Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään: polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa

Ettekö te koskaan väsy pyöräilemään?

Olen aivan varmasti lukenut Tuija Kauppiselta hänen tätä kirjaa edeltävän teoksensa Joutilaita kilometrejä, joka kertoo Tuijan ja hänen siippansa Ilkan pyöräilymatkasta Etelä-Amerikasta. En kuitenkaan löydä tästä itseltäni mitään todisteita: ei ole luettujen listalla eikä blogissa eikä missään. Elämän suuria mysteereitä…

Joka tapauksessa sen kirjan perusteella tartuin tähän uudempaan, jossa pariskunta pyöräilee Japanissa ja Etelä-Koreassa. Minusta ei ikinä olisi tällaisiin extreme-suorituksiin enkä edes juuri pidä matkustamisesta, mutta tykkään lukea muiden reissukokemuksista.

Pyörillä päästään keskittyy paitsi alla rullaaviin kilometreihin myös länsimaiseen näkökulmaan etenkin japanilaisesta kulttuurista. Kirja tuntui hieman toisteiselta, koska pyöräilyrutiinien ohella kuvaillaan paljon erilaisia ruokia, onsen-käyntejä ja japanilaista kohteliaisuutta. Kirjasta sai hyvän kuvan siitä, millaista pyöräretkeily Japanissa on. Turvallista, mutta pyöräteiden kunto jättää toivomisen varaa.

Rutiini on pyörämatkailijalle kuin pehmonalle lapselle. Tuttu ja turvallinen kiinnekohta arjessa, jonka muut osaset ovat koko ajan liikkeessä.

(s. 120)

Tämä rutiinien rakastaminen toki selittää tuota toisteisuutta. Pyörämatka on ollut erinomaisen onnistunut, jos sen aikana ei ole tullut vastaan suuria yllätyksiä!

Etelä-Koreassa ollaan vähemmän aikaa ja kokemus on siellä erilainen eikä selvästikään niin mukava. Kaupunkipyöräily on vaikeampaa, ruoka välillä vähintäänkin omituista eivätkä korealaisten käytöstavat ole yhtä miellyttävät kuin japanilaisten. Pariskunnan some-tilillä syntyi kuulemma ihan kiistaa asiasta kun he erehtyivät vertailemaan kahta eri maata keskenään.

Kokonaisuutena kirja oli kiinnostava ja nopealukuinen. Veikkaan, että olisin pitänyt siitä vielä enemmän jos Japani olisi minulle uudempi tuttavuus. Plussana kansiaukeamien kartta ja kirjan lopusta löytyvä lista tavaroista, jotka pariskunta oli pakannut mukaansa. Sieltä löytynee vinkkejä omia pyöräretkiään suunnitteleville.

Kirjan tiedot:

Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään: polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa. Kirjapaja 2026. 204 sivua.

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen : 25. Matkakertomus

Eva Meijer: Mistä valaat laulavat?: eläinten kiehtova kieli

Jos olemme onnekkaita, saatamme kohdata eläimen, joka haluaa puhua kanssamme.

Luin tämän viimeisenä täsmäkirjana Luonto sivuilla -haasteeseen, mutta en sentään vetänyt tätä ihan hatusta. Muistan pyöritelleeni tätä käsissäni suomennoksen ilmestyessä ja ajatelleeni, että pitääpä joskus lukea tämäkin. Eihän siihen mennyt kuin sellaiset kahdeksen vuotta. Niin se aika vierii.

Mietinkin lukiessani, että onkohan kirjan sisältö ehtinyt vanheta joiltain osin. Ei tietenkään niiltä vielä aiemmille ajoille sijoittuvilta osuuksilta, joista Meijer kertoo, vaan hänen spekuloinneistaan. Hän mainitsee monien tutkimuslinjojen olevan alkutekijöissään vai vielä vailla varmoja tuloksia, ja minua jäi kiinnostamaan se, miten niiden kanssa on käynyt.

Kirjan aihe kun on niin kiinnostava, nimittäin eläinten kieli. Meijerin ote aiheeseen oli jossain määrin kielifilosofinen ja se tuntui etenkin viimeisessä pääluvussa aika raskaalta. Mutta ennen sitä kirja ja teksti pitivät kyllä mielenkiintoa yllä kertomalla eläinten kommunikoinnista sekä keskenään että ihmisen kanssa.

(Aivan, ihminen on eläin ja kirjassa sanotaankin, että sanaa eläin käytetään siinä merkityksessä kuin ihminen jaottelun useimmiten tekee.)

Jos jostain koko eläinten kielten tutkimusta tämän jälkeen kritisoisin, niin ihmiskeskeisyydestä. Tässä tulee erinomaisen selväksi se, että jos eläin ei opi ymmärtämään ihmistä ihmisen ehdoilla, se katsotaan usein tyhmäksi. Ikään kuin lajien sisäisellä kommunikoinnilla ei olisi mitään väliä, tai eläimen yrityksillä ottaa kontaktia ihmisiin itselleen luontaisella tavalla.

Kirja meni välillä hyvin synkillekin vesille kun Meijer kuvaa, miten julmilla tavoilla ihmiset ovat vääntäneet eläinparkoja väkisin omiin normeihinsa.

Lopputulemana oli kuitenkin uteliaisuuteni herättänyt kirja, joka sai pohtimaan sitä, miten itse kommunikoin eläinten kanssa. Minulle ovat aina olleet tutuimpia kissat, jotka jäävät tässä kirjassa muun muassa koirien varjoon.

Kun eläimen tuntee hyvin, sitä pystyy usein ymmärtämään erittäin hyvin, todennäköisesti jopa paremmin kuin aivan toisenlaisesta kulttuurista tulevaa ihmistä.

(s. 16)

Kirjan tiedot:

Eva Meijer: Mistä valaat laulavat?: eläinten kiehtova kieli. Art House 2018. 214 sivua.

Hollanninkielinen alkuteos: Dierentalen (2016). Suomennos Mari Janatuinen.

Haasteet:

* Luonto sivuilla : Luontoääni

Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita

Leikkasin lehdestä talteen kuvan.

Tuskinpa olisin tätäkään kirjaa lukenut, jos Luonto sivuilla -haasteessa ei olisi ollut vastakohdat -kohtaa. En nyt muista miten päädyin lukemaan nimenomaan tämän, mutta hyvä että luin. Luen hyvin harvoin esseekokoelmia, joten tämä oli virkistävä poikkeus jo ihan senkin vuoksi.

Mutta oikeasti, pidin tästä todella paljon ja tämä herätti paljon ajatuksia! Huomasin olevani aktiivisesti jotain mieltä samalla kuin luin tätä sen sijaan, että olisin vain lukenut. Joko nyökyttelin, koska olimme Kaihovaaran kanssa samoilla linjoilla, tai sitten rypistelin kulmiani, koska ei ehkä kuitenkaan näin. Vaiko sittenkin?

Tässä on siis johdanto ja kahdeksan esseetä aiheesta ihminen ja luonto. Esseet ovat hyvin yleiskielisiä eikä tarvitse olla minkäänlainen luonnontutkija ymmärtääkseen mistä on kyse ja mitä tässä pohditaan. Lähinnä sitä, mikä on ihmisen ja luonnon suhde ja raja. Onko niitä edes?

Laitoin tämän tosiaan vastakohdat-haasteruutuun, mutta se onkin oikeastaan se asia, jota tässä eniten kyseenalaistetaan. Ovatko ihminen ja ihmisen sivilisaatio luonnon vastakohtia? Vai ovatko ne osa luontoa? Mikä edes on luonto? Miten se määritellään? Entä villi luonto, miten se liittyy mihinkään?

