmat ovat usein iloisen huolettomasti poissa kuvioista, jotta nuorilla sankareilla olisi enemmän tilaa seikkailla. Näissä kirjoissa tällainen vapaus ei kuitenkaan ole hauskaa vaan ahdistavaa. 

Veljekset elävät käytännöllisesti katsoen kahdestaan äidin haihatellessa muilla mailla, ja Ari varastaa pieniä ylellisyyksiä (leipää, hedelmiä ja sen sellaista) ilahduttaakseen pikkuveljeään. Joni on sairastuttuaan Arin vastuulla ja onhan se raskas taakka 13-vuotiaalle. Toisaalla on Marie, jolla on rahaa vaikka nuotiolla polttaa. Ystäviä tai äitiä hänellä ei ole, ja asetehtailija-isä on harvoin kotona jättäen ainoan lapsensa palvelijoiden hoiteisiin. Marie vakuuttelee itselleen olevansa tyytyväinen itsenäisyyteensä, mutta hän on melkein sydäntäsärkevän yksinäinen. Veljesten Kutsu onkin kerronnaltaan selvästi yksinkertaisempi kuin Marien Lähtölaskenta, joka on myös näistä kahdesta kirjasta selvästi pitempi. Erinomaista lukemisvalmennusta kohdeyleisölle, sitä siirrytään paksumpiin ja tavallaan vaikeampiin kirjoihin ihan huomaamatta!

Molemmissa kirjoissa on runsas ja värikäs kuvitus. Kuvittelenko vai ovatko kuvitetut nuorten kirjat yleistyneet viime vuosina? Muistan tähän hätään ainakin ne Neropatin päiväkirjat, jotka ovat erittäin suosittuja myös ja ehkä etenkin poikien keskuudessa. Sanoisin, että tämänkin sarjan kohdeyleisönä ovat nimenomaan pojat, vaikka toki nämä uppoavat tyttöihinkin. Minä kyllä liputan tällaisen tarinaa tukevan kuvituksen puolesta jos se vain saa pojatkin tarttumaan hanakammin kirjoihin. Ainakin näissä kirjoissa upea kuvitus nimenomaan tukee tarinaa, ei keskeytä sitä tai vie jotain pois tekstiltä.

Kepler62:Lähtölaskenta
s. 66-67

Seikkailun jatkoa odotellessa!

Luettu myös mm: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjapuutarha ja Kirjojen keskellä.

Cheryl Strayed: Villi vaellus

Cheryl Strayed: Villi vaellus
(Wild. From Lost to Found on The
Pacific Crest Trail, 2012)
408 s.
Like 2013
Kirjastosta

Puut olivat korkeita, mutta minä tuijotin niitä alaviistoon jyrkältä vuorenrinteeltä Pohjois-Kaliforniassa.

Tämä kuuluu sarjaan "töissä kehuivat ja oli pakko lainata". Työkavereilta saa erinomaisia kirjavinkkejä! Joita voi sitten loogisesti suositella asiakkaillekin, tätä täytyy ehdottomasti mainostaa kun tilaisuus tulee. Aika usein nimittäin hetken paikalla harhaillut asiakas tulee kysymään hyvää kirjaa. Ihan mikä vain hyvä kirja, mistä itse pidät? Se on joskus sellainen "öööö, no tuota"-hetki, minkä vuoksi olenkin laatinut mieleeni lyhyen vinkkilistan ihan aikuisia varten. Tämän kirjan lisään ehdottomasti tuolle listalle.

Villi vaellus on omaelämäkerrallinen matkakertomus, jossa vaellus itsessään sijoittuu vuoteen 1995. 26-vuotias Cheryl Strayed on menettänyt äitinsä syövälle muutamaa vuotta aiemmin. Äidin kuoleman jälkeen Cherylin elämä lähti lapasesta, koska hän ei osannut käsitellä suruaan millään tavalla. Kuvioihin astuivat uskottomuus ja huumeet, joita seurasi avioero. Samaan aikaan Cheryl sisaruksineen alkoi irtaantua toisistaan. Päätös lähteä vaeltamaan Pacific Crest Trail oli rämäpäinen ja epätoivoinen. Kun ei ole enää mitään menetettävää, on aika etsiä itsensä.