Ihmisen näkeminen osana luontoa ei tee luonnonsuojelusta tarpeetonta. Päinvastoin. Laajempi katse tavoittaa luonnon kaikkialle ympärillämme, ei vain koskemattoman, “villin” luonnon tuolla jossain. Luonnon suojelu ei enää riitä, meidän täytyy myös sallia luonto.

(s. 24)

Esseissä kyseenalaistetaan tavan retoriikka ja sanasto, tai ainakin haastetaan miettimään millä tavalla sanoja käytetään. Samalla pohditaan hieman pintaraapaisua syvemmältä sitä, miten ihminen näkee itsensä ja luonnon. Jäin nyt itsekin pyörittelemään mielessäni sitä, miten kaukana tai lähellä niin sanotusta villistä luonnosta ihminen onkaan, ja miksi tällaista jakoa on edes tehty.

Huomauttamisen arvoista on toki se, että toisin kuin Kaihovaara, minä en henkilökohtaisesti kaipaa syvempää luontoyhteyttä. Sori vaan, tykkään netistä, kirjoista ja sisävessasta. Sähkö on kiva juttu ja noukin mieluummin ruokani kaupan hyllyltä kuin keräilen ja metsästän sen. En halua tarpoa korvessa sääskien syötävänä ja puskaan pyllistäen yhtään enempää kuin on pakko.

Olen siis vieraantunut siitä villimmästä luonnosta ja se on minulle ihan okei, mutta ymmärrän ihmisiä, jotka tuntevat toisin. Toisaalta kun näitä esseitä luin niin mieleeni tuli sekin ajatus, että enhän minä teknisesti ottaen ole vieraantunut luonnosta, koska ihminen ja ihmisen tekemät asiat ovat osa luontoa. Tämä on yksi Kaihovaaran pointeista, se että emme voi erotella ihmistä ja luontoa toisistaan.

Kiinnostava kirja siis! Suosittelen jos luontokirjallisuus ja ympäristöfilosofia yhtään kiinnostavat. Täytyy jossain välissä lukea Kaihovaaran Vieras eläin -kirjakin, se lienee yhtä mielenkiintoinen.

Kirjan tiedot:

Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Atena 2019. 224 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 44. Kirja on ollut ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi

* Luonto sivuilla : Vastakohdat

Hu Anyan: Pikalähettinä Pekingissä: duunarielämää 2000-luvun Kiinassa

Toisin kuin otsikko antaa ymmärtää, olin logistiikkayhtiö D:n palveluksessa runsaat kymmenen kuukautta, en siis ihan kokonaista vuotta.

Kehun ihan ensimmäisenä Rauno Sainion suomennosta! Suomi ja kiina ovat sen verran erilaisia kieliä, että näin tasokas suomennos on aivan varmasti vaatinut sekä paljon työtä että todella loistavaa kahden kielen hallintaa. Tätä kirjaa ei käännökseksi edes uskoisi, niin sujuva se oli.

Kirjan sisältö oli mielenkiintoinen. Hu Anyan kertoo peräti 19 työpaikastaan, eikä edes laske tähän esimerkiksi katukaupustelua. Sivumäärällisesti eniten hän kertoo töistään logistiikkayhtiön yövuorolaisena, pikalähettinä Pekingissä sekä töistään Shanghaissa. Työt ovat matalapalkkaisia duunaritöitä, joihin ei vaadita koulutusta tai edes alan työkokemusta.

Tämä oli kiinnostava ja välillä (yleensä, melkein koko ajan) aika masentavakin kurkistus kiinalaiseen työkulttuuriin. Kilpailu on armotonta johtotasolta alas asti, ja työolosuhteet usein karmivat.

Kuitenkin mitä heikommasta ihmisestä oli kyse, sitä ankarammin meitä kiellettiin auttamasta, jottei vahingossakaan pääsisi syntymään väärinkäsitystä, joka saisi kokelaan kuvittelemaan, että hän pärjäisi työssä. Hänet oli pantava kärsimään, ja jos hän kaikesta huolimatta uskoisi pärjäävänsä, silloin häntä voitaisiin uskoa.

(s. 23)

Työpäivät ovat todella pitkiä ja työnantaja odottaa usein täydellistä omistautumista työlle. Ei voi kuin ihmetellä, miten ainakin jotkut löytävät silti aikaa parisuhteelle ja perheen perustamiselle. Missä välissä se tapahtuu?

Kaikista Hu Anyanin työpaikoista mieleeni jäi parhaiten tuo kirjan nimenkin pikalähetin pesti. Se on raskasta työtä, josta ei usein kiitosta herunut. Työnkuvauksen lisäksi se toi hyvin esiin pikamuodin ja noin ylipäätään pikatuotteiden varjopuolet.

Nettikaupasta tilaava ei aina tiedä eikä usein edes välitä siitä, millainen tuotantoketju tuo sen typerän halpiskrääsän omalle kotiovelle asti. Kiinassa tämän ketjun loppupäässä ovat pikalähetit polkemassa ovelta ovelle pakettipinojen kanssa.

Voin myöntää olevani tässä asiassa moralisoija. Temusta ja vastaavista en osta, ja sieltä tilaavien pisteet kyllä laskevat silmissäni. Noiden kauppojen ongelmallisuus ei todellakaan ole mikään salaisuus.

Mutta, tämä kirja tosiaan keskittyy nimenomaan kiinalaisen duunarikulttuurin kuvaamiseen. Yritteliäisyyden puutteesta Hu Anyaniakaan ei voi syyttää, sen verran moneen yritykseen hän lähtee mukaan ja joutuu toisinaan pulaan sen vuoksi. Työkuvauksien lisäksi taustalla kulkee tietenkin mukana kiinalaisen kulttuurin kuvaus noin yleensäkin.

Lisäksi Hu Anyun kertoo kirjassa avoimesti omista henkilökohtaisista vaikeuksistaan. Itsekritiikin lisäksi eniten häntä rajoittaa hänen vaikeutensa puhua ihmisille ja asiakaspalvelutyöt ovatkin olleet hänelle vaikeita. Toisaalta hän myös katsoo ongelmaksi kulttuurin, joka tyrkkää häntä tilanteisiin, joissa hänellä ei ole hyvä olla. Onneksi kirja päättyy positiiviseen sävyyn!

Kirjan tiedot:

Hu Anyan: Pikalähettinä Pekingissä: duunarielämää 2000-luvun Kiinassa. Gummerus 2026. 309 sivua.

Kiinankielinen alkuteos: 我在北京送快递 (2022). Suomennos: Rauno Sainio.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 6. Kirja sijoittuu kaupunkiin, jossa on järjestetty talviolympialaiset

Anni Polva: Elettiin kotirintamalla… : lehtiä päiväkirjastani

Meillä on kirjoitettu kymmeniä kirjoja viimeksi käymistämme sodista ja kerrottu kaikki mahdollinen mitä etulinjoilla tapahtui.

Innostuin lukemaan tämän kirjan Juha Hurmeen Suomen nuijituin nainen -elämäkerran jälkeen. Niin innostuivat monet muutkin, koska sain odotella tätä kuukauden päivät kirjastosta. Mikäli oikein muistan, tämä on Hurmeen mukaan ensimmäinen suomalainen kirja siitä, mitä kotirintamalla tapahtui sotien aikaan.

Kiinnostavaa kyllä Polva sanoo heti kirjan alussa hieman (ja vain hieman) kautta rantain, että halusi tämän julkaistavaksi näpäyttääkseen miehiä ja heidän ylimielisyyttään.

Kunhan seuraavat neljäkymmentä vuotta vielä kuluvat, ei elossa ole ketään, joka voisi itse kokeneena kertoa kotirintaman sisukkuudesta. Silloin ollaan valmiit nielemään totena vieläkin helpommin kuin nykyisin ne tarinat, joita jotkut asioista tietämättömät satuilevat.

(s. 7)

Ne tietämättömät ovat miehiä, jotka ovat kirjallisuudessa ja sen ulkopuolella vähätelleet naisia ja naisten työn merkitystä kotirintamalla.

Elettiin kotirintamalla on melko kronologinen kertomus Anni Polvan kokemuksista enimmäkseen jatkosodan aikana. Muistot on nostettu paitsi muistista, myös hänen päiväkirjoistaan. Hän asui perheineen Turussa, tai tarkemmin sanoen hän asui lapsineen Turussa miehen ollessa rintamalla.

Polva kuvaa elävästi ja humoristisesti todella vaikeita aikoja. Naiset venyivät äärirajoilleen ja sen yli selvitäkseen vuosia kestäneestä sodasta. Ruoasta oli pulaa, vaatteista oli pulaa, polttopuista oli pulaa, kaikesta oli pulaa. Kirja kuvaakin hyvin sitä, miten kekseliäiksi pakko teki naiset. Joka ainoa asia käytettiin niin pitkään ja niin viimeisilleen kuin mahdollista.

Kirjan ote on mukavan tarinoiva, mutta sen alla tapahtumat itsessään ovat karua luettavaa. Polva näkee nälkää ja yrittää pitää pienet tyttärensä hengissä keinolla millä hyvänsä. Toisilla naisilla asiat ovat olleet vieläkin huonommin ja tämä näkyy sekä sotavuosina että pitkään sen jälkeenkin. Menetyksen traumat eivät olleet rintamalla sotineiden yksinoikeus.

Pidin kirjasta ja Polvan tavasta kirjoittaa. Onneksi Hurme nosti tämän esiin kirjassaan, koska muuten tämä olisi varmasti jäänyt lukematta. Minulla on jonkinlainen hämärä mielikuva siitä, että olen ehkä lukenut tämän joskus, mutta jos olen niin siitä on niin pitkä aika, että tämä oli joka tapauksessa kuin uutta kirjaa olisi lukenut.

Kirjan tiedot:

Anni Polva: Elettiin kotirintamalla… : lehtiä päiväkirjastani. Karisto 1981. 211 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 16. Kirjailija on kirjoittanut sekä aikuisille että lapsille tai nuorille

* Lukumatka menneisyyteen : 13. Kirjassa on henkilö, joka on oikeasti ollut olemassa

Jessi Jokelainen: Femokratia

Melkein haluaisin googlata, millaista vihapostia Jessi Jokelainen on tällä tietosarjakuvallaan saanut, mutta enpä sittenkään. Kirjassa olleet esimerkit naispoliitikkojen saamista kommenteista olivat tarpeeksi kuvottavia, ja näitähän löytyy käytännössä jokaisesta heitä käsittelevästä uutisjutusta.

Tai oikeastaan melkein jokaisesta naisia noin ylipäätään käsittelevästä jutusta.

Femokratia tuo aivan väistämättä mieleen sekä Liv Strömquistin että Riina Tanskasen feministiset yhteiskunnalliset sarjakuvat. Tämä ei kuitenkaan toista niiden aiheita, vaan käsittelee nimenomaan suomalaista poliittista kenttää ja naispoliitikkojen nurjaa kohtelua.

Se tietenkin kietoutuu yleiseen asenteeseen naisia kohtaan, mikä tuodaan kirjassa koko ajan hyvin esille. Tykkäsin etenkin siitä, että näkökulma kattaa koko itsenäisen Suomen poliittisen historian. Sata vuotta sitten naisten oli vielä vaikeampaa saada äänensä kuuluviin, mutta jotkut ikävät asiat pysyvät näköjään aina masentavan samanlaisina. Nilkka/sääri/rintavako/käsivarsi vilahti, mikä horo tuokin on!

s. 42

Suurin osa Femokratiasta kertoo kuitenkin aivan lähihistoriasta, koska kuten kirjassa sanotaan, internet ja some ovat mahdollistaneet sellaisen loan heiton, jota ei ennen ole ollut. Kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa, eikä mikään ole yksityistä.

Jokelainen on nostanut kirjaan monia viime vuosien poliittisia “skandaaleita” ja tuo tarkasti esiin niiden kaksijakoisuuden. Naispoliitikkojen yksityiselämää revitellään joka otsikossa, mutta samaa ei tehdä miehille, joilta kysellään työstä, jota he tekevät.

Mieleeni jäi erityisesti aukeama, jolla verrattiin Marinin ja Orpon kesäfestareilla käyntiä. Marin-otsikoissa keskityttiin hänen shortseihinsa, Orpo-otsikoissa hänen kesäsuunnitelmiinsa. Uutisilla luotiin aivan erilaiset kuvat sekä poliitikoista että siitä, mikä heissä pitäisi yleisöä kiinnostaa.

Sarjakuvaksi tämä on hyvin tekstipainotteinen, mikä ei haitannut omaa lukemistani ollenkaan. Valittu tekstaus on helppolukuista, ja tekstin ja kuvien asettelu teki lukemisesta sujuvaa. Kirjan lopussa on lähdeluettelo, mikä on aina kiva lisä tietokirjaan.

Tykkäsin tästä ja soisin jokaisen lukevan tämän. Etenkin miesten.

Kirjan tiedot:

Jessi Jokelainen: Femokratia. Suuri Kurpitsa 2024. 126 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 12. Kirjan nimestä ei voi päätellä, millä kielellä kirja on kirjoitettu

Juha Hurme: Suomen nuijituin nainen: Anni Polvan elämä ja teokset

Kyllä se rakkaat ystävät niin on, että tässä te nyt näette Suomen kaikkein nuijituimman naisen.

Kerroin tuossa parillekin työkaverille lukeneeni uuden Anni Polvan elämäkerran. Tästä virisi mielenkiintoisia ja polveilevia keskusteluja, joiden lopputulema oli sama: oli Juha Hurmeelta hieno kulttuuriteko kirjoittaa kirja nimenomaan Polvasta.

Vaikka olisin itse kaivannut hieman tutkivampaa ja syvällisempää otetta aiheeseen, kirja täyttää ison aukon Suomen kirjallisuushistoriassa. Miljoonat suomalaiset ovat lukeneet Anni Polvan kirjoja ja viihtyneet niiden parissa, ja silti häntä ei mainita kun puhutaan kotimaisista klassikokirjailijoista. Esimerkiksi ensimmäinen Tiina-kirja on aivan varmasti klassikko siinä missä vaikkapa Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilukin.

Tämän kirjan jälkimmäinen puolisko käykin läpi Polvan laajan tuotannon kirja kirjalta. Joukossa on huonompiakin tarinoita, mutta Hurmeen mukaan myös todella hyviä, ja Polvan taitava kielenkäyttö näkyy jokaisessa teoksessa.

Hurme vallan innostuu kehumaan Polvan sota-ajan kuvausta Elettiin kotirintamalla, jonka olen itse asiassa lukenut joskus muinoin. En muista siitä mitään ja varasin sen nyt saman tien kirjastosta. En näköjään ole ollut ainoa tämän ajatuksen saanut, joten kirjan saamisessa voi kestää. Hyvä uutinen sinänsä!

“Ei kirjoissani ole mitään sanomaa. En ymmärrä miksi niitä luetaan”, kommentoi puolestaan Anni miljoonan painetun kirjan aiheuttamaa juhlahumua.

(s. 194)

Siksi, että niiden parissa viihdyttiin! Niin kuin viihdekirjallisuuden yleensäkin, ei sillä, että genre paljoa arvostusta saisi…

Kirjaluetteloa ennen Hurme kertoo Polvan elämästä syntymästä alkaen. Tämä osuus olikin mainiota ajankuvaa ja kuvausta ydinperheestä, joka joutui käymään läpi vaikeita aikoja. Polva opiskeli ja teki työtä, ja hyvin erilaisia ja erikoisia työrupeamia hänellä olikin. Kirjan kautta muodostuu kuva itsepäisestä ja vauhdikkaasta tytöstä ja nuoresta naisesta, jolla oli mahdollisuuksia vaikka mihin.