Erinomaisen kirjan tunnistaa siitä, että viimeisen sivun käännettyään ajattelee vain "niin. niin se on". Sellainen tyytyväinen olo kuin olisi juuri syönyt erinomaisen aterian. Tämä oli sellainen kirja. Tämä on sekä äärimmäisen mielenkiintoinen vaellustarina että kertomus siitä, miten eräs nainen oppi käsittelemään suruaan ja hyväksymään suuren menetyksen. Se on myös rakkauslaulu Cherylin äidille.

Minä pidin eniten kirjan vaellusosuuksista. En lakannut hetkeksikään ihailemasta sitä, miten sitkeä ja rohkea Cheryl oli. Hän lähti reitille yksin ja ilman minkäänlaista kokemusta vaeltamisesta, ja käveli loppujen lopuksi yli 1 770 kilometriä (noin puolet PCT:sta) järjettömän painava reppu selässään ja kauheat kengät jalassaan. Kirjassa kerrotaan rehellisesti miten hirvittävän rankka urakka se oli, ja miten huonosti Cheryl oli siihen valmistautunut. Vaellus oli täynnä verta, hikeä ja jos ei nyt suolenpätkiä niin ainakin ihon riekaleita. Se oli fyysisesti erittäin kuluttava ja henkisestikin rankka, olihan Cheryl suurimman osan ajasta ihan yksin keskellä villiä luontoa. Vaarana olivat paitsi luonnon pienet ystävät (mustakarhut, kalkkarokäärmeet, paahtava helle yms.) myös toiset matkailijat. Suurin osa Cherylin kohtaamista vaeltajista oli mukavaa ja yhtä köyttä vetävää porukkaa, mutta mahtui mukaan yksi pelottavakin tilanne.

Epätoivon hetkistä huolimatta kirja on pohjimmiltaan positiivinen. Vaelluksen päätyttyä Cheryl on sekä fyysisesti että henkisesti vahvempi kuin koskaan. Matkan alussa hän tolkuttaa itselleen jatkuvasti ettei pelkää, että hänellä ei ole vara pelätä kaikkea vaan hänen on mentävä rohkeasti eteenpäin. Lopussa hänen ei tarvitse edes ajatella tätä, se vain on totta koko ajan.

Lisäksi kirja oli välillä todella hauska. Kaikkea sitä voi vaelluksella sattuakin.

Kuu loisti taivaalla ja nukuin ulkona suojapeitteeläni.

Olin herännyt, koska tunsin pienten viileiden käsien taputtelevan minua hellästi. Pienet viileät kädet todellakin taputtelivat minua hellästi.

Ja sitten tajusin jotain, minkä rinnalla kuukin kutistui: pienet viileät kädet eivät olleet käsiä vaan satoja pieniä viileitä mustia sammakoita.

Pieniä viileitä limaisia mustia sammakoita, jotka hyppivät kaikkialla päälläni.

(s. 258)

Minä olisin samassa tilanteessa kirkunut niin, että karhutkin kaikkoavat...

Luettu myös mm.: Kirjoista, Kirjakirppu, Nenä kirjassa, Sonjan lukuhetket

Haasteet: 50 kategoriaa - 19. a book based on a true story  || kirjankansibingo - kengät

No okei, tuossa on vain yksi kenkä, mutta se on hyvin merkittävä
kenkä! Simppeli kansi, ei kovin kutsuva. Näyttää erilaiselta kun
kirjan on lukenut ja ymmärtää, miksi kenkä on hyvä kansikuva
juuri tälle kirjalle.

Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa

Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa
(Grave Surprise, 2006)
279 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta

Clyde Nunley vaikutti vastenmieliseltä, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran kasvotusten vanhalla hautausmaalla.

Kokeilin joskus vuonna miekka ja kivi lukea Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse-kirjoja, mutta en päässyt pitkällekään ennen kuin totesin, että eivät ole yhtään minun juttuni. Niinpä elämän suuria kysymyksiä onkin se, miksi edes vaivauduin lukemaan viime vuonna tämän Harper Connelly-sarja ensimmäisen osan? Epäilen hetkellistä mielenhäiriötä. Kumma kyllä kirja upposi minuun kuin veitsi voihin, joten pakkohan se oli jatko-osakin lukea.

Nämä kirjat kuuluvat kategoriaan "popcornia aivoille", eli kevyttä hömppää jolta odotan nopealukuisuutta ja hetkellistä viihdettä. Popcornia luetaan silloin kun halutaan nakata aivot narikkaan ja unohtaa kirja pian lukemisen jälkeen. Popcornkirjoille tyypillistä on myös se, että niitä voidaan lueskella samalla kun tehdään jotain muuta. Minä esimerkiksi katsoin jääkiekkoa (ja söin noita Fazerin minttukarkkeja) samalla kun luin puolella silmälllä tätä. Hyvin toimi!

Sarjan päähenkilö on 24-vuotias Harper Connelly, johon iski teini-iässä salama. Sen seurauksena Harper pystyy aistimaan kuolleiden sijainnin ja heidän viime hetkensä. Kunnon jenkkimalliin Harper ja hänen kasvattiveljensä Tolliver rahastavat ihmisiä, jotka haluavat tietää mihin heidän kadonnut läheisensä on joutunut ja/tai miten hän on kuollut. Tämän tarinan alussa muuan professori haluaa osoittaa Harperin huijariksi ja kutsuu tämän vuosisatoja vanhalle hautausmaalle opiskelijaryhmän eteen. Ammattilaisen ottein Harper kertookin mihin vanhat vainajat ovat kuolleet. Ylläribonuksena hän löytää myös tuoreemman ruumiin, pari vuotta sitten siepatun nuoren tytön, jota hän oli turhaan etsinyt ennen tarinan alkua.

Syy, miksi minä pidin kirjasta kaikista sen vioista huolimatta (ohut juoni, pomppiva kerronta, aivan liikaa toistoa, pakonomainen tarve kuvailla jokaisen henkilön vaatetus merkkiä myöten jne.), on Harper. Hän vain on jotenkin niin sympaattinen kaikessa yksinäisyydessään ja epävarmuudessaan. Narkkarivanhemmat eivät välittäneet lapsistaan, ja niinpä nuoremmat sisarukset jäivät Harperin ja Tolliverin vastuulle. Harper ei uskalla luottaa mihinkään eikä kehenkään paitsi velipuoleensa, ja heidän molemminpuolinen riippuvuussuhteensa onkin toinen mielenkiintoni kohde.

Ja tässäpä varoitus niille, jota ajatus saattaa vaivata: Harper ja Tolliver päätyvät aivan tasan varmasti romanttiseen suhteeseen parin seuraavan kirjan sisällä. Arvasin sen heti ensimmäistä kirjaa lukiessani, ja nyt Harperkin on ns. samalla sivulla kanssani. Pientä syyllisyyttä tuntien myönnän, että odotan sitä suurella mielenkiinnolla.

Pakollinen kansikuvasta valittaminen: eikö kukaan enää lue kirjoja ennen kuin niihin lätkäistään kannet päälle? Harperilla on molemmissa kirjoissa hyvin lyhyet hiukset. Hän oikein erikseen mainitsee asian. Kuka tuo kannen nainen onkaan, Harper hän ei ole. Sama homma oli sarjan ensimmäisen osan kannessa.

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa
(I skymningen sjunger koltrasten)
320 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta

Tuuli oli noussut Stadsgårdenin laiturilta ja yltynyt iskeytyessään kallioseinämään matkalla etelään.