Loppujen lopuksi Hurme jättää harmillisesti vastaamatta kysymykseen, jonka itse esittää: miksi Anni Polva päätti jäädä kotiäidiksi? Laaja kirjallinen tuotanto syntyi kotitöiden ja lasten kasvattamisen ohessa. Ihailtavaa, mutta silti merkillinen valinta omaa tietään arvostaneelle naiselle. Sama toistuu Polvan viihdekirjoissakin, joissa itsenäinen nainen useimmiten kesyyntyy suorastaan sairaalloisen mustasukkaisen miehen kotirouvaksi. Kaipa rakkaus ja miehen sana on laki -ajatus veivät sitten voiton tosielämässäkin?

Joka tapauksessa kirja oli kiinnostavaa luettavaa ja sen luki nopeasti. Koska laina-aikaa oli jäljellä, diilasin kirjan siitä kiinnostuneelle työkaverilleni.

Kirjan tiedot:

Juha Hurme: Suomen nuijituin nainen: Anni Polvan elämä ja teokset | Teos 2025 | 262 sivua

Haasteet:

* Helmet 2026 : 29. Kirjan tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle

* Lukumatka menneisyyteen : 15. Kirjassa on kirjailija

Minna Eväsoja: Rakkauden merkit: perheestä, parisuhteesta ja avioliitosta japanilaisittain

Kiotolainen verkkainen ja viipyilevä elämänasenne on juurtunut minussa syvälle.

Kirjaston eräpäivä kolkuttelee oven takana, joten oli viimein aika lukea tämä Minna Eväsojan Rakkauden merkit. Rakkauden ja parisuhteen kuvailu japanilaisen kulttuurin kontekstissa kuulosti niin kiinnostavalta, että varasin tämän muistaakseni joskus keväällä.

Eväsoja kertoo kuuden esimerkin kautta rakkaudesta Japanissa. Tai oikeastaan siitä, millaisia parisuhdemalleja hänen lähipiiristään on vuosien (vuosikymmenten) varrella löytynyt. Se, onko parisuhteessa alusta alkaen rakkautta, ei ole useinkaan kynnyskysymys avioliiton solmimiselle.

Kirja oli kiinnostavaa ja osittain hyvinkin surullista luettavaa. Tositarinat kuvasivat sitä, miten hatara tukiverkko esimerkiksi parisuhdeväkivaltaa kohtaavilla naisilla usein on. Kasvojen säilyttäminen on tärkeämpää kuin turvallisuus ja vanhemmat kehottavat pysymään naimisissa, vaikka tilanne olisi kaikin tavoin kauhea.

Sekin tuntui pysäyttävältä, että Eväsoja on joutunut miettimään, mitä kertoa tuttavilleen omasta perheestään. Tuntuu kurjalta, että omaa onnellisuutta ja Suomen vapaampaa elämäntapaa pitää piilotella ja sensuroida kulttuurierojen vuoksi.

Kurjistelun lisäksi kirjassa on toki onnellisempiakin tarinoita, mutta se onni ei aina lähde samoista lähtökohdista kuin esimerkiksi Suomessa. Japanilaisen avioliiton ei tosiaan tarvitse lähteä rakastumisesta, vaan järkiavioliitto on ollut monille oivallinen valinta. Luotetaan siihen, että kumppaniin rakastutaan ajan myötä, tai ainakin pystytään elämään yhdessä toisiaan sietäen.

Kirja päättyy optimistisista kertoen nuoresta Sakurasta. Japanilainen kulttuurikin on pakosta alkanut muuttua ja se näkyy myös parisuhdemarkkinoilla. Perheen perustaminen ei ole enää etenkään naisten ykkösprioriteetti ja yhteiskunnan on pakko hyväksyä lapsettomat sinkkunaiset. Sakuralla on enemmän mahdollisuuksia kuin hänen äidillään oli ja vaikka tytön omat valinnat ovatkin vanhemmille kova paikka, ne ovat kuitenkin mahdollisia aivan eri tavalla kuin sukupolvi(a) sitten.

Kokonaisuutena tämä oli sujuvaa ja kiinnostavaa luettavaa, jos kohta samoja, etenkin Eväsojan opintoja koskevia, asioita toisteltiin välillä turhan paljon. Tuli kyllä selväksi miten tärkeä Sensei oli, mikä Eväsojan väitöskirjan aihe oli ja millaisia asuinpaikkaan perustuvia stereotypioita japanilaisilla on toisistaan.

Kirjan tiedot:

Minna Eväsoja: Rakkauden merkit: perheestä, parisuhteesta ja avioliitosta japanilaisittain | Gummerus 2025 | 208 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Sensuuri

Hannele Klemettilä: Kalman karamellit ja muita keskiajan murhatapauksia

Valencia, marraskuun 1. päivä vuonna 1441.

True crime ei ole ollenkaan minun juttuni, paitsi näköjään jos se on historiallista true crimea. Silloin tapauksiin liittyvät henkilöt, niin omaiset kuin syyllisetkin, ovat varmasti manan majoilla.

Hannele Klemettilän Kalman karamellit ja muita keskiajan murhatapauksia kertoo juuri siitä, mitä kirjan nimikin sanoo. Kirjaan on koottu 11 murhatapausta, tai ainakin murhatyyppiä. Kattaus on laaja ja tästä löytyy niin mustasukkaisuusmurhia ja attentaatteja kuin eläimistä johtuvia kuolemantapauksiakin.

Aihe oli kiinnostava ja kirja on hyvin kirjoitettu, mutta mietin lukiessani, että tästä olisi saanut oikeastaan kaksi kirjaa. Yhdessä kerrottaisiin oikein perinpohjaisesti näistä ja muista samanlaisista tapauksista, koska keskiajalla ei näköjään säästelty arsenikissa ja terävissä puukoissa.

Toisessa kirjassa voitaisiin perehtyä tarkemmin keskiajan oikeuskäsitykseen ja siihen, mistä se juontaa juurensa. Kalman karamellienkin tapaukset asetetaan laajempaan konseptiin ja kun syyllinen saa rangaistuksen, kirjassa selitetään, miksi rangaistus oli sellainen kuin oli. Jotkut näistä olivat minulle nykylukijalle todella outoja (sika puettiin ihmiseksi?? ja hetkinen, sika joutui oikeuteen??), mutta ne olivat aivan järkeenkäypiä aikalaisten mielestä.

Minusta nämä osuudet olivat itse asiassa kirjan parasta antia, koska eri aikojen ja maiden kulttuurit ovat aina kiehtovia! Olisin voinut lukea paksummankin kirjan aiheista “näin katolinen uskonto vaikutti rangaistuksiin”, “näin vankeja kohdeltiin”, “millaiset murhat koettiin jopa hyväksyttäviksi” ja “tätä kummalliset teloitusrituaalit tarkoittivat keskiajan ihmisille”.

Kokonaisuutena tykkäsin kyllä tästä ja se sai haluamaan lisää samankaltaisia kirjoja.

Kirjan tiedot:

Hannele Klemettilä: Kalman karamellit ja muita keskiajan murhatapauksia | Docendo 2024 | 256 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Thildan kuvasto

Esko Valtaoja: Avaruudesta

Hieman yli kaksituhatta vuotta sitten roomalainen runoilija Lucretius kirjoitti teoksen De rerum natura, suomennettu nimellä Maailmankaikkeudesta.

Esko Valtaojan Avaruudesta on piskuisesta koostaan huolimatta noin maailmankaikkeuden kokoinen. Kirja onkin tarkoitettu heille, joilla ei ole aikaa perehtyä tähtitieteeseen sen syvemmin, mutta joita se kuitenkin kiinnostaa.

En voi väittää ymmärtäneeni aivan kaikkea, mitä kirjassa sanotaan, mutta siitä huolimatta lukemisesta ei jäänyt tyhmä olo. Valtojan teksti on, no, maanläheistä. Hän kertoo, mitä maailmankaikkeudesta jo tiedetään ja spekuloi vähän sillä, mitä sieltä voisi ehkä mahdollisesti kenties löytää.

Kirja on vuodelta 2019 ja oletan vallan rohkeasti, että kuvamme maailmankaikkeudesta on terävöitynyt kuudessa vuodessa ainakin jonkin verran. Tai sitten tutkijat ovat entistä hämmentyneempiä, sekin lienee mahdollista.

Kirjassa tosiaan esitellään lyhyesti ja ytimekkäästi muun muassa universumin, galaksien, aurinkokuntien ja planeettojen syntyä. Tykkäsin eniten pyrstötähtiä käsittelevästä Eskopoika ja pyrstötähti -luvusta, enkä vain siksi, että siinä esiintyivät myös Tove Jansson ja muumit.

Pyrstötähdet nyt vain ovat kiehtovia ja muistan hyvin kun Hale-Bopp viiletti taivaankannen poikki. Toivottavasti olen vielä hengissä kun Halleyn komeetta saapuu naapurustoon vuonna 2061.

Kirjan tiedot:

Esko Valtaoja: Avaruudesta | Ursa 2019 | 158 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2025 : 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin

* Kohti ääretöntä : Avaruus

Topi Borg: Normaaliusrodeo

Kasvaessani haaveilin normaaliudesta samalla tavoin kuin muut haaveilivat rikastumisesta, suosituksi tulemisesta tai bileisiin pääsystä kansainvälisten vesien luksusjahdeille.

Aivan, minäkin olen katsonut Kirjolla-sarjan pari ensimmäistä kautta. Topi Borg on tuttu ennen kaikkea sarjasta ja koska hän vaikutti kovin herttaiselta henkilöltä, halusin lukea tämän omaelämäkerran.

Normaaliusrodeo kertoo siis Topin elämästä hänen omin sanoin kertomanaan. Pääpaino on siinä, millaista on olla autisti neurotyypillisten maailmassa. Arjessa selviytyminen on haastavaa, kun ympäröivä maailma tuntuu usein puhuvan aivan vierasta kieltä.

Topi kertoo elävästi kohtaamistaan haasteista ja miten on selvinnyt niistä. Joskus neurotyypillisten maailma ahdistaa ja masentaa, ja ihmisiä nyt vain on vaikea ymmärtää. Suurena tukena on ollut oma perhe, ja perheenjäsenten välinen rakkaus ja ymmärrys on selvästi kantanut häntä läpi vaikeidenkin hetkien.

Kerroin pitkäaikaistyöttömänä työhakemuksissa aina olevani autisti, koska uskoin järkkymättömästi rehellisyyden arvoon ihmiselämässä. Lopulta ymmärsin, että minut oli todennäköisesti sivuutettu autistisuuden vuoksi.

(s. 165)

Vastoinkäymisistä huolimatta kirja oli läpeensä positiivinen lukukokemus ja siitä jäi hyvä mieli. Kaikesta huolimatta Topi on todella positiivinen luonne, joka pyrkii pyyteettömästi parantamaan myös muiden mieltä ja maailmaa. Minusta oli niin kiva lukea henkilöstä, joka on oikeasti hyväsydäminen ja suvaitsevainen, ja joka nauttii elämästään. Ei kai onnen tarvitse olla sen konstikkaampaan kuin elokuvamaraton hyvässä seurassa?

Tätä oli jännä lukea myös sen vuoksi, että Topin autismi näkyy suoraan tekstissä. Oikeastaan voisi sanoa, että kirja kuulostaa täsmälleen siltä, miltä Topi kuulostaa televisiossa. Suoraviivainen, avoin ja teeskentelemätön, hieman erilaisella logiikalla rakennettua tekstiä, jota oli ilo lukea. Vähän jopa harmittaa, että en kuunnellut tätä äänikirjana, se kun on ilmeisesti Topin itsensä kertoma.

Kirjan tiedot:

Topi Borg: Normaaliusrodeo | Tammi 2025 | 320 sivua | Kirjastosta

Jim Ottaviani & Maris Wicks: Astronauts: Women on the Final Frontier

Olen joskus merkannut itselleni OverDriveen luettavaksi tämän Jim Ottavianin ja Maris Wicksin tietosarjakuvan. Luultavasti niillä main kun luin Malinda Lon Last Night at the Telegraph Clubin, se kun herätti kiinnostukseni naisten rooliin avaruustutkimuksessa.

Astronauts: Women on the Final Frontier kertookin naisista avaruudessa. Kertojana on Mary L. Cleave, kirjan ilmestymisen jälkeen menehtynyt insinööri ja astronautti. Hän kertoo oman tarinansa lisäksi siitä, miten naiset taistelivat tiensä astronauteiksi ja minne hän itse sijoittuu tällä historiallisella jatkumolla.

Kirja oli välillä vähän raskas luettava, koska avaruusteknologiaan liittyvä englanninkielinen sanasto ei ole vahvin alueeni. Se oli myös oikeasti mielenkiintoinen ja näppärä tietopaketti aiheesta, jos ei loppujen lopuksi puhuta kovinkaan paljon ainakaan Suomessa. 

Ensimmäinen naisastronautti oli Neuvostoliiton Valentina Tereškova ja vaikka tämä kirja keskittyykin Yhdysvaltoihin, kurkistetaan siinä myös millaisessa pyörityksessä Tereškova aikanaan oli. Minusta oli tosi kiva lukea siitä, miten esimerkiksi Cleave selvästi ja aidosti arvosti ja ihaili muista astronautteja kansallisuuteen katsomatta.

Muita mieleen painuneita kohtia olivat muun muassa Nichelle Nicholsin eli Star Trekin Uhuran rooli Yhdysvaltojen avaruusohjelmassa. Juuri hän kannusti naisia ja rodullistettuja ihmisiä pyrkimään tähtiin. Samoin mieleen jäi kohta, jossa miestutkijat esittelivät yhdelle naisastronautille varatun tamponipaketin. Kai 100 tamponia riittää viikoksi..?

Muutenkin kirjassa tuotiin hyvin esiin se, miten astronautti- ja tutkijakaartin moninaistuminen toi pöytään uusia taitoja ja näkökulmia.

Eli mukava ja kivasti piirretty tietopaketti! On hyvä, että tietokirjallisuutta julkaistaan myös sarjakuvan muodossa.

Kirjan tiedot:

Jim Ottaviani & Maris Wicks: Astronauts: Women on the Final Frontier | First Second 2020 | 174 sivua | E-kirja kirjastosta

Haasteet:

* Kohti ääretöntä : Uutta tietoa

Merlin Sheldrake: Näkymätön valtakunta: miten sienet muokkaavat maailmaamme, mieliämme ja tulevaisuuttamme

Katsahdin ylös puunlatvaan.

Ulla Lempinen voitti hiljattain J. A. Hollon palkinnon tämän Näkymätön valtakunta -kirjan suomennoksesta. Palkinto jaetaan taidokkaalle tietokirjakäännökselle ja oli aivan varmasti ansaittu, sen verran haastava suomennettava tämän on täytynyt olla.

Aihe on nimittäin hyvin spesifi ja kirjassa on runsaasti siihen liittyvää erikoisempaa sanastoa. Kirjan kirjoittanut Merlin Sheldrake on brittiläinen sienitutkija ja rakkaus lajiin todella näkyy tässä. Tutkimuksiinsa liittyen hän on milloin maannut kompostissa, milloin kokeillut LSD:tä osana valvottua tutkimusta.