Aina joskus sitä tulee napattua kirja kannen perusteella. Sen verran vilkaisin takakantta, että varmistin onko kyseessä islam- ja/tai Afrikka-henkinen tarina vai ei. Niissä kun tapaa nykyään olla tällaisia kansia: maisemaa, kauniit värit, utuinen tunnelma. Yllättävä kansikuvatrendi, mutta onhan se toki kaunis katsella ja erottuu edukseen kun enimmät kannet ovat mielestäni tänä vuonna olleet kovin tylsiä. Ei yhtään sellaisia, jotka kiinnittäisivät positiivisella tavalla huomion itseensä.

Mutta niin, ei ole Afrikkaan eikä islamia. Yllätyin aikas paljonkin kun kävi ilmi, että tässä onkin kirja kirjallisuudesta ja lukemisesta. Eläköitynyt antikvariaatin omistaja Otto on kerännyt itselleen pienen kirjaston, lukihäiriöinen sarjakuvapiirtäjä Elias kuulee kirjat toisen käden kautta Oton kertomina, ja Elisabeth kirjoittaa. Tai kirjoitti, tässä onkin yllättäen kysymys paljolti siitä pystyykö hän kirjoittamaan enää uudelleen. Elias kun on oudon inspiraation saatuaan piirtänyt tarinan, joka puhuu Elisabethille hänestä itsestään, Elisabethista ja hänen särkyneestä elämästään.

Olsson onnistuu kirjassa erinomaisesti kolmen hyvin erilaisen, mutta kuitenkin samanlaisen elämäntarinan kirjoittamisessa. Otto, joka nousi omaksi suosikikseni, ei oikein itsekään tiedä miten on päätynyt sinne missä on, kerrostaloon Etelä-Tukholmaan. Hänestä huokuu elämäänsä tyytyneen ihmisen hiljainen turhautuneisuus. Hän on ottanut mitä on annettu, eikä yrittänytkään saada mitään muuta. Naimisissa hän oli, mutta pohtii rakastiko tai edes tunsiko koskaan edesmennyttä vaimoaan. Elämän ainoa valopilkku on alakerran Elias ja myöhemmin Elisabeth, jonka miehet yhdessä vetävät ulos kuorestaan kukin tavallaan. Tarinan edetessä Otto ikään kuin puhkeaa kukkaan, ja kyllähän se vetää suuta hymyyn kun seitsemänkymppinen mies viimein löytää aidon elämänilon. 

Tykkäsin kirjassa paljon siitä, että vaikka kolmikko kokonaisuutena on yksi pieni yhteisö, he kokevat sielujen sympatiaa eri tavalla eri ihmisiä kohtaan. Oton suhde Eliakseen ei ole Elisabethin suhde Eliakseen, heitä yhdistää erilainen side. Tykkäsin myös Olssonin tavasta kuvata yksinäisyyttä näiden kolmen kautta. Etenkin Elisabethin osuudet ovat suorastaan ahdistavia ja useammin kuin kerran kävi mielessä, että hän tarvitsisi ammattiauttajaa päästäkseen ylös masennuksen suosta. Kirja on kauniisti kirjoitettu ja saatanpa jossain välissä lukea toisenkin Olssonin kirjan ihan vain kielen vuoksi.

Oikeastaan ainoa asia, josta en kirjassa pitänyt, oli sen loppu. Kaikki tuntui menevän niin kauniisti kohti toivoa ja uutta alkua, ja sitten. Niin, kaipa se loppu jäi tarkoituksella vähän tulkinnanvaraiseksi. Jostain syystä en nyt onnistu vakuuttamaan itselleni, että he kaikki elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Vika on siis tällä kertaa synkistelevässä lukijassa.

Haasteet: 50 kategoriaa - 24. a book based entirely on its cover || I Spy - 21. animal/insect