Sheldraken yrityksistä huolimatta en innostunut sienistä ihan yhtä paljon ja kirjan lukeminen kestikin yllättävän kauan. Mutta, se oli myös oikeasti kiinnostava, ymmärrettävästi kirjoitettu ja opin sienistä paljon uutta. En ollut koskaan ajatellut, miten monimutkaisen sieniverkoston päällä seisomme.

Yksittäisiä sienilajeja enemmän Sheldrake kertoo sienien erikoisista ominaisuuksista noin yleensä. Tiukat symbioosit, joissa kasvi ei pärjäisi ilman sienikumppaniaan. Ihmisen ikiaikainen kiinnostus päästä pienelle psykedeeliselle sienitripille. Sienien kyltymätön ruokahalua, jota voisi hyödyntää niin jätteiden hävityksessä kuin luonnon elvyttämisessäkin.

Välillä tuli tunne, että oltiin jollain aivan toisella planeetalla, jota asuttavat ihan vieraat avaruuden muukalaiset. Ehkä tärkeimpänä tästä jäikin mieleen se, miten vähän sienistä tiedetään. Mikä oli ällistyttävää, koska niitä on joka paikassa ja ne ovat niin tärkeä osa luontoa! Tutkijat eivät silti ole ratkaisseet esimerkiksi kysymystä siitä, miten sienet kommunikoivat ja havainnoivat ympäristöään.

Tämän jälkeen en myöskään enää katso jäkäliä samalla tavalla. Enpä tiennyt, että ne ovatkin itse asiassa levän ja sienen symbiooseja.

Kirjan tiedot:

Merlin Sheldrake: Näkymätön valtakunta: miten sienet muokkaavat maailmaamme, mieliämme ja tulevaisuuttamme | Gummerus 2024 | 354 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Entangled Life. How Fungi Make Our Worlds, Change Our Minds, and Shape Our Futures (2020) | Suomennos: Ulla Lempinen

Haasteet:

* Helmet 2025 : 14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon

* Luonto sivuilla : Elpyminen

Maailman pahimmat paikat & Tähtitaivaan tarinoita

Luin nämä kaksi hyvin erilaista kirjaa täsmäkirjoina Kohti ääretöntä -haasteeseen. Nopealukuisia välipalakirjoja, jotka tarjosivat kaksi hyvin erilaista näkökulmaa avaruuteen.

Maailman pahimmat paikat

Tämä on nuorten tietokirja, jossa tutustutaan universumin ääriolosuhteisiin. Sisällössä loikitaan planeetalta toiselle ja kolutaan niin mustat aukot kuin tähdetkin. Teemana, joka näkyy otsikkotasollakin, ovat siis erilaiset luonnon ääri-ilmiöt, joihin ei (onneksi) maapallolla törmää.

Mielenkiintoisia aiheita siis ja olisin mielelläni lukenut niistä enemmänkin! Tällaisenaan aiheiden käsittely jäi vähän pintaraapaisuksia, mutta kirjan tarkoitus onkin herättää kiinnostus ja uteliaisuus nuoressa kohderyhmässään. Siinä se onnistuu vallan mainiosti.

Kirja on itse asiassa mennyt hyvin lainaan kirjastosta suoraa hyllystä. Räväkällä kannella on varmasti osansa siinä.

Kirjan tiedot:

Teksti Jani Kaaro ja kuvitus Jussi Kaakinen ; kustannus Into 2024 ; pituus 112 sivua.

Haasteet:

* Kohti ääretöntä : Tietokirja

Tähtitaivaan tarinoita

Tämä taas on aikuisille suunnattu kepeä tietokirja tähtikuvioista ja niihin liittyvistä taruista. Jokaisesta tähtikuviosta kerrotaan myös sen sijainti, nimi latinaksi, siihen kuuluvat tähdet sekä kuvion näkyvyys Suomessa.

Oikeastaan kiinnostavimmat tiedonjyväset liittyivät juuri niihin tähtikuvioihin, jotka eivät näy Suomessa ollenkaan. Tuttuihin kuvioihin liittyivät tutut, enimmäkseen kreikkalaiset tarut, mutta vieraampien taustalta löytyikin esimerkiksi erilaisia laitteita, joita on käytetty apuna muun muassa navigoinnissa.

Tästä jäi päällimmäisenä mieleen se, miten mielenkiintoinen ihmismieli onkaan nähdessään tähdissä kuvioita ja liittäessään ne osaksi maailmankuvaansa. Samoin jäin miettimään sitä, miten erilainen tähtitaivas onkaan toisella puolella maapalloa.

Kirjan tiedot:

Teksti Alison Davies ja kuvitus Jesús Sotés Vicente ; englanninkielinen alkuteos Written in the Stars (2018) ; suomennos Nurmi ; kustannus Gummerus 2019 ; pituus 208 sivua.

Haasteet:

* Kohti ääretöntä : Astronomia

Henna Karppinen-Kummunmäki: Sinkkuus kautta aikojen

Istun hölmistyneenä tuijottamassa puhelimeni näyttöä.

Olen lukenut aiemmin pari muutakin Henna Karppinen-Kummunmäen tietokirjaa, joten pitihän se lukea tämäkin.

Sinkkuus kautta aikojen kertoo juuri siitä, mitä nimikin lupaa. Takakansi antaa hiukan väärän kuvan siitä, kenen sinkkuutta tässä kuvataan. Fokus on naisissa, ei miehissä, joskin myös naimattomia miehiä vilahtaa välillä sivuilla.

Sinkkuus määritellään kirjassa yksinkertaiseksi naimattomuudeksi. Se ei siis lähtökohtaisesti tarkoita villiä bilettäjää, vaan mukana on myös esimerkiksi leskiä. Olikin kiinnostavaa lukea siitä, millaisissa eri tilanteissa ihmiset ovat olleet naimattomia. Etenkin rengit ja piiat ovat voineet odottaa ensimmäistäkin avioliittoa pitkään, koska omaisuutta piti kerryttää ennen perheen perustamista.

Kirja keskittyy länsimaisiin sinkkuihin keskiajalta nykyaikaan. Sinkkuuden määritelmä sinänsä ei ole muuttunut, vaikka sitä on kutsuttukin eri nimillä. Se sen sijaan on muuttunut, miten naimattomiin suhtaudutaan. Säälittävä vanhapiika vai itsenäinen nainen? Riippuu siitä, milloin, missä ja keneltä kysytään.

Vaikka miehet eivät kirjassa kovin suurta osaa saakaan, käy kyllä selväksi myös se, miten sukupuolittuneita asenteet ovat olleet. Naimatonta miestä siedettiin usein paremmin kuin naimatonta naista, vaikka molemmat olivat kummallisuuksia perhekeskeisessä maailmassa.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta ja siitä, miten tieto oli siinä popularisoitu. Tämä oli nopea lukea, mutta välillä piti kyllä olla tarkkana siitä, minkä otsikon alla oli menossa. Vaikka lukujako sinänsä oli selkeä, niiden sisältö harhaili välillä hieman.

Mutta, kiva kirja ja hyvä tietoisku sinkkuudesta!

Kirjan tiedot:

Henna Karppinen-Kummunmäki: Sinkkuus kautta aikojen | Docendo 2024 | 261 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2025 : 29. Kirjailijan viimeisin teos

Stefano Mancuso: Kasvien tasavalta

Viisikymmentä vuotta sitten, jouluaattona 1968 Apollo 8 vei ensimmäistä kertaa historiamme aikana ihmisiä Kuuta kiertävälle radalle.

Äsken lukemani Jane Goodallin ja Douglas Abramsin Kirja toivosta herätti kiinnostuksen kasveihin ja kasveista kertovaan kirjallisuuteen. Mikäs sen parempi valinta kuin italialaisen kasvitieteilijän Stefano Mancuson Kasvien tasavalta! Mikä voisi mennä pieleen?

No, siinä missä Kirja toivosta oli toiveikas, tämä oli masentava.

Mancuso lähestyy kasvikuntaa tässä tasavaltana ja kirja on rakennettu tämän tasavallan kuvitteellisen perustuslain kahdeksan pykälän mukaan. Nämä pykälät olivat aika yleismaailmallisia ja itsestään selviä. Mutta ei siinä mitään, ei joka sivun tarvitse olla innovaatioita täynnä.

Harmillisesti Mancuso ei oikein pysy itse asettamissaan raameissa, vaan kirjan sisältö poukkoilee vähän sinne ja tänne. Välillä tuntui siltä, että en oikeastaan edes lue kasvikeskeistä kirjaa, koska sivutilaa käytetään niin paljon kaikkeen muuhun.

Etenkin ihmiskunnan halveksuntaan ja vihaamiseen. Siinä missä Jane Goodall jaksaa uskoa ihmisen älyyn ja empatiaan, Mancuso uskoo ihmisen itsekkyyteen ja ahneuteen. Ei sillä, ettei syytä olisi, mutta oli aika synkkää lukea sivutolkulla tekstiä siitä, miten olemme tuhoamassa maapallon.

Aihehan on toki ajankohtainen ja tosi, mutta ei ihan sitä, mitä tältä nimenomaiselta kirjalta odotin. Sinänsä se, mitä kirjalla on sanottavana kasvikunnan sitkeydestä ja mukautuvaisuudesta ja koko eliökunnan monaisuudesta oli kyllä kiinnostavaa. Se nyt vain jäi ihmisvihan alle.

Lisäksi on kyllä pakko sanoa, että olen ihan eri mieltä Mancuson ilmeisen vankkumattomassa uskossa siihen, että koko maailmankaikkeudessa vain maapallolla on elämää. Ei sitä voi tietää noin varmasti!

Pidin enemmän aiemmin lukemastani Mancuson Kasvien vallankumouksesta, jota voin kyllä suositella.

Kirjan tiedot:

Stefano Mancuso: Kasvien tasavalta | Aula & Co. 2022 | 152 sivua | Kirjastosta

Italiankielinen alkuteos: La Nazione delle Plante (2019) | Suomennos: Laura Lahdensuu

Haasteet:

* Helmet 2025 : 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä

* Luonto sivuilla : Monimuotoisuus

Ari Haasio: Tekoäly ja kirjastot

Suomi on tutkimuksen mukaan tekoälyn edelläkävijä Pohjoismaissa.

Tunnustan: luen harvoin töihin liittyvää kirjallisuutta. Vielä harvemmin (eli käytännössä en koskaan) luen sitä vapaa-ajalla. Tein nyt harvinaisen poikkeuksen tämän Ari Haasion Kirjastot ja tekoäly -kirjan kohdalla.

Haasio nimittäin luennoi vastikään työyhteisölleni ja sai aiheen kuulostamaan niin kiinnostavalta, että halusin lukea kirjan, johon luento perustui. Tunnen itseni nyt vähän mainostajaksi, koska kirja on tarkoitettu ennen kaikkea kirjastolaisille työvälineeksi, ei niinkään hupilukemiseksi.

Se onkin mielestäni lukemisen arvoinen katsaus yhtälöön kirjastot + tekoäly. Hyvä tietoisku myös niille, joita aihe ei välttämättä niin kiinnosta. Yksi kirjan pointeista kun on, että tekoäly tulee varmasti muuttamaan kirjastotyötä samaan malliin kuin internet aikoinaan muutti.

Kirjassa kerrotaan selkeästi tekoälyn historiasta yleensä, sen käytöstä kirjastoissa ja siitä, miten sitä ehkä hyödynnetään tulevaisuudessa. Minulle se oli silmiä avaava sikäli, että en ole tietoisesti ajatellut monien jo käytössä olevien työvälineiden perustuvan tekoälyn toimintaan.

Aineiston kellutus, palautusautomaatit, osa hakupalveluista… Ei se ole pelkkää ChatGPT:tä ja terminaattoreita.

Osa kirjan sisällöstä koskee enemmän tieteellisiä kirjastoja kuin yleisiä kirjastoja, mutta hyödyllisiä nekin osat olivat. Sitä paitsi, mistä sitä ikinä tietää missä on töissä jonkun vuoden kuluttua.

Eli suosittelu kaikille eri kirjastojen työntekijöille! Tiivis ja kansantajuinen tietopaketti aiheesta, jota ei voi enää vältellä.

Kirjan tiedot:

Ari Haasio: Tekoäly ja kirjastot | Avain 2025 | 138 sivua

Haasteet:

* Helmet 2025 : 49. Kirja on julkaistu vuonna 2025

* Robotti-lukuhaaste : Tekoäly

Jane Goodall, Douglas Abrams & Gail Hudson: Kirja toivosta

Elämme synkkiä aikoja.

Joskus kirjan lukemisen jälkeen sitä jää miettimään, että mitenhän tämä olisi kirjoitettu jos se olisi kirjoitettu hieman myöhemmin. Tämä Kirja toivosta ilmestyi englanniksi vuonna 2021 ja jäin tosiaan miettimään miltä se näyttäisi, jos se kirjoitettaisiin nyt.

Kirja on polveileva haastattelu, jossa haastattelija on Douglas Abrams ja haastateltavana on Jane Goodall, tunnettu tutkija ja luonnonsuojelija, jonka erikoisalaa ovat simpanssit.Aiheena on toivo ja se, miten liki 90-vuotias Goodall jaksaa edelleen uskoa parempaan huomiseen.

Goodall kertoo kirjassa neljästä suurimmasta syystään, joiden vuoksi hän jaksaa toivoa. Itselleni jäivät näistä parhaiten mieleen luonnon resilienssi (täytyy lainata jokin kasveista kertova kirja!) ja nuorten kiinnostus omaan ympäristöönsä.

Minusta yksi kirjan tärkeimmistä sisällöistä oli Goodallin huomio siitä, että luonnonsuojelu edellyttää ihmisten hyvinvoinnin lisäämistä. Jos köyhän yhteisön ainoa mahdollisuus selvitä on kaataa metsää viljelyyn ja metsästää simpansseja syötäväksi, siinä ei luonnon monimuotoisuus ja lajien uhanalaisuus paljon vaakakupissa paina.

Goodallin perustamat ja luotsaamat yhdistykset suojelevat luontoa siis suoraan ja välillisesti auttamalla ihmisiä. Kun ihmisille annetaan tilaisuus opiskella ja ansaita, heitä alkaa kiinnostaa muukin kuin välitön selviytyminen päivästä toiseen.

Mutta palatakseni alkuperäiseen pohdintaani, jäin tosiaan miettimään, mitä Goodall ajattelee nyt. Vuoden 2021 jälkeen uusia sotia on syttynyt ja Yhdysvaltojen presidentti vaihtunut, ja sen myötä on voitu viimeistään sanoa hyvästi vakaammalle maailman tilanteelle ja globaalille ympäristönsuojelulle.

Siinä mielessä kirja tuntui jotenkin yltiöpositiiviselta ja olenkin varma siitä, että jos olisin lukenut tämän vuonna 2021 tai 2022, olisin lukenut sen eri tavalla ja eri mielentilassa. Kirja on toivoa täynnä, mutta tuntuu vaikealta uskoa sen ja Goodallin viestiin.

Toivottavasti Jane Goodall kuitenkin jaksaa yhä toivoa. Hänen pointtinsa siitä, että jokainen voi pelastaa maailmaa ja että meri muodostuu yksittäisistä pisaroista, ovat tietenkin edelleen totta.

Kirjan tiedot:

Jane Goodall, Douglas Abrams & Gail Hudson: Kirja toivosta | Docendo 2022 | 294 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: A Book of Hope (2021) | Suomennos: Antti Immonen

Haasteet:

* Helmet 2025 : 11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla

* Luonto sivuilla : Toivo

Julian Sancton: Pimeän ja jään vangit: Belgican matka antarktiseen yöhön

Kylmänharmaan aamunkoiton valo siivilöityi ristikoiden läpi, jotka peittivät Leavenworthin kuritushuoneen sairaalan ikkunoita.

Kas kun en purrut kynsiäni tätä jännitysnäytelmää lukiessani. Viisi tähteä ja kylmästä aiheesta huolimatta hyvin lämpimät suositukset!

Julian Sanctonin kirja Pimeän ja jään vangit kertoo hyvin, hyvin pitkästä yöstä, jonka tutkimusalus Belgican miehistö vietti Antarktiksella aivan 1800-luvun lopussa. Reissulta etsittiin mainetta ja kunniaa sekä itselle että Belgialle, ja parin erikoisemman tapauksen kohdalla ihan vain naparetkikokemuksia.

Tositarina keskittyy kolmeen miehistön jäseneen. Adrien de Gerlache johti koko operaatiota tavoitteenaan saavuttaa Etelänapa ennen muita. De Gerlache osoittautui jokseenkin uunoksi tapaukseksi, jonka valitsema miehistö oli vähintäänkin sekalainen sakki. Hänen typeryytensä ja kunnianhimonsa huipentui päätökseen ajaa Belgica jäihin tietäen varsin hyvin, että sinne sitä sitten jäädäänkin.

Mutta sen verran hyvä tuuri hänellä kävi, että miehistöön päätyivät myös nuori Roald Amundsen ja pohjoisia jo kolunnut lääkäri Frederick Cook. Nämä miehet eivät vähästä hätkähtäneet ja on melko lailla heidän ansiotaan, että suurin osa miehistöstä selvisi hengissä loputtoman pitkästä ja kylmästä antarktisesta yöstä. Siinä missä muut vaipuivat epätoivoon, tämä kaksikko keksi kaikenlaista puuhaa ajanvietteekseen ja toverinsa pelastaakseen.

Sanctonin kirja perustuu pitkälti päiväkirjoihin ja muistelmiin, joita miehistön eri jäsenet pitivät. Kirja antaa karun ja epäilemättä todenmukaisen kuvan siitä, mitä pitkä eristys tekee ihmismielelle ja keholle. Sancton on kirjoittanut tämän eräänlaiseksi trilleriksi, jossa tunnelma tiivistyy ja tarinan käänteitä odottaa melkein henkeään pidätellen. Kerronnassa on huumoria, mutta koskaan ei unohdu millaisessa ahdingossa Belgica on.

Aiemmin lukemani Aura Koiviston Mies ja merilehmä taisi koukuttaa minut traagisiin tutkimusretkiin. Nyt nimittäin tuntuu siltä, että näitä voisi lukea enemmänkin.

Kirjan tiedot:

Julian Sancton: Pimeän ja jään vangit: Belgican matka antarktiseen yöhön | Aula & Co 2022 | 448 sivua

Englanninkielinen alkuteos: Madhouse at the End of the Earth: The Belgica’s Journey into the Dark Antarctic Night (2021) | Suomennos: Teija Hartikainen

Haasteet:

* Helmet 2025 : 44. Kirjassa hoidetaan ihmistä

* Luonto sivuilla : Luonnon ääriolosuhteet

* Lukumatka menneisyyteen : 14. Kirja on tekijänsä esikoisteos

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä

Ajattelin usein yksinäisiä hetkiäni siellä pohjoisen valtameren saarella.

Sain viimeinkin luettua Aura Koiviston Mies ja merilehmä -kirjan työmatkan aikana. No okei, työmatkan ja pari päivää päälle, mutta kuitenkin. Niistä noin viidestä vuodesta, jotka kirjan ilmestymisestä ja lukulistalleni päätymisestä ovat kuluneet, ei kannata edes puhua…

Mutta hyvää kannatti odottaa! Kirja oli todella mielenkiintoinen ja kun vauhtiin pääsi, myös jännä seikkailu. Lopputulema ei sinänsä jännittänyt tai yllättänyt, koska tiesin kyllä, mitä sekä luonnontieteilijä Georg Stellerille että hänen nimeämälleen stellerinmerilehmälle lopulta kävi.

(Juonipaljastus: huonosti.)

Merilehmä on tarinassa läsnä vähemmän kuin kirjan nimestä voisi olettaa. Tämä on ennen kaikkea Stellerin elämäkerta ja vielä tarkemmin sanottuna kuvaus kohtalokkaasta tutkimusmatkasta, jolle hän vuosina 1738-1742 lähti. Retken tarkoitus oli kartoittaa Venäjän puoleista Jäämeren rannikkoa ja etsiä koillisväylää Pohjois-Amerikkaan.

Onnistuiko kapteeni Vitus Beringin johtama retki? No ei onnistunut. Kirjassa kuvataan sitä, miten moni asia meni pieleen keripukista sääolosuhteisiin ja ihmisten tekemiin typeriin päätöksiin. Retkikunnan laiva haaksirikkoutui syksyllä 1741 nykyisin Beringinsaarena tunnetulle autiolle saarelle.

Siellä sitä sitten yritettiin selvitä talven yli, ja siinä sivussa harrastettiin luonnontieteitä ja tapettiin eläimiä julmilla tavoilla. Oikeasti tykkään tosi paljon tällaisista robinsonadeista, joten tämän lukeminen oli nappivalinta. Koivisto kirjoittaa vetävästi niin Stelleristä henkilönä kuin tutkimusmatkasta retkenä tuntemattomaankin.

Totesinkin työkaverilleni, että kyllä matkustaminen on erilaista nykyään. Esimerkiksi meidän ei tarvinnut rakentaa laivaa alusta alkaen ja matkanteko oli muutenkin joutuisaa. Ei voi kuin ihailla entisaikojen ihmisten rohkeutta ja sinnikkyyttä selvitä hirvittävän vaikeissa oloissa. Rakennapa itse uusi laiva vanhan hylystä!

Tutkimusretken ja Stellerin lisäksi kirja kertoo 1700-luvun puolen välin poliittisesta ilmapiiristä. Stellerin kannalta tärkeitä olivat erilaiset akateemiset kiistat ja Venäjän halu laajentaa reviiriään. Steller ja monet muut eurooppalaiset nimittäin työskentelivät Venäjälle, jonne haluttiin niin sanottua eurooppalaista sivistystä. Sitä saatiin luonnontieteilijöiden, meriupseeriston ja muiden akateemisesti koulutettujen miesten kautta.

Kokonaisuutena kirja oli todella kiinnostava ja mukaansatempaava. Lopussa kerrotaan myös siitä, mitä Beringinsaarelle ja koko tuolle alueelle Stellerin kuoleman jälkeen tapahtui. Painotus on vahvasti ja syystäkin siinä, millaista tuhoa ihmiset saivat luonnossa aikaan. Sukupuuttoon tapettu stellerinmerilehmä ei suinkaan ollut ainoa ihmiskunnan loputtoman ahneuden uhriksi joutunut laji.

Kirjan tiedot:

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä: luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka | Into 2019 | 343 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Hemulin kirjahylly

Haasteet:

* Helmet 2025 : 35. Kirjan nimessä on sana ”mies” tai ”poika” tai niiden taivutusmuoto

* Luonto sivuilla : Sukupuutto

* Lukumatka menneisyyteen : 5. Kirjassa tapahtuu katastrofi